16.9.2019

Suhteellisuusteoriaa runoilijoille

Aina välillä yritän sivistää itseäni ja se tietysti onnistuu helpoiten lukemalla kirjoja. En koe olevani runoilija, mutta ainakin jonkin verran uskallan väittää ymmärtäväni suhteellisuusteoriaakin paremmin luettuani heille suunnatun kirjan...

Kari Enqvist : Suhteellisuusteoriaa runoilijoille 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Runoilijat eivät tunnetusti kai ole matemaatikkoja, eivätkä matemaatikot runoilijoita. Tässä kirjassa tiedemies kuitenkin yrittää saada suhteellisuusteoriaa selkokieliseen muotoon myös runoilijoiden ymmärtää ja samalla valottaa myös hieman Einsteinin ja suhteellisuusteorian - anteeksi - suhteellisuusteorioiden historiaa. Niitä on kaksi! Olen minä joskus kai kuullut, mutta sitten autuaasti unohtanut.

Opin minä tietysti muutakin. Kari Enqvist tekee hurjan työn yrittäessään kääntää suhteellisuusteoriaa tavisjärjellä ymmärrettäväksi ja vielä niin, että lukemisen kokee mielekkääksi ja kiinnostavaksi - siis sellainen, joka ei luontaisesti saa aivojaan käännettyä vastaavien teorioiden muotoon. Tosin... ja tämä ei ole kirjan vika... minun pitäisi varmaan lukea tämä uudelleen, jotta teoria jäisi oikeasti mieleen.

Sen toki muistan, että ajan nopeus on kiinni näkökulmasta. Tässä ja nyt mennään yhtä aikaa ja avaruudessa minun aikani näyttää joltain ihan muulta... ja molemmat ovat aivan yhtä oikeassa sillä absoluuttista aikaa ei ole, vaan kukin elää omassa ajankulussaan... Tämä kuulostaa itse asiassa jo ihan runolliselta. Ehkä suhteellisuusteoria onkin romanttisempaa kuin voisi kuvitella ja runoilijoille varsin sopivaa.

Lienee parasta lopetttaa ennen kuin mennään absurdin puolelle ja yritetään kvantteja riimeihin. Joka tapauksessa, kirja onnistuu varsin hyvin tarkoituksessaan eli saada runoilijat sukulaissieluineen edes jollain tavalla tähtikartalle suhteellisuusteorian suhteen. Kannattaa lukea ja yrittää ymmärtää. Sitä voi vahingossa vaikka oppia jotain.

15.9.2019

Juhlat on juhlittu

Kiitos kuvasta sisko
No niin, juhlat on juhlittu, loma lopussa, syksy tullut ja Venetsialaiset-kirjakin ahmaistu siinä sivussa. Hassusti tuntuu kuin olisi jonkin muutoksen äärellä, vaikka huomenna on paluu normiarkeen ja töihin...

Ei tullut lotostakaan kuin muutama euro, vaikka Veikkaus lähetti oikein sähköpostia. Minä luulin, että uusi palvelu koskisi vain isoja voittoja, mutta toki tuotto oli suurempi kuin investointi (tällä kertaa...). Arvatkaa vaan, ehdinkö jo kuvitella isommankin muutoksen juuri töiden suhteen olevan edessä sähköpostin huomatessani..

Ripiltä pääsy on kai jonkinlainen siirtymäriitti nuorille, vaikka sen varsinaisen muutoksen huomaakin vain siitä, kun poika laittaa puvun päälle ja on yht'äkkiä melkein aikuisen näköinen. Melkein helpotuin, kun juhlan jälkeen verskat ja t-paita toivat sen tutun teinin takaisin. Tosin, ei kai naimalupa nykyään niin kauheasti paina eikä taida lähipiirissä olla vauvojakaan tulossa kummilapsiksi.

Pihalla seisoo juhlakatos sateessa. Ihan turha investointi se oli tällä kertaa - toki lamppuineen kaunis katsella. Mutta kun syksy päätti viilentyä juuri sopivasti perjantai-iltana, ei siellä lauantaina sitten auringosta huolimattakaan oikein viihtynyt oleilemassa. Olisi pitänyt vuokrata lämpölamput samassa, mutta ei tullut hellekelillä mieleen. Viime viikonloppuna olisi vielä tarjennut.

Mistähän se johtuu, että juhlien jälkeen on aina vähän kaihoisa mieli, vaikka saikin kakkua ja mummin lusikkaleipiä aamupalaksi. Kaipa juhlissa vaan on niin kivaa - tai ainakin meillä oli. Taina Latvalan Venetsialaiset-kirjan siskoksista en ole ihan varma...

kuva: Otava

Taina Latvala : Venetsialaiset 

HelMet Ellibs kirjastolaina

Kolme siskosta saapuu kesän päättäjäisiksi isältä peritylle mökille. Venetsialaisia vietetään kylällä ja pimenevässä illassa myös muistot nousevat pintaan ja vanhat arvet aukeavat. Hallitsevan isän vaikutus ei ole kadonnut mihinkään 15 vuotta kuoleman jälkeenkään ja salaisuuksia kerrotaan ja luodaan illan aikana.

Hallitseva isä häiritsi minua kirjassa suunnattomasti. Ymmärrän isän vaikutuksen lasten elämään, mutta jotenkin minun sisälläni nousi kapina. Ei yksi, oikeasti tosi huonosti käyttäytyvä ja läheisiään satuttava äijä saisi saada noin paljon vahinkoa aikaiseksi, vaikka miten olisi myös rakastava ja hellä.

Sinänsä tunnelma kirjassa ei kuitenkaan ole toivoton vaan huokuu myös rakkautta. Siskokset ovat toisiaan varten ja välittävät. Se kantaa pitkälle, vaikka he koskettavatkin toisiaan tangenteilla hipoen, matkallaan vastakkaisiin suuntiin. Erimielisyyksistä huolimatta pohjalla on syvä kiintymys.

Kirjan kaunis kieli luo hieman epätodellisen tunnelman. Tämä nimittäin on kaunis tarina, huolimatta sen henkilöhahmojen rikkonaisuudesta ja elämän satunnaisesta julmuudesta. Siskosten suhteet isään ja toisiinsa, äidin osa suojeltavana enemmän kuin suojelijana, isän juominen ja sen periytyminen (tavallaan), luovat kuin kaleidoskoopin kuvion, joka muuttuu näkökulmasta toiseen - ytimessään kuitenkin halu rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Pidin siis kirjasta kovasti. Se sopi mainiosti luettavaksi alkusyksyn sateisiin ja pimeneviin ilmoihin ja nautin kohtausten rytmityksestä. Takaumat lomittuivat Venetsialaisten iltaan luontevasti ja avasivat kunkin tarinaa ja sitä yhteistä. Toki hermostuin kuhunkin henkilöhahmoon vuorollaan sillä he ovat kaikki omien kokemustensa vankeja ja toistavat käyttäytymistään pääsemättä irti itsetuhoisistakin tavoista. Silti kokonaisuus on harmoninen, tumma ja jotenkin samettisen pehmeä kuin kesän viimeinen ilta konsanaan.

12.9.2019

Museokortti käytössä... (päivittyvä postaus)

Olen suunnitellut Museokortin hankintaa ainakin pari vuotta. Mielikuvissani poikkean pikaisesti matkalle osuviin museoihin ilman painetta nähdä kaikki kerralla, toisinaan ilman ennakkosuunnittelua ja ohimennen. Arvelenpa Museokortin pilkistäessä korttien keskeltä myös innon suunnitella reittejä museoiden mukaan olevan ihan uudella tasolla.

Nyt laitetaan ennakko-odotukset testiin, sillä sain vihdoin aikaiseksi ostaa kortin käyttööni, kun vierailimme poikien kanssa Turun Linnassa. Siitä se lähtee.
Tähän postaukseen ajattelen listata kaiken Museokortti -käyttöni ja samalla tietysti vähän laskea, paljonko "alennusta" sillä tuli hankittua. Alla siis jokaisesta käynnistä jotain ja ihan alimpana kokonaislista käynneistä.

7 syyskuuta 2019 - Aboa Vetus Turussa 

Vietimme 19. hääpäivän kunniaksi mukavan rennon viikonlopun Turussa. Lapset isovanhemmille yöksi ja me isännän kanssa hotelliin testaamaan uudistunutta Seurahuonetta.

Ohjelmaa ei ollut sen kummemmin, kunhan rennosti kuljeskeltiin ja käytiin syömässä. Vain yhden jutun halusin ehdottomasti käyntilistalle.

Minun on nimittäin pitänyt käydä Rettigin palatsin puutarhasta 90-luvulla esiinkaivettujen keskiaikaisten talojen ja katujen raunioilla niiden yleisölle avaamisesta lähtien. Ei siinä mennyt kuin runsaat parikymmentä vuotta.

Visiitti kannatti. Jo lyhyellä visiitillä saa rautaisannoksen Turun keskiajan historiaa ja onhan siinä ihan oma tunnelmansa, kun kuvittelee sen ajan ihmisten käyskentelyä juuri noiden samojen katukivien päällä. Tykkäsin kovasti.

Myös lapsia oli mietitty ja pienen Matti-pojan touhut elävöittivät kaupungin tapahtumia kertomuksen muodossa. Sinne tänne oli myös ripoteltu aikakauden leluja tai pelejä tai mahdollisuus kuunnella eri soitinten ääniä.


2 elokuuta 2019 - takaisin Suomenlinnassa ja Sotamuseo Maneesissa 

Tämä on nyt juuri sellainen museokäynti, joita ei ilman Museokorttia tulisi tehtyä.

Edellisellä Suomenlinnan reissulla jäi Sotamuseo Maneesi käymättä, kun menin porukan nuorimpien kanssa Pokemon Raidiin. Nyt olin siskon kanssa kesäteatterissa (Idän Pikajuna - ihan mahtava) ja siinä mennessä poikkesimme museoon.

Visiitti oli lyhyt, mutta osuimme hauskasti juuri Talvisota-kierroksen alkuun. Siinä sitten mentiin ruokatermein cocktailien ja leivän kautta mottisotaan. Mielenkiintoista!

Museoon jäi vielä paljon katsottavaa, sillä siellä on monenlaista materiaalia liittyen Suomen sota-aikoihin ja niitähän tietysti lyhyen historiamme aikana riittää enemmän kuin toivoisi.





26 heinäkuuta 2019 Helsingin Luonnontieteellinen museo

Viedessämme ranskalaiset vieraamme Luonnontieteelliseen museoon, meillä oli mielessä yksi tavoite eli nähdä hirvi luonnollisessa koossaan. Emme pettyneet, sellainen löytyi, niin kuin myös karhu, peura, kettu ja monet, monet muutkin Suomen eläimistön edustajat.

Luonnontieteellinen museo käsittää neljä mielenkiintoista kerrosta, joilla jokaisella on oma teemansa. Niihin voi käydä tutustumassa kaikkiin kerralla ja kuluttaa aikaa parin tunnin verran, tai sitten voi keskittyä aihe kerrallaan ja syventyä tutkimaan erilaisia tiedonjyväsiä, joita löytyy niin videoiden, laatikoiden kuin taulujen muodossa. Tässä museossa riittää tutkittavaa pariinkin käyntiin.

Alimmassa kerroksessa löytyi valikoima luurankoja, jotka valitettavasti jäivät minulta väliin. Toto kun ei kertakaikkiaan suostunut niiden seuraan. Toisessa kerroksessa pääsee tutustumaan erilaisiin ilmastovyöhykkeisiin, niiden eläimiin ja muuhun luontoon. Siellä Toto ja minä vietimme pitkän ajan nauttimassa Afrikan tähtitaivaasta ja savannin äänistiä...

Kolmannessa kerroksessa sitten kerrotaan elämän historiasta ja löytyy kattava kuvaus Suomen luonnosta eri vuodenaikoina, sekä tietysti niitä luonnollisen kokoisia eläimiä. Pidimme kaikki kovasti näyttelyn asetelmista, joissa kuvataan eläimiä luonnollisissa tilanteissa. Ihan kuin katsoisi luontofilmin pysäytyskuvaa kolmiuloitteisena. Suomen luonnon osalta Toto taisi tykätä eniten lumitunnelista, johon ryömimällä pääsi tutustumaan eläinten talvehtimistapoihin.

Ylimmässä kerroksessa pääsee parvelle tutustumaan museorakennuksen ja museon historiaan. Seinien sisällä on koulutettu kansaa luonnosta jo vuodesta 1934 lähtien...

Koko porukka oli tyytyväinen vierailuunsa. Näyttely on monipuolinen ja monitasoinen. Tuolla olemme käyneet ennenkin ja palaamme varmasti vielä uudelleen.



24 heinäkuuta 2019 : Suomenlinnassa sukellusvene Vesikko

Helteinen päivä Suomenlinnassa oli sekoitus rantaa, tykkejä, piknikkiä puiston nurmikolla sekä tietysti historiaa monessa muodossa (ja Pokemoneja...).

Nuorison museovalintana oli tietysti sukellusvenevisiitti. Olikin mielenkiintoista nähdä, miten ahtaissa oloissa sitä aikoinaan miehistö on oleillut. Äiti totesi, ettei haluaisi tuollaisella vehkeellä veden alle millään ja nuoriso muistanee parhaiten vessan kautta poistumisen.

Samalla lipulla pääsee tutustumaan myös Sotamuseo Maneesiin, jonne suurin osa seurueesta myös suuntasi. Esikoinen piti museota kovasti mielenkiintoisena, mutta nuoremmat lapset suuntasivat tämän äidin kanssa Pokemon Raidiin... Eikä edes harmittanut, kun tiedän Museokortilla pääseväni sinne todennäköisesti ensi viikonloppuna teatterikäynnin yhteydessä uudelleen...


20 heinäkuuta 2019 : Turun Linnassa! 


Syntymäkaupunkini linna on säännöllinen vierailupaikka. Nyt tosin oli ollut muutama vuosi väliä, eikä kuopus ollut vielä päässyt Pikkuritari-kierrokselle. Asia tuli korjata mitä pikimmiten.

Kierros kestää vajaan tunnin. Opas kertoilee ritarikoululaisille linnan historiaa, saleissa etsitään jänniä juttuja ja lopulta päästään tapaamaan linnan kuningatarta. Upposi 8-vuotiaaseen ihan täysillä ja selostuksia kuuntelivat vanhemmatkin aseenkantajat mielellään. 

Äiti ja täti kävivät vielä pikaiseen tutustumassa tarkemmin tämänhetkiseen näyttelyyn (8.3.2020 saakka) Muutama sananen naisista, jossa esitellään 1600-luvun eri yhteiskuntaluokkien naisten elämää ja kerrotaan muutamasta todellisesta silloin eläneestä naisesta. Näyttely oli mielenkiintoinen ja sopivan mittainen tutkittava lasten keskittyessä Pokemoneihin (Linnasta löytyy muutama pokestoppi ja yksi salikin) ala-aulassa.

Pikkuritari pääsi kierroksen lopussa testaamaan varusteita. Tuossa kului hetki jos toinenkin... Parhaiten taisi mieleen jäädäkin ritarien varusteiden määrä ja paino (40kg!)  - tai sitten tieto kuninkaan pyllynpyyhkijän virasta.



"Museokortti on pääsylippusi 300 suomalaiseen museoon. 
Poikkea museossa milloin vain - Helsingissä, Ahvenanmaalla tai Inarissa"  


Vuoden käynnit tähän mennessä 48,50€

heinäkuu 
20.7.2019 Turun Linna - Muutama sananen naisista näyttely 12€
24.7.2019 Suomenlinnan sukellusvene Vesikko  (samalla lipulla myös Sotamuseo Maneesiin) 7€
26.7.2019 Luonnontieteellinen museo (Helsinki) 15€
elokuu
3.8.2019 Suomenlinnan Sotamuseo Maneesi 7€
syyskuu
7.9.2019 Aboa Vetus 10€ (näyttelyrakennuksen vuoksi 7,50€


10.9.2019

Lievää lusmuilua ja Michelle Obama

Kesäloman jälkeen alkoikin yllättäen rauhallisempi työjakso. Olen suoraan sanoen lusmuillut oikein kunnolla ja tehnyt vain välttämättömän... Huomannut jälleen kerran, että kiireen puuttuessa ei meinaa vähästäkään työstä tulla yhtään mitään.

Tällä viikolla olen taas lomalla - tai siis, järjestän keskimmäisen rippijuhlia, käyn parina päivänä töissä, yksissä kirjajulkkareissa, kampaajalla, ja... ei siis varsinaista lepoa tiedossa, mutta kuitenkin omassa tahdissa ja sen tahdin haluan pitää leppoisana. Joukkoon siis ulkoilua ja kirjojen lukemista.

Ei hullumpi viikko ja tähän rennompaan tahtiin voisi vaikka tottua. Ainakin, jos ei kuuntele Michelle Obaman kuvausta omasta elämästään, urastaan, kasvustaan rouva presidentiksi  ja saa jonkintasoista alemmuuskompleksia tai huonoa omatuntoa. Suoraan sanoen, välillä hengästytti ja  riittämättömyyden tunne hiipi pitkin selkäpiitä. Minua kun ei esimerkiksi hevin saisi viideltä aamulla ylös kuntosalille lähtöä varten, jotta saa pitkän työpäivän maksimoitua... eikä oma opiskeluni tai urani koskaan ollut varsinaisesti tavoitteellista suorittamista vaan ennemminkin opportunistista uteliaisuutta.

Michelle Obama : Becoming
Laina HelMet/ Overdrivesta 
lukijana : Michelle Obama

Odotin lainaa pitkään, mutta halusin nimenomaan äänikirjan ja nimenomaan Michelle Obaman itsensä lukemana. Odotus kannatti, sillä Michelle Obama lukee hyvin ja hänen lukutapansa tukee tarinaa. Äänikirjoissa lukijan tekstintuntemus on avain tulkintaan ja Michelle Obamaa kuunnellessa myös tunteet tulevat läpi. Tykkäsin siis, vaikka kieltämättä tuli kirja kuunnteltua aika vauhdilla ja sen kummemmin pysähtelemättä kahden viikon laina-ajan painaessa päälle.

Tarina itsessään on mielenkiintoinen, niin kuin menestyneiden ihmisten tarinat yleensä. Työväenluokan tummaihoinen tytär päätyy kovalla työllä ja oikeiden ihmisten (lue: miehen) mukana Valkoiseen Taloon. Ei siis varsinaisesti ryysyistä rikkauksiin, mutta jonkinlainen amerikkalainen unelma kumminkin, vaikka tämä unelma kyllä haiskahti pahasti kovalta työltä, vastuulta ja vaikeilta päätöksiltä.

Pitää nostaa hattua määrätietoiselle nuorelle naiselle, joka puskee läpi esteiden ja hankkii itselleen huipputason koulutuksen ja vaihtaa sitten hyväpalkkaisen asianajajan pestin johonkin enemmän omiin arvoihin sopivaan. Myös kuvaukset vaalityöstä ja kahden presidenttikauden ajasta ovat jotain aivan muuta kuin leppoisaa tuuripeliä. Minä myönnän ihan suoraan, että vaikka olenkin tottunut töitä paiskimaan, en taida sittenkään olla lähelläkään tuota tasoa. Kuten sanoin, en tasan lähtisi kuntosalille viideltä aamulle työpäivän pohjaksi...

Parasta kirjassa ovat kuvaukset Obaman perheen kasvusta presidenttiperheeksi ja siitä eteenpäin. Rakkaus ja yhteenkuuluvuus tulevat läpi, vaikka niin niiden kai tällaisessa kirjassa pitääkin. Muutenkin kirja on tosi "comme il faut"  ja siisti. Mitään skandaalinkäryä tai edes radikaaleja mielipiteitä ei siitä löydy, vaikka toki konservatiiveja näpäytetäänkin tuon tuosta. Kaikkiaan kirja tuntuu kauhean amerikkalaiselta, vaikka tietynlainen asenteellisuus pääsikin  yllättämään.

Minulle oli järkytys huomata, miten ihonväri nousi keskeiseksi teemaksi ja "väritti" ihan kaikkea kirjan tapahtumista. Michelle Obaman kommentointi oman elämänsä ja ympäristönsä suhteen lähti miltei poikkeuksetta siitä, miten tummaihoiselle kaikki on vaikeampaa. Olen tiennyt rotukysymyksen edelleen olevan Amerikassa pinnalla ja vaikuttavan kaikkeen, mutta jotenkin en silti ollut valmistautunut sen kaiken lävistävään läsnäoloon. Tiedän ja ymmärrän, mutten silti ymmärrä. Eikä tuota kai voikaan oikein tajuta, jollei itse elä sen keskellä. (Eikä tietysti oma ihonvärini altista minua koko asialle Suomessakaan oikein millään tavalla).

Tekstinä kirja on sujuvaa ja selkeää, eli kustannustoimitus on ollut hereillä. "Juoni" ei ole täysin kronologinen, mutta kaari säilyy. Tyyli on jutusteleva, varmaan täysin tarkoituksella.

Kaikkiaan kirja on mielenkiintoinen ja naisnäkökulmassaan myös inspiroiva. On upeaa kuulla nuorten naisten mentorointiohjelmasta tai muuten menestyvien naisten esimerkeistä, vaikka riman taso vähän hirvittääkin. Silti jäi jotain puuttumaan, todennäköisesti sen takia, että amerikkalaisuus ja sen tuomat näkökulmat ovat minulle niin kovin vieraita. En ole ikinä ollut suuresti kiinnostunut siihen suuntaan edes matkustamaan, ja monesti huomaan amerikkalaisten kirjailijoiden teosten jostain syystä jättävän minut kylmäksi. Näkökulmani on jotenkin kliinisen utelias - "Ai että tuollaistakin..."

8.9.2019

Unenomaista kirjoittamista

En ole koskaan oikein kuunnellut musiikkia, enkä tiedä yhtään ainutta Patti Smithin kappaletta, en edes tunnista musiikkityyliä. Olen kuitenkin kovaa vauhtia tulossa todelliseksi faniksi hänen kirjoitustensa suhteen. Varsinkin kuunnellessani niitä äänikirjoina, kirjailijan itsensä lukemina.

Smithin tekstissä on jotain unenomaista. Ajatus kiertää, hyppelee, kohtaukset vilistävät silmien edessä ja sitten yht'äkkiä näennäisesti erilliset palaset loksahtavat kauniiksi kuvaksi. Teksti myös vie mukanaa, pakottaa kielen tahtiin, työntää mieleen ajatuksia kirjan ulkopuolelta antaen halun itsekin tarttua kynään (tai nykyään kai tanssittaa sormiä muovineliöiden päällä).

MTrain vei minut jo mukanaa ja on yksi niitä harvoja ja ainoita kirjoja, joista olen poiminut lainauksia. Devotion näyttää tekevän saman.



  "Mieleeni juolahtaa, miten nuoret nukkuessaan näyttävät kauniilta, 
mutta vanhat, kuten minä, vain kuolleilta" (käännös oma vapaamuotoinen).

Äänikirjoissa on toki omat haasteensakin. Ensimmäiset 30 minuuttia, mietin kuulemisen vaikeutta. Kun suomenkielinen kuuntelee englanninkielistä lausumassa ranskankielisiä nimiä, kestää hetken ennen kuin äänteet ja hahmot yhdistyvät. Ilman silmin tutkittavaa kirjoitusta, en kyennyt erottamaan onko kyseessä Simone Veil vai Simone Weil... olettaisin jälkimmäistä, sillä Smith käy  haudalla Englannissa ja jotenkin uskonnollis-filosofissävyttein vaikuttaja sopisi tyyliin paremmin kuin raudanluja asianajaja-poliitikko, vaikka tämä miten olisi saanut abortin sallivan lain läpi Ranskassa.

Tuo ylläoleva koskee Devotion-kirjan kehyskertomuksen osuutta eli kirjan alkua. Siinä kirjailija kertoo tarinan synnystä matkalla Pariisiin ja Englantiin, vaikuttavan Stalinin puhdistuksia käsittelevän dokumentin aiheuttamissa ajatus- ja unikierroissa. Sitten siirrytään itse tarinaan, joka oikeastaan on jonkinlainen satu...

Devotion 

Satu tytöstä joka luistelee lammmen jäällä. Satu miehestä, joka seuraa tyttöä ja haluaa omistaa sulokkaan liikkeen. Satu siitä, miten juuret voidaan repiä irti, miten intohimo sitoo kohteensa ja kahleiden rikkominen on aina väkivaltaista.

Pidin tarinasta sen julmuudesta huolimatta ja varsinkin sen monitasoisesta juonesta, joka nimenomaan kehyskertomuksen myötä saa uusia merkityksiä. Silti Patti Smithin kirjoissa teksti ja sen rytmi ovat ainakin minulle pääasia. En ollenkaan ihmettele kirjailijan muusikkoutta, enkä tajua, millä tavalla näitä tekstejä oikein voisi kääntää suomeksi. En tiedä uskallanko edes koettaa lukea käännöstä, jos sellainen on tehty. Enkä ole ihan varma siitäkään, haluaisinko edes lukea tai kuulla toisen lukijan äänellä. Saattaa olla niin, että Patti Smithin tekstit toimivat (minulle) erityisesti äänikirjana ja nimenomaan kirjalijan itsensä lukemana...  Pakko kuitenkin hankkia myös muut hänen kirjansa kuunneltavaksi (luettavaksi...).

31.8.2019

Maapähkinävoi-inkiväärikanaa nälkäkiukkuun


Kesän aikana olen löytänyt keittiön uudelleen, lukenut ruokalehtiä ja innostunut erilaisista resepteistä. Jopa arkena on ruoanlaitto ollut mukavaa - ainakin useimmiten. Välillä toki on päiviä, kun aivot lyövät tyhjää ja nuorimmaisen nälkäkiukkuaste nousee samaa tahtia minuuttiviisarin etenemisen kanssa. Onneksi vielä löytyy ihan syötäviä herneitä - pino palkoja pojalle ja äiti saa hetken keskittyä miettimään ruokalistaa.

Tässä yhtenä päivänä muistin jo kesälomalla testatun reseptin kanasta. Se ei ole maailman nopein, sillä broileripalojen olisi hyvä antaa marinoitua, mutta makua riittää kyllä vaikka lykkäisi uuniin samantien. Kelpasi meidän perheessä aivan kaikille eli ruksi senään - yleensä ainakin yksi löytää reseptistä jotain valittamista.

Maapähkinävoi-inkiväärikana 

6 broilerin rintafilettä ( tai tuplaluku paistipaloja)
oliviiöljyä
korianteria
lime
kirsikkatomaatteja

marinadi :
2 valkosipulinkynttä hienonnettuna
2rkl inkivääriä purkista
1 limen mehu
1rkl Gochujang-chilitahnaa
1rkl Ketchap Manisia (makea soijakastike)
1tl jauhettua kurkumaa
1tl sokeria
1,5dl maapähkinävoita

Sekoita marinadin ainekset keskenään tahnamaiseksi seokseksi. Leikkaa broileri palasiksi ja sekoita marinadiin. Jätä tunniksi marinoitumaan.

Nämä voi grillata vartaissa tai sitten laittaa 200 asteiseen uuniin puoleksi tunniksi. Lopuksi kaadoin sekaan vielä pari isoa kourallista puolistettuja kirsikkatomaatteja ja laitoin takaisin uuniin noin 10minuutksi.

Ripottele päälle korianterinlehtiä.

Tarjoiluun lisukkeeksi nuudeleita (tällä kertaa höystettynä kaaliraasteella ja porkkana-/kurkkusiivuilla, sekä tietysti korianterilla). Ponchu-kastiketta valutettiin hieman päälle, jos halusi kostuttaa.

29.8.2019

Outoja kuvioita ja klassikkolainauksia

Maailma on täynnä kirjoja (ja elokuvia), joissa hyödynnetään jotain aikaisempaa menestysteosta tai klassikkoa. Bram Stokerin Dracula ja siinä vampyyrejä jahtaava tohtori van Helsing sekä tietysti kaikkien etsivien esikuva Sherlock Holmes lienevät kaikkein lainatuimpien joukossa. Joissakin onnistutaan luomaan jotain vähän uudenlaista ja viittaus on tarpeeksi kevyt, jotta sen sivuuttaa kuriositeettina ja tarinaa sävyttävänä elementtinä. Joissakin taas... no, tulee lähinnä olo klassikolla ratsastamisesta, mutta siitä lisää vähän myöhemmin.

Vivian Shaw: Strange Practice 
Vivian Shaw: Dreadful Company

Vivian Shawn versio tohtori van Helsingistä on tuore ja esikuvastaan poikkeava. Yhteistä on oikeastaan vain nimi, oppiarvo ja se, että ollaan tekemisissä vampyyrien kanssa. Kyseessä on nimittäin nuori nainen, joka toimii yliluonnollisten olentojen lääkärinä ja listaa muutaman vampyyrin parhaimpien ystäviensä joukkoon. Tässä kohtaa kontrasti esikuvaan on se mielenkiintoinen tekijä. Sitten siirrytään ihan omiin, nykyajan urbaanifantasian sfääreihin ja tehdään se varsin tyylikkäästi.

Tässä kohtaa herää tietysti kysymys siitä, miksi ihmeessä pitää edes klassikkoon viitata, mutta kaipa se tuo oman pienen kirpeän vivahteensa ja samalla ehkä viittauksen myös modernin ajan (näennäiseen?) kykyyn hyväksyä erilaisuutta menneisyyttä paremmin. Tiedä sitten... kukin tulkitkoon tavallaan.

Joka tapauksessa Strange Practice ja Dreadful Company ovat viihdyttäviä romaaneja, joissa ensimmäisessä Lontooseen ilmaantuu kummallinen joukko kaapupukuisia munkkeja, joiden ainoana elämäntehtävänä tuntuu olevan yliluonnollisten olentojen tai heidän kanssaan tekemisissä olevien tavallisten ihmisten eliminoiminen puhdistuksen nimissä. Tohtori van Helsing ystävineen ryhtyy tietysti taistelemaan ryhmittymää vastaan, varsinkin kun näiden puhdistushalu tuntuu liippaavan jo vähän liiankin läheltä.

Juoni on mukavan kiemurainen ja henkilöhahmot hauskasti melkein karikatyyrejä. On  paholaisen maan päälle päätynyt virkailija (demoni kuinkas muuten), kahdenkinlaisia vampyyrejä ja kaikenlaisia muitakin perinteistä tuttuja olentoja.

Toisessa osassa siirrytään Pariisiin konferenssiin, joka päättyy tohtorin kohdalta hivenen hankalalla tavalla, kun hänet kidnapataan ja suljetaan selliin Pariisin alla kiemurteleviin katakombeihin. Sitten taas seikkaillaan ja tavataan erilaisia hahmoja, harvemmin yksiselitteisesti hyviä tai pahoja, ja eksytään jopa Oopperan kummituksen reviirille. Viittaukset klassikoihin ovat kunnioittavia ja uskollisia esikuvilleen. Ne tuovat oman pienen vivahteensa sinänsä aika tyypilliseen urbaanifantasian edustajaan.

Tykkäsin molemmista osista ja niitä voi hyvillä  mielin suositella rentouttavaksi vapaa-ajanvietteeksi.


Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

No niin, sitten tämä toinen "lainaaja". Tämän kohdalla olen huomattavasti varauksellisempi. Toki Goldbergin Holmes joutuu vähän epäreiluun tilanteeseen, kun rinnan ekirjan tulin myös kuunnelleeksi Audiblen äänikirjaversiota alkuperäisen Sherlock Holmesin tarinoista (Stephen Fryn lukemana!). Mainittakoon siis selvyyden vuoksi, että klassikko on aina klassikko.

Huomaan myös vierastavani suoria lainauksia. Vähän samoin kuin "copycat"-kirjat Poirotista saavat vähän piikit pystyyn niskassani, myös tämän romaanin yritys tuoda Watson henkilöhahmoksi (vaikka kuinka sitten poikansa kertojaminän kuvaamana) ei nyt oikein tunnu onnistuvan. Muutenkin "sukupolvenvaihdos" tuntuu vähän keinotekoiselta.

Sinänsä dekkari on sarjaa "ihan ok" - ei mikään kovin kummoinen, mutta kyllä sen luki. Tosin ilman klassikkolinkitystä ei olisi tarinaakaan, sen verran keskeinen asetelma verisiteistä syntyy.

Myönnettäköön kuitenkin, että olen samaa mieltä siitä, millainen olisi Sherlock Holmesin ja Irene Adlerin tytär. Veitsenterävä äly hivenen Viktoriaanisen ajan harsoihin piiloutuneena. Parhaiten muistankin henkilöhahmot. Juoni ei nyt kertakaikkiaan tehnyt tarpeeksi isoa vaikutusta, että muistaisin yksityiskohtia näin pari kuukautta lukemisen jälkeen. Joku kuoli ja tapaus selvisi. Siinä se, lyhykäisyydessään.

Toki Sherlock Holmesin tytär kannattaa lukea kuriositeettina ja esikuvansa kunnianosoituksena, mutta en ole ihan varma tartunko sen jatko-osiin. Tosin sarja mitä ilmeisemmin petraa edetessään, ainakin mikäli on Goodreadsin tähtiä uskominen.

26.8.2019

Kirkkopuiston rakastavaiset

Björk-sarja on edennyt jo kuudenteen osaansa. Minulla on näihin kirjoihin vähän kaksijakoinen suhde. Aina se on pakko lukea ja yleisesti ottaen pidän kirjoista, mutta silti niissä on jotain häiritsevää. Todennäköisesti syynä on Björk itse ja hänen persoonansa, joka tuntuu jotenkin heilahtelevan suuntaan, jos toiseenkin niin työn, elämän yleensä kuin erityisesti elämän naisten kohdalla.

Huomaan kuitenkin, että joko Björk kasvaa tai minä totun, mutta nämä kaksi viimeisintä osaa ovat olleet vähemmän tuskallista luettavaa ja kokonaisuuksina jotenkin eheämpiä. Tosin jotenkin oudolla tavalla Björk tuntuu tiivistyvän henkilönä vieraassa ympäristössä, sillä Berliiniin sijoittuva Tiergartenin teurastaja on tähän astisista suosikkini. Vaikka tuli tämä viimeisinkin nopeasti luettua hyvällä halulla.

Virpi Hämeen-Anttila : Kirkkopuiston rakastavaiset 
Luettavaksi Ellibs ekirjastolainana 

Björk on palannut Suomeen ja Helsinkiin ja yrittää päästä takaisin työn makuun Berliinin karmeiden tapahtumien jälkeen. Liike-elämä tuntuukin sopivan hänelle yllättävän hyvin, mutta alakuloisuus vaanii taas työpäivien lomassa. Sitten Kirkkopuistosta löydetään nuori pariskunta kuolleena, mitä ilmeisimmin itsemurhan seurauksena ja samaan aikaan myös Björkin setä joutuu liike-elämässä painostuksen ja vainon kohteeksi.

Kaksi toisistaan erillistä juonikuviota alkavat kummasti sekoittua toisiinsa, kun liike-elämän silmäätekevien nimet toistuvat niin kaksoismurhaksi osoittautuvien kuolemantapausten kuin bisnespainostuksen parissa. Björk ryhtyy tutkimaan kumpaakin linjaa ja ottaa avukseen myös Idan.

Juonikuviot ovat tuttuun tapaan kiemuraiset ja ajankuvaus tarkkaa. Jotenkin kummasti kuitenkin Helsinki ottaa nyt askeleen takavasemmalle ja varsinaiset epäilykset ja johtolangat ottavat etusijan tarinassa. Tämä osa tuntuu ehkä Tiergartenin lisäksi eniten varsinaiselta dekkarilta ja tarina etenee suurin piirtein loogisesti ilman liian suuria yllättäviä ja vaikeasti nieltäviä paljastuksia.

Hivenen vierastan Hämeen-Anttilan tapaa keskittyä dekkarigenressä ilmeisen muodikkaasti lapsiin kohdistuviin kauheuksiin. Tiergartenin teurastajassa sarjamurhaaja jahtasi lapsia uhreikseen ja tässäkin rikokset kohdistuvat pääasiassa lapsiin. Kauheaa  - kyllä, mutta jotenkin toisto alkaa tuntua hivenen halvalta tavalta saada lukijan kauhistusastetta kohotettua. En tiedä, onko kirjaa kirjoitettu näin laskelmoiden, mutta viime vuosien trendin perusteella tulee helposti sellainen olo.

Kaikkiaan Kirkkopuiston rakastavaiset on ihan kelpo historiallinen dekkari, jossa hermostuin Björkiin muutamaa aiempaa osaa vähemmän. Varmasti tulen lukemaan myös sarjassa mahdollisesti ilmestyvän seitsemännen osan. Toivon vain pientä rikosten kohderymän muutosta.

25.8.2019

Operaatio ruokalehdet

Minulla on kolme isoa kassillista ruokalehtia odottamassa niiden läpi kokkailua. Tai siis sitä, että raaskisin luopua niistä ja sitähän ei voi tehdä niin kauan kuin yksikin houkutteleva resepti löytyy sivuilta. Lopputuloksena lienee kassien lisääntyminen vuosi vuodelta, jollen sitten innostu aloittamaan jotain tosi systemaattista operaatiota.

Tänä viikonloppuna sentään sain yhden vanhan Delicious-lehden luettua. Sen sivuilta löytyi parikin kokeiltavaa reseptiä, joista "kasvispullat" menivät ihan omaa tyhmyyttäni vähän pieleen. Ei niistä sitten sen enempää. Mainittakoon vain omaksi muistutukseksi, että raastaminen ja kulhossa sekoittaminen ei ole sama asia kuin "iske kaikki blenderiin ja surraa tasaiseksi". Ei vaikka miten väsyttäisi.

Toinen kokeilemani resepti osoittautuikin sitten täyskympiksi. Kermainen (ilman kermaa!) valkosipulilla höystetty munakoiso tomaattisipuliseoksen seurassa oli huikean herkullista. Pistetään siis resepti talteen, jotta lehti voi lähteä paperiroskikseen.

 One down, a few hundred to go... 


Uunimunakoiso ja sweet & sour tomaatit 
(Delicious-lehti vuodelta 2014)

2 munakoisoa
oliiviöljyä
3 valkosipulinkynttä
1 iso sipuli
loraus balsamicoetikkaa
1rkl sokeria
1rkl tomaattipyreetä
(rusinoita - meillä niistä ei tykkää kukaan, joten ei laitettu)
250g kirsikkatomaatteja puolitettuina
suolaa,pippuria
pinjansiemeniä paahdettuina
persiljaa ja minttua silputtuna

Laita uuni lämpenemään 200 asteeseen.

Puolita munakoisot. Villtele niihin ristikko ja painele valkosipulisiivuja villtoihin. valuta hiukan oliiviöljyä päälle ja laita uuniin 30 minuutiksi.

Siivuta sipuli ohueksi (mandoliinilla) ja sekoita balsamicon, sokerin, tomaattipyreen ja pienen öljylorauksen kanssa. Sekoita joukkoon vielä tomaatit ja mausta suolalla ja pippurilla.

Nosta munakoisot pois uunista ja lisää tomaatti-sipuliseos vuokaan munakoisopuolikkaiden sivuun, ei päälle. Valuta tomaattien päälle 1dl vettä ja laita vielä uuniin 30 minuutiksi.

Nosta heti uunista munakoisot tarjoiluastiaan, levitä tomaattisipuliseos päälle ja ripottele vielä paahdettuja pinjansiemeniä ja persiljaa. Herkkua hyvän leivän kera.

23.8.2019

Taivaanpallo

Taas on mennyt aikaa edellisestä kirjoituksesta. Töissä ei kerrankin ole kiire ollenkaan, mikä on johtanut jonkinlaiseen leijuvaan tilaan, jossa en myöskään saa kotona mitään aikaiseksi. On se kumma. Näköjään minun pitää olla stressaantunut ja aikataulujen paineessa, jotta saisin pienimmänkin asian hoidettua. Keskimmäisen rippijuhlatkin ovat tulossa ja olen olohuoneremontin valmistumisesta saakka yrittänyt miettiä sinne pitopalvelua tai muita järjestelyjä... arvatkaapa olenko saanut mitään aikaiseksi ?

Toisaalta on ihana olla ja tehdä asioita sitä mukaa, kun ne juolahtavat mieleen ja siltä tuntuu. Pitäisi kai enemmän luottaa siihen, että elämän virta vie eteenpäin ja asioilla on taipumusta hoitua. Samalla tavalla kuin lapset uskovat nykyhetkeen, eivätkä kauheasti mieti tulevia haasteita.

Lapsen näkökulmasta ja uskosta asioiden järjestymiseen kirjoitti myös Olli Jalonen yhden Finlandia-palkinnon edestä. Usein tartun palkittuihin ja suosittuihin kirjoihin vähän varovaisesti, sillä odotusten noustessa kohoaa myös pettymyksen riski. Instassakin huomasin kyselyn pettymyksiä aiheuttaneista teoksista ja niiden joukossa oli todella monta hypetettyä suosikkia. Varmaan juuri luotujen odotusten vuoksi. Olli Jalosen kirja kuitenkin onnistuu lunastamaan ainakin osan luoduista lupauksista. Se oli näkökulmaltaan tarpeeksi kiinnostava ja hitaudestaan huolimatta tarina eteni. Silti mieleeni jäi jotain häiritsevää, joka estää pitämästä kirjasta varauksettomasti.

Olli Jalonen: Taivaanpallo
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Äänikirjan lukijana : Aku Laitinen 
2018 Finlandia-voittaja

Angus asuu Saint Helenan saarella ja on koko pienen ikänsä tehnyt lintuhavaintoja ja kirjannut ylös tähtitaivaan muutoksia saarella vierailleen Edmund Halleyn ohjeiden mukaisesti. Pieni poika asuu äitinsä, sisarensa ja kahden nuoremman veljensä kanssa ensin isänsä vanhassa talossa, sitten pastorin piharakennuksessa.

Vähitellen saaren ilmapiiri myrkyttyy. Puhutaan itsevaltaisesta kuvernööristä ja vallankumouksesta. Samalla saarelle kiemurtelee myös uskonnollisen fanatismin aate, joka saa naapurit kyräilemään toisiaan ja miehet selittämään itselleen väkivallan oikeutusta synnin karsimiseksi. Lopulta tilanne kärjistyy niin, että Angus lähetetään viemään viestiä Halleylle Lontooseen ja hänen elämänsä muuttuu kokonaan.

 Lapsen mielessä ei pahalle löydy oikeutusta, eikä hyvyydellä ole mitään tekemistä ihmisen ihonvärin tai sosiaalisen aseman kanssa. Vain teot merkitsevät jotain, mutta pienillä padoilla on myös suuret korvat ja aikuisten jutut saavat oman tulkintansa. Lapsen kertomana tulee tarinasta samaan aikaa pehmeämpi ja lempeämpi sävy, joka aikuisen lukemana muuttuu julmaakin julmemmaksi, koska väkivaltaa ei voi puhua pois. Oikeutusta tai selitystä ei ole, on vain teot ja tapahtumat.

Ihmiset osoittautuvat kirjassa kaikki omalla tavallaan vajavaisiksi, jopa ihailtu herra Halley, jonka toiminta avunpyynnön osalta ei ole aivan odotetun kaltainen. Siksi tarinassa on jotain kovasti inhimillistä. Tavallaan hellyyttävää, mutta kuitenkin hiukan raivostuttavaa on myös Anguksen (lapsen)usko. Hänen mielestään herra Halley ei voi tehdä mitään väärää ja asiat kyllä joskus järjestyvät. Toki ajan myötä ja pojan kasvaessa myös näkemys maailmasta muuttuu ja pinnan alta voi hiljalleen havaita totuuksia, jotka ehkä ovat siellä olleet aina hautautuneina lapsen viattomuuden alle.

Juonen etenemistä ei voi syyttää liiasta vauhdikkuudesta, mutta ainakin äänikirjana virtaan oli helppo solahtaa ja antaa Anguksen viedä mukanaan. Helppouden alla oli myös jotakin syvästi häiritsevää. Ehkäpä lapsen ajatusten kontrasti siihen, miten aikuinen tapahtumia ja puheita tulkitsee loi särön, jonka vuoksi kirja jää mieleen eikä lukija/kuuntelija missään kohtaa oikein pääse liiaksi rentoutumaan. Saman särön luoman jännitteen vuoksi kirja kai myös palkintonsa ansaitsi, mutta samalla en oikein voi sanoa kirjasta varsinaisesti pitäneeni. Se on hyvin kirjoitettu, mielenkiintoinen usealla tasolla, mutta jättää levottoman ja epämääräisen ärtyneen olon.

15.8.2019

Julmaa juttua 1793

Minusta on ihana upota oikein paksuun historialliseen romaaniin (tai fantasiaan), jossa on monia henkilöhahmoja, kiemuraisia tapahtumia ja ajankuvausta roppakaupalla. Aina toisinaan saattaa ajankuvaus kuitenkin mennä ihan pikkuisen sietokyvyn yli ja aiheuttaa pieniä etenemisvaikeuksia...

Näin tuppasi käymään, kun olin lukenut historiallista dekkaria 1793 noin puoleenväliin. Ajattelin helposti kuuntelevani kirjan loppuun ennen elokuun alkua, vaan väkisin meni muutaman päivän kuun vaihteen yli. Ihan vain sen takia, että 1700-luvun Ruotsissa tuntui kaikille käyvän huonosti ja jokaisen kohtalona oli kuolla surkeasti, useimmiten kamalan väkivallan kohteena, enkä halunnut ihan kaikkien henkilöhahmojen osalle sellaista loppua.

Niklas Natt och Dag : 1793 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
äänikirjan lukijana : Jukka Pitkänen 

Merestä löytyy kuolleen miehen torso. Raakki Mickel Cardell kutsutaan nostamaan ruumis vedestä ja murhaa tutkimaan pyydetään poliisia avustava lainoppinut Cecil Winge. Yhdessä keuhtotautia poteva Winge ja Cardell ryhtyvät yhdistämään palapelin palasia toisiinsa ja vähitellen tarina selkenee.

Lukijalle tarina aukeaa myös kahden muun näkökulman kautta ja samalla pääsemme kurkistamaan köyhemmän luokan elämän iloihin, mutta pääasiassa suruihin. Rahan puute, hyväksikäyttö, voimattomuus lain ja julman esivallan edessä tulevat silmille sekä nuoren lääkäriksi opiskelemaan havittelevan pojan että pienen hedelmämyyjätytön kohtaloiden kautta.

Kuten sanoin alussa, tarina ei ole kaunis. Se on hyvin kirjoitettu ja surman taustat ja motiivit avautuvat pikkuhiljaa kertomuksen edetessä ja henkilöhahmojen kohtaloiden kietoutuessa toisiinsa. Kovin paljon en halua juonta avata, sillä sen viehätys osittain perustuu yllättäviin yhtymäkohtiin.

Historiallisena kuvauksena 1793 on karu. Muutamaa vuotta aiemmin käydyn sodan jäljet näkyvät Tukholmassa raajarikkojen suuressa määrässä ja kurjien ihmiskohtaloiden runsaudessa. En todellakaan olisi halunnut elää tuohon aikaan. Vahvimman (ja rikkaimman) laki pätee, huolimatta Wingen kaltaisista idealisteista ja valtiovalta pelkää Ranskan vallankumouksen aaltojen saavuttavan myös Ruotsin rannat - eikä kai ihan turhaankaan.

Jollain kummallisella tavalla romaanin tyyli sai minut ajattelemaa myös Milja Kauniston romaaneja. Ehkä se johtuu juuri tuosta ronskiudesta ja eritteiden määrästä ja kohtaloiden kurjuudesta - tai sitten hieman toisiaan muistuttavasta tavasta rakentaa kiemurtelevia juonia ja kolmiuloitteisia henkilöhahmoja.  Huomaan myös luokittelevani romaanin nimenomaan historialliseksi romaaniksi enkä dekkariksi, vaikka tarinassahan nimenomaan selvitellään murhaa. Ehkä se johtuu siitä, että miljöö ja aikakausi hyppäävät silmille, mutta varsinainen poliisityö jää hiukan eri henkilönäkökulmien jalkoihin.

Kirja sopii äänikirjaksi ja tarjoaa sellaisen sopivan kuunteluflown, vaikka välillä pitikin pitää taukoa kaikkien kamaluuksien odottelun keskellä. Jukka Pitkänen tekee tasaisen varmaa työtä lukijana. Hän on kovaa vauhtia nousemassa lukijana suosikkieni joukkoon.

Kaikesta raakuudesta huolimatta pidin kirjasta tarinan taitavan kudelman ja henkilöhahmojen kuvauksen vuoksi. Päähenkilöt tulevat yllättävänkin läheisiksi ja heidät kokee tuntevansa perinpohjin. Myös miljöö kuvaus on taitavan elävää - ehkä aikakausi tosiaan oli noin karsea ihmisilleen. 1793 siis on erittäinkin suositeltava kirja runsaiden historiallisten romaanien ja vähän ronskinkin kuvaustavan ystäville. Herkimmät älkööt kuitenkaan vaivautuko.

11.8.2019

Hiekankantajat saaressa

Minä olen kotoisin Turusta. Sitä voisi kuvitella, että meri ja saaristo olisivat minulle tuttua maisemaa ja veneily luonnollinen tapa kulkea. Näin ei ole. Meri toki on tärkeä ja nytkin asun melkein rannalla, mutta sielultani olen maakrapu, juuriltani tiukkaan maan mullassa. Aallot rauhoittavat mielen, osuessaan rantakiviin...

Minä en osaisi edes kuvitella muuttavani saaristoon. Osaksi juuri tuon vedenpelkoni vuoksi, osaksi vierauden. Minun sukuni on viljellyt maata vuosisadasta toiseen (juuri kuulin, että joku tilanpitäjä oli tunnistettu 1600-luvulta) ja hajonnut sitten kaupunkeihin. Voisi olla vaikeaa kaupunkilaisplikan muuttaa maalle, saaresta puhumattakaan.

Silti huomaan viehättyväni kirjoista, joissa kuvataan juuri tuollaista elämänmuutosta. Kaupungista saareen, eristyksiin, luonnon keskelle ja armoille. Juuri sellainen tarina on Jarkko Volasen Hiekankantajat ja itse asiassa juuri tuo muutoksen ja saaressa elämisen kuvaus onkin kirjassa parasta.

Jarkko Volanen : Hiekankantajat 
Luettavaksi kustantajalta 

Aura ja Henri muuttavat kaupungista toteuttamaan unelmaansa talosta saaressa. Todellisuus osoittautuu vähän mielikuvia raadollisemmaksi, varsinkin töiden pitäessä Henrin kiinni kaupungissa, jolloin Aura jää taloon yksinään.

Saariston yhteisö on ulkopuolisille suljettu, mutta lähistöltä löytyy sentään muutama ystävä ja onhan pihalla suloisia kettuja. Sittten tunnelma muuttuu ja uhka saapuu idylliin.

Pidin tosiaan eniten saariston elämän ja päähenkilöiden elämänmuutoksen kuvauksesta. Haasteet ja ilot nousivat kirjassa elävinä esiin. Osittain tämä johtunee siitä, että itse tarina oli kaikkine aikahyppäyksineen ja viittauksiksi jäävine tapahtumineen hieman turhan sekava. Minä en ainakaan ihan pysynyt koko ajan kärryillä siitä, mitä oikein tapahtui. Liian suuri osa jäi lukijan tulkinnan varaan.

Siksi myös Aura ja Henri taisivat jäädä vähän etäisiksi ja luin kirjaa enemmänkin kuvauksena saaristosta (ja elämänmuutoksen haasteista) kuin varsinaisesti juonivetoisena romaanina, vaikka siitä jonkinverran löytyi jopa dekkarimaisia piirteitä.

Sinänsä luin kirjaa mielelläni, vaikka sen jälkeen olo olikin pikkuisen hämmentynyt. Tunnelma ja miljöökuvaus oli viehättävää ja koukuttavaa. Pelkästään sen takia kannattaa kirja jo lukea.


10.8.2019

Kyllä klassikko on aina klassikko - teatterissakin

Kuukauden teatteri -haaste on mennyt jokseenkin poskelleen tänä vuonna, mutta sentään saatiin siskon kanssa aikaiseksi jo perinteeksi muodostunut visiitti Suomenlinnan kesäteatteriin. Oli ihan pakko. Siellä nimittäin menee Agatha Christien Idän pikajunan arvoitus. Klassikko on aina klassikko ja kun se yhdistetään Ryhmäteatterin omintakeiseen tyyliin on lopputuloksena nautinnollinen teatterikokemus.

Osaan Idän pikajunan juonenkäänteet jo suurin piirtein ulkoa, mutta silti tarina vie mukanaan. Siinä on jotain sillä tavalla suurta ja tunteisiin vetoavaa, ettei viehätys kulu ja aina muistan myös liikuttua tarinasta.

Toki asiaa auttoi Suomenlinnassa myös Ryhmäteatterin ote toteutuksessa. Jotenkin jännästi he osaavat tasapainotella sopivasti hauskan ja naurettavan välimaastossa. Henkilöhahmot ovat karikatyyrejä, mutta tarpeeksi hienovaraisesti tehtyjä ollakseen kiehtovia.

Omaksi suosikikseni nousi Sara Paavolaisen esittämä Ruhtinatar Dragomiroff, jonka ylväs olemus sekoittui vanhan naisen oikeuteen sanoa mielipiteensä painokkaasti asiasta kuin asiasta. Myös Helena Vierikon Greta Ohlsson oli viehättävä kaikessa stereotyyppisyydessään. Kristo Salminen puolestaan esitti Hercule Poirotin roolin tavalla, joka nosti esiin tunnettuja piirteitä, mutta oli silti omanlaisensa. Muutenkin teksti antaa mahdollisuuksia hivenen inhimillisempään mestarisalapoliisiin ja näitä kohtia oli hyödynnetty. Silti, myönnän myös vähän naureskelleeni mestarin otteille ja omahyväisyydelle.

Paikkana Suomenlinnan on tunnelmallinen jo siellä kävellessä. Teatterille paksut kivimuurit antavat aivan oman säväyksensä, ja erityisen hyvin ne tuntuivat sopivan luomaan mielikuvaa vuorien keskelle tunneliin lumen saartamasta junavaunusta.

Muutenkin lavastus oli yksinkertainen, mutta erittäin tehokas. Kolmelta puolelta näytelmää seuraava yleisö luo omat haasteensa esteettömän näkyvyyden luomiselle viimeisimmällekin penkkiriville. Kevyt ja liikehtivä rakennelma loi illuusion matkasta ja liikkeestä sekä junan kulkiessa että ihmisten vaihtaessa paikkaa junan sisällä. Pidin kovasti.

Jäin myös miettimään, miten äänet oli toteutettu. Oliko lavasteissa jokin liikkeentunnistin, vai oliko ajoitukset esim. ovien avaamiselle ja sulkemiselle niin hyvin harjoiteltu, että kaikki sujui saumattomasti ja junatunnelma pysyi täydellisenä. Äänimaailma tuki todella hyvin mielikuvaa junamatkasta ja junasta tapahtumapaikkana.

Yhden asian merkkaan tähän nyt muistiin siltä varalta, että ensi vuonna vilkaisisin tekstiäni ennen teatteriin lähtöä. Mikäli ei ole hurja helle, muista laittaa pitkät housut tai sukkahousut. Katsomossa on kyllä viltit, mutta hameen kanssa paljaat sääret ja nilkat olivat aivan kohmeessa. Tällä kertaa auringossa oli lämmin, mutta mereltä puhaltanut tuuli sai varjoissa värisemään. Teatterissa kylmä veto puhalsi huolimatta siitä, että katsomo oli täynnä viimeistä paikkaa myöten. Sitä ne kiviseinät teettävät.

Kaikkiaan siis koimme jälleen kerran nautinnollisen teatterielämyksen, eikä päivässä ollut muutenkaan mitään vikaa. Mitä nyt lounaspaikoissa oli niin paljon yksityistilaisuuksia tai festariaitoja, että pelkäsimme jo joutuvamme nälkäisinä katsomoon. Onneksi jotain pientä sentään saatiin. Museokorttiakin vingutimme siskon kanssa ja kävimme pikaiseen Sotamuseossa (siellä, joka jäi minulta väliin edellisellä visiitillä Pokemon-raidin vuoksi). Mahtava reissu kaikkiaan taas kerran. Ensi vuonna taas uudestaan, jos suinkin ehditään.

Pidin Idän pikajunan arvoituksesta myös elokuvissa

6.8.2019

Täti nillittää - Langennut oli oikeasti aika tylsä

No nyt se on ihan varmaa. Minä olen ohi teini-iästä ja virallisesti astunut ikävien täti-ihmisten joukkoon. Viime aikoina on useampi teineille tarkoitettu kirja lähinnä ärsyttänyt - huolimatta yleisestä hypetyksestä. Nyt viimeisimpänä tämän kohtalon koki kovasti huomiota (ja elokuvaversion) saanut Langennut.

Lauren Kate : Langennut
Oma ostos Elisa Kirjasta

Sinänsä asetelmana langennut enkeli rakastumassa ihmistyttöön ja itseään syklisesti aikojen yli toistava rakkaustarina on varsin herkullinen. Yleensäkin enkelit maan päällä ja teinien jonkunlaisessa koulukodissa kuulostaa ihan lupaavalta kuviolta, mutta... mutta...

Ongelmana lienee juurikin tuo teinien osuus tarinassa. Juoni kyllä etenee, mutta lähinnä Lucen (teinisankaritar) huokailujen toiston kautta. Hän kun tuntee kummaa vetoa Danieliin (vaikka onhan Cam myös ihan namu) ja sitten soudetaan ja huovataan ja näytetään keskisormea ja vaklataan kirjaston arkistoista sukutarinaa ja... mainitsinko jo, että huokaillaan?

Siis ihan oikeasti. Kyllä minä sen verran muistan omastakin teini-iästäni, että elämä pyöri muissakin asioissa kuin vain jonkun miespuolisen koulukaverin ympärillä - oli tämä sitten kuinka söpö hyvänsä. Toki tiedostan myös sen, että näin iän myötä sitä on tainnut tulla vaativammaksi ympäristökuvausten, taustoituksen ja erityisesti henkilöhahmojen syventämisen osalta. Eikä juonen tuhdimpi kehittely sivuraiteineen ole pahitteeksi sekään. Itse asiassa olisin voinut lukea kirjan vähän pidenpänä, kunhan osa huokailuista olisi vaihdettu juoneen tai henkilöiden syventämiseen... Tarinan romanttisuus kyllä vetoaa keski-ikäiseen Minnaan samalla tavalla kuin vastaavat noin 30v sitten.

Ehkä tämä toimii paremmin sitten elokuvana. Sinänsähän tarina on romanttinen ja on tainnut vedota teineihin eri puolilla maailmaa suurella mittakaavalla siinä määrin, että elokuvallekin voi povata jonkunlaista menestystä. Minä taidan jättää väliin - ainakin siihen saakka, kunnes joku ikätovereistani hehkuttaa sitä jollain areenalla. Sitten voin mennä kokeilemaan kestääkö tädin romanttisuus enkeleitä valkokankaalla.

4.8.2019

Heinäkuun luetut

Huh hellettä ja lomahulinaa... Siinä se heinäkuu pähkinänkuoressa. Arvatkaapa ottiko töihinpaluu maanantaina koville?

Kelikin heijasteli mielialaani toimistolle suunnatessani, vettä ripsotti ja ilma tuntui melkein jäätävältä. Sitä se 15 asteen pudotus lämpötilassa teettää, tai sitten vain keli kuvasti tunteitani työhön suuntaamista kohtaan...

Kyllä tämä tästä varmaan taas lähtee liikkeelle. Onneksi tämä viikko oli vielä vähän hiljaisempi.

Mikkelin, Turun ja yleisen tohinan keskellä olen näköjään kyllä ehtinyt lukemaankin. Kaikkiaan listalle on kertynyt peräti yksitoista loppuun saatettua kirjaa. Joukosta löytyy pari äänikirjaa, peräti 4 painettua romaania ja loput 6 ovat sitten ekirjoja. Koostumus kertonee muumuassa siitä, että olohuoneremontin mukana minulla tehty lukunurkkaus ja siitä löytyvä mukava nojatuoli ovat tehneet tehtävänsä. Jotenkin painettuja kirjoja on kivampi lukea tuolissa löhöten kuin esim. sängyllä loikoillen. Sängyssä puolestaan luen mieluiten Kobolla tai sitten ihan vain kuuntelen äänikirjaa (kunnes nukahdan).


Sitten niistä kirjoista 

Tulin heinäkuussa lomaillessa aloittaneeksi peräti 3 uutta kevyempää sarjaa. Vivian Shawn tohtori van Helsingistä kertova fantasia-sarja osoittautui viihdyttäväksi ja konseptiltaan yllätykselliseksi. Tällä kertaa van Helsing kun ei jahtaa vampyyrejä vaan toimii kaikkien kaupungin paranormaalien otusten lääkärinä... ystävinään parikin vampyyriä. Sitten Lontooseen ilmestyy kaapuun pukeutuneita murhaajia, jotka tuntuvat myös harrastavan jonkinlaista eksorsismia. Heistä eroon pääseminen osoittautuukin sitten vähän hankalammaksi kuin alkuun kuviteltiin.

Toisessa osassa ollaan Pariisissa ja päädytään katakombeihin vangiksi. Vauhtia riittää ja Shawn luoma maailma ja varsinkin henkilöhahmot jaksavat pitämään lukijan mielenkiinnon yllä. Toivottavasti sarja vielä jatkuu.

Toinen aloittamani viihdesarja on aika puhtaaksi Cozy Mysteryä iloiselta 20-luvulta. Sara Rosettin Murder at Archly Manor esittelee jälleen yhden yläluokan tytön, joka päätyy tekemään etsiväntyötä hengenpitimikseen. Tämä sarja on ehkä taas sieltä lupaavimmasta päästä ja todennäköisesti jatkan lukemista (Toisin kuin aika monen muun ensimmäisen osan kohdalla on käynyt).

Crocodile on the Sandbank puolestaan tutustuttaa viktoriaaniseen itsenäiseen, itsepäiseen ja varsin omatoimiseen nuoreen naiseen, joka innostuu arkeologiasta (ja arkeologista) ja päätyy Egyptiin keskelle jännittäviä tapahtumia - tai no, melko jännittäviä henkilöhahmolle, lukijan ei tarvitse hengitystään ylenpalttisesti pidätellä. Ihan viihdyttävä, mutta päähenkilö on jokseenkin rasittava. Ainakin pidän taukoa hänen elämästään ja komentelustaan hetken verran.

Vivian Shaw : Strange Practice ja Dreadful Company
Sara Rosett: Murder at Archly Manor 
Elizabeth Peters: Crocodile on the Sandbank 

Neljännenkin sarjan ensimmäisen osan tulin lukeneeksi, mutta sitä en tule jatkamaan. Tuli sekin todettua (taas kerran), että olen tosiaan teini-iän ohittanut - mitä ilmeisimmin jo kauan sitten. Fallen ei vakuuttanut huolimatta odotuksista. Siitä kun on tehty myös tv-sarja...  Ihan liikaa pinnallista teinipohdintaa.

Lauren Kate: Fallen 

Lievä pettymys oli myös Leena Parkkisen Sinun jälkeesi Max. En millään päässyt siamilaisista kaksosista kertovaan tarinaan sisälle. Hyvin kirjoitettu ja ajankuvaus tietysti mielenkiintoista niin kuin Säädyllinen ainesosa -romaanissakin, mutta ei vaan vetänyt mukaansa.

Jarkko Volasen Hiekankantajat puolestaan ei herättänyt minussa minkäänlaisiai ennakkomielikuvia, mikä oli varsin virkistävää. Kirja oli kauniisti kirjoitettu, mutta turhan hajanainen henkilöhahmoissa ja aikajanassa, mikä teki tarinan seuraamisesta hieman vaikeaa.

Taivaanpallo puolestaan täytti kaikki odotukset ja oli äänikirjana mielenkiintoinen kuuntelukokemus, vaikka tarina ja sen henkilöt jäivätkin jotenkin vähän etäisiksi.

Toinen odotukset täysin lunastanut kirja oli Maritta Lintusen Stella. Se oli juuri niin minun kirjani kuin alunperin kuvittelinkin.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi Max
Jarkko Volanen : Hiekankantajat 
Olli Jalonen : Taivaanpallo 
Maritta Lintunen : Stella 

Sarjamurhaajasisaresta kertovan romaanin osalta en oikein tiennyt mitä odottaa, mutta musta huumori osoittautui melko koukuttavaksi ja tarina itsessään ajatuksia herättäväksi.

Minna Canthin Työmiehen vaimo taas... no se oli juuri sellainen kuin ajattelinkin ja tämänkertainen kontribuutioni Kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen (osa 9)

Oyinkan Braithwaite: My sister, the Serial Killer 
Minna Canth : Työmiehen vaimo 

Että sellainen kirjakuukausi

Kuvittelin myös kuuntelevani loppuun historiallisen romaanin 1793, mutta se lipsahti elokuun puolelle. Pääasiassa sen takia, että kun koko ajan odottaa henkilöhahmoille tapahtuvan jotain ikävää, jossain kohtaa kuunteluun tulee taukoja ihan vain siksi, että lykkää noita tapahtumia...

Listassa näkyy muuten kovasti hidastunut bloggaustahtikin. Vain 3 yhdestätoista on blogattu.

Teatterin osalta kesä on ollut kovasti hiljainen, mutta eilen käytiin Suomenlinnan kesäteatterissa katsomassa taas yksi versio Idän pikajunasta. Joka kerran taas ymmärrän, miksi tarina on klassikko.

31.7.2019

Kirjabloggaajien Klassikkohaaste 9 - Minna Canth : Työmiehen vaimo


Minulla näiden klassikkohaasteiden kanssa on yleensä käynyt niin, että päädyn joko lukemaan jonkun pikaisen näytelmän (Shakespearea löytyy listalta) tai sitten nappaan viime hetkellä osallistumiskirjaksi, jonkin sattumalta oikeaan aikaan lukemani klassikon (esim. kesäloma-Proustia... Tällä kertaa päätin kirjata osallistumiseni näytelmällä, jonka luin lukumaratonin aikana eli Minna Canthin Työmiehen vaimo.

Klassikkohaasteessahan on tarkoituksena selättää jokin kirjallinen monumentti, joka on epähuomiossa (tai tarkoituksella) jäänyt aiemmin väliin. Tällä kerralla haastetta emännöi blogi Tuntematon lukija, jonka koostepostauksesta voi lukea haasteseen osallistuneiden klassikot ja kommentit.

Minulla on jostain syystä ollut musta aukko suomen tunnetuimman yhteiskunnallisiin asioihin kantaa ottavan naiskirjailijan kohdalla. Se ei ole ollut tarkoituksellista, kunhan vaan ei ole tullut hänen kirjojaan vastaan. Minna Canthin juhlavuosi (175 vuotta syntymästä) nosti Kuopion rautaisen rouvan taas minunkin tietoisuuteeni. Tosin jo vuonna 2016 kävin katsomassa Minna Canthista kertovan esityksen Kansallisteatterissa ja se toimi oivana muistutuksena aukosta sivistyksessäni. Nyt sitten olen lukenut Minna Rytisalon Rouva C -romaanin, aloittanut yhtä elämäkerroista ja viimein löysin myös hyllystäni kirjoittajan oman teoksen.

Minna Canth: Työmiehen vaimo 
Kustantajalta lahjakappaleena 

Ymmärrän oikein hyvin, että aikalaiset kokivat olonsa vähintäänkin lievästi epämukavaksi Rouva Canthin näytelmiä katsoessaan. Sen verran kärjistetyksi hän tuo lavalle epäkohtia ja epätasa-arvoa sukupuolten ja kansanosien välillä.

Työmiehen vaimo kertoo onnellisesta morsiamesta, joka jo hääpäivänään saa esimakua sulhasensa piilotetusta puolesta, kun häihin tulee miestä kiroamaan myös tämän viettelemä kiertolaistyttö. Avioliitto jatkuu niin kuin alkoikin isännän huidellessa milloin missäkin ryypiskelemässä ja vaimon yrittäessä rääpiä elantoa parhaansa mukaan.

Huonostihan siinä tietysti käy ja tragedia on valmis. Tosin tragedia tuntuu kohtaavan vain naisia. Rentut sen kun porskuttavat ja hyötyvät lain ja asenteiden tuesta. Ihan pisti vihaksi, vaikka vähän karikatyyreistä jo taisikin olla kyse.

Kyllähän tämä herätteli, vaikka (toivottavasti) hivenen kärjisti ja yksinkertaisti. Ei kuitenkaan ehkä kovin paljon sillä samanlaisia vaateita tuntuu nykyaikanakin naisten päälle satelevan, vaikka ihan kaikkea ei sentään yleisen mielipiteen mukaisestikaan tarvitse kestää ja naisilla on mahdollisuuksia myös omaan omaisuuteen ja itsenäiseen elämään.

Näytelmässä sivutaan myös romaniväestöön kohdistuvia ennakkoluuloja (ja päinvastoin), mutta minulle jäi mieleen päällimmäisenä juuri tuo naisena olemisen voimattomuus. Ihan kuin vain yksinään voisi pitää omasta elämästään kiinni, mutta erehtyessään laittamaan hynttyyt yhteen miehenpuolen kanssa on kaikki menetetty.

No, nyt taidan kärjistää minä. Kaikkiaan Työmiehen vaimo oli kiinnostava aikakautensa edustaja, joka auttaa näkemään, miten paljon asiat ovatkaan muuttuneet, eivätkä sitten kuitenkaan ihan joka asiassa. Vielä nykyäänkin vanhat asenteet ja ajatukset toisinaan heijastuvat sukupolvien yli huomautuksissa ja odotuksissa. Ehkä niiden tunnistaminen onnistuu, kun ne läväytetään silmille näin voimallisesti - ja toivottavasti näytelmä saa aikaan vähintääkin epämiellyttävän olon tai suuttumuksen epäreiluudesta.


*******************************************

Ja kaikkea muuta -blogi on osallistunut Kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen kerroilla 1,2,3,5 ja 7. Ei liene yllätys, että osallistuminen on tapahtunut yleensä kesäaikaan. 

Kirjoina olen lukenut : 
1. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan 
2. William Shakespeare: Othello 
3. Maria Jotuni: Miehen kylkiluu 
5. Marcel Proust: A la recherche du temps perdu - Du côté de chez Swann 
7. Marcel Proust : A la recherche du temps perdu - Un amour de Swann
9. Minna Canth : Työmiehen vaimo 



28.7.2019

Stella oli juuri sellainen kuin ajattelinkin

Kiirettä pitää kesälomalla. Näin viime päiviksi olemme saaneet Ranskasta vieraita ja se tietysti tarkoittaa turisteilua meidänkin poppoollemme. Suomenlinnassa on käyty, kanooteilla melottu. Porvoossa vierailtu ja Luonnontieteellinen museokin tuli kierrettyä. Eikä loppua  näy, paitsi minun lomalleni... Maanantaina pitäisi palata energisenä ja innokkaana sorvin ääreen. En ole ihan varma vastaanko vaatimuksia.

Lukenutkin olen, jonkun verran. Loma alkoi mukavasti kesälukumaratonilla, jonka aikana lukemistani kirjoista suosikikseni taisi nousta Maritta Lintusen Stella. Tiesin pitäväni kirjasta jo silloin, kun kuuntelin kirjailijan itsensä jutustelua tarinasta. Ei voi kuin ihmetellä, miksi minulla kesti  näin kauan siihen tarttua.


Maritta Lintunen : Stella 
Kustantajalta luettavaksi 

Stella kertoo haaveista, lahjakkuudesta sekä siitä, miten elämän kulku määräytyy. Iäkäs Stella on entinen tähtilaulaja, joka saa luokseen nuoren opiskelijatyttösen asumaan. Liisa huomaa sattuman vaikutuksen elämässään, mutta päättää olla ohjat käsiinsä - niin omalta kuin poikansa osalta. Voiko toisen puolesta kuitenkaan päättää ja miten paljon itselle sopiva voi viedä toista kohti hiljaista kuolemaa?

Tarina kertoo hivenen rikkonaisista ja pettyneistä ihmisistä, mutta teksti on kaunista ja on jotenkin lohdullista, miten intohimo voi kuitenkin palata ja kuljettaa uuteen, vaikka sitten ilman verisidettä kolmannessa polvessa. Henkilöhahmoilla on jokaisella omat haaveensa, mutta kukaan ei niitä saavuta täysin. Ehkä haaveiden ei olekaan tarkoitus vain totetutua. Niiden vuoksi pitää uhrata jotain muuta, tehdä työtä sydänverellään. Kaikkea ei saa koskaan.

Jostain syystä koin kirjan kovasti suomalaiseksi. Toki se kertoo suomalaisista ja tapahtumat sijoittuvat tänne, mutta kyse on jostain syvemmästä. Teksti soi kuin haikea suomalainen balladi ja kaupunkimaisemassa voi aistia sumuisen järvenselän ja kuulla kuikan kutsun - siis  noin kuvaannollisesti. Sävy on siis nostalgisen surumielinen. Ehkä juuri se tuo suomalaisuudesta jotain olennaista lukukokemukseen ja soitti joitain syvälle kätkeytyneitä kieliä sisimmässäni.

Pidin aiemmastakin lukemastani Lintusen kirjasta. Kaunis teksti yhdistyy hänen teoksissaan vaivihkaisiin jännitteisiin, jotka pitävät lukijan otteessaan.  Henkilöhahmot ovat ulkopuolisia, mutta osoittautuvat ehkä kuitenkin eniten eläviksi. Pitää ehdottomasti lukea vielä muitakin Lintusen teoksia. 

26.7.2019

Piirakkapäivä eli makeaa ja suolaista

On asioita, joiden luokse palaan aina uudelleen. Ei kaikkea tarvitse uudistaa, muokata tai keventää. Jotkut jutut toimivat vain aitoina ja niin kuin ne on aina tehty. Mummin marjapiirakka - tai millä  nimellä sitä sitten haluaakin kutsua - on juuri tuollainen.

Eikä sitten kuitenkaan ole, sillä tämän reseptin nerous piilee juurikin sen kyvyssä elää ja vaihtua sesongin mukaan. Piirakan voi tehdä niin raparperista, mustikoista tai omenoista kuin melkein  mistä tahasta suuhun sopivasta hedelmästä... ainakin minun kokeilujeni mukaan.



Siispä tässä yhtenä päivänä palattiin taas perusasioiden pariin - raparperipiirakan muodossa.

Jäin kuopuksen kanssa kotiin, kun vieraat ja muu kotiväki lähtivät Vähävedelle melomaan. Ovella isäntä kääntyi  nöyrästi puoleeni...


"Jos sulla on aikaa, niin voisitko... sitä raparperipiirakkaa... sitä, jossa on sitä valkoista (?)" 

No voinhan minä, kun noin kauniisti pyydetään, eikä tämä ole oikeasti edes työläs tehdä.

Sitten innostuin myös kokeilemaan jotain ihan uutta eli lohipiirakkaa minulle ihan vieraalla pohjalla. Bongasin piirakan Beach House Kitchen -blogista, jossa käytettiin alunperin Martoilta napattua pohjan reseptiä. Vähän tietysti tuli ohjetta sitten muokattua kaapista löytyvien ainesten mukaisesti.

Lopputulos oli lohipiirakaksi täyteläinen olemus, joka ei kuitenkaan tuntunut sen paremmin suus kuin vatsassakaan raskaalta. Jopa muropohjaa vierastava esikoinen ilmoitti kelpuuttavansa pohjan jatkossakin. Se ei olekaan mureneva vaan melkein leipämäinen. Herkullinen kaikkiaan. Tätä tehdään varmasti vielä uudelleen.

Illalla kotiin tulivat väsyneet ja nälkäiset melojat. Pöytään pistettiin kesäkaalisalaattia lohipiirakan kaveriksi ja sitten raparperi-mansikkapiirakaa jätskin kanssa.

 Tuli varsinainen piirakkapäivä.



Mummin (marja)piirakka 

POHJA: 
100g voita
4 dl vehnäjauhoja 
1 hyppysellinen suolaa 
4 rkl sokeria

Laita uuni lämpiämään 200 asteeseen.

Leikkaa kylmä voi kuutioiksi ja nypi muiden aineiden kanssa hiekkamaiseksi seokseksi. Lisää tilkka (1/2dl ja lisää, jos tarpeen) vettä ja sekoita nopeasti taikinaksi.

Voitele piirakkavuoka ja painele taikina ohueksi pohjaksi. Pistele haarukalla.

Täyte:
Leikkaa rapaperia (n.4 vartta) pieniksi palasiksi tai  käytä mustikoita, vadelmia tai muita haluamiasi marjoja tai laita omenasiivuja. Asettele pohjan päälle. Ripottele pinnalle vielä muutama ruokalusikallinen sokeria.

Laita uuniin noin 7min ajaksi ja sekoita sillä aikaa kreemi.

TÄYTE: 
1 prk kermaviiliä
vajaa 1 dl maitoa
1 kananmuna
muutama ruokalusikallinen sokeria (riippuen täytteen happamuudesta ja haluamastasi makeusasteesta)

Sekoita täytteen ainekset ja kaada piirakan päälle. Laita takaisin uuniin ja kypsennä 45-60min.
Anna jäähtyä haaleaksi. Tarjoile jäätelön ja vaniljakastikkeen kera.



Lohi-fenkolipiiras Marttojen pohjalla

POHJA
2 1/2 dl jauhoja (1 dl vehnä- ja 1 1/2 dl speltti täysjyväjauhoja)
1 dl kaurahiutaleita
1 tl leivinjauhetta
3/4 tl suolaa
1/2 dl öljyä 
1 1/2  dl vettä


TÄYTE
2 dl ruokakermaa
0,5dl maitoa
1 kanamuna
150 g juustoraastetta (punainen Emmental)
ripaus suolaa
muutama kierros korianteri-chilisekoitusta myllystä  
mustapippuria

LISÄKSI 
150 - 200 g kylmäsavulohta 
pieni fenkoli silputtuna 
tilliä oman maun mukaan

Sekoitetaan kuivat aineet sekaisin. Lisätään nesteet ja levitetään voideltuun piirasvuokaan.
Silppua kylmäsavulohi ja fenkoli. Levitä pohjalle. Ripottele pinnalle tilliä.
Sekoita täytteen kerma, maito, kananmuna ja juustoraaste. Mausta. Kaada piirakkaan.
Paista 200 asteisessa uunissa puoli tuntia tai kunnes pinta hiukan ruskistuu paikoin.
Anna jäähtyä haaleaksi. Ripottele pinnalle vielä tilliä (ja sitruunamehua, jos kaipaat)
Tarjoillaan raikkaan salaatin kera. Tällä kertaa sekoitin kesäkaaliraastetta, ohuita kurkkusiivuja, ripauksen suolaa ja mustapippuria. Kastikkeeksi häivähdys Ponzu-kastiketta (japanilainen sitruunalla maustettu soijakastike).

22.7.2019

Lipstick mafia ja muuta tietoa eli pika-arvioita luetuista

Viime vuonna minulla jäi bloggaamatta anteeksiantamattoman monta lukemaani kirjaa. Tämän vuoden hitaan bloggaustahdin seurauksena riski samanlaiseen tilanteeseen on taas kasvamassa sellaisiin mittasuhteisiin, että täytyy turvautua lyhyempiin listauksiin. Huijausta ? Ehkä, mutta nämä ovat kirjoja, joiden osalta huomaan olevani vaikeuksissa. En oikein osaa sanoa niistä mitään (järkevää). Syitä vaikeuteen lienee yhtä monta kuin kirjojakin.

Yhteistä näille kirjoille on jonkinlainen raportointi elämän eri osa-alueisiin liittyen. En koe näitä varsinaisesti tietokirjoiksi (paitsi ehkä tuo Ravintolassa), mutta  ne kuitenkin pyrkivät analysoimaan tai kommunikoimaan jotain aihealueestaan - jopa tuo viimeinen.


Virginia Woolf: A room of ones own
Oma ostos eli osa vuosia sitten hankkimaani Woolf kokoelmaa

Tästä kirjasta pitäisi olla paljonkin sanottavaa. Ongelmana lieneekin se, että muut ovat sanoneet jo niin paljon. Virginia Woolf on oikeassa ja kirjoittaa hyvin. Vaikka Suomessa naiset ovat jo vallanneet ison osan yliopistojen paikoista, on maailmalla paljon paikkoja, joissa tyttöjen on yleensä vaikea päästä edes kouluun. Ilman resursseja ja tyttöjen koulutukseen panostamista tilanne ei myöskään tule muuttumaan.

Ehkä myös pieni epätoivon paino rinnassa tekee arvion kirjoittamisesta vaikeaa. Miten ihmeessä tämä voi sinänsä jo englantilaisen yliopistomaailman kuvauksena ehkä hieman (toivottavasti) vanhentunut teksti olla kuitenkin niin ajankohtainen ja sen problematiikka tunnistettavissa?



Yuval Noah Harari: Homo Deus - 
Oma ostos Elisa Kirjasta

Kaikessa lyhykäisyydessään: Harari sanoo ihmisen korvaavan jumalansa teknologian avulla tuunatuilla yli-ihmisillä. Sitä en sitten tiedä, onko kyseessä uusi asia (muuten kuin tuon teknologian osalta) vai palataanko kierros takaisin puolijumalien pariin. Niitähän historiasta löytyy pilvin pimein.

Kirja on mielenkiintoinen, sujuvasti kirjoitettu ja ymmärrettävä. Allekirjoitan moniakin sen ajatuksia, mutten vie päätelmiäni ihan noin pitkälle (enkä varmaan osaisikaan). Huomaan kirjoittamisen olevan vaikeaa. Joko en ole jäsentänyt omia ajatuksiani siihen pisteeseen, että osaisin analysoida (todennäköistä) tai sitten kirja perusasetelmaltaan erittäin yksinkertainen ja sivumäärä hälyä  ja perustelua ytimen ympärillä.





Christoph Ribbat: Ravintolassa - ruoan maukas historia
Oma ostos Elisa Kirjasta

Ravintolatoiminta alkoi 1700-luvun Pariisissa, kun siellä alkoivat kiinteät "soppakeittiöt" ruokkia nälkäistä kansaa korvausta vastaan.

Niistä ajoista on tultu pitkä matka rocktähtistatuksella kokkaaviin mediakuuluusuuksiin ja toisaalta myös ravintolassa syömisen arkipäiväistymiseen. Christoph Ribbat kuvaa ravintolamaailman kehitystä, mutta ei pelkästään ruoan ja asiakkaiden osalta, vaan myös ravintoloista työympäristöinä ja osana yhteiskunnan rakennetta.

Kirja on mielenkiintoinen välipala kaikille ruoasta ja ravintolasyömisestä kiinnostuneille, mutta hajanainen rakenne ja pätkissä rinnakkain etenevät tarinat tekivät kokonaisuudesta sen verran sekavan, että minulle jäi mieleen vain jonkinlaisia yleisiä välähdyksiä.



Lady Lipstick : Lipstick Mafia Stories
Oma ostos Elisa Kirjasta

Välähdyksiä tarjoilee myös Lady Lipstick, mutta enemmänkin naisnäkökulmana ruuhkavuosiin. Alkunsa Lipstick Mafia Stories on saanut naisten WhatsApp-ryhmästä, jossa ruodittiin niin mies-, kroppa- kuin lapsiasiatkin - suoraan, ronskisti ja mitään salailematta.

Myönnän, aina välillä hieman punastutti, sillä en omien ystävieni kanssa ehkä selvittele avioliittoni seksielämää ihan niin suorasukaisesti tai kerro omien ruumiintoimintojeni tilasta. Välillä taas hihitytti ja tunnistin hyvinkin vastaavia arkipäivän haasateita omasta elämästäni.

Löysin myös itsestäni pienen paheksuvan tädin, sillä jotenkin koin epämiellyttäväksi keskustelun pettämisestä ystävättärien kanssa digimediassa, samalla kun aviomies on asiasta autuaan tietämätön. Onhan vertaistuki tietysti aina tarpeen, mutta...

Kaikkiaan hauska, ronski ja viihdyttävä, vaikka välillä tuntuivatkin tietyt asiat korostuvan shokeeraus- ja siis myyntilukujen lisäystaroituksessa. Ymmärrän, mutta ehkä siinä kuva naisen elämästä pikkuisen vääristyy.


Sellaisia tällä kertaa. Mitäs olette muut näistä tuumineet ?