24.6.2019

Rempanjälkeinen olotila ja Mehiläisten historia

Kylläpä tämä kirjoitustahti nyt on blogissa hidastunut. Enää en voi syyttää olohuoneremonttiakaan, sillä se on valmis. Kävisikö kirjojen hyllyynkantamisurakka ? Ehkä, jos se etenisi. Syynä taitaa vaan olla yleinen väsymys ja saamattomuus. Luen, kyllä. Blogiin kirjoittaminen vain tuntuu nyt kovasti ylivoimaiselta.

Olohuoneesta tykkään. Remontti meni aivan täysin ajallaan ja huonekalutkin ovat paikoillaan. Mitä nyt sohva on ehkä aluperäistä ajatusta massiivisempi (ja menee vaihtoon väärän värin ja irtopäällisen puutteen vuoksi). Nyt en enää oikein ymmärrä, miksi oikein stressasin remonttia niin kauheasti, mutta stressasinpa vain.

Noin muuten olen pikkuhiljaa vajoamassa lomanodotukseen. Kiirettä olisi töissä, mutta minä vain leijun ja lasken päiviä kesälomaan. Näillä näkymin saattaa jopa käydä niin, että pääsen lomalle ihan suunniteltuna aikana. Pidetään peukkuja, ettei loppuviikon työmatka tuo yllätyksiä tullessaan, ainakaan sellaisia, jotka vaativat töitä heinäkuussa.

Kirjoja olen siis lukenut ja kuunnellut, mutta varsin vaihtelevalla menestyksellä. Muutama on mennyt vauhdilla, toiset takkuilivat ja jäivät välillä keskenkin. Viimeksimainittuihin kuuluu monien kehuma Mehiläisten historia. Minä en jotenkin päässyt tarinaan tai tarinoihin millään sisälle.

Tämä kirja tosin herätteli huomaamaan sen, miten kauhean vähän tänä vuonna on hyttysiä - sekä miten kukkapenkissä ei enää oikein surise.




Maija Lunde: Mehiläisten historia 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Toni Kamula, Sanna Majuri, Jukka Pitkänen

Mehiläisiä tutkitaan, mehiläiset ovat katomassa, mehiläiset ovat kadonneet. Kolme aikaa, kolme kertojaa, kolme tarinaa, jotka näennäisesti eivät linkity toisiinsa kuin mehiläisten kautta, mutta joiden välissä on kuitenkin yhteys vuosien yli.

Vuonna 1857 William toipuu masennuksesta ja kiinnostuu mehiläisten kasvattamisesta. Mehiläisfarmari George puolestaan taistelee niin mehiläisten katoamista kuin sukupolvien välistä kuilua vastaan vuonna 2007. Vuonna 2098 ovat mehiläiset kadonneet ja niin on kadonnut myös Taon poika.

Jokainen päähenkilö on omalla tavallaan joko katastrofin keskellä tai astumassa siihen ja tarinat kiemurtelevat omia polkujaan. Jotenkin en olisi jaksanut seurata. Minulla  on muutenkin niin monta kirjaa kesken, etten millään olisi jaksanut näin hajautuvaa teosta. Ihan kuin olisin lukenut kolmea eri kirjaa, mutta ilman mahdollisuutta itse valita, mihin milloinkin tartun.

En myöskään kokenut ketään päähenkilöistä läheiseksi. Williamin itsekeskeisyys, Georgen jääräpäisyys ja Taon järkähtämätön itsepintaisuus jotenkin tekivät heistä kovia. Vaikka heidän kehityksensä menikin tarinoiden edetessä mielenkiintoisempaan ja moniuloitteisempaan suuntaan, oli vahinko jo tapahtunut. En pitänyt kenestäkään.

Olihan kirjassa tietysti mielenkiintoinen kehysteema mehiläisten katoamisen muodossa, varsinkin kun teema pölyttäjähyönteisten tämänhetkisen joukkokadon myötä on varsin ajankohtainen. Yksittäiset tarinat myös sinänsä sisälsivät käänteitä, joiden myötä jossain 2/3 kirjasta kuunneltuani loppu meni jouhevasti ja keskittyen.

En silti voi sanoa varsinaisesti kirjasta innostuneeni.

15.6.2019

Hauskasti outo

Hauskasti outo ovat nämä kesäkuun ensimmäiset viikot olleet. Työtä enemmän kuin tarpeeksi ja siihen lisäksi vielä perinteiset lomakiireet muksujen leirien muodossa. Tänä vuonna listalta löytyi Velhokoulua, riparia ja Big Band festaria.

Jo perustoimissa olisi ollut sumplimista, mutta sen lisäksi meillä on rempattu olohuonetta. Maalaus, parketin hionta ja lakkaus, sekä huonekalujen vaihto on pitänyt meidät vauhdissa. Ei, emme toki itse tee varsinaista remonttityötä, mutta jo kirjahyllyjen tyhjennys ja muiden tavaroiden siirto vei useamman viikon kaikki vapaahetket...

Nyt ollaan jo voiton puolella. Mieli on hyvä, sillä kerrankin on meillä tehty remontti täysin aikataulussa (poiketen nyt esimerkiksi vaikka viime vuoden keittiörempasta)

Maalaustyöt on tehty, parketti lakattu. Minä olen ollut poikien kanssa vaihtuvalla kokoonopanolla ja edestakaisin ajelulla evakossa isovanhemmilla. Huomenna kotiin, maanantaina viimeistely ja huonekalukuljetus, joka lienee tällä hetkellä se kriittisin kohta täydellisen onnistumisen osalta...

Kyllä tämä tästä. Ainakin tiedän, mitä teen juhannuksena. Kannan kirjoja toiseen suuntaan...

Yllättävän paljon olen kuitenkin ehtinyt lukemaan ja kuuntelemaan kirjoja. Nyt viimeksi kuuntelin kesäkirjaksi erinomaisesti sopivan, vähän toisella tavalla hauskasti oudon romaanin.



Liane Moriarty : Nine perfect strangers (suom. Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista)
Laina Overdrivessa
Äänikirjan lukijana Caroline Lee 

Frances kirjoittaa romanttisia romaaneja, mutta nyt hänen uransa tuntuu olevan laskusuunnassa, tai suorastaa syöksulaskussa. Kaiken lisäksi hänen omat haaveensa onnen löytymiseen ovat särkyneet ikävästi ja yllättäen. Parantaakseen oloaan Frances lähtee kymmenen päivän terveysretriittiin.

Samaan paikkaan saapuu myös kahdeksan muuta eri syistä virkistävää terveyslomaa kaipaavaa vierasta, joista jokainen ryhtyy seuraamaan terveyshoitolan omistajan, Mashan, laatimaa uudenlaista ohjelmaa. Jooga, mietiskely, terveellinen ruokavalio ja kevyt paasto kuuluvat kaikkien odottamiin mielen ja terveyden uudistamiskeinoihin. Vähitellen käy kuitenkin ilmi, että Mashalla on mielessään jotain paljon vaikuttavampaa kuin vain kevyet kehoitukset elämäntavan muutoksiin...

Juoni etenee näkökulmasta toiseen ja samalla aukeavat tarinat ja traumat eri henkilöhahmojen osalta. Olikin ihan parasta seurata tapahtumien kehkeytymistä eteenpäin samalla, kun jokainen retriitin osallistuja ja henkilökunnan jäsen muuttui nimestä ja ammatista vereväksi ihmiseksi, joka reagoi terapiaan omalla tavallaan.

Vähitellen myös tapahtumat muuttuvat yhä oudommiksi ja todellisuus vääristyy. Vaikka pientä jännitystäkin löytyy, luokittelen tämän kirjan kuitenkin enemmän viihteeksi kuin edes lähes dekkariksi. Erinomainen kesäkirja laiturilukemistoon on kyseessä, valitsi genreksi sitten minkä tahansa. Olen aiemmin lukenut samalta kirjailijalta romaanin Hyvä aviomies. Siinäkin oli omituisia juonikuvioita ja vielä omituisempia ajatusratoja henkilöhahmoilla. Pidin kuitenkin tästä uudemmasta enemmän. Se on jotenkin runsaampi ja täydempi, varmaan ihan jo henkilögallerian laajuuden ansiosta. Nine perfect strangers myös hypää yhden tason verran vielä oudommaksi.

Moriarty osaa pienellä psykologisella jännityksellä maustamisen.  Ilman tuota ylimääräistä jännitettä, olisi kirja helposti lipsahtanut listaksi nyyhkytarinoita ilman sen kummempaa kudetta niiden välillä. Toisinaan tarinakokoelmatkin ovat kivoja, mutta selkeä rakenteellinen yhtenäisyys kuitenkin nostaa lukukokemuksen ihan uudelle tasolle. Tykkäsin kuunnella ja yllättävän nopeasti sainkin luettua kirjastosta kahden viikon lainaan saadun äänikirjan, vaikka aluksi vähän pelkäsin, miten käy kun aikaa on 14 päivää ja kuuntelutunteja yli 16.

Lukijana Caroline Lee on erinomainen. Täytyy sanoa, että englanninkielisissä äänikirjoissa ovat lukijat kautta linjan yleensä valtavan hyviä. Ehkä kielialueella on niin suuri kilpailu lukijoiden kesken, että vain parhaat valikoituvat sitten julkaistuihin äänikirjoihin saakka. Toinen vaihtoehtoinen selitys tietysti on myös, että englanti kielenä sopisi jotenkin paremmin luettavaksi kuin suomi, mutta tuota en kyllä oikein usko. Kolmas selitys voi olla uskottavampi. Omaan äidinkieleensä suhtautuu kriittisemmin. Englanniksi menevät kornit laulujen sanatkin paremmin läpi kuin vastaavissa suomenkielisissä kappaleissa. Ehkä sama koskee äänikirjalukijoita ja nyanssit menevät ohi.

8.6.2019

Kirjakauppa kirjan tapahtumapaikkana houkuttaa aina tarttumaan kirjaan

Tai no, tässä tapauksessa lataamaan sen puhelimeen kuunneltavaksi.

Joku, jossain kai mainitsi kirjan nimen tai sitten se vain osui silmiin Overdriven listoilta, mutta joka tapauksessa olin laittanut opuksen varaukseen.
Edellisviikolla sitten sähköpostiin ilmestyi viesti kirjalainan alkamisesta. Minulla ei ollut mitään mielikuvaa koko kirjasta, mutta mikäs siinä. Edellinen loppui sopivasti ja ei kun kuuntelemaan.

Aina toisinaan sattumanvaraisesti valitut tai tielle osuvat kirjat osoittautuvat täysosumiksi, toisinaan taas ei... Tämä ei ehkä ollut ihan täydellinen, mutta herttainen ja pidin sen kuuntelusta kovasti.


Stephanie Butland : The Lost for Words Bookshop 
Kirjastolaina HelMet Overdrive 
Lukijana : Imogen Church 

Loveday Cardew on nuori nainen, joka haluaa unohtaa menneisyytensä ja mielellään elää huomaamattomana, tuntemattomana ja omissa oloissaan. Hänen suojapaikkansa on kirjakauppa, jonka pitäjä antoi mahdollisuuden kirjoja rakastavalle teinitytölle. Piiloutuminen ei kuitenkaan toimi ikuisesti, eikä ihmissuhteita pääse pakoon. Pitää vain osata tarttua tilaisuuteen ja pitää varansa väärien ihmisten kohdalla.

Kirjassa kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän rikkonaisia, vähän sijoiltaan vääntyneitä. Pidin heistä ja varsinkin siitä, miten pienistä kolhuista huolimatta ystävyys ja välittäminen voivat pelastaa, kuulosti se sitten miten kliseiseltä tahansa.

Toki muutokseen tarvitaan omaa halua. Ilman sitä voi esiin tulla ihmisestä se kaikkein pahin.

Kirjan juoni etenee pienin askelin ja kiemuraisesti takaumien kautta. Pidin siitä, miten vyyhti aukeni pikkuhiljaa ja vaikka asioita ehkä pystyikin arvaamaan, ei itsestäänselvyys päässyt häiritsemään. Rumatkin asiat kerrotaan kauhistelematta, jokainen palapelin pala vie tarinaa eteenpäin omalla tavallaan. Kaiken vaikean, tuhoisan ja surullisen jälkeenkin jää kirjasta päällimmäiseksi mieleen toiveikkuus. Aina voi päästä eteenpäin kun vain antaa elämälle mahdollisuuden.

Lukijana Imogen Church oli jotenkin harvinaisen osuva sekä päähenkilön että kirjan tyyliin. Olen hänestä mielestäni lukenut positiivisia kommentteja, mutten aiemmin ole kuunnellut hänen lukemaansa kirjaa. Pitänee testata jotain muutakin, niin pääsee arvioimaan oliko hän vain sopiva juuri tällaiseen tarinaan vai taitava sopeuttamaan lukutyyliään.

Kaikkiaan pidin kirjasta kovasti ja se on kaikessa rosoisessa herttaisuudessaan oivaa luettavaa kesälaitumille. Tätä lukiessa ei itketä liikaa ja hymy nousee kasvoille useammankin kerran. Loveday ei missään tapauksessa ole uhri (tai jää uhriksi) katastrofista huolimatta. Selviytymiseen vain tarvitaan tukea lähimmiltä sekä kyky ottaa apua vastaan.


31.5.2019

No ei, ei ja ehkä ei vielä kerran

Minusta tuntuu vähän samalta kuin yhdestä kirjan päähenkilöistä. Jotenkin kummasti olen ajautunut tilanteeseen, jossa osaan liikkeet, mutta sydän ei ole täysillä mukana. En oikein tiedä, miten olenkin taas tekemässä työtä, joka pyrkii valtaamaan suurimman osan ajastani, vaikka mieluummin tekisin ihan muita juttuja. Menee kamalasti energiaa siihen, kun koittaa rajata edes hetken aidosti kiinnostaville asioille. Ongelma lienee melko yleinen.

En silti taida lähteä autossa asumaan pitkin Etelä-Eurooppaa. Minä olen uhannut muuttavani mökkiin keskelle korpea, (toki kera nettiyhteyden...)

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
Kustantajalta luettavaksi 

En alunperin ajatellut lukevani tätä kirjaa. Kuvaus keski-ikäisen pariskunnan aviokriisistä ja miehen syrjähypystä nuoremman kollegan kanssa ei kauheasti houkuttanut, vaikka miten olisi kohukirja Norjassa ja Ruotsissa. Sitten huomasin kirjan saaneen aikalailla ristiriitaisia kommentteja. Toisten mielestä ajankuva liian paljon saaneiden ihmisten kyvystä haluta vielä lisää, jotain erilaista, viiltää syvältä ja saa pohtimaan. Toiset kokivat henkilöhahmot mitäänsanomattomiksi tossukoiksi, joilta puuttuu selkärankaa ja tarinan tylsäksi, moneen kertaan luetuksi.

Kirja kolahti postiluukusta pyytämättömänä arvostelukappaleena ja kun se nyt kerran oli hyllyssä... päätin tarttua siihen ja katsoa, miten käy. No, ainakin tuo oli nopealukuinen sillä viimeinen sivu tuli vastaan parissa päivässä.

Mitä sitten pohdin kirjaa lukiessani? Tarina on tosiaan tuttu, kaluttu ja toistuvasti kirjoitettu (& luettu). Rutiinit, yhdessä erillään elävä ja toisistaan vieraantunut keski-ikäinen pariskunta. Lapset kasvavat, työ ei tunnu mielekkäältä ja aivoissa jyskyttää tarve muutokseen. Toisaalla taas nuorehko nainen, joka haluaa sittenkin naistenlehtielämän, johon kuuluvat kaunis talo, mies ja lapset. Hohhoijaa... mitenkähän tässä oikein käykään ?

Aika perinteisestihän siinä kävi. Ihan hirveästi minulta ei liikene sympatiaa oikeastaan kenellekään henkilöhahmoista, sillä jokainen tuntuu toteuttavan kuin jotain ennaltamäärättyä tanssia, tilanteisiin vain ajaudutaan ja draamaa saadaan aikaiseksi puolivahingossa koomisuuteen saakka. Jollain tasolla kuitenkin ymmärrän, miksi kirjasta on niin kovasti kohuttu. Varsinkin täällä pohjoisella pallonpuoliskolla kun lienee juuri tuollaisia ihmisiä talot ja firmat täynnä. Aika moni meistä varmaan tunnistaa ainakin joitain ajatuksia, vaikka toivookin, ettei ainakaan omalle kohdalle ihan tuollaista draamaa osuisi vaan saataisiin suu auki keskusteluun ennen tilanteeseen ajautumista.

Sinänsä teksti on sujuvaa, rakenne helppo seurata ja juoni melko lailla ennustettavissa. Sopivaa siis välipalaluettavaksi, kun mukana on myös (tahatonta?) huumoriakin. Välillä ei voi kuin nauraa stereotyyppiselle käyttäytymiselle. Pikkuisen tietysti kirpaiseekin huomata piirteitä omastakin olemuksesta.

Onneksi kirja kuitenkin on niin nopealukuinen kuin on. Kovin montaa sataa sivua en olisi tätä tarinaa ja tunteiden vatvomista jaksanut.


30.5.2019

Mitäs kesällä lukis ? Ehdotuksia laiturilukemistoon

Se on taas se aika vuodesta. Kesä kuikuilee kulman takana ja kuvittelen sen olevan kuin lapsena. Aurinko paistaa, syksyyn oli pieni ikuisuus ja minä nautiskelen rantakivellä laiturilukemiston antimista. No jaa, sitten heräsin ja muistin, että lapsilla alkaa loma lauantaina, ei minulla ja oma loma on sitten joskus, jos on...

Kai sitä silti voi suunnitella kesälukemisiaan ?

Nyt laitetaan peräkkäin kirjoja, joiden olettaisin sopivan kesämieliseen lukemiseen. Tosin en ole ihan varma, millaiset kirjat eivät sopisi kesällä luettavaksi ? Synkät parisuhdedraamat ?  Raaka kauhujännitys ?

Tässä kirjoja, jotka ovat jostain syystä osuneet silmiini ja joiden voisin olettaa päätyvän laiturilukemistooni tälle kesälle.

1) Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
Tämä on saanut sen verran ristiriitaisia kommentteja, että pitänee itse muodostaa oma käsitykseni. Jos lukee kauniilla kelillä kivassa paikassa, ei harmitusaste nouse liian korkealle, vaikken sitten niin kovasti pitäisikään. Sitä paitsi, tuossa se odottaa hyllyn päällä valmiina. (Kiitos Gummerus)

2) Oyinkan Braithwaite: My sister is a serial killer 
Miehiä listivä sisko ja toinen, joka siivoaa jäljet. Ihan oikeasti, tämä kuulostaa sen verran kreisiltä, että ihan pakko testata jossain välissä. Sitä paitsi, luen noin yleisesti ottaen liian vähän afrikkalaista kirjallisuutta, joten sopinee kesäluettavaksi.

3) Kirsi Pehkonen : Juuret Jylhäsalmella 
Amma tuossa vinkkasi herttaisesta maalaisromantiikasta.  Olen itsekin jossain kohtaa lukenut yhden Jylhäsalmi-kirjan ja viihtynyt sen parissa vallan mainiosti, joten tämä sopinee siihen varsinaiseen lomaan, sitten joskus... jossain kohtaa heinäkuuta.

4) Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmes the Definitive Collection 
Tämä nyt on tullut vastaan jo vähän konkreettisemminkin. Itse asiassa se odottaa puhelimessa ja olen jo aloittanut kuuntelun ekasta osasta, mutta melkein 72 tunnista klassikodekkareita Stephen Fryn lukemana riittänee ainakin osaksi kesää... (Audiblesta ladattu ja ilmeisesti saatavilla tällä painoksella vain sieltä, mutta Sherlock Holmesia löytyy kyllä muodossa jos toisessa kaikille kesälukijoille)

Sitten on tietysti vakioita joka kesältä. Ei, että välttämättä lukisin saman kirjan joka kesä, mutta jotain samankaltaista on ihan pakko...



5) Ernest Hemingway : Käärme paratiisissa 
Siis no, heti alkuun pieni poikkeus. Tämä kirjan olen lukenut aika monena kesänä uudelleen. Ehkä tänäkin vuonna. Jotenkin siinä on niin ihanan kesäinen tunnelma ja se luo minulle lomafiiliksen, vaikka tarina sinänsä ei mikään maailman iloisin olekaan...

6) Marcel Proust : À la recherche du temps perdu 
Yritän lukea ranskaksi, mutta kovin usein viime vuosina ovat ainoat ranskankieliset tekstit jääneet kesälomalle. Sinänsä hienoja tekstejä kuitenkin sillä parina viime kesänä olen lukenut osan Proustia per kesä. Tänä vuonna siis olisi vuorossa À l'ombre des jeunes filles en fleurs...

7) Raymond E. Feist : Silverthorn 
Fantasia kuuluu olennaisena osana kesälukemistoon ( ja syksylukemistoon ja talvilukemistoon ja kevätlukemistoon). Tänä kesänä aion kuunnella ainakin seuraavan osan Feistin The Riftwar Sagaa... Tässä ollaan taas perusasioiden parissa ja perinteisessä fantasiassa. Nautin varmasti.

8) Elly Griffiths : Jyrkänteen reunalla 
Dekkarit kuuluvat myös kesälukemistoon. Kobossa odottaa Elly Griffithsin Ruth Galloway-sarjan kolmas osa sopivaa hetkeä. Samoin kuin muuten Stephens & Mephisto-sarjan toinen osa Smoke and Mirrors...  Ainakin toinen tulee varmaan kesän aikana luettua. Molemmista sarjoista olen pitänyt kovasti, mutta Stephens & Mephistossa on jotenkin jännän epätodellinen ja synkkä tunnelma. Mielenkiintoista nähdä pysyykö se samana sarjan jatkuessa.

9) Sujata Massey : Rei Shimura-sarja 
Tähän pitänee tutustua ihan vain siksi, että pidin niin kovasti juuri Preveen Mistry-sarjan aloitusosasta Murha Bombayssa eli lisää dekkareita.

Lisäksi kesällä tietysti pitäisi lukea jotain menevää, hauskaa ja hyvin kirjoitettua viihdefantasiaa. Nyt ovat vain vaihtoehdot tässä genressä pahasti hakusessa. Tällä hetkellä ei ole kesken yhtään kuvausta vastaavaa sarjaa. Ideoita kellään ?

26.5.2019

Postaus numero 1501 ja hiukan yllättämään päässyt Murha Bombayssa

Tämä postaus on tämän blogin elinkaaren aikana jo numero 1501... edellisen kerran tulin tarkemmin katsoneeksi lukumäärää, kun niitä oli 1000.

Silloin elettiin helmikuuta 2016. Maassa oli lunta ja työskentelin hotellialalla, tosin ketjuohjauksessa ja asiakkuudenhallinta oli aiheena, niin kuin kai koko työurani ajan. Kirjoitin kahta blogia, toista ruoasta ja toinen (eli tämä) painottui kirjoihin.

Nyt kirjoitan tätä yhtä. Työpaikka on muuttunut IT-konsultoinnin puolelle ja oma aika pahasti kortilla. Entistä enemmän koen huonoa omaatuntoa verkkaiseksi muuttuneen postaustahdin vuoksi, mutta rahkeet eivät tällä hetkellä vain riitä aktiivisempaan postausten tuottamiseen.

Millään en kuitenkaan haluaisi tästä harrastuksesta luopua.
Ennemminkin tarkoituksena olisi järkeistää työnteon määrää... 

Moni muukin asia on edelleen ennallaan. Kuten nyt vaikka, että...

  • edelleen kirjoitan saman ja yhtä sotkuisen kirjoituspöydän ääressä 
  • edelleen tasapainoilen ruoan ja kirjojen/teatterin välissä
  • edelleen rakastan bloggaamista ja erityisesti sen mukanaan tuomaa yhteisöllisyyttä ja ihania kohtaamisia mahtavien ihmisten kanssa

Ennallaan on myös rakkauteni kirjoihin. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun pääsee tarinaan sisälle ja puikahtaa hetkeksi jonnekin aivan muualle. Kuten nyt vaikka 1920-luvun Intiaan seuraamaan Bombayn ensimmäisen naispuolisen juristin tarinaa - toki fiktiivistä sellaista.

Tämän dekkarin parissa hujahtivatkin äänikirjan tunnit kuin siivillä - tunnustan oikein lähteneeni kävelylle ihan vain sitä varten, että voisin kuunnella tarinaa eteenpäin, mikä ei tietysti ole yleisen liikunnantarpeeni huomioon ottaen huono juttu ollenkaan.


Sujata Massey : Murha Bombayssa 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Lukijana Erja Manto 

On vuosi 1921. Perveen Mistry työskentelee Bombayn ensimmäisenä naisjuristina isänsä asianajotoimistossa. Sukupuolesta on vanhoillisten arvojen maailmassa haittaa, mutta toisaalta on myös tilanteita, joissa vain nainen voi päästä syvälle tapahtumien ytimeen, kuten silloin kun pitää keskustella eristäytyneiden muslimileskien kanssa perinnönjaon ja tulevaisuuden suunnittelun mahdollisuuksista.

Perveen huomaa naisten joutuvan perinteiden puristuksessa helposti miesten vallan alle ja hyväksikäytetyiksi. Mitä syvemmälle hän varakkaan tehtailijan perinnönjaon selvittelyssä pureutuu, sitä vaarallisemmaksi työ käy. Pian Perveen huomaa selvittelevänsä murhaa.

Rikostarina ei kuitenkaan ole tässä kirjassa kaikkein päällimmäinen juttu, vaan huomio kiinnittyy enemmänkin kulttuurin, aikakauden ja henkilöhahmojen kuvaukseen. Itse asiassa murhaankin päästään vasta aika myöhäisessä vaiheessa tarinaa, kun Perveenin omakin tarina selvenee takaumien kautta.

Erityiseen rooliin kirjassa nousevat naisten elämän rajoitukset ja vaarat, kun omaa etuaan hakevat henkilöt hyödyntävät alunperin ehkä naisten suojaksikin tarkoitettuja perinteitä omiin tarkoitusperiinsä. Samoin sokea menneisyyteen tuijottaminen osoittautuu vaaralliseksi. Maailma muuttuu, joten myös tapojen tulee päivittyä uusien tietojen mukaisiksi.  Sinänsä tietysti on vähän pelottavaa, miten hitaasti tietyt asenteet päivittyvät. Yhä edelleenkin saamme lukea naisten aseman haasteista ja heidän turvattomuudestaan esim. fyysisen koskemattomuuden osalta. Vaikka tämän kirjan kuvaamasta aikakaudesta on jo 100 vuotta aikaa, tuntuvat tietyt asenteet, erityisesti valta-aseman käytön osalta katoavan turhauttavan hitaasti.

Missään tapauksessa Murha Bombayssa ei kuitenkaan ole kuvaus kurjuudesta, vaan sen tunnelma on toiveikas ja anteeksiantava. Suurin osa ihmisistä haluaa toisille hyvää, pyrkii pitämään huolta lähimmäisistään ja toimimaan kaikkien parhaaksi. Niinhän on tosielämässäkin. Aika harva haluaa tarkoituksellisesti satuttaa, mutta valistukselle on tarvetta vuosisadasta toiseen.

Lisäksi kirja on viihdyttävä ja tunteellinen, olematta imelä. Perveenillä on pää hartioidensa välissä ja vaikka hän välillä toimiikin impulsiivisesti, ei myötähäpeää tarvitse pelätä. Tarinan kuuntelu oli nimenomaan miellyttävää. Sujuvasti etenevä juoni oli tarpeeksi kiemurainen olematta epäselvä ja henkilöhahmot tulivat nopeasti kuuntelijalle läheisiksi.

Erja Manto sopi lukijaksi hyvin. Hän toisinaan jakaa mielipiteitä välillä turhan tunteelliseksi äityvän lukutapansa vuoksi, mutta tämän romaanin osalta ei tietyistä hengästyneistä maneereista ollut häivähdystäkään ja luentaa kuunteli sujuvasti.

Kaikkiaan siis kesäkirjaksi oivallisesti sopiva dekkari. Ei liian jännittävä, muttei liian lässykään. Täynnä väriä, tuoksua, kulttuuria ja historiallista kontekstia. Tiesin kirjan miellyttäväksi kuunnella, mutta hivenen itsekin yllätyin siitä, miten paljon tarinasta  nautin.

25.5.2019

Profeetan soturit

Kuvaus onnistuu kuuntelun aikanakin :-) 
Olen minä kuunnellut kirjoja, uskottehan? En vain ole ehtinyt kirjoittamaan niistä blogiin. Onneksi äänikirjojen kuuntelu onnistuu tien päällä, kotihommia tehdessä tai silmät kiinni sohvalla. Varsinaiseen kirjaan tarttuminen onkin sitten viime aikoina jäänyt vähiin.

Selän osalta on saatu OMT-käsittelyllä ja kevyellä joogalla hoidettua nainen toimintakuntoon, joten siitä ei ole enää kyse...

Arvasitte oikein, uudenvuodenlupauksesta on lipsuttu - taas on aika kurinpalautuksen. Sitä odotellessa tässä sentään yksi jo aikaisemmin loppuun kuuntelemani äänikirja.

Kuuntelussa vähän kesti, kun tarina ei meinannut millään päästä vauhtiin, mutta sitten juostiin ympäri Helsinkiä ja maaseudun koivikkoja ja homma solahti paikoilleen.



Kuva: Otava
Markus Falk : Profeetan soturit 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Lukijana : Aku Laitinen 

Kun yhdistetään Robert Langdon-tyyli suomalaiseen jäyhään tiedemieheen ja islamintutkimukseen saadaan Tuomas Pyy. Totta kai mukana on myös älykäs ja kaunis nuori nainen, terroristit ja  salaperäinen käsikirjoitus.

Tarina alkaa Libanonista, siirtyy Helsinkiin ja sitten suomalaisten mökkimaisemien kautta Lontooseen. Kaiken sysää liikkeelle vanhasta kirjakokoelmasta löytynyt käsikirjoitus, jolla tuntuu olevan erityistä merkitystä useammallekin islamin ryhmittymille. Käsikirjoitusta tavoitellaan niin varkauden, väkivallan kuin kaupankäynninkin keinoin, mutta Tuomas ja käsikirjoituksen löytänyt italialainen Carla (viehättävä nuori nainen, kuinkas muuten) haluavat tuoda käsikirjoituksen tiedemaailman ja museon kautta kaikkien tietoon ja tutustuttavaksi.

Aika idealistinen lähtöasetelma siis ja muutenkin päähenkilöt ovat aika naiiveja ajatuksissaan ja toimissaan, mikä minua hieman häiritsi alkulukujen aikana. Turhankin tuttu kuvio myös väsytti osaltaan (olen minä Dan Brownit lukenut - ihan kyllästymiseen saakka). Tekstissäkin oli tyylillisesti vähän turhan osoitteleva tapa kirjoittaa päähenkilön ajatuksia auki ja tiedoksi lukijalle, mikäli nyt ei muuten millään olisi tajunnut, että Tuomas oli ihastunut Carlaan...  Hivenen väsyttävää aina välillä.

Onneksi Libanonista päästiin Helsinkiin ja sitten taisi jo pelkkä ympäristönvaihdos auttaa ainakin tätä lukijaa suhtautumaan tarinaan omanlaisenaan eikä vanhan toistona. Toki myös kaikenlaiset takaa-ajot kerrostalojen takapihoilla ja mökkipihalla räiskyttelyt olivat melkein riemastuttavia.

Kirjailijanimen takana löytyy ilmeisesti tuttu pariskunta eli arabikulttuurin tuntemuksesta lienee vastannut Jaakko Hämeen-Anttila ja juonelllisesta kehittelystä hänen puolisonsa Virpi Hämeen-Anttila. Tämän kun jostain luin, osasinkin heti yhdistää verkkaisuuden ja naiiviuden tunteet myös Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarjaan, jonka kohdalla samat piirteet välillä vähän ärsyttivät, mutta jonka viimeisimmässä osassa oltiin jo ihan eri tasolla. Kaikkiaan olen tykästynyt Björk-sarjaan huomattavasti enemmän, mutta ehkä sitä pitäisi antaa Tuomas Pyyllekin vielä mahdollisuus ja kuunnella toinenkin sarjasta ilmestynyt osa. 

17.5.2019

Hiljaisuuden mestari

Kyllä sitä taas ollaan oltu niin hiljaisuuden mestaria tässä blogielämässäkin.

Mitäpä tällä kertaa syyttäisi? Kiirettä - joo, sitäkin. Selkävaivoja - no ei nyt enää. Sielullista jäykkyyttä ja ajatusten puutetta - kyllä, kyllä. 

Jäykkyydestä ja ajatusten puutteesta puolestaan ei voi syyttää Miki Liukkosta. Jo Bloggariklubilla jäin oikein kuuntelemaan nuoren miehen ajatuksia, joiden ilmaisussa hän ei pahemmin ujostele.

Nyt paljastan myös oman keski-ikäisyyteni lankeamalla muisteloihin - Miki Liukkonen muistuttaa ihan kauheasti oman nuoruuteni filosofiasta, kirjallisuudesta ja kaikenlaisesta elämäntuskasta kiinnostuneita paria nuorta miestä... melkein eleitä ja hiukan habitustakin myöten. Jonkunlaista nostalgiaa ja äidillistä lämpöä siis tuli tunnettua keskustelua kuunnellessa.

Ihan kaikella kunnioituksella. Hattua nostin uudestaan luettuani Hiljaisuuden mestaria jonkin matkaa. Ei ihan turha jätkä tämä nuori Liukkonen. Hänellä on sana ja tyyli hallussaan ja ihan jopa jonkinlaisia ajatuksia pääkopassaan.

Jos kuulostan hieman tätimäiseltä, on kyse todennäköisesti siitä, että olen edelleen kirjasta hieman hämmennyksissäni. Jonkinlainen puolustusmekanismiko lienee kyseessä? Aloin lukemaan varovaisesti ja pikkuruisen epäluuloisena. Jostain syystä kuvittelin kirjaa kikkailevaksi ja vähän liian vaikeaksi kaltaiselleni "hupilukijalle", mutta oikeastihan tämä soljui kieleltään kauniilta helposti eteenpäin. Yllätin vähän itsenikin pitämällä kirjasta todella paljon.

Kieli voi olla kaunista, mutta tarina on rujo ja rosoinen. Kirja on myös älykäs, olematta ylimielinen. Siinä on outoja juttuja, mutta homma pysyy kasassa. Henkilöhahmot ovat kaikessa rikkinäisyydessään kiinnostavia ja heidän tarinansa kiemurtelevat ja kaartelevat niin ajassa, paikassa kuin mielen sopukoissa. Alituiseen vaihtelevat näkökulmat olisivat voineet tehdä tarinasta käsittämättömän sillisalaatin, mutta kuin ihmeen kaupalla tapahtumat ja takaumat kietoutuvat toisiinsa ja letittävät yhtenäisen kudelman, joka lopulta päätyy... niin, mihin se oikein päätyy?

Kirjoittajan taitavuudesta kertonee sekin, että lukija ei oikeastaan jää edes kaipaamaan selkeää loppuratkaisua ja kaikkien langanpätkien rusettiin päätymistä. Tärkeää oli matka. Tärkeää olivat yritykset ylittää puheen, kielen, ymmärtämättömyyden kuilut ja koskettaa toista ihmistä.

Kirjan henkilöistä tuskin kukaan kuitenkaan tavoittaa toista. Bulimiasta kärsivä äiti, rooleihin uppotuva isä, Subway-leipä kuolleen kädessä, You tube-tähteydestä haaveileva mies ja kaiken kehällä yhtä mahdollista ja toista selvää murhaa selvittelevät poliisit kiertelevät kaikki toisiaan väistellen tarkoituksella ja ilman tarkoitusta. Dekkari tämä ei silti ole, vaikka murhaan johtavia motiiveja ja tekoja selvitelläänkin.

Tavallaan lukija voi valita, onko kommunikoinnin vaikeus kirjassa lähtöisin sen henkilöhahmojen omista piirteistä ja kummallisuudesta vai onko kyseessä jokin yleisempi ilmiö. Minä kallistun jälkimmäisen kannalle. Kommunikointi on vaikeaa, ymmärtäminen miltei mahdotonta.

Enkä missään tapauksessa väitä Hiljaisuuden mestaria erityisesti tajunneeni. Luinpa kuitenkin ja tykkkäsin.

7.5.2019

Juustokakun syvin olemus


Lauantaina satoi räntää, sunnuntaina paistoi aurinko. Huonosta kelistä on muutama suora seuraus. En käynyt kävelyllä. Ehdin lukemaan, kun ei tehnyt mieli mennä minnekään. Leivoin kakun.

Kakunleivonnan ohessa jäin pohdiskelemaan juustokakun syvintä olemusta. Kokeilin uudesta Kakut -lehdestä bongaamaani kakkutaikinan ja juustokakkumassan sekoituksena valmistettua kakkua. Hyvää, kyllä, mutta jotain jäi kuitenkin puuttumaan - ei tuntunut juustokakulta.

Juustokakussa pitää olla sellaista täyteläistä tahmaisuutta, silkkistä pehmeyttä ja makeanhapanta, miltei kieltä kipristävää makua. Kaikkein parhaiten tuon kokonaisuuden minusta saavuttaa uunissa kypsennetyssä juustokakussa, jonka reseptin tänään löysin tästäkin blogista ja vieläpä tämän vuoden puolella kirjoitettuna, vaikka tässä juuri ihan jotain muuta väitinkin.

Kertonee väsymyksen asteesta jotain sekin, etten yhtään muistanut kakkua edes tehneeni, saatikka siitä kirjoittaneeni, eikä avainsanoissa tietenkään ollut vilahdustakaan sen paremmin kakusta kuin juustosta. 


Joskus nuorena tein paljonkin hyydytettyjä juustokakkuja, joista Outi (Outi's life -blogista) kertoi kommentissaan tykkäävänsä ehkä eniten. Ne ovatkin raikkaita ja herkullisia, mutta jotenkin ne minun suussani maistuvat vähemmän täyteläisiltä ja kermaisilta. Tietysti riippuen myös aineksista. 

Koska sitä aina jämähtää toistamaan itseään, en ole pitkään aikaan tehnytkään kypsentämätöntä juustokakkua - olisiko taas kokeilun paikka ? 

Hyviä vinkkejä uunittoman juustokakun resepteille? 

Kurjasta kelistä ja kävelemättä jättämisestä oli tietysti sitten sekin ikävä seuraus, että selkä jumitti entistä pahemmin. Tänään kävin aamulla OMT-käsittelyssä ja olo oli kuin taikurilla vierailleella. Jalka nousi fysioterapeutilta lähtiessä kuin nuorella likalla. 

No, kyllähän selkä siitä sitten päivän työnteon myötä jumahti takaisin kipeäksi, mutta toivoa on! Ehkä ensi viikon toistokäsittelyn jälkeen ollaan taas oikeasti ihmisten kirjoissa. 



5.5.2019

Arkistojen kätköistä: Mustikkainen juustokakku


Tänään olen pohdiskellut juustokakun syvintä olemusta ja totesin, ettei tässä blogissa ole mustikkajuustokakun ohjetta kai laisinkaan. Niinpä kopioin sen talteen vanhasta ruokablogistani. 

Kerran kesässä - vähintään. 

Tämä kakku oli tehty muutama vuosi sitten eli artikkeli on kirjoitettu 14.8.2016


Viime vuonna suurin piirtein tähän aikaan valitin kakkuni koostumuksen jähmettyneen kuivikkaaksi. Syytin kermojen muuttumista, enkä kai ihan väärässä ollutkaan. Pienen tutkimuksen (lue: reseptilukujen) jälkeen tosin totesin syyn todennäköisesti löytyvän myös vähän valmistusmetodista. Vesihauteessa kypsentämällä tulee kuulemma koostumuksesta nimenomaan se kaipaamani silkkinen versio.

No, sitähän piti sitten tietysti testata. Ei se vieläkään ihan täydellinen ole, mutta parempi. Lisäksi jätin kakusta jauhot pois. Huonoksi ei tätä tietysti voi sanoa edes pahalla tahdolla. Puolentoista tunnin leikkipuistosta leikkipuistoon johtaneen Pokéjahtikävelyn jälkeen puolet katosi yhdessä vilauksessa... eli kakusta riittänee noin 8-10 syöjälle kaikkiaan.


Mustikkainen juustokakku 2016

1/2pkt Digestive-keksejä
50g sulatettua voita

3prk (600g) Philadelphia-juustoa
125g sokeria (vajaat 2dl)
3 kananmunaa + 2 keltuaista
1 pikkupurkki smetanaa
2rkl sitruunamehua
2tl vaniljasokeria (tai vaniljauutetta)
mustikoita

1 pikkupurkki crème fraîchea ja mustikoita

Laita irtopohjavuoan (24cm) pohjalle leivinpaperia ja kiedo 2 kerrosta foliota ulkopuolelta pohjan ympäri estämään veden kulkua vuokaan.

Murskaa keksit, sekoita niihin sulatettu voi ja painele vuokaan pohjaksi.

Lämmitä uuni 160 asteeseen.

Sekoita juusto pehmeäksi, mutta varo vatkaamasta siihen ilmaa. Lisää sokeri, ja kananmunat - sekoita. Lisää smetana, sitruuna ja vanilja - sekoita.
Valuta taikina vuokaan pohjan päälle ja ripottele pinnalle mustikoita pari kourallista.

Laita suurempaan uunivuokaan ja lisää siihen kiehuvan kuumaa vettä noin vuoan puoleenväliin saakka. Nosta uuniin ja kypsennä tunnin verran.

Ota kakku pois uunista ja anna jäähtyä kunnolla. Parhaimmillaan kakku on jääkaappikylmennyksen jälkeen. Vedin veitsellä kakun irti reunasta, jotta se ei jämähdä kiinni jäähtyessään.

Sekoita crème fraîche löysäksi ja levitä kakun päälle ohueksi kerrokseksi. Ripottele pinnalle vielä tuoreita mustikoita (kakku itsessään onnistuu myös pakastetuista). Nosta tarjolle.

4.5.2019

Maaliskuun ja huhtikuun luetut

Maaliskuussa olin taas jo vähän huolissani. Työpäivät alkoivat venymään, työmatkoja ilmaantui kalenteriin, kuulokkeet olivat rikki... lukeminen ja äänikirjojen kuuntelu takkuili pahemman kerran. Puolessa välissä kuukautta oltiin normaalista lukutahdista kovin kaukana.

No, sitten hankin kuulokkeet ja muutenkin lukeminen alkoi sujumaan hitusen paremmin. Työtilanne ei silti näyttänyt tasaantumisen merkkejä. Taas mentiin lujaa...

Asiaa eivät tietysti auttaneet myöskään kiireiset viikonloput. Juhlittiin kuopuksen synttäreitä, olohuoneen remonttia piti suunnitella ja valmistella... Kiirettä pitää.

Sitten tuli huhtikuu ja tahti kiihtyi entisestään aina siihen pisteeseen saakka, kun aamulla yskiessä selkä sanoi naps...

Nyt on tilanne selän suhteen normalisoitumassa, äänikirja(t) kovassa käytössä (aloitin Audible-palvelun käytön!). Luettujen lukumäärä ei kuitenkaan ole kummoisestikaan kasvanut. Kärsin mitä ilmeisimmin stressin aiheuttamasta kirjahyppelysyndroomasta...

Jotain olen kuitenkin saanut luettuakin. Maaliskuussa loppujen lopuksi luin kaikkiaan 8 kirjaa, huhtikuussa luku laski kuuteen...

Mitä luin maaliskuussa ?

Vain yksi äänikirja löytyy listalta, mutta se onkin aika pitkä eli Raija Orasen Marsalkan ruusu. Marsalkka Mannerheim on hahmo, jonka kaikki varmasti vähintäänkin tietävät, mutta ainakin minulle hän on jäänyt aina vähän etäiseksi. Muistan toki viikset ja tallennuksen syntymäpäiväjuhlista, joille Hitlerkin saapui kuokkimaan.  Kirja siis täydensi tietojani varsin mukavasti.

Historiallisesta henkilöstä kertoi myös Minna Rytisalon Rouva C. Jostain syystä en tuota ole saanut vieläkään blogattua, vaikka pidin kyllä kirjasta kovasti. Ehkä siitä on tullut vastaan jo niin monia tekstejä, että on vaikea kirjoittaa mitään omaa. Sama taitaa olla syynä Virginia Woolfin Oma huone-kirjoituksen kohdalla. Pidin, arvostin ja olin samaa mieltä, mutta mitä siitä voi enää sanoa lisää?

Kuukauden parhaasta lukukokemuksesta vastasi yllättäen tietokirja. Krista Launosen Ofelian suru on samaan aikaan kuvaus surusta, taiteesta, historiasta ja ihmisistä historian pyörteissä. Jännästi rauhoittava kirja oli mielenkiintoinen ja jäi pitkäksi aikaa mieleen kummittelemaan.

Viihdepläjäyksenä Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu oli aikalailla juuri sellainen kuin etukäteen arvelinkin. Lauren Beukesin Zoo City - eläinten valtakunta puolestaan pääsi vähän yllättämään erikoisella ja omaperäisellä miljööllään. Fantasiaa, muttei ollenkaan perinteistä. Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia taas oli juuri niin outo kuin kirjailijalta odottaakin. Novellikokoelma oli jotenkin epätasainen, mutta kaikissa tarinoissa oli oma twistinsä.

Kuukauden keittokirjasta vastasi Peggy Thomasin Parhaat kalareseptit, joka kuuluu ehdottomasti kalan syömisen lisäämistä suunnittelevan kirjaostoslistalle.


Entäs huhtikuu ? 

No, uudet kuulokkeet saivat aikaan sen, että kaksi kuudesta luetusta kirjasta on itse asiassa äänikirjoja.
Agatha Christien Kuolema Niilillä oli nautinnollinen kuuntelukokemus huolimatta siitä, että tiesin murhaajan aiemmista lukukerroista. Markus Falkin Profeetan soturit puolestaan alkoi hitaasti ja töksähdellen, mutta paransi tahtia loppua kohden.

Kuukauden riemastuttavimmasta ja muutenkin parhaasta lukukokemuksesta vastasi Niina Meron Englantilainen romanssi. Tämä kirja on aivan ehdottomasti luettava, jos ollenkaan tykkään Englantiin sijoittuvista romanttisista, jännittävistä tai muuten vaan perinteisistä kirjoista. Kliseitä kliseiden perään hauskassa paketissa. Varsinainen piristyspilleri.

Carrie Marshin Dining with the Dead ei ansaitse sen kummempaa mainintaa, kuin että tulipahan luettua loppuun, kun ehti ennen lennon laskeutumista. En ole yhtä tylsää ja pinnallista cozy mysteryä kohdannut pitkään aikaan.

Vähän parempaa kevyttä ja romanttista dekkaria puolestaan edusti huhtikuussa Deanna Raybournin Dark Road to Darjeeling. Lady Julia Grey jatkaa tutkimuksiaan, tällä kertaa peräti Intiassa. Ei mikään suuri klassikko tai edes varsinaisesti pelottava jännäri, mutta miellyttävää viihdettä.

Sitten onkin jäljellä enää Yuval Noah Hararin Homo Deus. Jo Sapiens oli ajatuksia herättelevä teos (enkä malta odottaa syksyn Sapiens-näytelmää Kansallisteatterissa) Homo Deus jatkaa samalla linjalla, mutta katsoo ihmiskunnan menneisyyden sijasta tarkemmin nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Korvautuvatko jumalat datalla ja tekoälyllä ? Muuttuvatko ihmiset teknologian ja luonnon yhdistelmiksi ja mitä siitä sitten seuraa? Mielenkiintoisia kysymyksiä, joihin ei liene kellään lopullisia vastauksia. - Edes Hararilla.

Nyt ollaan jo toukokuussa 

Vappu oli ja meni, lunta tuli ja suli, lukulistalla on Goodreadsin mukaan kesken parisenkymmentä kirjaa. Kirjahyppely siis jatkuu pahempana kuin koskaan. Näköjään pystyn lukemaan noin 50 sivua ja sitten käsiin osuu joku toinen kirja. Vain äänikirjoissa pystyn jatkamaan samaa tarinaa pidemmälle. Raymond E. Heistin Magician on Audiblesta jo toisessa kirjassa... enää 14 tuntia jäljellä (kaikkiaan tunteja on 36 eli ei hullummin kuunneltu).

Töiden puolesta ei tahti tunnu kevenevän, mutta jotain on tehtävä. Selkä on pakko saada kuntoon eli edessä on fysioterapiaa ja joogaa - ne tarvitsevat aikaa. Mielikin pitäisi saada rauhoittumaan, mutta tällä kelillä ei oikein tule lähdettyä edes rantaan merta kuuntelemaan. Ehkä minun pitäisi hankkia se Instassa jatkuvasti vastaan tuleva appi, jossa on pelkkää meren tai tulen kohinaa...

3.5.2019

Perjantain parasta pastaa

Pitkästä aikaa tehtiin Mac'n Cheese, mutta tällä kertaa pienellä twistillä. Prosessi oli pitkä ja polveileva, mutta perjantai-iltaan sopivan helppo. Matkan varrella tuli upotettua useampiakin muuten tähteeksi jääviä juttuja. Näin se menee...

1) Grillaa vappuna Kamadolla kaikenlaista ja kun lämpöä riittää, laita lopuksi muutamat munakoisonpuolikkaat ja kirsikkatomaatit kypsymään lämpöön. Mausteeksi vähän yrttejä ja oliiviöljyä...

2) Kun kasvikset ovat jäähtyneet, kaavi munakoiso kuorista blenderiin, paiskaa seuraksi tomaatit ja vielä tuoreita tomaatteja lisäksi. Leikkaa joukkoon minttua ja haluamiasi muita tuoreita yrttejä. Tähän saa hyvin piilotettua kaikenlaisia yrttivarsia, jos halua lehdet säästää johonkin muuhun, Sitten vielä vähän jugurttia joukkoon ja tahnaksi. Tarjoile dippikastikkeena leivän ja kasvisten kera. Sopii myös mahtavasti esim. kanan kaveriksi.

3) Miettiessäsi perjantai-illan ruokalistaa, muista jääkaapista löytyvä lopputahna. Keitä puoli paketillista pastaa melkein pehmeäksi, valuta suurin osa vedestä pois ja laita pasta  takaisin kattilaan. Kaada joukkoon purkillinen (3,3dl) kermaa ja pussillinen (150g) juustoraastetta.  Sekoita joukkoon munakoisotahna ja vielä ripaus suolaa, pippuria ja hiukan muskottipähkinää.

4) Kaada pastaseos uunivuokaan. Ripottele pinnalle korppujauhoja ja isännältä ruoanlaitosta jäänyttä persilja-pinjansiemensilppua. Valuta vielä vähän oliiviöljyä päälle ja laita uuniin 180-200 astetta noin puolisen tuntia. Anna hetki lämmön tasaantua ja nauti.

Oli muuten ihan sikahyvää.

28.4.2019

Selkä rikki ja Audible-äänikirjat

Oi, mikä ihana kevät meillä onkaan! Aurinko on hellinyt niin luontoa kuin meitä ihmisiä. Valkovuokotkin jo leviävät mattona puiden juurella, vaikka äitienpäivään on vielä pari viikkoa. Tekee mieli ulos, koko ajan ja kaikkialle.

Kyllä minä olen ulkona kävellytkin, vaikkakin hitaasti ja pieniltä kierroksilta kotiin välillä lepäämään poiketen. Yskiminen on nimittäin vaarallista. Tuossa viikolla yhtenä aamuna kävelin olohuoneessa, yskin ja tunsin alaselässä ikävän napsahduksen... Sen jälkeen on sitten menty lihasrelaksanteilla, varovaisella joogalla ja jatkuvalla kävelyllä.

Vaikka tilanne on vähän parantunut, taidan huomiseksi varata kuitekin lääkärin. Ei tule töistä mitään, jollei pysty istumaan varttia kauempaa (niin kuin ei muuten ole tullut bloginkirjoittamisestakaan...)

Kummasti sitä näköjään saa kuitenkin kirjapalveluja vaihdettua... 

Minulla oli  muutaman kuukauden Elisa Kirjan kuukausitilaus. Sitten kuitenkin totesin, että löydän huomattavasti paremmin luettavaa Elisa Kirjan tarjouskampanjoista kuin kuukausitilauksen krediiteillä. Sitten kävi kuitenkin niin, että ennen kuin ehdin varsinainsesti säästöä saamaan aikaiseksi tilauksen lopettamisella, kehui sisko Bookbeatista kuuntelemaansa äänikirjaa...

En ole itse tainnut Raymond E.Feistin Magician-kirjoja koskaan lukea. Miten lie jäänytkin väliin. Nyt kuitenkin alkoi houkuttelemaan. Tuoreessa muistissa on vielä Robin Hobbin Fitz and the Fool -trilogia, joka äänikirjana kuunneltuna nousee heittämällä viiden parhaan joukkoon ja tässäkin on kuulemma tarjolla seikkailua pitkällä kaavalla ja taitavalla lukijalla.

Hetken pohdin Bookbeatia, mutta en ikimaailmassa tule yhdellä kuukausimaksulla kuuntelemaan 36h äänikirjaa, joten kertamaksu olisi parempi. Kobolla on nykyään Suomeenkin saavailla äänikirjoja, mutta hinta oli vähän turhan suolainen. Sitten muistin Audiblen. Kuukausimaksu (n.8£), mutta kirjat saa omaksi. Kuukausimaksulla saa krediitin, jolla voi lunastaa minkä tahansa äänikirjan valikoimista ja tilauksen voi lopettaa milloin vain.

Siinä se oli! Ratkaisu! - Ei muuta kuin Elisa Kirjan kuukausitilaus poikki ja Audiblen ensimmäinen ilmainen kuukausi kehiin ja taikuri luureihin. Kyllä tämä digiajan rahankulutus sitten on helppoa ja minä taitava perustelemaan ostoksia itselleni! Tämäkin on minun logiikallani melkein kuin säästöä... 

Audiblen kuukausimaksulla saa myös kuunneltavaksi erilaisia podcasteja ja dokumentteja, mutta niiden valikoima on ehkä hivenen turhan skandaalinhakuinen ja englantilainen. Aloitin kuuntelemaan Stephen Fryn lukemaa Victorian Secrets sarjaa, mutta väsähdin aika nopeasti. Se oli jotenkin vain aika tylsää tirkistelyä viktoriaanisen ajan makuuhuoneisiin.

Silti olen Audibleen tosi tyytyväinen - tai siis tällä hetkellähän Audible tarkoittaa minulle lähinnä tuota Magician-kirjaa ja se on juuri niin viihdyttävä ja koukuttava kuin sisko mainosti.  Jaksaa kävellä hiljalleen selkää norjistaen...

19.4.2019

Northanger Abbey ja tatuoinnit

"Northanger Abbey, Northanger Abbey", toisti hiljainen kaiku mielessäni useammin kuin kerran lukiessani. Oxford, komeat aatelisherrat,  mysteeri, brittiläinen kirjallisuudenhistoria, murha... Siis oikeasti, miten monta ruksia tässä oikein osuu aivan oikeisiin laatikoihin ? Monta. Ei liene ihme, että viihdyin  - ainakin kaiken sen ajan, joka liikeni viikonloppuhommiksi valuneen työviikon keskellä.

Kuva: Gummerus 
Niina Mero : Englantilainen romanssi
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Ihan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että tässä olisi kaikki katastrofin ainekset. Kliseestä toiseen kiitävä romaani voisi pahimmillaan olla tönkkö sarja myötähäpeän ja turhautumisen hetkiä. Näin ei kuitenkaan käy sillä Niina Meron Englantilainen romanssi ei missään kohtaa ota itseään liian vakavasti.

Nora kutsutaan sisarensa häihin Englantiin. Brittiläisen romantiikan aikaisia runoilijoita yliopistossa opiskeleva nuori nainen vastustaa lähtöä, sillä eihän todellisuus voi millään vastata hänen kuvitelmiaan ja vanhojen kirjoitusten tunnelmaa. Lopulta käy kuitenkin ilmi, että toisinaan todellisuus on tarua ihmeellisempää ja juoni tiivistyy kuin missä tahansa romaanissa. Sulhasen aiemmin kadonnut veli ja todelliseksi osoittautuva vaarantunne goottilaisessa aateliskartanossa... Ah, mitä muuta voisi englantilaisen romantiikan ystävä pyytää?

Ainakin tämä brittikirjallisuutta opintojen osana aikoinaan yliopistossa kahlannut lukija kiherteli tyytyväisenä. Nora osoittelee kliseitä ympäristöstään ja ihmettelee silmät ymmyrkäisinä Oxfordin maisemia, kuten minäkin yhdellä reissulla. Minä tosin en törmännyt romantiikan sankareita muistuttavaan kirjallisuudentutkijaan, mutta siinä vaiheessa olinkin jo proosallisesti liikkeellä kolmen muksun kera.

Nora on viehättävästi antisankaritar ja tuo riemastuttavan särön kliseiden kartanomaisemaan. Tatuoinneilla peitetty, maihareissa talsiva ja sosiaalisesti kömpelöitä kysymyksiä viljelevä nuori nainen vastaa ja ei vastaa perinteistä käsitystämme romaanisankarittaresta. Eihän Elizebeth Bennetkään tietysti ollut kaikkein vienoin ja aina parhaiten käyttäytyvä neitokainen, mutta tatuoinnit ovat sentään jo vähän liikaa... Tykkäsin. Särö vain kiillotti kuvaa.

Minä siis viihdyin Englantilaisen romanssin parissa. Onhan siinä tietysti pari hieman töksähtävää käännettä, mutta romantiikka ei ole liian siirappista, mysteerin ratkaisu ei ole itsestäänselvä ja tarina, miljöö ja henkilöhahmot vilisevät tunnistettavia juttuja, jos on vähänkään brittiläiseen kirjallisuuteen tutustunut. Piristystä ja rentoutusta samaan aikaan eli täydellinen viikonloppukirja.

14.4.2019

Marsalkan ruusu

Marsalkka Mannerheim on hahmo, jonka kaikki varmasti vähintäänkin tietävät, mutta ainakin minulle hän on jäänyt aina vähän etäiseksi. Muistan toki viikset ja tallennuksen syntymäpäiväjuhlista, joille Hitlerkin saapui kuokkimaan. Samoin tiedän hänen olleen alunperin Venäjän armeijassa upseerina, eikä Louhisaaren kartanokaan tietysti pääse unohtumaan - onhan se kesäisen mökkitiemme varrella.

Näin vaalipäivänä sitä kai on taas hyvä muistella Suomen itsenäisyyden alkuaikoja. Ei se niin itsestäänselvää ollut, että meillä tänään on maa, jossa kansa itse päättää asioistaan ja osoittaa vapaasti kantansa poliittisiin aiheisiin.



Raija Oranen : Marskin ruusu 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukija : Eero Saarinen 

Kirjassa Marsalkka on jo vanha mies, presidentti pakotetussa maanpaossa, "terveyttään hoitamassa" Portugalin rannalla pienessä hotellissa. Stressinoireista oireilevaa vatsaansa hoitava Marsalkka pohtii Suomen tilannetta ja valintojaan, samalla kun tuskailee hiljaisuutta Suomen suunnalta. Onko siellä ehkä jouduttu jo bolsevikkien vallan alle, osaksi suurta naapuria ? Olivatko kaikki sodan kärsimkset ja ponnistukset turhia?

Hotellin seinustalla kasvavat yllättäen ruusut. Onhan nyt jo melkein sydäntalvi. Marsalkka käy ihailemassa ja vaalimassa ruusuja päiväkävelyillään. Ne johtavat ajatukset menneisiin tapahtumiin ja varsinkin menneisiin naisiin. Sota - tai sodat - ja niitä ennen ja niiden välissä elämä. Pettymyksiä, rakkautta ja ennen kaikkea vasta itsenäistynyt maa harjoittelemassa olemistaan.

Kyseessä on tietysti fiktio, mutta Raija Oranen on saanut Marsalkan eläväksi, samoin kuin Suomen historian. Vaikka tapahtumia ja ihmisiä katsotaan vain yhden miehen näkökulmasta, eikä aikajana ole millään tavalla kronologinen tai edes täysin selkeä, nousee Suomen alkuaikojen historia värikkäänä ja mielenkiintoisena kuulijan mieleen. Aika paljon tapahtumista ja ihmisistä tiesin, paljon tuli myös uutta. Mielenkiintoista sisältöä ihan asiamielessä.

Myös päähenkilö osoittautuu mielenkiintoiseksi ja vähän ristiriitaiseksi henkilöksi. Hän pysyy koko ajan hieman etäisenä, mutta silti  myös inhimilliset tunteet löytävät tiensä valtavien paineiden alla vuosia työskennelleen miehen muistoihin. Armollisesti todetaan kaikkien tehneen parhaansa, valinneen huonoista vaihtoehdoista sen kuitenkin pienimmältä pahalta vaikuttavan. Aikamoista tasapainoilua Suomen tilanne varmasti on Saksan ja Neuvostoliiton välissä ollutkin sotien aikaan.

Totuuttahan me emme Marsalkan ajatuksista tiedä, eikä tiedä Oranenkaan, vaikka toki hänellä on takanaa laaja tutkimus käytössä olevista kirjallisista lähteistä. Hieman siloitellulta kuva vaikuttaa, mutta kaikkiaan kirja on mielenkiintoisesti kirjoitettu.

Marsalkan ruusu toimii myös oivasti äänikirjana. Eero Saarinen saa äänellään herätettyä päähenkilön eloon ja huomasin uppoutuvani muisteluihin mielelläni ja pitkiä pätkiä kerrallaan. Alussa minulla tosin oli pieniä vaikeuksia ja kuuntelu takkuili. En meinannut millään päästä tahtiin mukaan, mutta sitten lähti sujumaan. Ehkä piti ensin vain vähän tutustua Marsalkkaan ennen kuin charmi puri.

13.4.2019

Katsaus kuuloketilanteeseen


Kuulokekatastrofi on selätetty, mutta ei tässä vielä auvoisesti äänikirjoja kuunnellen auringonlaskuun ratsasteta. Tosin hevospelkoni tekee sen, etten varmaan ratsastaisi muutenkaan. Kahdet kuulokkeet ostin Sudio-verkkokaupasta. Tuohan on ainoa merkki, jonka Bluetooth korvakuulokkeet ovat minulla kestäneet puolta vuotta kauemmin...

Sitten huomasin, ettei kuulokkeiden ostaminen ole vielä tarpeeksi. Ne pitää myös muistaa ottaa mukaan! Lähdin muutaman päivän työmatkalle vain huomatakseni lentokentälle saapuessani, ettei mukana ole  yksiäkään kuulokkeita... Kentän elektroniikkakaupassa oli onneksi ale, jossa nappikuulokkeet piuhan kera maksoita alle 15€ ja mukaan sai vielä kuljetuskotelon. Nyt on sitten työlaukussakin kuulokkeet valmiina odottamassa seuraava unohdusta...

Lentokoneessa istuessa piuhakuulokkeet ovatkin oikeastaan se kaikkein paras vaihtoehto. Minua aina hieman häiritsee, kun lentokonetilaan laitettuna puhelimesta menee Bluetooth pois päältä ja sitten se pitää laittaa kuulokkeita varten uudelleen päälle. Mitä, jos kone putoaakin sen takia, että minä halusin kuunnella kirjaa ? Tiedän, mitä nyt ajattelette, mutta minkäs sitä tuntemuksilleen voi ?

Sudion kuulokkeista toiset (mustat) olen ostanut erityisesti ulkoiluun ja työmatkoille. Sudio Trettonin kuulokemuotoilu on vähän erilainen kuin yleensä. En ole ihan varma, pystyvätkö nuo lopulta yhtään paremmin kuin muunmalliset, mutta ääni on selkeä ja miellyttävä ja toiminnot helppoja. Piuha ei mene solmuun, mutta toisaalta se on pikkuisen raskas, mikä vaikuttaa osaltaan kuulokkeiden paikoillaan pysyvyyteen. Silti olen varsin tyytyväinen ostokseeni.

Valkoiset kuulokkeet ostin kotikäyttöön. Klar-malli on myös vastaäänikuuloke, mutta valitettavasti en kyllä huomaa suurtakaan eroa oli ominaisuus päällä tai ei. Yleisesti ottaen tykkään näistäkin kuitenkin kovasti.  Tämänmalliset pysyvät hyvin paikoillaan, eivätkä nämä paina korvia liikaa.

Nyt ei siis ole mitään syytä jättää äänikirjoja lukematta, paitsi ehkä non-stop työpäivien jättämä väsymys, jonka myötä uni tulee yleensä viisi minuuttia tarinan alkamisen jälkeen.

Jotain sentään olen saanut kuitenkin kuunneltua. Töistä irtautuminen onnistuu aina yhtä helposti Agatha Christien dekkarien parissa. Viimeksi kuuntelin tutun tarinan Kuolema Niilillä.


Kansikuva WSOY


Agatha Christie : Kuolema Niilillä 
Oma ostos Elisa Kirjasta
lukija : Lars Svedberg 

Yhtään ei haitannut, vaikka itse asiassa muistin ratkaisun. Christien tapa luoda tarinalle taustaa ja pohjaa ja rakentaa rikos vasta henkilöiden ollessa tuttuja ja juonen jo tihentyessä pelkästään heidän välistensä jännitteiden vuoksi, on taiturillinen ja polveilevaa tarinaa on nautinnollista seurata, vaikka sen periaatteessa jo muistaisikin.

Kun lukijana vielä lisäksi on Lars Svedberg... no, työasiat jäävät mielestä aivan varmasti ja todellinen rentoutuminen voi alkaa. Tämän parissa en edes nukahtanut kesken. (Tosin en myöskään kuunnellut sitä kesken rankanpuoleisen työmatkan).

Hercule Poirot on lähtenyt lomamatkalle Egyptiin. Laivamatkalle Niilin nähtävyyksiä katsomaan kokoontuu sekalainen joukko matkustajia, joiden väliset yhteydet yllättävät. On juuri avioitunut miljönääriperijätär miehensä kanssa, tuoreen aviomiehen entinen kihlattu, liikemies, italialainen arkeologi, asianajaja, kirjailijatar tyttärineen, seurapiirirouva seuraneitinsä kanssa ja nuori mies äitinsä seurana. Kaikki henkilöhahmot kuvataan elävinä ja värikkäinä. Tuttuun tapaan kavalkadi on runsas ja Egyptistä huolimattaa hurjan englantilainen.

Samoin myöskään rikoksista ei ole pulaa. Poliittista kiihotusta, koruvarkauksia, petoksia ja tietysti murha, Poirotilla on mistä valita niin rikosten kuin rikollisten joukossa.  Lukija voi tehdä omia olettamuksiaan ja nauttia tarinasta. Kuolema Niilillä on yksi suosikeistani, jonka tulen varmasti kuuntelemaan vielä joskus uudelleen.

7.4.2019

Bloggariklubilla: Kaikki hienot jutut

Kiitos Kansallisteatterille mahtavasta teatteri-illasta 


Bloggariklubien illat ovat ihan parhaita. Alkuun keskustelua mielenkiintoisista aiheista ja sitten teatterin katsomoon. Tälläkin kertaa molemmat osiot virkistivät töistä väsynyttä mieltä.

Alkuun kuulimme Kansallisteatterin ohjelmistoon syksyllä tulevasta Sapiens-näytelmästä. Yuval Noah Hararin menestynyt tietokirja ei käänny näytelmäksi kovin helposti. Miten ihmeessä historian kulkua ja eri tilanteiden tulkintaa muka voisi saada jollain tavalla ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi teatterin lavalle ?

Toteutus kuulostaa vähintäänkin mielenkiintoiselta. Tarkoituksena on kuulemma luoda "luontodokumentti ihmiseläimestä" Avara luonto-tyyliin eli lavalla visualisoidut tapahtumat kertoo yleisölle taustanauhalta kuuluva ääni - ihan niin kuin telkkarissakin! Dramaturgi Minna Leino ja ohjaaja Anni Klein ovat teoksesta silminnähden innostuneita eikä ihme. Minäkin haluan aivan ehdottomasti tämän nähdä!

Kirjaesittelyssä puolestaan oli vuorossa Emma Puikkosen Lupaus (WSOY), jossa päähenkilö sairastuu ilmastoahdistukseen. Kyseessä on siis varsin ajankohtainen aihe, joka tuo hienosti oman osansa nyt niin runsaana vellovaan ilmastokeskusteluun.


Kuva Kansallisteatteri : Kastehelmi Korpijaakko 

Kaikki hienot jutut 

Myönnän. Tarjolla olevista kahdesta teatterivaihtoehdosta valitsin sen, joka esilteltiin lempeäksi ja jonka arvelin olevan kestoltaan ajallisesti lyhyempi. Rakastan teatteria, mutta työpäivät ovat taas päässeet venymään ja alkuviikon työmatkakin verotti voimia. Ennakoin, kevensin ja päädyin kokemaan jotain kaunista, miltei puhdistavaa.

Jossain vaiheessa esitystä huomasin kyynelten valuvan poskilleni. Nauroin, mutta kyyneleet tulivat jostain syvemmältä. Nauroin, koska en muuta voinut samalla kun sisällä särähtelivät ja helähtelivät myötätunnon ja ahdistuksen kielet.

Päähenkilö on 7-vuotias, kun hänen äitinsä yrittää itsemurhaa ensimmäistä kertaa. Lapsen mieli ei asiaa oikein käsitä, onhan niin paljon asioita, joiden vuoksi elää. Ne pitää kertoa äidille ja niin syntyy lista kaikista hienoista jutuista. Tarinan jatkuessa ja lapsen kasvaessa, myös lista pitenee, mutta onko kaikista elämän hienoista asioista kuitenkaan häivyttämään perittyä tuskaa ja taipumusta ?

Kuva Kansallisteatteri : Kastehelmi Korpijaakko

Ei ole lavaa. On vain näyttelijä ja hänen ympärillään ryhmä ihmisiä kuulemassa tarinaa - Ei, nyt sanoin väärin.  Ei vain kuulemassa, vaan osallistumassa, elämässä mukana. Yleisöllä on oma roolinsa ja äänensä näytelmässä. Tarina tulee iholle ja jää sen alle. On pakko avata sekä suunsa että sisimpänsä, kun jännittää oman vuoronsa tulemista ja myötäelää rooleihin mukaan hyppäävien katsojien lievää hämmennystä ja ihailee heidän rohkeuttaan. 

Tällaista teatteri on parhaimmillaan. Se tempaa mukaansa jonnekin aivan muualle, herättää ajatuksia (mukana on myös paljon niin tilastotietoa kuin tutkimustuloksia itsemurhan vaikutuksista tekijän ympäristöön) ja kääntää vähän nurinpäin, sisimmän ulos ja altiiksi. Kaikki hienot jutut tekee kaiken tuon, mutta lempeästi. Julmaa, karmeaa aihetta käsitellään niin herkästi, sormenpäissä hellien, että elämän kauneus ja arvo jää mieleen päällimmäisenä. Upea rakenne ja teksti (Duncan Macmillan, yhteistyössä Jonny Donahuen kanssa).



Näyttelijän tehtäväksi jää pitää yleisö hyppysissään. Pääroolissa vuorottelevat Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen. Meidän iltanamme oli Marin vuoro. Oli huikeaa seurata ammattitaiteilijan heittäytymistä. Tämä ei kai ole se kaikkein helpoin rooli, mutta vuorovaikutus yleisön kanssa oli saumatonta. Olimme kaikki mukana ja Mari vei meidät matkalle niin yhden ihmisen elämään, yhden perheen tarinaan, kuin omaan sisimpäämmekin. Kiitos.

Nyt mietin, että tämä pitäisi nähdä uudestaan Iljan vuorolla. Onkohan tarina erilainen "pojan" silmin ? Ainakin kokemus muuttuisi, sillä yleisö on toinen.


Kiitokset Kansallisteatterille mahtavasta teatteri-illasta




31.3.2019

Kuukauden keittokirja : Parhaat kalareseptit

Ihan ensimmäiseksi myönnän, että minä olen surkea kalakokki. Merenelävät ovat tuottaneet minulle vaikeuksia kautta aikojen niin keittiössä kuin ruokapöydässä. Suuhuni leviää jodin metallinen maku ja syöminen loppuu siihen.

Kalaa olisi kuitenkin hyvä syödä ja kyllä minäkin tykkään, kun oikein tehty ja oikeanlainen resepti osuu vastaan. Siksi oli aivan selvää, että tulen hankkimaan Peggy Thomasin Parhaat kalareseptit-kirjan. Voitte kuvitella, miten ilahduin voittaessani kirjan Satokausikalenterin insta-arvonnassa.

Kirja on jaettu neljään osaan ja lisäksi on alun perusohjepaketti. Suupaloja, arkiruokaa ja vähän fiinimpiä kalareseptejä täydentää vielä lista sooseja ja lisukkeita. Listalta löytyy paljon muutakin kuin ainaista lohta ja kuhaa, joten vaihtelunhalusellekin riittää valikoimaa.

Ohjeet näyttävät kirjoitetun Peggyn blogista tuttuun selkeään tyyliin ja ihanasti mukana on myös pientä "Englanti-twistiä" - kuten nyt vaikka skonssit ja kuhaa sekä tietysti kalakirjaan ehdottomasti kuuluvat Fish & Chips ja Fisherman's Pie.

Kuvista hehkuu rakkaus ruokaan, luontoon ja kalastamiseen. Ruokakuvien lomaan on ripoteltu tunnelmaa luomaan jännällä tavalla perinteisiä ja jopa nostalgisia luonto- ja rantakuvia. Eniten pidin kuitenkin niistä muutamasta otoksesta, joissa Peggy itse on mukana. Ihminen kuvassa tuo aina aiheen jotenkin lähemmäksi katsojaa ja Peggy on kuvauksellinen, upea nainen, jonka pikkuisen maaginen olemus sopii valtavan hyvin kirjan tunnelmointiin.

Vielä en ole ehtinyt kokeilemaan kuin yhtä kirjan resepteistä. Igorin kala valikoitui meillä ensimmäiseksi, samoin kuin median kuvauksista päätellen suurimmalla osalla muillakin kirjaa lukeneista. Alunperin kanalla tehty resepti taipuu vaaleaan kalaankin erittäin hyvin ja upposi perheeseen ilman mitään mutinoita. Vuoka tyhjeni ja santsiannoksia otettiin.

Ohje oli selkeä, niin kuin Peggyn ohjeet yleensäkin ja lopputulos muistuttaa ainakin suurin piirtein kirjan kuvaa. Varmasti tullaan tekemään uudelleen (ja kokeillaan sitä kanaversiotakin).

(Itse reseptin muuten löytää paitsi kirjasta myös Peggyn blogista eli täältä.)

Kaikkiaan Parhaat kalareseptit vaikuttaa sellaiselta, että vähän huonompikin kalakokki löytää kokeiltavaa ja inspiraatiota riittää kokeneemmallekin kalastajalle. Hieman jäin pohtimaan suomalaisten kalalajien ja kalakantojen tilannetta, josta kirjassa ei ollut puhetta. (Eikä tietysti tarvitsekaan, tämä on ruokakirja). Onneksi suosituksia voi tarkistaa Kalaoppaasta ja ostaa MSC-sertifioituja tuotteita.

24.3.2019

Zoo City - Eläinten valtakunta

Viime vuosina fantasiakirjat ovat edustaneet lukustatistiikassani yhtä eniten lukemistani kirjallisuuslajeista. Siksi onkin kovasti yllättävää, ettei alkuvuoden luetuissani ole kuin yksi fantasiaromaani, eikä sekään kovinkaan perinteinen. Itse asiassa kirjaa voisi luonnehtia melkein enemmän tyyliltään "film noir" -dekkariksi joillakin fantasiaelementeillä.

Lauren Beukes: Zoo City - Eläinten valtakunta 
Oma ostos Elisa Kirjasta

Lauren Beukes on eteläafrikkalainen kirjailija, jonka fantasiaromaanissa rikoksiin tai pahoihin tekoihin syyllistyneet ihmiset saavat kiinteäksi seurakseen eläinkumppanin. Zinzillä kumppani on laiskiainen, jonka mukana hän sai myös kyvyn löytä ihmisten kadonneita asioita.

Tavaroiden etsintäbisnes kokee takaiskun, kun yksi Zinzin asiakkaista murhataan. Sitten musiikkialan suurin moguli palkkaa hänet etsimään listojen kärjessä keikkuvan kaksosduon tyttöä. Tarinassa vain tuntuu olevan useampi taso ja kun "eläimellisiä" löydetään surmattuina ja eläimistään eroon leikattuina, muodostuu kuvasta pelottavampi kuin olisi voinut kuvitellakaan.

Zinzin Johannesburg on slummeja ja muurien takana asuvia rikkaita. Tunnelma vinkkaa silmää Marlowen ja muiden kovaksikeitettyjen etsivien suuntaan päähenkilön puolittaisen "hälläväliä, kurjaa on kuitenkin" - asenteen, tummasävyisen miljöökuvauksen ja päähenkilön kertojaroolin myötä, mutta samalla kirjassa on värinää. Vaikka väkivalta, julmuus ja rikokset ovat jokapäiväisiä, löytyy kovan kuoren alta myös usein solidaarisuutta ja myötätuntoa.

Tarina itsessään on kiemurainen jo siihen pisteeseen saakka, etten väitä ihan kaikki juonenäänteitä välttämättä kokonaan edes ymmärtäneeni Pääasiat kuitenkin selvisivät ja tarkemmin ajatellen kyseessä on tavallaan aika perinteinen dekkari kuorrutettuna fantasiaeläimillä ja pienellä ripauksella taikuutta. Pahikset ovat tosi pahiksia, mutta monet rikollisiksi mielletyt vain yrittävät selvitä päivästä toiseen.

Päähenkilö on ristiriitainen, eivätkä hänen motiivinsa ja taustansa oikein auenneet minulle. Muuten ympärillä on sekalainen seurakunta enemmän tai vähemmän karikatyyrisia hahmoja. Lopputuloksena on aikamoinen sekamelska kaikenlaisia motiiveja ja tavallaan järjettömän loogisilta vaikuttavia tekoja, kun omaa etua ajetaan voimalla.

Ajoittaisesta sekavuudestaan huolimatta pidin kirjasta. Se nyöritti virkistävällä tavalla eri dekkarin ja fantasian kliseitä yhteiskunnallisesti kantaaottavaan romaaniin. Vaikka välillä jäin hieman hämmennyksiin, on päällimmäisenä jälkikäteen mielessä vetävä tarina, jonka kanssa ei päässyt kyllästymään. Luin tämän putkeen, enkä yhtään harhaillut toisten kansien välissä, mikä lienee tässä lukuhyppelymoodissa kirjalta jo aikamoinen saavutus.