Pientä pohdintaa kirjojen suomalaisuudesta ja maailmanmenosta

Tänään on itsenäisyyspäivä. Silloin juhlistetaan rakasta isänmaatamme ja suomalaisuutta monin tavoin. Puhutaan sisusta, talvisodasta, presidentin kättelymaratonista, kynttilöistä ikkunalla , hiihdosta ja formuloista. Suomalaisuus yleensä tuntuu näyttäytyvän kovasti sinivalkoisena ja yhtenäisenä. Joka vuosi jään miettimään suomalaisuuden olemusta. Koska olen tottunut katsomaan asioita usein fiktion kautta, tässä muutama pohdinta aiheesta ja ajasta.


1) Suo, kuokka ja Jussi tuntemattomien jäljillä 

Kun ihmisiltä kysyy kirjoja, jotka kuvastavat suomalaisuutta, tai ovat erityisen suomalaisia, saa vastaukseksi kai useimmiten Väinö Linnan upeat teokset Täällä pohjantähden alla ja Tuntematon sotilas. Niihin perustunee useimpien suomalaisten perinteinen käsitys sisusta ja suomalaisten urheudesta.

Tarkemmin katsottuna kumpikaan kirja ei kuitenkaan kuvaa suomalaisuutta yhdenlaisena vaan joukkoon mahtuu toisinaan suurta tuskaa aiheuttavia eriäviä näkemyksiä (1918 tapahtumat) ja ihmistyyppien kirjo laidasta laitaan, oli sen pohjana sitten heimo tai luonteen piirteet. Ehkä juuri siksi ne ovat niin rakkaita. Suomalaisuuteen mahtuu myös ristiriitoja ja erilaisuutta.


2) Ymmärrystä 

Minusta kaikkien pitäisi lukea kirjoja. Ei kuitenkaan riitä, että lukee vain omaa näkemystä tukevaa kirjallisuutta. Eri näkökannoista ja ihmiskohtaloista lukeminen lisää kykyä kuunella ja nähdä ihminen retoriikan takana. Silloin myös omat ajatukset elävät, muuttuvat, syvenevät.

Eniten tätä olen miettinyt viime vuosina kahden kirjan kohdalla. Luettunani sekä Rosa Liksomin Everstinnan että Heidi Köngäksen Hertan totesin molempien kirjojen kuvaavan ennen kaikkea tuntevaa naista kaiken ideologisen hapatuksen alla. Mikä voisikaan paremmin tuoda esiin ihmisyyden kaikessa epätäydellisyydessään, kuin tarina ideologisen suuntautumisen kehityksestä ja siihen vaikuttavista asioista ja henkilöistä?

Eikä lukemista pidä rajoittaa vain todellisiin ihmisiin perustuviin kirjoihin. Kaikki kirjat, fantasia mukaanlukien, kertovat jotain ihmisistä sillä ne ovat ihmisten kirjoittamia. Tolkien ei kai koskaan täysin myöntänyt klassikkonsa (Taru sormusten herrasta) kuvaavan toisen maailmansodan asetelmia, mutta tulkintoja on monia. Tiedä sitten, mikä on ollut kirjailijan alkuperäinen tarkoitus, mutta lukijat taru on vienyt moniin paikkoihin. Samalla asettuminen toisen hahmon nahkoihin tarinassa opettaa toivottavasti jotain myös meistä itsestämme.

3) Saako syklin rikottua ? 

Maailma muuttuu. Välillä epätoivo nostaa päätään historian syklisyyden ja vuosien takaa pinnalle palanneen retoriikan vuoksi. Ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun vihapuhetta viljellään tai vieraan tuloa pelätään. Nykymedia vain mahdollistaa laajemman näkyvyyden.

Ihmisyyden lisäksi voi kirjoista oppia historiaa ja ajan virrasta löytyviä kaavamaisuuksia. Kari Hukkilan Tuhat ja yksi ei jäänyt mieleeni sen varsinaisen juonen vuoksi. Minua pelotti sen kuvaama maailma, jossa asiat toistuvat. Ehkä ne on puettu lievästi erilaisiin vaatteisiin, mutta pohjimmiltaan tavoitteet ja tulokset kertautuvat.

Historia toistanee itseään niin kauan kuin emme kykene tunnistamaan nykyhetken piirteitä menneiden aikojen tapahtumista. Tässäkin kirjat ovat avainasemassa ja erityisesti nimenomaan fiktio. Tietokirjallisuus on faktaa, fiktio sekoittaa faktaa ja tunnetta, mikä saa ihmisissä aikaan vahvemman reaktion. Tunnetta ei voi sysätä syrjään sillä samalla kiellämme itsemme. Siksi on tärkeää, että kirjoitetaan niin menneistä ajoista kuin nykytilaa tai lähihistoriaa kuvaten.

Vaikka lähdinkin kirjoittamaan suomalaisuudesta, huomaan katsantoni laajentuvan samantien. Me voimme kuvitella olevamme metsän keskellä, mutta ovathan vedet ja polut kuljettaneet aina suomalaisia muualle ja muita tänne. Nykyään globaalit trendit ja kansainväliset tapahtumat ovat tiedossamme lähes ajantasaisesti ja niiden vaikutukset välittömiä. Pystymmekö edes tunnistamaan vaikutteita, ennen kuin ne jo ovat omiamme?

Monet trendit ja ajatukset tulevat Suomeen maailmalta ja varsinkin talous on linkissä muuhun maailmaan. Suvi Vaarlan Westend on kuvaus 90-luvun lamavuosista, jotka nekään eivät olleet varsinaisesti kotikutoiset. J P Koskisen Tulisiipi vie viime vuosisadan alkupuolelle, jolloin suomalaisia lähti muualle, kun sieltä tulleet viestit kertoivat paremmasta elämästä.

4) Avataan sydämemme

Menipä tämä nyt kovin korkealentoiseksi. Yritän kai kaikella tällä ihmettelyllä sanoa, että ajat muuttuvat, suomalaisuus muuttuu, mutta säilyttäkäämme paras ja avatkaamme sydämemme uudelle hyvälle. Lukekaamme kirjoja, jotta oppisimme historiasta ja tunnistamme omaksumisen arvoiset ajatukset. Lukekaamme tarinoita ymmärtääksemme ihmisyyttä.

Hyvää "itsepäisyyspäivää", niin kuin meillä tavataan sanoa. Iloitaan yhdessä. 

Everstinna

On pohjoisen luonto, saksalaiset veljet ja ideologian palo. On Eversti. Heti alussa on eversti, jonka kanssa elämä on kukkeaa ja kaunista, kunnes muuttuu verenpunaiseksi tai mustelmien vihreäksi. On myös elämä Everstin jälkeen, jonkinlainen, omanlainen.

Rosa Liksom: Everstinna 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Anna Saksman 

Everstinna vei alusta asti mukanaan. Rakastuin murteella kerrottuun tarinaan, vaikka minulle pohjoisen nuotti onkin vieras. Sen keinunta kuitenkin kantoi kuin kälppiä äidin käsivarret. Äänikirjana taika lienee vain vahvistunut. Minun korvaani Anna Saksman kuulosti aidolta, mutta olen jäävi oikeasti arvostelemaan. Tykkäsin kuitenkin.

Tarina sinänsä on verevä kertomus taas yhdestä vahvasta naisesta historian kuohujen pyörteessä. Lapissa saksalaiset ovat ystäviä ja liittolaisia, siihen saakka kunnes tuntureilla palaa. Taustalla Suomen tapahtumat heijastuvat myös Everstinnan elämään. Eversti vie hänet mukanaan Saksan ideologian ihannoijiin, vaikka lukeehan päähenkilökin toki sisarensa kanssa Mein Kampfia ullakkokamarissa ihastuksesta kiihtyen.

Mielenkiintoisella tavalla Liksom tuo näkyviin, miten jälkikäteen kauhistuttava ideologia tuntuu alussa luonnolliselta ja oikealta, vaikka kertoja pääsee itsekin näkemään Saksassa tapahtuvaa juutalaisten vainoa. Melkein hävettää huomata sekin, miten yleisellä tasolla hallinnossa, politiikassa, kulttuurielämässä, oli natsi-ideologian ihannoijia. Helppo tietysti sanoa näin jälkikäteen, kun ei itse ollut paikalla. Olihan ihannointiin sekoittunut myös realismia asenteista suomalaisia kohtaan ("hävitettävä kansa, kunhan ensin sota voitetaan..."), mutta kun liittolainen oli kuitenkin tärkeä vielä isompaa vihulaista vastaan taisteltaessa.

Kirja pohjautuu oikeasti olemassa olleen ihmisen eli Annikki Kariniemen elämätarinaan. Ihan toiselta puolelta ideologioiden jatkumoa puoleltaan tarinaa kertoi Hertta (Heidi Köngäs ja aiheena Hertta Kuusinen), jonka tulin lukeneeksi jokin aika sitten. Yhdessä nämä kaksi romaania tavallaan muodostavat kolikon kaksi puoleta. Elämäntarinoiltaan hyvinkin erilaisia naisia yhdistää vahva usko omaan aatteeseen, vaikka se Everstinnan kohdalla ehkä pahemman kerran sekoittuukin hänen rakkauteensa Everstiä kohtaan. Molemmat ovat myös vahvaluonteisia ja uhrauksiin kykeneväisiä.

Lukijalle rinnakkain lukemisen kokemus puolestaan on avartava. Miten voikin osittain samoilla perusteluilla löytää oikeutuksen kahteen miltei vastakkaiseen ääriajatteluun. Eivätkö ihmiset tosiaan kykene näkemään retoriikan savuverhon taakse, huomaamaan vallankäytön tuhoavaa vaikutusta? Eivät kai.  Eikä sitten kai enää ole niin helppoa myöntää erehtyneensä, sen paremmin poliittisen suuntauksen kuin rakkaudenkaan suhteen.

Ihan ehdottomasti pitäisi nämä(kin) kirjat antaa luettavaksi suu vaahdossa iskulauseita karjuen marssijoihin. Pystyisivätkö he näkemään yhtäläisyydet nykyaikaan ja "käännytyksen" keinoihin? Onko ihmiselle täysin mahdotonta katsoa isompaa kuvaa ilman ajan antamaa perspektiiviä?

Myös kirjallisena kokemuksena Everstinna on vaikutttava. Verevä teksti ja raadollinen elämä, kiemuraisesti etenevä aikajana, joka kuitenkin avaa tarinan solmu kerrallaan ja ennen kaikkea Everstinnan rehellinen ääni. En yhtään ihmettele, että taitavamminkin kirjoja arviovat lukijat ovat tähän ihastuneet.