22.3.2019

Tarkan markan kokille - maukasta ja helppoa uunivuokaa kaurasuurimoilla

Paljaita ovat puut vielä 
Kuvassa tosin on satoa tämän aamun kävelyltä. Tämänkertainen ruokakuva nimittäin ei ole sen paremmin asettelulta, stailaukselta, valolta kuin miltään muultakaan kantilta ollenkaan kaunis. Oli vaan ihan pakko laittaa teillekin tiedoksi viimeisin villitykseni - tai no, eihän se ole mikään villitys vaan oikein kunnon ruokaa.

Mutta ensin on ihan pakko hehkuttaa, että tänä aamuna oli ilmassa ensimmäisen kerran kevään tuntua. Alkuviikosta sain viimein ostettua itselleni uudet tossut, joiden pitäisi pitää vettä ja paksumman materiaalin vähän vielä lämmittää kelirikkoajan yli. Ei mitään tekosyitä kävelyjen välttelyyn, varsinkin kun aurinko paistoi.

Tosiasiassahan varsinainen kelirikko on jo ohi ja meri vapautunut jäästä, mutta kävelypoluilla on vielä lätäkköä jos jonkinlaista (ja jonkinsyvyistä), loskasta puhumattakaan.  Kovin lämminkään ei vielä ole, mutta ulos pitää mennä. Joutsenetkin ovat palanneet. Odottivat mokomat minun pistävän puhelimen kiinni ja taskuun ennen upeaa ylilentoaan. Olisivat silloin tulleet, kun tuossa kuvailin.

Ai niin, se resepti. Se on vähän niin kuin nuo kuvan puut. Ei oikein minkään näköinen, mutta täynnä lupausta. Kuten lehdet vielä tulevat, lunasti tämä kauravuokakin odotukset. Maku oli kertakaikkisen herkullinen.  Kuva on kamala. Minun ei pitänyt sitä edes ottaa, kunhan räpsäisin, mutta sitten jälkikäteen (ja seuraavan päivän tähdeherkuttelun päätteeksi) totesin, että pakkohan tästä on blogiiin kertoa.

Maun lisäksi tämä on nimittäin edullista ja ravitsevaa. Vähän tiukemmallakin budjetilla ruokkii perheen helposti.
Ihan ilman noita tofujakin, jotka tuohon läväytin päälle, kun pöydästä loppuivat pannualuset.

Arvaisitko suoralta kädeltä, mitä sisältää ?
Kaura-kasvisvuoka 
(6 annosta)

6 kourallista kokonaisia kaurasuurimoita
4 porkkanaa kuutioina
sama määrä myskikurpitsaa
3 isoa sipulia
pasta rossa -maustesekoitusta
pippuria, ripaus suolaa  maun mukaan
(1,5dl valkoviiniä)
kasvisliemikuutio ja kehuvaa vettä

Kirsikkatomaatteja
loraus balsamico-etikkaa

Ja mausteita ja kasviksiahan voi sitten säätää ihan oman maun mukaan. 

Leikkaa siis kasvikset samankokoisiksi pieniksi kuutioiksi. Lorauta uunivuoan pohjalle hitusen öljyä ja levitä reunoillekin (ei täysin välttämätöntä, mutta ehkä se auttaa tiskiin...). Kaada kasviset vuokaan. Sekoita joukkoon kaurasuurimoit ja mausteita.

Meillä oli jääkaapissa pienestä valkoviinipullosta noin puolet (oli avattu jotain toista ruokaa varten). Lorautin sen pohjalle ja sitten kaadoin päälle kasvislientä (fondista) niin paljon, että ainekset peittyivät ja sormen verran nousi vesiraja niiden yläpuolelle.

Sitten vaan vuoka uuniin muhimaan 175 asteeseen 30-45min. Kannattaa vähän vahtia, ettei liikaa kuivu. Vuoka on valmista, kun suurimot ovat pehmeitä ja kypsiä.

Ota vuoka uunista ja lorauta joukkoon balsamico-etikkaa. Sekoita. Nosta pinnalle puolitettuja pieniä kirsikkatomaatteja ja laita uuniin vielä vartiksi.

Seuraksi voi tarjota tietysti vaikka kanaa tai tofua, mutta mitenkään välttämätöntä se ei ole.


Tarkan markan kokille 

Ihan sika hyvää - eikä tosiaankaan riko budjettia sillä kaurasuurimopussi (alle 4€) kestää ikuisuuden eivätkä tomaatit, sipuli ja kurpitsa ole sieltä kalleimmasta päästä.

Ostoslista (ilman sitä viiniä) näyttäisi suoraan tältä (hinnat S-ryhmän foodie palvelusta)

Kaurasuurimot 1,5kg 3,84 €
porkkanapussi 500g 0,89 €
myskikurpitsa 1kg
(käytin 1/4)
2,15 €
sipuli (3 kpl keskikoko) 0,56 €
pasta rossa maustemylly  4,35 €
pippuri, suola (oletan, että löytyy - ei lasketa tällä kertaa erikseen) 
Kasvisliemifondikuutiot (4kpl) 1,45 €
kirsikkatomaatit (250g) 1,19 €
balsamico de Modena 2,5dl 5,85 €
Koko summa  20,28 €
per nuppi (6)  3,38 €

Viini ei tosiaan ole pakollinen. Mausteet ja etikka tietysti maksavat jonkin verran, mutta nekin kestävät kauan ja ilahduttavat aterioissa moneen kertaan.

Kaurasuurimot ovat ihania myös keitoissa. Talveen sopivaa tomaattista keittoa kaurasuurimoilla höystettynä on meillä tehty kerran jos toisenkin. 

19.3.2019

Ofelian suru

Lukeminen takkuilee ja on edelleen hidasta. Tähän mennessä olen maaliskuussa saanut luettua loppuun peräti neljä kirjaa, eikä yksikään äänikirja ole edistynyt tuntia enempää. No, se hyvä puoli tässä on, että pysyn ehkä bloggauksissa mukana lukutahdissa. Tässä jo toinen maaliskuun luetuista. Eka täytti odotukseni (eli en tykännyt) Ofelian suru taas pääsi yllättämään.

Kirja surusta, maalauksesta ja naisista historiassa. Ehei, en oikein missään vaiheessa ajatellut kirjaa hankkivani, vaikka sinänsä aihealueet ovatkin mielenkiintoisia. Sitten kävin Avain-kustantamon aamiaistilaisuudessa kuuntelemassa esityksiä kevään kirjoista. Ofelian suru tarjottiin mukaan luettavaksi, vaikka se on ilmestynyt jo viime vuonna. Toin kirjan kotiin. Yllättäen se vetikin minua vahvasti puoleensa ja kerran siihen tartuttuani, luin sen loppuun ilman syrjähyppyjä toisiin teoksiin. Harvinaista.

Krista Launonen : Ofelian suru 
Kustantajalta luettavaksi

Taideterapeutti ja kuvataiteilija Krista Launonen kirjoitti kirjan menetettyään siskonsa sairaudelle.

Jokaisella meistä kai on tapamme käsitellä itselle vaikeita asioita ja läheisen rakkaan poismeno lienee yksi kaikkein vaikeimmista. Krista Launoselle suru kiteytyi John Everett Millais'n maalaukseen Ofeliasta, mutta ei pelkästään kuvaan kuolevasta nuoresta naisesta, vaan kerrostumiin sen takana. Kuka oli Ofelia Shakespearen näytelmässä? Kuka oli Ofelia maalauksessa ja mallina sen takana? Miten vahva pitää surun olla, jotta muuttuu hulluksi tai pidetään hulluna?

Lopputuloksena on kiehtova ja monitasoinen kirja, jossa tutustutaan niin maalaustaiteen historiaan Ofelian ympärillä, naisen asemaan maalauksen aikana 1800-luvun puolivälissä, Ofelian rooliin sekä Shakespearen aikana että taiteellisten tuotosten heijastumana naisen elämän ja aseman muutoksista vuosisatojen aikana. Kaikki tämä kietoutuu suruun ja sen muutoksiin ajan myötä. Koskaan se ei katoa, mutta muuttuu siedettäväksi.

Historialliset asenteet ja tapahtumat aukeavat kauniisti yksittäisten henkilöiden kautta. John Everett Millais oli  mukana perustamassa taiteen perinteitä rikkovaa brittiläisen romantiikan liikettä. Elisabeth Siddal oli hänen nuori mallinsa, jonka traaginen elämä kuvaa hyvin naisten mahdollisuuksia aikana, jolloin oma ammatti ja asema olivat miltei mahdottomia ja naisten odotettiin pysyvän koristeiden lailla hillitysti paikoillaan.

Vuosisatojen kautta syventyy myös Ofelian legenda Hamletin rakastettuna, mutta  myös eri taidelajien aiheena, joka kulloinkini heijastaa aikansa ja tekijänsä asenteita ja toiveita. Suru ja hulluus koskettavat myös kirjan kirjoittajaa, mutta vaikka kaiken alkuna ja pohjana on juuri menetys, nousee siitä jotain hienoa ja mielenkiintoista.

Pidin kirjasta kovasti. Se on kiinnostava ja koskettava kokonaisuus, tietokirjaksi täynnä tunnetta. Vaikka sydäntäni välillä puristi ajatus omasta siskosta (joka onneksi voi hyvin ja on sen verran nuorempi, että luonnon mukaan en kirjan tilanteeseen toivottavasti koskaan joudukaan - SUUKKO SISKOLLE! ) oli kuvaus surusta ja siitä selviämisestä kaunis ja rohkaiseva. Kirja ei saarnaa, se kertoo mielenkiintoista tarinaa ja siinä samalla kuvaa esimerkin surun voimasta antaa kyky tuottaa  jotain arvokasta ja säilyvää.

16.3.2019

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu - tai sitten ei.

Olin etukäteen valmiiksi epäluuloinen. Nuorehkö poikaystävästään eronnut nainen vaeltelee Helsingissä ja syö sipseä. Ei kuulostanut minun kirjaltani. Olin oikeassa.


Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu 
Kustantajalta yllätysarvostelukappale luettavaksi 

Kaipa tämä on sellainen klassinen angsti-kuvaus elämästä irrallista kautta läpikäyvästä päähenkilöstä. Haahuilua kaupan ja kodin välillä, ystävien tapaamista, matkoja lainarahalla, töidenhakua sopivan tuulen sattuessa, haahuilua, baari... Pahinta taitaa olla, että tunsin kirjaa lukiessani itseni vanhaksi tädiksi, jonka teki koko ajan mieli nillittää jostain. Ei kai kukaan halua sellaista tunnetta?

En vain voi sille mitään. Rationalisti sisälläni toteaa, että jos tilillä on vain 48 euroa, ei mennä aamupuurolle Café Engeliin. Onhan siinä ehkä jollain kriteereillä jotain hohdokasta. "Liput liehuen syvyyteen" - tyylisesti, mutta en voi itselleni mitään. Pudistan päätäni ja totean maalaisjärjen puuttuvan.

Suurin hankaluus tässä kirjassa kohdallani on siis sisällön lievä ärsyttävyys. Päähenkilö sinänsä on ihan sympaattinen, eikä itse asiassa edes mitenkään kovin nuori enää (yli kolmekymppinen...), joten sellaista teinisekoilua tässä ei ole. Kaikilla meillä on vaikeita hetkiä ja sipsitkin lohduttavat sopivissa hetkissä, mutta silti koen kirjan maailman ja ajattelutavan itselleni kovin vieraaksi. Ei voi mitään. Ehkä minä tosiaan olen tuollainen tylsä keski-ikäinen täti-ihminen.

Tarina itsessään rakentuu pienistä hetkistä ja lyhyistä luvuista. Kirja on helppolukuinen ja nopeasti haukattavissa. Ehkä vauhdissa jää jotain olennaista huomaamatta, tai sitten ei. Olen nyt osunut lukemaan useamman viihteeksi luokiteltavan romaanin omasta elämästään irrallisena ja miltei hellyttävän eksyksissä soheltavian nuorehkojen naisten elämästä. Jotkut kirjoista ovat ärsyttäviä, toiset eivät.

En oikein tiedä, mikä saa ärsytysmittarini värähtelemään. Ehkä kyse on ulkoistamisesta. Kun poikaystävä jättää, Tinder-tutut eivät soita, kukaan ei kutsu töihin, tai sipsejä on tarjolla lähimarketissa. Mitäs, jos päättäisi itse etsiä paikkansa? Ei ole helppoa, tiedän, mutta voisi edes yrittää.

No niin, huono kirjahan tämä mitä ilmeisimmin ei ole. Ylläoleva kiukuttelu kohdistuu fiktiiviseen henkilöön ja hänen valintoihinsa, ei kirjan rakenteeseen tai tylsyyteen. Kuten sanoin, Savonlahden kirja on helposti lähestyttävä ja luettava. Paljon kehuttu romaani oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto-ehdokkaanakin viime syksynä, joten selkeästi se on onnistunut tavoittamaan lukijoitaan. Ehkä minä en ole oikeaa kohderyhmää. Samaistumispinta puuttuu. 

11.3.2019

Kiemurainen dekkari Salattu nainen

Lukeminen on töksähtänyt nyt ihan kokonaan. Maaliskuussa olen tähän mennessä saanut loppuun kaikkiaan kaksi kirjaa... Kaksi! Normitahdissa pitäisi olla ainakin tuplasti. Liekö syynä sitten tosiaankin äänikirjojen kuuntelun hiipuminen kuulokekatastrofiin tai muuten vaan ajan kuluminen kaikkeen muuhun, mutta tällä mennään. Onneksi on noita aiemmin luettavia rästiblogattavia niin ei tarvitse sentään ruveta sentään bloggaamisen aiheista stressaamaan.

Tämän kirjan ostin ihan puhtaasti takakansitekstin perusteella. Ajatus naisesta, joka yht'äkkiä kuulee olevansa rikas, vuotta aiemmin kadonnut ja jo kuolleeksi luultu liikenainen kuulosti kutkuttavalta. Siitähän voi kehitellä vaikka mitä. Enkä pettynyt.

Kuva: Minerva-kustannus Oy
Anna Ekberg: Salattu nainen 
Oma ostos Elisa Kirjan alesta 

Eräänä päivänä Louisen luokse saapuu mies, joka väittää olevansa hänen aviomiehensä. Ongelma on vain se, että Louise ei muista miestä, ei muista mitään perheestä, jonka tämä väittää heillä olevan. Ei muista mitään perinnöstä ja rikkaudesta, joista mies kertoo. Louise muistaa Joachimin ja pienen kahvilan, jota he ovat rakkaudella hoitaneet.

Mitä ilmeisimmin Louise kuitenkin on Helene, rikas liikenainen, jolla on aviomies ja kaksi lasta. Paluu entiseen on väistämätön, vaikkei Louise/Helene muistakaan siitä mitään. Hiljalleen hän alkaa kerätä palasia ja muistojen sirpaleita, mutta niiden kokoama kuva ei ehkä olekaan aivan sellainen kuin voisi odottaa. Vähiteleen Louise tajuaa, että hänen on pakko muistaa, tai ainakin saada muuten selville, miksi lähti kotoaan ja unohti kaiken. Muistamisesta on kiinni monen ihmisen elämän selkiintyminen tai hengissä selviäminen.

Juoni oli kirjassa juuri niin herkullisen kiemurainen kuin odotinkin. Itse asiassa se oli niin visainen, että äsken jouduin oikein tarkistamaan, muistinko oikein vai sekoitinko johonkin toiseen kirjaan, kun päähenkilötkin tuntuivat vaihtuneen. Juoni polveilee liikemaailmasta historiallisiin juonitteluihin ja taidemaailman pimeään puoleen. Itse asiassa punaisia lankojan on sen verran, että välillä pelkäsin niiden menevän lopullisesti solmuun käänteiden kiemurrellessa milloin mihinkin suuntaan, mutta kyllä lopussa saatiin jonkinlainen rusetti aikaiseksi.

Pidin myös siitä, että kukaan kirjan henkilöistä ei ollut täydellinen. Louisekin joutuu miettimään, millaiseksi oikeastaan itsensä ajattelee ja millaiseksi voi tulla.  Joachim on tehnyt ja tekee virheitä, eikä menneisyyden haamuista pääse eroon oikein kukaan. Lopulta kuitenkin voimme vain itse päättää, millaisia olemme ja millaisiksi voimme ihmisinä tulla.

Tykkäsin, viihdyin ja vähän jännitinkin. Kyseessä oli siis varsin oivallinen dekkari, joka ei sortunut  kaikkein tavanomaisimpiin ratkaisuihin, mutta oli kuitenkin turvallisen looginen. Eihän tämä nyt varsinaisesti mitään suurta klassikkoainesta ole, mutta teki tehtävänsä ja piti minut hyvällä tuulella.

10.3.2019

Vatsat täynnä historiantunnille

Kiitos kutsusta brunssille ja teatteriin Radisson Blu Plazalle ja Kansallisteatterille 




Saimme Toton kanssa kutsun Radisson Blu Plazan ja Kansallisteatterin uuden konseptin "ekaan kertaan" eli Lasten lauantaina nauttimaan ensin brunssia Radisson Blu Plazan ravintolasaliin ja siitä sitten muutaman askeleen päähän Kansallisteatteriin seuraamaan Koiramäen Suomen historia- näytäntöä. Konsepti on mielenkiintoinen - ensin vatsat täyteen rennolla brunssilla ja sitten teatteriin viihtymään. Ainakin tämä äiti tykkäsi ajatuksesta.

Mikä voisi olla helpompaa kuin ensin istahtaa runsaaseen brunssipöytään ja siitä sitten hiljalleen valua ihan viereen teatteriin? Minä ainakin nautin siitä, ettei tarvinnut miettiä ruoanpuolta ja sitten kiirehtiä kaupunkiin. Eikä Radisson Blu Plazan brunssissa ollut mitään valittamista. Pienten ja isojen lautaset olivat täynnä ja mieli iloinen.

Toto tietysti halusi lautaselleen lasten tilaisuuksissa aina näköjään tarjolla olevia nakkeja ja lihapullia, mutta onneksi hän bongasi myös vesimelonisiivuja muiden lautasilta ja niinpä sitten hetken kiertelyn jälkeen lautasesta ainakin puolet oli täynnä vesimelonia, viinirypäleitä, tomaatteja, etikkakurkkuja ja muuta vähän nakkeja tuoreempaa tavaraa.

Tiskiltä olisi voinut tilata vohveleita tai muita brunssiherkkuja, mutta me emme yksinkertaisesti jaksaneet enää enempää - varsinkin, kun olimme bonganneet jälkiruokabuffetin kakut ja karkit. Pistaasi on usein vaikea ravintoloille macaronseissa, mutta nyt oli pähkinän maku kohdillaan. Paras macaron aikoihin (sanoo äiti, joka tykkää pistaasista tosissaan).

Toton kommentti brunssista: "Sanoisin, että se oli tosi hyvä." - ja sama toistettuna useampaan kertaan päivän aikana eli mitä ilmeisimmin valikoima teki vaikutuksen.

Me pääsimme mukaan kutsuvieraina, mutta jäin miettimään hintaa brunssi + teatteri -kokonaisuudelle. Google ohjasi mainokseen, jossa hinnaksi mainittiin aikuiset 55€ ja lapset 39€  (ja vihreällä kortilla vähän alennusta). Mielestäni tuossa on hintalaatusuhde aika kohdillaan.

Vatsat täynnä suunnattiin sitten kirjaimellisesti ihan viereen teatteriin...



Kuva: Kansallisteatteri (piirrokset Mauri Kunnas)
Koiramäen Suomen historia 

Mauri Kunnaksen historiakirja taisi olla ilmestymisvuotensa superhitti joulumarkkinoilla. Niinpä se löytyi meiltäkin kirjahyllystä. Tarjosin kirjaa Totolle luettavaksi ennen teatteripäivää, mutta selailuksi taisi jäädä. Jostain syystä historiaviittaukset eivät nyt saaneet poikaa syttymään. Todennäköisesti syynä on referenssien puute. Kun ei ekaluokkalainen ole joutunut historiaan tutustumaan yleisesti, eivät kohtaukset eri aikakausilta oikein jaksa kiinnostaa.

Sama osoittautui haasteeksi näytelmän osalta. Toki näytelmässä on vauhtia ja villejä hahmoja, joista lapsetkin selvästi pitivät (varsinkin tyttökuningas Kristiina ja herra Hakkarainen saivat osakseen riemukkaita reaktioita, niin kuin tietysti myös kuninkaan vessajutut...) Kuitenkin sanoisin, että näytelmä sopii parhaiten sellaisille koululaisille, jotka jo vähän ovat historian tarinoihin tutustuneet ja pystyvät pitämään aikajanan punaisen langan mielessään luomassa tarinalle kokonaiskehystä. Niin, ja tietysti historiakohtaukset sopivat aikuisille. Yleisön reaktioista päätellen Koiramäen kerronta nimittäin osui ja upposi vanhempiin vähintään yhtä hyvin kuin jälkikasvuun.

Hahmot myös huusivat ja kiljahtelivat ja lavalla paukkui ja rytisi, mikä saattaa aiheuttaa jännitysti herkemmille pienille katsojille. Tosin meidän aiemmin erittäin ääniherkkä kuopuksemme ei ollut millänsäkään. Kannattaa kuitenkin miettiä oman pienokaisen kohdalla mahdollisia reaktioita, enkä paljon alle eskari-ikäisiä tuonne veisikään. 

Toton kommentti: "Oli kiva, mutta Tippukivitapaus on edelleen lempparini"

Tarkemmin kysellessä oli kyse tosiaankin äänimaailmasta. Lisäksi Koiramäen Suomen historiassa on lauluja, mutta musiikki ei ole ihan niin suuressa osassa kuin monissa muissa lastennäytelmissä (ja Tippukivitapauksessa). Dialogi ja sanaleikit olivat hauskoja (Iso Viha(nnes) ja Pikku Viha(nnes) jne.), mutta niistä saattoi osa mennä lapsilta ohi juuri tuon aiemmin mainitun referenssien puutteen vuoksi. Aikuiset sitten hörähtelivät senkin edestä...

Ihan parasta oli myös herra Hakkaraisen (Ninu Lindfors) bongailu
Kuva: Tuomo Manninen /Kansallisteatteri

Hannu-Pekka Björkmanin jäyhät ja rouhean koomiset hahmot olivat kertakaikkisen upeita ja loivat upean kontrastin pirtsakammille hahmoille ympärillä. Ihan paras oli 1700-luvun tiedemies Pehr Kalm ja hänen puutarhansa, vaikka kyllä tyttökuningas Kristiinan hovipalvelijakin oli aivan mahtava. Hänestä tuli välillä mieleen se aikoinaan telkkarissa joka vuosi juhlapyhinä näytetty näytelmätallennus, jossa hovimestari joutuu toimimaan vanhalle emännälleen sekä palvelijana että pöytäseurana..

Aksa Korttila sai haluttoman oppilaan, Alixin, hahmon elämään. Ihan näin silmissäni muutaman keskustelun kotona tässä ei niin kovin kauan sitten... Muutenkin näyttelijät ovat Kansallisteatterin totuttuun tapaan huippuhyviä eivätkä hyppäykset eri roolihahmojen välillä näyttäneet tuottavan minkäänlaisia vaikeuksia.

Kaikkiaan Koiramäen Suomen historia on taidokkaasti toteutettu sarja kohtauksia Suomen historiasta.  Näytelmän parissa viihtyy, eikä aika vauhdikkaassa menossa käy pitkäksi. Koulun historiaopetuksen tukena tämä olisi kuivia kirjoja elävöittävä ja varmasti tehokas opetusmetodi. Pari tuntia teatterissa saisi todennäköisesti Alixin lisäksi muitakin haluttomia oppilaita innostumaan vanhoista tapahtumista ja jopa muistamaan muutaman tärkeän historiallisen käännekohdan. Eikä pieni kertaus ole pahaksi aikuisillekaan.

Brunssi + teatteri -yhdistelmä on onnistunut konsepti. Toivottavasti näitä järjestetään vielä lisää. Kokonaisuus tarjoaa perheille mahdollisuuden rentoon yhdessäoloon herkkujen ja kulttuurin parissa. Mikäs sen parempaa?

Suomi siinä Ruotsin ja Venäjän välissä ihan kirjaimellisesti
Kuva: Tuomo Manninen / Kansallisteatteri 

Kiitokset Radisson Blu Plaza ja Kansallisteatteri kutsusta brunssille ja teatteriin  

6.3.2019

Fuusiopullaa ja praliinirullia


Laskiastiistaina kuuluu syödä laskiaispullia. No, meillä kävi niin, että syötiin laskiaispullia maanantaina ja tänäänkin keskiviikkona, mutta eilen jäi väliin. Ei kait se nyt niin nokonuukaa olekaan?

Kolme pullaa ja kolme täytevalintaa. Yhdessä on omenahilloa, toisessa mantelimassaa ja kolmannessa molempia... Se kotona tehdyissä pullissa onkin parasta. Saa itse valita sekä täytteiden laadun että ennenkaikkea niiden määrän. Meillä laitetaan kermaakin ainakin tuplasti kaupan pulliin verrattuna.

Sinänsä ei ollut ollenkaan itsestäänselvää, että meillä olisi laskiaispullia ollenkaan. Olin viikonloppuna lasten kanssa mummilassa Turussa enkä palatessa ollenkaan jaksanut ruveta leipomaan. Onneksi maanantaina oli etäpäivä. Kummasti sitä vaivasi aamulla pullataikinan, hoiti palaverit sen noustessa ja sitten pikaiseen pyöräytti pullat.  Tästä alkaa jo tulla tapa. Viime viikolla leivoin leivät edellisenä päivänä tehdystä taikinasta ja tein iltaruoan palaverien lomassa..


Pulliin tulin tällä kertaa laittaneeksi päälle taas koristeeksi vaaleanpunaisista praliineista (pralinés roses) hienonnettua jauhetta. Puolen litran taikinasta tuli sen verran iso, että tein myös Bostonkakun.

Hyvin maistui fuusiopullakin, kun ranskalaiset praliinit yhdistyvät suomalaiseen pullataikinaan briossin sijasta. Etuna sokerilla kuorrutetuissa manteleissa on se, että sokeri valuu pullan sisälläkin pehmeäksi täytteeksi ihan ilman voita eli viimeksimainittua ei sitten enää tarvitse lisätä.


Ihan tavallinen pullataikina 

0,5l täysmaitoa
2pss kuivahiivaa
ripaus suolaa
1rkl kardemummaa
2,5dl sokeria (tai ruokosokeria)
2 kananmunaa
14-16 vehnäjauhoja
200g voita huoneenlämmössä pehmenneenä

Kuumenna maito kättä lämpimämmäksi sillä kuivahiiva vaatii vähän kuumemman nesteen kuin tuorehiiva. Sekoita yleiskoneen kulhossa maito, sokeri, suola, kardemumma ja hiiva. Sekoittele hetki.

Lisää kananmunat ja sekoita ne nesteen joukkoon. Lisää jauhot vähitellen, koko ajan vaivaten ja vaivaa lopuksi joukkoon myös voi.

Anna nousta kaksinkertaiseksi leivinliinan alla.

Leivo (1) pikkupulliksi tai  (2) Boston-kakuksi (eli kauli levyksi, levitä täyte ja rullaa. Leikkaa korvapuusteiksi ja laita leikkauspinta ylöspäin väljästi leivinpaperilla vuorattuun vuokaan).

(1) Kohota pullia parisenkymmentä minuuttia leivinliinan alla. Voitele kananmunalla, ripottele päälle raesokeria, mantelirouhetta tai jauhettuja praliineja.
Paista pikkupullia 225 asteessa noin 10-15min.
Jäähdytä ja täytä kermavaahdolla ja hillolla ja/tai mantelimassalla.

(2) Kohota parisenkymmentä minuuttia leivinliinan alla. Voitele ja paista uunissa 180 asteessa n. 45-50min. Peitä loppuvaiheessa, jos pinta näyttää tummuvan liikaa. Jäähdytä.
Sekoita tomusokeria ja tilkka vettä tasaiseksi valuvaksi massaksi ja valuta pullakakun päälle. Ripottele pinnalle vielä lisää praliinijauhetta ja anna jähmettyä.

4.3.2019

Kultaportin kaunottaret

Olen viime aikoina lukenut useampia historiallisia romaaneja, joissa kaikille tutut hennot, herttaiset ja kovasti hiljaiseen tytönrooliin asettuvat sankarittaret ovat muuttuneet huomattavasti roisimmiksi ja asenteiltaan modernimmiksi. Nyt käsiin osui hauskasti jossain välimaastossa tasapainoileva tarina.

Turun kaupungin Kultaportin talossa asuva nuori kreivi Gyllenfred kokee järkytyksen, kun hänen äitinsä on mitään kertomatta sopinut majoittavansa kaukaisen sukulaisen nuoren tyttären. Kaiken lisäksi Adele ei ole ollenkaan hiljainen ja kaino niin kuin nuoret naiset yleensä. Toisaalta hän ei ole myöskään yhtä tylsä, vaan kiinnostunut monista asioista ja itsenäinen toimissaan.

Talon rauha häiriintyy vielä enemmän, kun paikalle saapuu Tukholmasta markiisitar Château tyttärensä kanssa. Tytöt käyvät debutanttikoulua ja tuovat mukanaan vielä yhden koulutoverinsa kaunistamaan Kultaportin salonkeja (ja houkuttelemaan Turun nuoria miehiä).

Toki tytöt kirjassa ovat melkoisen tietämättömiä niin maailman asioista kuin elämästä yleensä, mutta raikkaalla tavalla he kuitenkin pystyvät omaan ajatteluun ja jopa ratkovat romanttisten kiemuroiden seassa jännittäviä arvoituksiakin. Tarina sinänsä ei ollut kauhean yllättävä, kun aika nopeasti oli selvää kuka saa kenetkin, mutta hauskoja käänteitä ja kohtauksia oli kuitenkin viihdyttävän paljon. Jotenkin tässä kirjassa oli raikas fiilis, vaikka kyseessä onkin aika tyylipuhdas viihteen puolelle kallistuva epookkiromaani.

Luin kirjan mielelläni ja pidin henkilöhahmoista heidän pienistä lapsellisuuksistaan huolimatta (tai ehkä juuri niiden vuoksi). Naisen elämästä ei kirjassa saa kovinkaan rohkaisevaa käsitystä kaikkine sen rajoituksineen, mutta onneksi mahdollisuuksien määrä on suoraan verrannollinen löydettyyn seuraan - niin se kai nykyäänkin on. Ympäristön ja läheisten odotukset sanalevat aika paljon tekemisiämme, vaikka naisilla onneksi onkin paremmin mahdollisuuksia myös itsenäiseen toimintaan ja päätösvaltaa oman elämänsä suhteen.

Aina toisinaan sitä on kiva vaan nauttia ilman sen kummempia yhteiskunnallisia tai historiallisia pohdintoja, enkä siis jaksa myös tässä ruveta vatvomaan jo moneen kertaan käytyjä keskustelunaiheita. Todettakoon siis vain, että tämän kirjan parissa viihtyi sohvannurkassa varsin hyvin. Oikein leppoisaa ja kevyttä viihdettä, mutta historiallinen konteksti taitaa suodan sen verran mielenkiintoista asiaakin, ettei mene liian hötöksi.

3.3.2019

Kuulokekatastrofi

Äänikirjat ovat käteviä. Puhelin kulkee mukana ja kuulokkeiden kanssa voi keskittyä kirjallisiin seikkailuihin melkein missä tahansa... Paitsi sitten, kun kuulokkeet lakkaavat toimimasta.

Minulla eivät näköjään oikein mitkään kuulokkeet kestä edes yhtä vuotta. Piuhakuulokkeilla keski-ikä lienee siinä kuuden kuukauden paikkeilla, bluetoothilla päästään melkein kymmeneen kuukauteen. Vain yhdet ovat tainneet kestää vuoden verran - sitten hukkasin ne juuri kun rupesivat pätkimään.

Olenko jotenkin erikoisen kovakourainen kuulokkeilleni 
vai onko teillä muilla samanlaisia kokemuksia ? 

Nyt siis kuulokkeistani toimii vain toinen korvanappi. Siskon kanssa saan juoruttua ja muutenkin puhelut toimivat, mutta äänikirjat ovat jääneet ihan kokonaan. Tiedä sitten onko vielä kuulokkeiden vajaassa toiminnassa vaiko siinä, että Mehiläisten historian kuuntelu ei oikein suju...

Pitäisi varmaan kokeilla kirjan vaihtamista. Minulla taitaa vielä joku kuuntelematon Christie löytyä puhelimesta. Sinänsä yllättävää, sillä Marplet ja Poirotit ovat äänikirjojen aatelia. Niiden kanssa viihdyn aina, mistä tietysti osaltaan kertoo myös viimeisen kolmen kuukauden aikana kuuntelemani äänikirja-Christiet...

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha, Neiti Marplea ei petetä, Neiti Lemon erehtyy, Hercule Poirot ja salainen kaava 
Omia ostoksia Elisa Kirjasta 



Roger Ackroydin murha lienee klassikoiden klassikko Christienkin dekkarien keskuudessa. Kylälääkäri kertoo päiväkirjamaisesti kartanonherran surmaan liittyvistä tapahtumista ja ihmisistä. Hastings on jossain päin Argentiinaa ja tohtori toimii tämän sijaisena tarinan ylöskirjaajana.

Herra Acroydin naisystävä on kuollut ja hän epäilee kuolemaan liittyvien seikkojen kätkevän taakseen kiristystä ja painostusta. Ennen kuin asiaa ehditään tutkia tarkemmin, myös herra Acroyd surmataan.

Britanninan rikoskirjailijoiden yhdistys on valinnut juuri tämän dekkarin Christien parhaimmaksi, eikä syyttä. Tarina kiemurtelee mielenkiintoisin kääntein ja vaikka tiesin ratkaisun aiemmin lukemani perusteella, ei minulla ollut tylsää ollenkaan.

Lukijana : Jukka Pitkänen 


Neiti Lemon on Hercule Poirotin sihteeri, joka tekee työnsä täydellisesti. Eräänä päivänä hänen kirjoittamastaan kirjeestä löytyy peräti kolme kirjoitusvirhettä.

Virheisiin löytyy tietysti syy ja Poirot päätyy tutkimaan tavaroiden omituisia katoamisia Neiti Lemonin sisaren työpaikalle, opiskelijoiden asuntolaan. Pian Poirot ymmärtää näennäisesti viattomien tapahtumien takana olevan jotain kovin synkkää ja rikollista, eikä murhakaan anna odottaa itseään.

Lukijana: Jukka Pitkänen 



Hercule Poirot saa vuonna 1934 kuuluisalta tiedemieheltä pyynnön saapua kuljettamaan salainen räjähdysainekaava turvaan tutkijan maaseutukodista puolustusministeriöön. Hänen saapuessaan paikalle on kaava kuitenkin kadonnut ja epäilyksenalaisina niin tiedemiehen poika vaimoineen, kirjava joukko muita sukulaisiai kuin vieraaksi yllättäen saapunut italialaismies.

Tiedemies järjestää varkaalle tilaisuuden palauttaa kaava tutkinnan ja skandaalin välttämiseksi, mutta kohtaakin kuoleman. Hercule Poirot pääsee käyttämään pieniä harmaita aivosolujaan keksiäkseen, miten murha tehtiin ja kuka on syyllinen.

Lukijana : Lars Svedberg




Neiti Marplen ystävätär pyytää häntä katsomaan sisarensa perään. Jotain outoa on tekeillä nuorien rikollisten kuntoutuskeskuksessa, jota sisar aviomiehensä kanssa johtaa.

Neiti Marple matkustaa paikalle ja sitten tapahtuu murha. Epäillyistä ei ole pulaa ja perheen sukulaissuhteet ovat juuri niin monimutkaisia ja sotkuisia kuin vain voi visaiselta dekkarijuonelta odottaa.

Lukija: Lars Svedberg 


Kaikki neljä dekkaria ovat täynnä herkullisia henkilöhahmoja italialaisesta hurmurivakoojasta skitsofreniasta kärsivään nuorisorikolliseen. Christien kirjoissa on jotain ihanan ajatonta ja hurmaavaa, vaikka aiheena onkin murha.

Lars Svedberg on ikisuosikkini äänikirjojen lukijana, mutta Jukka Pitkänen on vallan mainio omissaan. Heissä on jotain samaakin ja molempien ääni ja lukutapa sopivat oivasti perinteisiin dekkareihin.


28.2.2019

Jamiemaniaa ja multistaskingia maanantaibluesiin

Loma oli ja meni. Lievää maanantaibluesia päätin lievittää tekemällä etätöitä ja hyödyntämällä kahvitauot iltaruoan valmisteluun, vaikka ei tämän tekemisessä kyllä kauan nokka tuhissut...  suurimman osan iltapäivää tein ihan kiltisti töitä, mitä nyt vähän hyödynsin "multitaskingia"

Löysin ihan sattumalta CMoresta Jamie Oliverin viiden aineksen herkkuja. Kuten aina, ei Jamien reseptejä tarvitse seurata ihan kirjaimellisesti, mutta inspiraatiota niistä saa. Tällä kertaa lämmin tomaattisalaatti ja oliivit ovat ihan suoraan ohjelmasta, vaikka yrtti vaihtuikin basilikasta korianteriin. (Minä olen naapurin K-marketin kanssa epäsynkassa, sieltä ei koskaan löydy etsimiäni tuotteita, vaikka yleensä niitä on hyllyt täynnä, mutta siitä joskus myöhemmin)  

Noin muuten löytyi jääkaapista harissaa, jugurttia ja kanan rintafileitä ja muita aineksia Kaupasta lisäksi perunoita ja sillä mentiin.

Harissa-jugurttikanaa perunapedillä ja lämpimällä tomaattisalaatilla

Ihan ensimmäiseksi laitetaan kana jugurttiin marinoitumaan. Meillä oli Baba Ganoush -harissapurkki jääkaapissa. Yleisesti ottaen pidän kyseisen merkin tuotteista, mutta heidän harissassaan tuntuu minussa tulisuus liikaa maun kustannuksella. Jugurttiin sekoitettuna chili tasoittuu ja maustaa kanan juuri sopivasti.


2-3 dl jugurttia
2rkl harissaa
1rkl hunajaa
suolaa, pippuria 
loraus sitruunamehua 
4 kanan rintafilettä

Lounastauolla: Sekoita mausteet jugurttiin. Sekoita puolet kanafileiden kanssa ja jätä loput kastikkeeksi halukkaille perunoiden päälle. 

Kaffepaussilla pikavisiitti kauppaan naapuriin


10 isohkoa, jauhoista perunaa
pari sipulia
kourallinen valkosipulinkynsiä 
Pasta Rossa maustesekoitusta myllystä  
korianterin varret silputtuina (säästä lehdet myöhemmäksi)

Litran verran pieniä luumu(kirsikka)tomaatteja 
5cm pala chorizoa
korianteria 

Kourallinen kivettömiä oliiveja 

Iltapäivän viimeinen puhelinpalaveri, jossa tarvitsee vain kuunnella : Kuori perunat, pilko ja kuori sipulit ja irrotat valkosipulinkynnet. Laita uunivuokaan. Mausta "Pasta Rossa" maustesekoituksella (tai haluamillasi mausteilla). Lorauta joukkoon öljyä, ripottele silputut korianterinvarret ja sekoita. Asettele kanafileet perunoiden päälle.

Puolita kirsikkatomaatit ja hienonna chorizo.

Silppua oliivit pieneksi. Lorauta joukkoon hieman kiehuvaa vettä. Sekoita. Odota hetki ja lorauta sitten vielä joukkoon hieman oliiviöljyä.

Jätä kaikki odottamaan.


2rkl balsamicoetikkaa 
pippuria 
korianterinlehdet

Kun perhe kotiutuu ja ruoka-aikaan on on noin tunti : 
Lämmitä uuni 200 asteeseen ja laita vuoka uuniin noin 40min tai kunnes näyttää kypsältä.

Sekoita balsamicoetikkaa ja ripaus pippuria tomaatteihin.

Kun uuniaikaa on jäljellä noin 10min, laita hienonnettu chorizo kylmälle paistinpannulle ja kuumenna keskilämmöllä, kunnes pannulla on chorizoöljyä ja palat ovat hieman rapsakoituneet. Tähän mennessä uunissakin pitäisi olla valmista.

Kippaa tomaatit pannulle. Sekoita, jotta ne saavat chorizoa ylleen ja kuumentuvat ihan hiukan eli pyöräytä muutaman kerran ja sammuta sitten levy. Sekoita joukkoon korianterinlehdet.


Nosta kaikki tarjolle pöytään ja kutsu nälkäiset syömään. 

27.2.2019

Levillä

Hiihtoloma oli ja meni ihan hurjan nopeasti. Tietysti, kun kerran oli kivaa. Tällä kertaa lähdimme etelän sijasta pohjoiseen, sillä emme ole kukaan koskaan olleet Lapissa lomalla.

Levi valikoitui lomakohteeksi lähinnä kahdesta syystä.

1) Sinne on helppo mennä lentokoneella (meillä ei alle viikon matkalla olisi autoa mukana)

2) Airbnb asunto löytyi kävelymatkan päästä palveluista (sama peruste kuin edellisessä)

Lomakohteestamme kertoessani sain lieviä varoituksia bilepaikasta, hiihtoloman ruuhkajonotuksista ja turistitulvasta.

Viimeksimainitun totesin meitä todennäköisesti häiritsevän kaikkein vähiten. Mitäpä tällaiset etelän elävät Lapissa olisivat muuta kuin turisteja ? Toki raitilla kuuli enemmän englantia ja ranskaa kuin suomea, mutta mikäs siinä. Ranskaa meidänkin perheemme käyttää keskinäiseen kommunikointiin.

Bilemeteliä emme kuulleet laisinkaan. Asunto oli sen verran keskustasta syrjässä, ettei bilepaikkojen musiikki olisi sinne edes kuulunut, mutta en kyllä mielestäni kohdannut mitään meteliä ravintolaillallisilta palatessakaan.

Ravintoloihin tosiaan kannatti pöydät varata etukäteen, mutta muuten emme kokeneet varsinaista ruuhkaa. Rinteessä näytti iltapäivisin olevan jonkunlaisia hissijonoja, mutta me olimme liikkeellä yleensä aamupäivällä ja muutenkin jonot kyllä etenivät reippaasti.

Ei siis mitään valittamista meidän suunnaltamme. Pidimme Levistä kovasti.


Kolmekymmentä astetta

Espoon loskaa ei tullut ikävä missään kohtaa, mutta aikalailla kelit vaihtelivat ti-su välisenä aikana. Kymmenen asteen pakkasesta laskettiin rapsakkaan melkein kolmeenkymmeneen pakkasasteeseen, sitten lämpötila nousi 15 astetta, mutta samaan tahtiin nousi myös tuuli, joka yhdistettyä lumimyräkkään sai meidät viettämään yhden iltapäivän takkatulen ja Menolippu - lautapelin ääressä. Lauantaina sitten oltiin auringossa ja plussan puolella. Lämpötilat vaihtelivat kelistä toiseen siis noin 30 asteen verran!

Kelimuutokset eivät kuitenkaan pahemmin menoa haitanneet. Isot kokeilivat lumilautailua, pieni oli hiihtokoulussa kahtena aamuna ja isäntä paineli pitkin Levin latuja kilometrikaupalla. Jopa minä pistin laskettelusukset jalkaan 12 vuoden tauon jälkeen. Yllättävän hyvin kroppa muisti liikkeet ja onneksi pää pysyi kylmänä ja vauhti hallinnassa. Tosin silti jouduin parantelemaan pohjekramppeja pari päivää...

Hiihtokoulut ja yksityisopetus lumilaudalla osoittautuivat hyviksi valinnoiksi. Ensinnäkin vanhempien ei tarvinnut tehdä muuta kuin maksaa - sain rauhassa keskittyä selviämään omista mäkilaskuistani. Toiseksi, lapset tuntuivat oikeasti jotain oppivankin.

Silti taisi murtomaahiihto olla meidän perheessämme se suositumpi hiihtolaji. Isäntä ja esikoinen kiersivät Levin kierroksenkin (17km) ja me muut sitten vähän pienempiä. Eikä muuten ollut laduillakaan ruuhkaa, vaan sai hiihtää omaan tahtiin ihan rauhassa.

Hiiihdon lisäksi kävimme illan poroajelulla. Tarkoituksena oli samalla bongata revontulia, mutta tällä kertaa näkyvissä oli vain tähtiä. Ihanaa sekin. Toinen "turistivierailu" tehtiin Levin Jäägalleriaan Luvattuun maahan. Oli hauska yllätys, että jääveistosten teemana oli Harry Potter juuri nyt, kun kuopus on kirjasarjasta ihan innoissaan.


Herkkuja, herkkuja 

Ruoan suhteen Levi pääsi vähän yllättämään tasollaan. Jotenkin odotin vähän sellaista mitäänsanomatonta turistimössöä, mutta kävikin vähän toisin. Lautaselta löytyi hienoja raaka-aineita taidolla valmistettuina.

Aloitimme vahvasti Kings Crab -ravintolan kuningasrapu-annoksilla. Erittäin suositeltavaa (varsinkin, kun ravut ja muut tarjottavat otukset kuulemma ovat kaikki msc-sertififoituja!)

Pihvipirtti tarjosi elämäni tähänastisista varmasti parhaan poropihvin. Sen pehmeys ja mureus ja maukkaus oli aivan omaa luokkaansa ja seurana tarjotut valkosipuliperunat kirjaimellisesti sulivat suussa. Kalapainotteinen alkuruokabuffetkin  näytti hienolta, mutta olimme kaikki aika väsyneitä, joten söimme "vain" pihvit.

Northern Cowboy tarjosi meksikolaistyyppistä ruokaa ja mukana oli tietysti myös porotacot. Tuhosimme aikamoisen satsin nachoja, tacoja ja quesadilloja lounaaksi. Hiihto antaa ruokahalua.

Viimeisestä, muttei suinkaan vähäisimmästä ruokaelämyksestä vastasi Asia-ravintola, jonka take away vei kielen mennessään. Varsinkin tulinen rapuannos oli sen tasoinen, että harvemmin tulee vastaan pääkaupunkiseudullakaan,

Oli myös aika huvittavaa seurata, miten vahvasti yksi brändi hallitsee Levin ruokatarjontaa. Kolme viimeksimainittua, täysin toisistaan poikkeavaa ravintolakonseptia kuuluivat kaikki Hullu Poro - ketjuun.


Mentäiskö uudelleen? 

No ihan varmasti. Tosin ottaisimme mukaan jokaiselle varusteet murtomaahiihtoon. Silloin olisi matkabudjettikin huomattavasti pienempi. Välinevuokraan, hissilippuihin ja hiihtokouluun sai kulumaan euron jos toisenkin. Ladut olivat ilmaiset.

Airbnb osoittautui erittäin hyväksi vaihtoehdoksi  myös Levillä. Paritalon puolikas (no, vähän mökkimäinen, mutta kuitenkin) oli erittäin hyvin varusteltu. Sieltä löytyivät niin pesukoneet, kuivauskaapit, sauna kuin takka puineen ja etäisyys keskustan palveluista oli juuri sopiva. Oli  myös kiva huomata, että vieraat ihan oikeasti otettiin huomioon. Tuli hyvä mieli, kun tuvan pöydällä olivat vastaanottamassa tulppaanit maljakossa ja pullo kuohuvaa.



25.2.2019

Suksilla Levillä - polkupyörällä Islannissa

Hiihtolomaviikko pääsi tänä vuonna vähän yllättämään. Syynä lienee, etten muutamaan vuoteen ole kyseisestä helmikuun tauosta päässyt nauttimaan laisinkaan. Toisaalta olen myös osannut pitää alkuvuonna työtahdin kurissa, eikä loman tarve siksi päässyt kasvamaan liian epätoivoiseksi.

Oli miten oli, tänä vuonna lähdettiin perheen kanssa Leville. Kobo tietysti kulki mukana uskollisesti, mutta kovin paljon en kirjoihin ehtinyt keskittymään. Niiden sijasta loma kului hiihtäen, lasketellen ja perheen kanssa poroja ja nähtävyyksiä ihmetellen. Ihan niin kuin hiihtolomalla pitääkin. Toki aikaa löytyi myös takkatulen ääressä oleiluun tekemättä mitään ja voitin minä pari erää Menolippuakin.

Levistä lisää vielä toisessa kohtaa blogia. Jotain ehdin lomalla sentään lukemaankin ja tässä muutama sananen kirjasta, joka sopi Lapin talvisiin maisemiin ja aktiiviseen lomaan yllättävänkin hyvin.  Tosin ihan noin extreme-touhuja emme tosiaankaan harrastaneet, vaikka kelit kyllä olisivat mahdollistaneet kaikenlaiset äärikokeilut. Lämpötilavaihtelu kun oli vajaassa viikossa yli 30 asteen verran.

Minä tyydyin tällä kertaa lukemaan takkatulen ääressä nojatuoliin käpertyen.


Matti Rämö: Polkupyörällä Islannissa 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Matti Rämö on kirjoittanut useammankin kirjan yksin tehdyistä pyöräilymatkoista eksoottisissa ympäristöissä. Valitsin tarkoituksella lomalukemiseksi hänen Islantiin sijoittuvan matkapäiväkirjansa, sillä arvelin viileisiin äärioloihin sijoittuvan reissukuvauksen sopivan hyvin hiihtoloman pakkaskeleihin. Toki tarjolla olisi ollut saman kirjoittajan "Jäämerikierroskin", mutta Islanti houkutti myös eksoottisuudellaan.

Se ainakin tuli kirjaa lukiessa selväksi, etten tule ikinä kiertämään Islantia polkupyörällä. Muuten haluan sinne aivan ehdottomasti käymään, mutta kuvaus kylmästä kesäkelistä ja polkupyörää (ja sen polkijaa) riepottelevista arktisista tuulista ja jyrkistä mäkinousuista ei todellakaan ole minun teekuppiani.

Matkakertomus on kirjoitettu päiväkirjan muodossa. Rämö kertoo aika yksityiskohtaisesti rutiineistaan, aikatauluistaan ja tekemisistään matkan aikana, mutta samalla hän myös höystää tekstiään Islannin historiaan liittyvillä tarinoilla, kuvauksilla matkalla kohtaamistaan ihmisistä sekä myöskin tuntemuksistaan. Tuulen aiheuttama epätoivo ja kiukku vaihtelevat maisemien kauneuden aikaansamaan euforian kanssa. Lukija pääsee elävästi mukaan raskaalle reissulle mukavasti nojatuolissa istumalla.

Päiväkirjamuoto on sekä kirjan paras että hankalin anti. Kartan ja kalenterin avulla matkan etenemistä seuraavalla saa hyvän kuvan kierroksen vaiheista, mutta samalla kerronta on hajanaista ja aiheet vaihtelevat melko satunnaisesti. Kieli on helppolukuista, vaikka välillä Rämö innostuukin hivenen koukeroisiin korulauseisiin ja miltei hengellisiin vuodatuksiin, mutta kukapa sitä ei yksinään pyörällä rehkiessä upeiden ja samalla äärimmäisen julmien maisemien keskellä vähän herkistyisi.

Polkupyörällä Islannissa soveltui oikein hyvin hiihtolomalukemiseksi ja varmasti lähden Rämön seurassa vielä muuallekin, vaikka Himalajalle, jossa kaiketi sitten ihmetellään taas jyrkkiä nousuja ja hurjia laskuja vielä Islantiakin enemmän.

17.2.2019

Juustokakkua hiihtoloman kunniaksi




Loma alkoi! Hyvä hetki hengähtää ja nauttia elämästä. Ei silti, olen ollut alkuvuoteeni erittäin tyytyväinen muutenkin. Työtahti on normalisoitunut. Olen ehtinyt elämään muutenkin kuin luurit korvilla puhelinpapalavereissa. Itse asiassa tämä on ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun en odota lomaa vain romahtaakseni sohvalle koomaan. Siitä todisteena heti lauantaina leipomani juustokakku!

Yleensä meillä tehdään juustokakkua loppukesästä, mutta viime vuonna lomamatka ja sitten keittiöremppa vähän sotkivat normirytmiä. Tuoreita mustikoita ei siis ollut tällä kertaa saatavilla, mutta pakkasesta löytyi. Eikä juustokakku maistu ollenkaan huonolta talviaikaankaan.

Tällä kertaa otin reseptin loppuvuoden kirja-alesta tilaamani leivontakirjan sivuilta. Itse asiassa nappasin kerralla parikin Leila Lindholmin kirjaa, kun "halvalla sai".

Leila Lindholm: Pala kakkua ja paljon muuta
Oma ostos kirja-alesta 

Olen pitänyt Leilan tv-ohjelmista sillä ne ovat täynnä mutkattomia herkkuja ilman sen kummempaa keventämistä tai erikoistuotteita. Niissä kerrotaan leivonnan ilosta ja herkuttelun olennaisesta merkityksestä mielen hyvinvoinnille - kohtuuden rajoissa tietenkin.

Kirjat jatkavat samalla linjalla. Ne ovat täynnä perinteisiä herkkuja ja esimerkkejä variaatioista.
Ohjeet on kirjoitettu selkeästi, kuvat ovat kauniita ja antavat hyvän käsityksen odotetusta lopputuloksesta. Kirjaa lukiessa tulee sellainen olo, että kuka tahansa voi onnistua - niin kuin tietysti voikin. Ohjeet eivät ole vaikeita ja ne sisältävät vinkkejä onnistumisen tueksi.

Useimpia ohjeita myös edeltää lyhyt teksti, jossa kerrotaan joko ohjeen historiasta tai Leilan omasta suhtautumisesta ja käyttötavasta reseptin leivonnaisen kohdalla. Ne tekevät kirjasta myös mukavasti luettavan ja myös houkuttelevat kokeilemaan reseptejä, samoin kuin kuvien rento ja kesäinen tunnelma. Tulee sellainen nuorekas "mummolaolo". Näitä herkkuja on tarkoitus tehdä perheelle ja ystäville juhlistamaan yhdessäoloa ja tuomaan hyvää mieltä - mielellään kesän lämpöisessä auringonpaisteessa puutarhajuhlissa... Siis ainakin noin tunnelmamielessä...

Pientä miinusta pitää antaa taitosta. Kirjasta löytyy turhan monta sivua, jolla kuvan päälle painettu teksti on mustalla ja näin ollen melkein lukukelvotonta. Tumma teksti tumman kuvan päällä ei erotu, vaikka olisi kuinka taiteellinen.

Tällä kertaa reseptivalinta osui siis juustokakkuun.

Kirjan mukaan resepti on aito, New Yorkilaisesta kahvilasta saatu. Kuten tavallista päädyin ihan hitusen muuttamaan aineksia johtuen kaapin sisällöstä (unohdin ostaa lisää valkosuklaata), mutta hyvä tuli.

Tosin olen edelleenkin käärmeissäni, ettei marketeista tahdo löytää sellaista perinteistä, vähän rasvaisempaa maitorahkaa. Olen varma, että kakun koostumus olisi vielä silkkisempi sen kanssa.

Yleensäkin olen hieman turhautunut "tavallisten tuotteiden puuttumiseen". On hienoa, että eri ruokavalioita seuraavat saavat tarvitsemiaan tuotteita, mutta miksi ihmeessä en enää löydä vaikka nyt tuota rasvaisempaa maitorahkaa. Ei taida tulla pääsiäispashasta tänäkään vuonna mitään.

New Yorkin mustikka-juustokakku 

Pohja:
Melkein paketillinen Digestive-keksejä (murskattuina)
150g sulatettua voita

Kakkuseos:
600g Philadelphia jusutoa
1prk maitorahkaa
1dl sokeria
1dl Maizenaa
2tl vaniljauutetta
3 kananmunaa
1dl kuohukermaa
100g valkosuklaata (reseptissä 200g) sulatettuna vesihauteessa
kourallinen pakastemustikoita

Kuumenna uuni 175 asteeseen

Sekoita keksimurut ja voi. Laita irtopohjavuoan pohjalle (24cm halkaisija) leivinpaperi ja painele muruseos tiiviisti pohjaksi. Esikypsennä pohjaa uunissa 10min ja anna sitten jäähtyä.

Vatjaa tuorejuusto ja maitorahka vaniljan kanssa kuohkeaksi seokseksi. Sekoita joukkoon Maizena ja sokeri. Lisää kananmuna kerrallaan, jokaisen jäkeen vatkaten. Kaada lopuksi sekaan vielä kerma ja valkosuklaa.

Kaada kakkuseos pohjan päälle vuokaan ja ripottele pinnalle mustikoita.

Kypsennä uunin keskiosassa noin 40min. Peitä foliolla, jos et halua ruskistettua pintaa (minä paistoin höyryuunissa enkä peittänyt, siksi vähän tummempi pinta).
Sammuta uuni ja jätä kakku vielä puoleksi tunniksi lämpimään.

Jäähdytä ja laita jääkaappiin. Kakku on parhaimmillaan seuraavana päivänä kunnolla jäähdytettynä.
Minä myös valutin päälle karamellikastiketta, mutta se ei tietenkään ole mitenkään välttämätöntä.

16.2.2019

"Aika kuumottavaa", sano sisko Selviytymisoppaasta

Viime vuoden viimeisellä Bloggariklubilla käytiin mielenkiintoista keskustelua maailman ja yhteiskunnan tilasta. Lyhyitähän nuo sessiot aina ovat, mutta varsin virkistäviä.

Madventures-starat Riku & Tunna olivat mukana keskustelemassa uuden kirjansa teemoista, jotka summeerattuna kuuluvat:

"Maailma muuttuu kaikilla elämän osa-alueilla. Pysytkö mukana vai voiko edes pysyä mukana? Pitäiskö ehkä tehdä jotain?" 

Olen kauhean huono keräämään kirjoihin omistuskirjoituksia kirjailijoilta, mutta tällä kertaa pyysin siskoa varten - annoin nimittäin kirjan joululahjaksi.

Vaan kuinkas sitten kävikään ?


Riku Rantala - Tunna Milonoff : Selviytymisopas - Maailma muuttuu, näin jäät henkiin
Kustantajalta Bloggariklubilla 

No, sisko aloitti lukemaan, mutta kiikutti kesken kaiken kirjan takaisin minulle väliin luettavaksi. "Liika kuumottavaa", hän sanoi, "jatkan myöhemmin."

Ensi hämmästyksestä toivuttuani sain suustani "Täh? - Koska sinua ovat maailmanlopun keskustelut noin pelottaneet?"

Eihän siinä sitten varsinaisesti ollut kyse aiheen pelottavuudesta vaan kielestä. Missähän päin Suomea käytetään sanaa "kuumottaa"? Ainakin Turusta kotoisin olevan ja nykyään Itä-Suomeen kotiutuneen siskoni silmiin sana sattui kirjasta sen verran tiheään, että alkoi jo vähän ärsyttämään. Siksi tauko lukemisessa (ja suunta yhdelle monista työmatkoista ilman pokkarikokoisen teoksen lisäpainoa).

Mitä ilmeisimmin kuumottaa on jotenkin pääkaupunkilainen sana, sillä täällä kohta 20-vuotta asuneena en siihen olisi kiinnittänyt huomiota ilman siskon kommentteja. Sana kuitenkin kuvastaa kirjan tyyliä, joka on jotain strukturoidun "puhekielisen (tai slangipitoisen) tajunnanvirran ja tutkijakommenttien väliltä. Ehkä kyse onkin iästä ja me olemme siskon kanssa jotenkin "not cool" ? Oli miten oli... kirja on kuitenkin helppolukuinen ja minä luin kyllä kuumottavatkin ihan sujuvasti.

Kuva omani Bloggariklubilta 
Mitä kirjassa sitten luki ? 

Selviytymisopas on jaettu lukuihin maailman muutoksesta.

Työ ja talous, Turvallisuus, Verkko, Terveys, Kaiken muutos, Politiikka, Minä... Väestönkasvun ja ihmisen ahneuden aiheuttamat haasteet ja digitalisoinnin tuomat muutokset asettavat meidät kaikki valintojen eteen. Kysymys on siitä, valitsemmeko oikein. Pelastuuko maailma ja me sen mukana ?

Jokainen luku sisältää kuvauksen luvun aihealuuesta ja sen muutoksista, lainattuja ajatuksia eri alojen tutkijoilta sekä pohdintaa mahdollisista toimenpiteistä. Olemme tienristeyksessä. Lähteekö ihmiskunta kohti utopiaa vai dystopiaa? Mitä sinä teet ?

Selviytymisopas sopii pätkissä luettavaksi ja sen vaihteleva rakenne pitänee vähän helposti tylsistyvämmänkin lukijan mielenkiinnon yllä. Erityisesti pidin tutkijoiden lainauksista aiheisiin liittyen. Vaikka samat nimet vähän toistuivatkin ja mielipiteet olivat yllättävän yhteneväisiä, toivat ne kuitenkin raikkautta ja näkökulmaa. Muuten olisi tosiaan tuo "kuumottavuus" käynyt ehkä liian silmiinpistäväksi.

Pidin myös kirjan tavasta arkipäiväistää maailman haasteet saarnaamatta tai lässyttämättä. Yksinkertaistettu toteamus muutoksen väistämättömyydestä sai seurakseen pohdintaa jokaisen käytettävissä olevista keinoista. Selviytymisopas toimii mainiosti ajattelemaan herättelijänä, keskustelun vauhdittajana ja ohjaamassa kenties syvällisempään aiheen tutkimiseen. Olenkin yrittänyt tarjota sitä jälkikasvulle - ihan jo senkin takia, että haluaisin heidän kommenttinsa tuon kielen suhteen...

Kovin pitkälle vietyä analyysiä ei kirja sisällä, mutta sen ajatusten takana on selvästi laajempaa pohdiskelua. Mikään varsinainen tietoteos tämän ei kai ole tarkoitus ollakaan, mutta kai meidän kaikkien on ihan terveellistä tutustua maailman muutoksiin edes pintapuolisesti ja helppolukuisena summeerauksena Rikun ja Tunnan kirja toimii oivasti. Ehkä se voi jopa rohkaista oikeasti  muuttamaankin jotain omassa toiminnassa.

14.2.2019

Oon niin zombie - iZombie

Tää on mennyt vähän niin kuin tv-sarjoiksi tämä elämä...  Keski-ikäisestä neiti Etsivästä siirryin suvereenisti rikoksia ratkaisevaan zombieen.  Ihan aivotonta touhuta - tai no... tässä tapauksessa aivoja kyllä löytyy joka jaksosta. Nimittäin päähenkilön lautaselta.

iZombie - Netflixillä 


Liv osallistuu työkaverinsa kutsumana venebileisiin. Yht'äkkiä juhlat muuttuvat hurmeiseksi taisteluksi ja zombien mässäilykesteiksi. Kun ihmeen kautta Liv säilyy hengissä - tai sitten ei. Nuori lääkäriopiskelija herää ruumispussissa ja huomaa olevansa erittäin nälkäinen.

Valkoiset hiukset ja kalpea iho eivät ole ainoita muuttuneita asioita. Liv vaihtaa lääkärin toimen ruumishuoneen poliisitutkijan vakanssiin, sillä missä muualla sitä voisikaan löytää jatkuvaa ja vaihtuvaa ruokalistaa zombien ruokavaliolla?

Pian myös Livin pomo on juonessa mukana ja tekee täysillä tutkimusta zombie-viruksen parantamiseksi. Se kun on mitä ilmeisemmin kemiallisen yhdistelmän aiheuttaman aktivoinnin tulosta. Samalla Liv ryhtyy suorittamaan omia tutkimuksiaan. Kunkin aivoaterian tarjoajan muistot kun osaltaan siirtyvät myös Livin välähdyksenomaisiksi näyiksi. Mikä olisikaan parempi keino auttaa poliisia selvittämään murhatapauksia kuin suora linja uhrin murhaa edeltäviin edesottamuksiin ?

Mikään ei tietenkään ole yksinkertaista. Liv pyrkii auttamaan yhteiskuntaa ja eteensä ruumishuoneen pöydälle päätyviä uhreja, mutta samaan aikaan kaupunkiin ilmaantuu yhä useampia ja vähemmän korrekteja zombeja. Näiden uusien tulokkaiden on myöskin jostain hankittava ravintonsa, mielellään tuoreena.



Jokaisessa jaksossa siis selvitetään yksi niinsanotusti tavallinen murhatapaus, mutta kehystarinan kulkevat niin zombien "ihmissuhde"kiemurat kuin zombiuden taustalla olevat huumekuviot ja jätti-yrityksen intressit. Tasoja siis riittää ja juonenkäänteitä samoin.

Alunperin aloitin katsomaan sarjaa, kun kuvittelin ensimmäisen kauden jälkeen päädyttävän jonkinlaiseen loppuratkaisuun. No,, eihän siinä tietenkään ihan niin käynyt. Olen kuitenkin jatkanut katsomista. Livin, hänen pomonsa, exkihlattunsa ja parhaan ystävänsä kiemurat zombie-epidemian keskellä ovat yllättävän koukuttavia. Toki myönnän välillä hyppääväni 10s kerrallaan (tekstitys rytmittyy usein sen verran hyvin, että tarinassa pysyy mukana pienistä  kiihdytyksistä huolimatta), mutta ovathan nämä ihan hauskoja tarinoita.

Elän toivossa, että kakkoskauden lopussa edes joku pahiksista saisi jonkunlaisen palkkansa. (Siis sen satujen mukaisen, ei toistaiseksi heidän osalleen tullutta rikastumista ja toimien kierrosten kasvamista). Todennäköisesti toiveeni on turha, sillä Google kertoo kausia olevan ainakin neljä, mutta mikäs siinä. Aivot kerrallaan nollaukseen.

Niin, ja hyvää ystävänpäivää! Zombeillaan, kun tavataan :-) 

13.2.2019

Kohtauksia eräästä avioliitosta

Kiitoksia taas ihanasta teatteri-illasta Kansallisteatterille 

Jos edellinen teatterikäynti oli runsas ja täynnä kaikenlaisia lisätehosteita ja tekniikkaa, tarjoili tämän vuoden ensimmäinen Bloggariklubi riisuttua ihmissuhdetraamaa tekstin ja näyttelijöiden varassa. Aivan mahtavaa. Tykkäsin.

Ingmar Bergmanin tv-sarjaan / elokuvaan perustuva Kohtauksia eräästä avioliitosta  kertoo Mariannen ja Johanin suhteen kehityksestä noin kymmenen vuoden ajalta. Idylli on kaukana ja draamaa riittää - eihän tuosta muuten kai olisi 2,5h esitystä (sis. väliajan) aikaiseksi saanutkaan.

Minä viihdyin ennakkonäytännön katsomossa. Kristiina Halttu ja Esa-Matti Long saavat luotua välilleen jännitteen, joka pitää ihan viime hetkeen saakka. Vähän tossukka aviomis, joka lähtee etsimään itseään ja stereotyyppinen pikkurouva, joka löytää itsensä. Siinä minun tulkintani näytelmästä - noin pikkuisen yksinkertaistettuna.

Ennen teatterinäytäntöä fiilisteltiin Bloggariklubilla. Illan näytelmän ohjaaja Michael Baran ja lavastaja-pukusuunnittelija Tarja Simone kertoivat työskentelytavastaan ja ajatuksistaan näytelmän osalta.

Näytelmän lavastus onkin hieno. Sitä niin kuin istahtaa pariskunnan olohuoneeseen ja se on ollut tarkoituksenakin. Yleisö kyseli, onko lavastuksen tarkoitus viedä katsojat johonkin tiettyyn aikaan, mutta näin ei kuulemma ole. Enemmänkin oli ajatuksena moneen aikaan sopiva ympäristö, joka kuitenkin hieman heijastaa designiltaan ja esineistöltään myös näytelmän tekoajan teemoja ja ruotsalaista porvarillista sisustustyyliä. Vaikutteita haettiin mm. ruotsalaisista sisustusblogeista.

Minusta huone näyttää hienolta, mutta sisustuselementtien osalta taisi parasta kuitenkin olla päähenkilöiden lukemien kirjojen nimien bongaaminen. Jos oikein silmiä siristelemällä luin, oli joukossa mm. Alice Munroa ja Ibsenin Nukkekoti (johon myös tekstissä viitattiin)...

Mielenkiintoista oli myös seurata näyttelijäntyön rytmitystä. Ilman Bloggariklubin alustusta en ehkä olisi tullut huomanneeksi mm. pukemisen ja puheen rytmittämistä toisen näyttelijän repliikkien kanssa. Sukkahousujen pukeminen tekstirytmityksellä ei liene maailman helpoin juttu. Kaikki ohuiden sukkien kiemuroiden kanssa taistelleet sen voivat kuvitella. Sama juttu syömisen kanssa.

Kristiina Halttu ja Esa-Matti Long vetävät niin rytmityksen kuin tekstin taidolla. Pitää nostaa hattua kahdelle näyttelijälle, jotka lyhyttä väliaikaa lukuunottamatta ovat lavalla käytännöllisesti katsoen koko ajan. Ei liene ihan kevyttä puuhaa.

Kevyttä ei varmastikaan ole myös kaikkien tunnetilojen luominen. Rakkaus, avioliitto, petos ja kaikki niihin liittyvät tunteet hyökyivät vahvoina. Ne saattoi katsomossa melkein tuntea fyysisinä paineaaltoina. Välillä voimakkuus saavutti jo melkein sietämättömän tason ja hipoi jo naurettavuutta, mutta se kai tämän tarinan käänteissä on tarkoituskin. Ainakaan ei ollut tylsää.

Upea teksti, upeaa näyttelijäntyötä ja tarkasti mietitty ohjaus ja visuaalinen ulkoasu aina päähenkilöiden vaatteiden tarinan etenemistä heijastavia tyylimuutoksia myöten. Nautittavaa teatteria kertakaikkiaan.


Lisäksi kuulimme Bloggariklubilla vähän toisenlaisesta avioliittokuvauksesta eli Laura Mannisen kirjasta Kaikki anteeksi. Kuvaus parisuhdeväkivallalsta ja eräästä avioliitosta sen kurimuksessa kuulosti mielenkiintoiselta. Kirja on ilmestynyt jo viime vuonna ja useampi mukana olleesta oli sen jo lukenutkin. Itse en ole tullut vielä tarttuneeksi, mutta ehkä jossain vaiheessa.

Keskustelu itsessään kulki odotetusti teeman mukaisissa kysymyksissä siitä, miksi väkivallan kohde ei lähde pois. Kirjailijalla oli hieno vertaus kattilaan heitetyistä sammakoista, joiden alla tuli pikkuhiljaa kuumentaa veden polttavaksi. Samalla lailla kun sammakot lamautuvat eivätkä huomaa veden muuttumista vaarallisen kuumaksi, jää pahoinpidelty vaimo (tai mies) vaiheittaan pahenevaan suhteeseen loukkuun.

Minua ehkä yllätti eniten se, että Manninen kertoi saaneensa vain vähän negatiivista palautetta kirjastaan. Useinhan kaikki jollain tavalla miestä tai miehiä huonoon valoon laittavat teokset ja tekstit aiheuttavat kummallisen puolustusreaktion ja kaikenmaailman "supermachot" ryhtyvät uhittelemaan. Toivon, että tämä kertoo kyvystä muutokseen ja eri näkökulmien tarkasteluun, mutta pelkään hiljaisuuden johtuvan siitä, etteivät kyseiset tyypit vain lue kirjoja.

Kiitos WSOY mielenkiintoisesta kirjailijavierailusta 

9.2.2019

Hirtetyt koirat

Minä poden edelleenkin kirjahyppelyä. Siirryn vähän turhan helposti tarinasta, formaatista ja kielestä toiseen. Sen seurauksena minulla on kirjoja kesken häpeämättömän suuri määrä. Tälläkin hetkellä melkein kaksikymmentä (tai oikeastaan taitaa olla jo yli kaksikymmentä). Toisinaan kirjahyppelyn aiheuttaa töksähdys kirjan etenemisessä, mutta useimmiten sain satun tarttumaan milloin mihinkin.

Tämän kirjan kuuntelu kesti yllättävän kauan. En oikein meinannut päästä tarinaan sisään millään, ennen kuin sitten tajusin lukevani sitä väärin. Odotin jonkinlaista poliisidekkaria ja murhaselvitystä, kun minun olisi oikeastaan pitänyt asennoitua kuuntelemaan jonkinlaista vakoilujännärin ja salaliittotarinan sekoitusta. Tuon tajuttuani sujui paljon paremmin.


Jens Henrik Jensen: Hirtetyt koirat 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana Jarkko Nyman 

Niels Oxen muuttaa valkoisen koiransa kanssa keskelle tanskalaista metsää. Palkittu sotasankari on vajonnut kovin alas ja haluaa mahdollisimman kauan sivistyksestä. Samaan aikaan sivistyksen tukipylväitä alkaa kuolla, sen jälkeen kun heidän koiransa löytyvät hirtettyinä puunoksaan. Idyllisen kartanon pihalla polut kohtaavat. Niels Oxen on väärässä paikassa väärään aikaan ja joutuu mukaan murhaselvittelyyn.

Itätyttöjä kaupan, murhattuja todistajia, piilotettuja videonauhoja - sotkuinen juoni vie poliisihallinnon kautta suoraan vallan ytimeen. Kehenkään ei voi luottaa ja henkiinjääminen on kiinni omista taidoista ja hermojen hallinnassa. Välillä mennään vähän Bond meiningillä uhkapaikkojen läpi.

Ainakin kirjassa riittää kiemuroita ja sliipattuja pahiksia. Valta turmelee, vaikka sitä haluaisikin käyttää hyvään. Minulla oli vähän vaikeuksia pysyä perillä niin henkilöhahmoista kuin heidän välisistä suhteistaan, mutta se voi tietysti johtua lukemisen pätkittäisyydestäkin. Tapahtumista ja taisteluista ei ole pulaa ja kuolemanvaaraakin riittää enemmän kuin keskivertodekkarissa yleensä. Siksi tämä muistuttaakin enemmän agenttijännäriä. Dekkareissa yleensä selvitellään jonkun muun tekemää rikosta ja ollaan hitusen ulkopuolella pahan ytimestä, vaikka toki välillä sitä vähän ikävästi joudutaan tökkimäänkin. Tässä jotenkin mennään jo aktiivisen toiminnan puolelle, vaikkei ihan tarkkaan tiedetäkään, mitä lopulta ollaan tekemässä tai ratkaisemassa.

Loppujen lopuksi ihan pidin Niels Oxenista, vaikka hänestä alkuun leivottiinkin aikamoista antisankaria. Sitten sieltä lian alta kuoriutui kelpo soturi. Tämä viimeinen on tietysti pikkuisen sarkastinen huomautus. Muutos on nimittäin suhteellisen nopea ja hivenen epäuskottavakin - itse asiassa jäin välillä myös hieman kaipaamaan sitä alun antisosiaalista erakkoa, kun koin "supersankarin" vähän turhankin stereotyyppimäiseksi. Oxenin pariksi nimetty Margarethe Franck, on myöskin aika tyypilllinen esimerkki oikeaksi kokemaansa kohti pyrkivästä ja kaikessa kaikesta huolimatta pärjäävästä naisetsivästä.

Hieman siis kliseinen tarina asetelmiltaan, mutta onhan Oxen sentään piristävästi vähän erilainen kuin monet muut tyypillisemmät dekkarisankarit. Viittaukset Balkanin sotaiseen historiaan tuovat myös oman dimensionsa tarinaan, joka onneksi ei sitten lopulta ole ehkä ihan niin erillään tarinasta kuin välillä tuntui.  Teemoja sodan, naiskaupan ja vallan turmeltumisen lisäksi löytyy muutama muukin eli kaikkiaan hieman liikaa materiaalia selkeän tarinan luomiseksi. Siksi kai alussa vähän kuuntelu töksähteli, kun ei punaista lankaa oikein meinannut millään löytyä.  Kuuntelin kuitenkin loppuun ja ensi kolmanneksen takkuilun jälkeen jopa ihan sujuvasti. Lukijassa ei tällä kertaa ollut takkuilun syytä ollenkaan. Jarkko Nymanin ääntä ja lukutapaa kuunteli ihan mielellään.

Hirtetyt koirat ei siis sinänsä ole varsinaisesti klassikkoainesta, mutta ok aloitus uudelle sarjalle. Todennäköisesti tulen lukemaan jatkoakin, kunhan sitä nyt ehditään suomentamaan.


8.2.2019

Arkistojen kätköistä : Pogne de St Genix ja helteiset rätinäsynttärit


Isäntä on jo useamman viikon pyytänyt Pognea, kun jouluna saatiin Ranskan-paketista noita praliinejakin. Mikäs siinä. Pistetään alkuun illemmalla, mutta ihan ekaksi piti etsiä resepti vanhan ruokablogin kätköistä...

Pogne on käytännössä ranskalainen pulla - tai yksi niistä alueittain tehtävistä perinneresepteistä, joka meillä on ajanut asiansa synttärikakkunakin ainakin kerran (se toinen alle kopioitu postaus) Onhan sitä keskellä talvea kiva vähän muistella kesähelteellä vietettyjä mökkisynttäreitä. 


Alunperin tämä on julkaistu  27.4.2014 
..

Ranska on briossien luvattu maa. Erilaisia versioita löytyy paikkakunnittain. Jotkut niistä ovat saaneet vankan klassikon aseman. Pogne on termi,jota käytetään usein Etelä-Ranskassa kuvaamaan briosseja ja Pogne St Genix on yksi noita toistuvasti vastaan tulevia erikoisherkkuja, erityisesti kaakkois-Ranskan suunnalla. Tämän briossin erityispiirre on sisältä löytyvä vaaleanpunainen yllätys.

Pralines roses eli vaaleanpunaiset praliinit ovat värjätyllä sokerilla kuorrutettuja manteleita. Niitä on perinteisesti valmistettu Lyonin alueella ja niitä käytetään erityisesti juuri näihin briosseihin tai piirakoihin. Sellaisenaan ne ovat vähän turhan kovia hampaille.

Sain kälyltäni kaksi isoa vaaleanpunaista pussillista. Niitä kelpaa käyttää reseptejä kokeillessa. Tässä Pogne St Genix suomalaisena versiona. Näyttää aika samanlaiselta kuin tämä reissulla nautittu paikallinen pogne, vai mitä ? Makukin oli kohdallaan. Appelsiininkukkavedestä tulee ihana säväys leivonnaisiin.

Tältä näytti leipomon tuotos Ranskassa 


Sisältä löytyi ihanaa praliinia!

Olen siis ihan tyytyväinen lopputulokseen muuten, mutta muotoilua pitää vielä hioa. Vaaleanpunaista saisi olla vähän tasaisemmin briossin sisällä ja nyt sisälle jäi kummallinen ontto kolo, jot ei ainakaan samassamäärin huomaa tuosta leipomon tuotoksesta...

Valmistusaika pognella on aika pitkä, mutta suurin osa siitä kuluu taikinan nousemisen tai tekeytymisen odottamiseen. Leipurin kannalta tämä ei ole ollenkaan työläs resepti.



Pogne St Genix

1 vajaa pussi kuivahiivaa
2rkl maitoa
170g kirkastettua voita
3 kananmunaa
20g sokeria
350g vehnäjauhoja
ripaus suolaa
korkillinen appelsiininkukkavettä
200g vaaleanpunaisia praliineja
raesokeria

Edellisenä iltana : 
Sekoita hiiva maitoon. Sulata vajaat 200g voita kattilassa ja valuta kirkas voi maitoon. Jätä vaalea massa kattilan pohjalle.
Sekoita kananmunat yksitellen joukkoon, jokaisen jälkeen hyvin vatkaten.
Sekoita erillisessä kulhossa sokeri, suola ja jauhot. Kaada taikinaan ja vaivaa, kunnes taikina irtoaa kulhon reunoista. Yleiskoneella siihen ei mennyt montaa minuuttia. Sekoita joukkoon vielä pieni korkillinen appelsiininkukkavettä (jos haluat).

Seuraavana aamuna :
Ota taikina jääkaapista ja kauli se jauhotetulla alustalla levyksi. Taita puoliksi ja sitten vielä puoliksi. Kauli uudelleen ja taittele. Tee sama vielä kolmannen kerran. Kauli vielä leveäksi ja ripottele neliön reunoille praliineja. Kääri taikina sisällepäin ja muotoile palloksi. Laita leivinpaperilla vuorattuun vuokaan nousemaan avoin puoli alaspäin.
Tämä muotoiluhomma oli minulle vähän arvausta, mutta tällä tavalla toimi ihan hyvin ja praliinit olivat mukavasti jakautuneina briossin sisällä. Vuokana minulla oli pieni irtopohjainen kakkuvuoka (16cm halkaisija). Se oli ehkä hieman liian pieni, mutta ainakin briossi kohosi komeasti korkeaksi.

Nostata pognea pari tuntia. Voitele pinta kananmunalla ja ripottele päälle vielä vähän praliineja ja raesokeria. Voit myös tehdä pintaan haluamasi koristeviillot.

Paista 160 asteessa noin 30min. Jäähdytä.




Mökkisynttärit rätinäkynttilöillä... julkaistu 4.8.2014 




Synttärilounas kuitattiin tällä kertaa kievarin buffetilla, mutta toki sitä piti kymppisankarin päästä sentään kynttilänsä puhaltamaan. Olikin varsinaiset kynttilät. Sankari pysyi uskollisena tyylilleen ja halusi vähän hauskuuttaa vieraitaan (ja pelotella mummia). Siksi kynttilöiksi valikoituivat "rätinäkynttilät", jotka eivät parista puhalluksesta sammu, vaan syttyvät kipinöiden kera uudelleen...

Kepponen oli suuri menestys. Yleisö ulvoi naurusta sankarin puhkuessa ja puhaltaessa kynttilöitään kerta toisensa jälkeen. Mummi kauhisteli kipinöitä mummien normaalitapaan ja äiti kiikutti vesikipon kakun viereen, jotta kynttilät saatiin sentään sammumaan ennen kuin Pognensokerit kärähtivät ja synttärisankari muuttui tomaattia punaisemmaksi puhaltamisesta ja nauramisesta. Näitä kynttilöitä taidetaan meillä nähdä vielä uudelleen.

Perinteistä synttärikakkua ei tänä(kään) vuonna elokuun synttäreillä tarjoiltu. Tällä helteellä olisivat kermat ja kuorrutukset valuneet kakun päältä pöydälle ennen ensimmäisten kahvikuppien kaatamista. Pogne ajoi asiansa ja kermaisesta makeudesta vastasivat fudge-palat vadelmilla, mustikoilla ja kermavaahdolla (erillisestä kulhosta) höystettyinä.


Lisäksi vielä kummitädin ihania espanjalaisia mantelikeksejä ja taas saatiin yhdet sukusynttärit muistojen albumiin. Vielä pitäisi jossain kohtaa selvitä kaverisynttäreistä, mutta niitä juhlitaan sitten vasta koulun alettua ja kavereidenkin kotiuduttua taas kaupunkiin.

KIITOKSET KAIKILLE VIERAILLE!