14.11.2019

(Luku)päiväkirja - marraskuun toinen kokonainen viikko

Marraskuussa on monilla taas ollut päällä 30-sivua päivässä lukuhaaste ja sen tuloksia on kirjattu lukupäiväkirjan muodossa. Minä jotenkin taas onnistuin ohittamaan koko haasteen, mutta nyt on lukupäiväkirja-ajatus jäänyt mieleen kummittelemaan ja osansa päiväkirja innostuksessa lienee myös juuri kuuntelemallani Kirjakauppiaan päiväkirjalla (The Diary of a Bookseller).

Pitäisiköhän kokeilla blogiin siis pientä lisäformaattia? Saisinkohan kirjoitettua muutaman rivin edes joka toinen päivä ? Jos julkaisisi kerran viikossa? Samalla voisi kuitata ne kirjat, joista ei edes aio kirjoittaa enempää.

Katsotaan - jaksaisinkohan kirjoittaa edes tämän viikon loppuun? Jaksatteko te lukea ?

Jossain kohtaa oli jotain valkoista. Nyt on mustaa. 


Keskiviikko 13.11.2019

Työpäivä, etänä. Ulkona satoi koko päivän ja sataa edelleen. Ei siis ole tehnyt mieli kävelemään, mutta äänikirjaa olen kuitenkin kuunnellut. Etäpäivän riemuja on yksinäinen lounas, jolloin voi pistää kuulokkeet korviin.

Tällä hetkellä kuuntelussa on Agatha Christien Lentävä kuolema Jukka Pitkäsen lukemana. Mikähän siinä on, että murhasta kertova dekkari on jotenkin niin rentouttavaa kuunneltavaa?

Illalla tein perheelle pastaa (chili-sitruuna-tomaatti-parmankinkku-rucola  ihan lemppari!), taas kuulokkeet korvissa. Tosin iltaisin on äänikirjakuuntelussa oma hankaluutensa. Jostain syystä muilla on minulle aina asiaa juuri sillä hetkellä, kun olen laittanut kuulokkeet korviin, vaikka muuten olisin puuhaillut aivan itsekseni.

Saa nähdä, tartunko tänään muuhun kirjaan laisinkaan. Raija Orasen Acté odottaa lukutuolin vieressä ja Kobossa aloitin Metsän kronikkaa. Se on Osuuskumman novellikokoelma eri kirjoittajilta. Pidän puutarinoiden vaihtelevuudesta.


Torstai 14.11.2019

Sataa taas tai pikemminkin edelleen. Töitä toimistolla, kotiin, ruokaa (pastaa taas, tällä kertaa kesäkurpitsaa, peperonimakkaraa, sitruunaa, sipulia, tomaatteja) Siinä sivussa kuuntelin loppuun Christien Lentävän kuoleman. Se oli todella hyvä. Arvasin kyllä murhaajan, kun siihen kerran niin hyvin vihjattiin, mutta kokonaiskuvio oli yllätys. Ja Hercule Poirot oli tosi herttainen...

Käytiin myös ilta-Prismassa, kun kerran tämän viikon lopussa saa vihreällä kortilla 15% alennusta monista käyttötavaroista. Joululahjaostokset aloitettu!

Muutenkin olemme huomanneet käyvämme mieluiten kaupassa illalla ruoan jälkeen. Silloin ei ole ruuhkaa. Lisäksi olen taas pariin otteeseen tilannut ruokia (ja kodintarvikkeita) netin kautta. CityMarketin nettikauppa on kätevä. Melkein kympin kuljetusmaksu kyllä kirpaisee, mutta maksaahan se autolla kulkeminenkin - ostosten tekemiseen kuluvasta ajasta puhumattakaan. Suurimmat ostokset siis muutaman viikon välein netistä ja muuten lähinnä täydennetään. Tätä jatketaan.  Sitä en tiedä, vaikuttaneetko varsinaisesti kokonaiskuluttamiseen. Pitäisi varmaan taas pistää pystyyn seurantaviikot.

Nyt istahdan vielä hetkeksi lukemaan Acktén elämään perustuvaa romaania. Se osoittautui eilen ihan koukuttavaksi. Miksiköhän olen jättänyt sen kesken niin moneksi kuukaudeksi ?


13.11.2019

Sexdeathbabies

Voi Luoja, mikä keli. Kylmää vettä valuu taivaan täydeltä niskaan - tai valuisi, jos menisi ulos, mutta tänään olen napannut työkoneeni kainaloon sohvannurkkaan ja viettänyt etäpäivää kuunnellen tuoksukynttilän rätinää. Se on sellainen tarkoituksella ääntä pitävä, oikein patentoidulla metodilla tehty. Tuoksuu kurpitsamuffinsseille.

Heti työpäivän päätyttyä laitoin taas kuulokkeet korviin ja palasin Agatha Christien pariin. Christiet äänikirjoina ovat ihan parasta rentoutusmateriaalia, mutta välillä on tietysti kiva lukea jotain vähän haastavampaakin. Olen tosin tullut siihen lopputulokseen, etten ole tarpeeksi intellektuelli analysoimaan modernia, vanhaa muotokieltä rikkovaa kirjallisuutta, mutta sehän ei tietysti estä yrittämästä. Joskus huomaan ilahtuvani ja löytäväni jotain älyllisesti piristävää tai kauneudessaan kiehtovaa. Välillä sitä tuntee olonsa vaan vähän tyhmäksi.


Maija Muinonen: Sexdeathbabies
Kustantajalta messutilaisuudessa

Maija Muinosen kirja on saanut melko paljon  huomiota ja palkintojakin (esim. Toisinkoinen 2019). Kirjassa käytetään visuaalisia keinoja tekstin sisällöllisten  ja rakenteellisten ratkaisujen lisäksi, jolloin lukukokemuksen takaamiseksi lienee tärkeää lukea kirja nimenomaan painettuna. Siksin sen valitsinkin Teoksen Kirjamessujen bloggaritapaamisesta. 

Teksti on sinistä, eikä se näytä joka sivulla samanlaiselta. Kirja kertoo tarinaa kahden naisen suulla. Naiset odottavat kolmannen kuolemaa ja väliin pääsee ääneen myös kuolleiden kuoro. Minulla tuo herätti jonkinlaisia mielleyhtymiä vanhoihin kreikkalaisiin, mutta enimmäkseen lötkömuta-vaikutteet tuntuivat vain tekevän tekstin vaikeaksi ymmärtää. (kirj.huom. "lötkömuta" on kirjailijan bloggaritapaamisessa lanseeraama termi kuvaamaan osaa teoksen tekstiratkaisuista)

Sexdeathbabies on mielenkiintoinen, siitä ei pääse mihinkään. Valitettavasti se minun kohdallani päätyy kuitenkin siihen kategoriaan, joka saa minut ehkä tuntemaan itseni pikkuisen tyhmäksi. En oikein ymmärrä kaikkea hienoutta, vaan välillä jään miettimään, miksi ihmeessä tuossa oli tuollainen kohta. Toki kerronnan hyppely kertojasta toiseen keskellä kappaletta ja ilman varoitusta on tyylikeinona tehokas. Se pitää lukijan vähän varpaiillaan ja tarjoaa välillä oivalluksia henkilöhahmojen eroista, suhteesta toisiinsa tai menneisyyteen. Ehkä minua hämmensikin eniten juuri tuo kuolleiden kuoro. Ratkaisu tuntui jotenkin vähän irrallislta, vaikka tietysti se synnytti kontrastia elävien pohdinnoille kuoleman äärellä. 

Naiset pohtivatkin monenlaista. Elämäänsä, kuolemaa, tulevaisuutta, lapsia, miehiä, seksiä, kauneutta... Tarina kehkiytyy auki, mutta levähtää samalla vähän hajalleen. Ehkä se on tarkoituskin, mutta minä vieraannuin. Kokonaisuus sirpaloitui minulle liian pieniksi palasiksi, eikä kuva kirkastunut edes ponnistellen.

Voi tietysti olla, että proosallinen proosan lukija, jolla on runojenkin kanssa vaikeuksia, ei myöskään oikein pääse mukaan kokeellisempaan kirjallisuuteen. Silti on virkistävää edes kokeilla. Kuolema on teemana ikuinen ja aina yhtä vaikea konkretisoida ja ymmärtää. Tarpeeksi "outo" kokonaisuus voi tuottaa hetkellisiä oivalluksia - sellaisia jotka tuntee, muttei saa muodostettua sanoiksi ennen niiden katoamista.

En siis varsinaisesti pitänyt kirjasta, tai päässyt siihen kunnolla sisälle, mutta olihan tuo kokemuksena mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä.

10.11.2019

Varovainen matkailija kirjakaupassa

En tiedä, onko kyseessä ikä vai mikä, mutta huomaan monesti tarttuvani mieluummin elämäkerralliseen, lyhyempää tarinointia sisältävään kirjaan kuin kaunokirjalliseen teokseen. Jostain syystä nautin kuunnellessani toisten kokemuksia matkoista tai heidän elämästään yleensä.

Ehkä kyseessä on jonkinlainen tarve elää muiden elämää, laajentaa kokemuksia toisten kirjoitusten kautta, kun oma elämä pyörii pääasiassa töiden, kodin, perheen, töiden, kodin, perheen - ja kirjojen parissa.

Äänikirjoina olen viime aikoina nauttinut mm. risteilykokemuksista  ja miettinyt, olisiko sittenkin pitänyt ruveta kirjakauppiaaksi... Hyvin erilaisia teoksia sinänsä, mutta yhteistä niille on elämänmakuinen kuvaus ja pohdiskeleva ote. Molempien mukana voi miettiä omia kokemuksiaan ja suhteuttaa ajatuksiaan.


Kansikuva: Tammi
Merete Mazzarella: Varovainen matkailija
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Lukijana: Krista Putkonen-Örn

Mereta Mazzarella kertoo kirjassaan olevansa varovainen matkailija, joka kaihtaa liikoja seikkailuja ja pelkää uusissa kokemuksissa enemmän toisten kuin omasta puolestaan. Tunnistan tuossa tavallaan itseni. Minulle ei tulisi mieleenkään lähteä yksinäni vaeltamaan vuoristoon tai edes kiertelemään vierasta kaupunkia tietämättä tarkalleen, missä kuljen ja välttäen pimeitä kujia, vaikka lyhyitäkin. Esimerkkinä mainittakoon vaikka Barcelonan reissu, jossa pakotin miehen kävelemään kierroksen ravintolaan mennessä vain siksi, etten suostunut roskapusseja täynnä olevalle kujalle oikaisemaan.

Varovaisena matkailijana sitä ehkä menettää kokemuksia, mutta toisaalta ei myöskään joudu hankaluuksiin, pääsee helpolla. Kukin tavallaan. Sitä paitsi, aina voi lukea toisten kokemuksista.

Mazzarella kuvaa myös yhtä matkailun tai turismin osaa, joka jostain syystä ei minua ole koskaan houkutellut, nimittäin risteilyjä. Toki ajatus laivalla matkustamisen tuomasta irrallisuuden tunteesta tuntuu tavallaan houkuttelevalta, mutta ehkä haluaisin sen kuitenkin kokea mieluummin vaikka Kyllikki Villan tavoin rahtilaivamatkustamisena kuin kaikkien palvelujen ja luksuksen keskellä. Jostain syystä se tuntuu "aidommalta" tavalta irtautua rutiineista (ja luoda rinnakkaiset laivamatkan ajaksi). Sinänsä vertailu tuntuu hieman keinotekoiselta, sillä venekammoisena tuskin lähden kummankaan tyyppiselle matkalle, varsinkaan myös Mazzarellan pohtimien turismin ekologisia vaikutuksia ajatellen.

Toisaalta Mazzarellan kuvaus ajasta Australiassa kuulostaa erittäin houkuttelevalta. Minäkin haluaisin matkustaa tuolla tavoin, pidemmissä jaksoissa, osallistuen paikalliseen elämään ja tutustumalla ihmisiin. Tosin sekin vaatii tietynlaisen verkoston ja ympäristön. Kussakin maassa on ihmisiä, jotka ajattelevat samoilla linjoilla ja sitten niitä muita... Matkan onnistuminen lienee osaksi kiinni siitäkin, miten uuteen paikkaan voi kotiutua.

Kaikkiaan Merete Mazzarellan Varovainen matkailija on mielenkiintoinen sekoitus monitasoisen ihmisen ajatuksista sekä omasta elämästään lapsuudesta aikuisiän ihmissuhteisiin, suhtautumisesta nykyajan tapahtumiin historian pohjalta että matkakuvausta vanhenevan naisen näkökulmasta. Tekee hyvää lukea kirjaa, jossa pohditaan asioita ja esitetään mielipiteitä. Saa omankin mielen virkistymään.

Tykkäsin - tämä oli ensimmäinen lukemani Mazzarella. Pitänee tarttua muihinkin.


Screenshot from Audible App 
Shaun Bythell : The Diary of a Bookseller  
Audible tilauksesta 
Lukijana: Robin Laing 

Myönnän auliisti olleeni varsin epäluuloinen Shaun Bythellin menestysteoksen kohdalla. Epäluulo ei mitenkään perustunut kirjan kuvaamaan miljööseen. Kuka kirjoista pitävä ei olisi kuvitellut omistavansa pittoreskia kirjakauppaa. Enemmänkin oli kyse siitä, että skotlantilainen pikkukylä, kirjakauppakissa ja vähän eksentriset henkilöhahmot kuulostivat vähän liian hyvältä.

Ensimmäisten lukujen aikana epäluulo vaihtui toisenlaiseksi. Mitä, eikö tämä olekaan sellainen herttainen kyläkuvaus? No, onhan se tavallaan sitäkin, mutta enemmänkin on kyse juuri kirjan nimen mukaisesta sisällöstä - kirjakauppiaan muistiinpanoista bisneksensä tilasta, kirjakauppa-alan murroksesta digitalisoinnin vyöryn alla ja sitten vähän myös ihmisistä (ja kissasta).

Toisissa kohdin tunsin piston sydämessäni, olenhan itse ekirjojen suurkuluttaja - ja tämänkin kuuntelin äänikirjana- mutta olen myös sitä mieltä, että maailma muuttuu. Uskon kirjakauppiaille löytyvän tilaa myöhemminkin, mutta ehkä bisnes muuttuu vähän toisenlaiseksi, eikä Shaun Bythellkään ole jäänyt kirjahyllyjen väliin jumiin vaan miettii erilaisia konsepteja liiketoiminnan laajentamiseksi.

Huomasin seuraavani jännityksellä jokaisen päivän kohdalla kassavirran suuruutta ja verkkomyynnin onnistumista. Se oli yllättävän koukuttavaa. Myös niin kirjakaupassa työskentelevät kuin asiakkaina ovesta sisään kävelevät ihmiset ovat riemastuttavan omanlaisiaan. Kaikkein koukuttavinta on kuitenkin kirjan läpi huokuva vapaus, kirjakauppiaan tyytyväisyys siihen, että voi tehdä työtään omalla tavallaan, omassa kaupassa, omien ihmisten lähellä ja seudulla jota rakastaa. Kukapa meistä ei tuota haluaisi, vaikka aika harvalle se on mahdollista - ja onhan kuvaus kirjafestivaaleista ja muutenkin paikallisia aktiviteetteja eteenpäin vievästä yhteisöstä melko idyllinen - ja hyvin trendikäs.

Minä siis koukutuin. Ennen kuin kirja oli edes lopussa, huomasin korvamerkinneeni seuraavan Audible-hankintani eli kirjakauppiaan seuraavan teoksen: Confessions of a Bookseller.

7.11.2019

Lokakuun luetut

Lokakuu oli lukukuu - tosin ei siihen osuneen syysloman vuoksi, jota sellaiseksi mainostettiin. Minulla kun ei syyslomaa ollut, niin lukuinnon on pitänyt tulla jostain ihan muusta. Ihan huomaamatta, ohimennen tulin lukeneeksi ja kuunnelleeksi peräti 11 kirjaa. Ei hullummin keskellä syksyä.

Äänikirjoja joukossa on vain kaksi ja huomasin jonkinlaisen turtumuksen hiipineen kuunteluun. Aamukävelyillä en enää laittanutkaan kuulokkeita korviin vaan vaeltelin rannalla aaltojen kohinassa. Vika ei ollut kirjoissa, jotka molemmat olivat varsin helppoja kuunnella.

Äänikirjat

Arno Kotron Olli - Yhden miehen varietee loi kuvaa suomalaisen rockin perumiehestä, Olli Lindholmista. En ole koskaan ollut mikään Yö-fani ja muutenkin Lindholm on jäänyt mieleen vähän sellaisena rouheana, mutta ihan mukavana tyyppinä. Äänikirja ei tätä käsitystä varsinaisesti muuttanut.

Ina Westmanin ja Katja Lahden Arkisatuja aikuisille on puolestaan kokoelma Pienen novelliblogin julkaisuja. Kirja on nimensä mukainen ja sopi vallan mainiosta lyhyempiekin kävelymatkojen riemuksi - tai toimiston lounastunnin huvitukseksi. Useammasta tarinasta tunnistin omia tunteitani, varsinkin lasten ja lasten koulujuttujen kohdalla...

Painetut 

Painettuja luettujen listalta löytyy peräti kolme. Syksy on aina vilkasta arvostelukappaleaikaa eikä tämä vuosi ole poikkeus. Niinpä kaksi kolmesta on arvostelukappaleita - toinen pyydetty ja toinen postilaatikkoon tipahtanut. Kolmas puolestaan on osa Turun messusaalista. Pidin kaikista.

Milja Kauniston Tulenpunainen kabaree oli tietysti ihan pakko lukea. Olen miettinyt, milloinkohan Milja ryhtyy kirjoittamaan nykyromaaneja sillä taas tultiin lähemmäs nykyaikaa. Keskiajalta on Ranskan vallankumouksen kautta päästy jo vuoden 1900 Pariisiin. Taiteilijat, kabareet ja maailmannäyttely, siinä miljöö, jossa nuori vanginvartija sotkeutuu tuhopolttoihin ja tutustuu suomalaiseen Ville Vallgreniin.

Viv Groskopin Älä heittäydy junan alle puolestaan on riemastuttava kokoelma venäläisiin klassikoihin perustuvia elämänohjeita. Ilkka Auerin Domowik puolestaan ansaitsi paikkansa lokakuun Halloween lukuhaasteessa ja oli kertakaikkisen ihastuttava kauhutarina sukusalaisuuksista ja Alismaan olennoista.


E-kirjat 

Loput, eli kuusi, ovat sitten tietysti ekirjoja. Joukkoon kuuluu kevyttä, 1920-luvulle sijoittuvaa cozy mysteryä eli Sara Rosettin Murder at Blackburn Hall ja The Egyptian Antiquities Murder, joissa molemmissa nuori seurapiirinainen selvittelee murhia, diskreetisti tietenkin.  Hyvin kirjoitettu, viihdyttävä cozy mystery on täydellistä lokakuun piristystä. Samaa tyylilajia, mutta nykyaikana ja kummitusten kera oli Kitty Frenchin Mystery at Maplemead Castle - tosin siinä päähenkilö oli kuvattu välillä sen verran tyhmäksi ja dialogi lievästi sanottuna kökköä, että häviää kyllä melkoisesti edelliseen verratessa. Melkein jätin kesken, mutta olihan se ihan herttainen. Kummitusten ansiosta laitoin sen myös edellämainittuun Halloween-lukuhaasteeseenkin.

Parhaiten lokakuun sähköisistä taitaa jäädä mieleen kuukauden ainoa näytelmä eli Jean Cocteaun La voix humaine. Kokemus näytelmästä oli ihanasti monipuolinen sillä luin sen, kuuntelin siitä mielenkiintoista keskustelua ja lopuksi vielä kävin katsomassa Kansallisteatterin esityksen. Nautin jokaisesta osa-alueesta hurjasti ja kokonaisuus on kokemuksena tietysti enemmän kuin osiensa summa.

Sitten ovatkin listalta jäljellä enää Johanna Sinisalon : Iron Sky - Renaten tarina, joka kuuntakaisine natseineen oli ehdottomasti sopiva Halloween lukuhaasteeseen. Ihan jo siksikin, että teemat tuntuivat uutisista liiankin tutuilta.  Viimeisenä sitten vielä Päivi Laitisen Reissunaisia. On aina mielenkiintoista lukea kaavaa murtaneista naisista, jotka omana aikanaa jättivät kotirannat taakseen ja matkustivat mutinoista huolimatta.

Ja kaikkea muuta 

Lokakuu on kirjakuukausi tietysti myös siksi, että samalle kuukaudelle mahtuvat niin Turun kuin Helsingin kirjamessut. Tänä vuonna onnistuin osallistumaan molempiin ja silti pitämään messuhärdellin sopivissa rajoissa.

2.11.2019

Ihmisen ääni

Kiitokset ensi-iltakutsusta Kansallisteatterille 

Lokakuun Bloggariklubi oli tapansa mukaan inspiroiva ja täynnä mielenkiintoista keskustelua, ehkä normaaliakin enemmän jo pelkästään aiheensa vuoksi. Kaksi ranskalaista näytelmää ja lavalla toisen (Ihmisen ääni) ohjaaja Charles Gonzalès ja näyttelijä Terhi Panula sekä toisen (Rakkauden päätös) kääntäjä/näyttelijä  Timo Torikka. Eihän siinä voi kuin kuunnella ja inspiroitua.

Minut keskustelu inspiroi lataamaan Kobosta Jean Cocteaun näytelmä La voix humaine (Ihmisen ääni). Charles Gonzalès kertoi näytelmän tekstin sisältäneiden pisteiden osoittautuneen rakkaudentunnustukseksi morsekirjoituksena. Näytelmän kirjoitusajankohtana homoseksuaalisuus oli Ranskassa piilossa julkiselta katseelta ja Cocteau rakastunut merimieheen. Oliko morsetus kenties piilotettu julistus, Cocteaulta merimiehelle tai näytelmän naiselta pois lähteneelle rakastetulleen?

Näytelmä nimittäin kertoo rakastuneesta naisesta, mutta rakastetun lähdön jälkeen. Kyseessä on monologi, toinen puoli puhelinkeskustelusta - siitä viimeisestä naisen ja miehen välillä ennen kuin jälkimmäinen katoaa kokonaan uuden rakkauden keskelle. Yhden puhelun aikana käydään läpi hurja tunteiden kirjo, reippaasta eteenpäinkatsojasta, kepeän muistelun kautta petokseen ja epätoivoon, kunnes puhelu päättyy...

Kun kyseessä on monologi ja ainakin minusta vahvasti tekstiin perustuva näytelmä, esitin kysymyksen siitä, miten on mahdollista kääntää ranskasta suomen kielelle menettämättä rytmiä ja kielen vivahteita. Vastaukset olivat mielenkiintoisia. Charles Gonzalèsin mukaan teksti ei kuitenkaan ole se tärkein, vaan näytelmän tekee sen esittäjä. Näyttelijä päättää, miten näytelmä tulkitaan, miten sen kieli herätetään eloon. Hänen mukaansa Terhi Panula on "grande actrice", jonka käsiin ja tulkintaan voi luottaa Cocteaun tapaisen klassikon.
Terhi Panula puolestaan kertoi rytmitystä ja sanoitusta mietityn pitkään ja hartaasti, nimenomaan nyansseja ja merkitystä, oikeaa tulkintaa etsien.

Kuva Kansallisteatteri : Erik Uddström

Luin siis näytelmän, koska ohjaaja kuvasi sitä mielenkiintoisesti hyvin ranskalaista kontekstia vasten. Koin myös tekstin kovin ranskalaiseksi, nimenomaan rytmi, huudahdukset ja lauseiden dramatiikka toivat mieleen Gallian. Oli pakko päästä katsomaan, millainen tulkinta ranskalaisen ohjaajan ja suomalaisen näyttelijän käsissä syntyisi. Tartuin siis heti Kansallisteatterin tarjoamaan mahdollisuuteen päästä Ihmisen ääni-monologin ensi-iltaan.

Ensi-illasta on jo hetki aikaa. Piti vähän sulatella kokemusta, sillä vaikka kieli on näytelmässä keskeinen, tässä versiossa oli järisyttävä määrä vaikutteita ja elementtejä muokkaamassa katsojan kokemusta.

Kaikkein keskeisin on kuitenkin tietysti näyttelijä. Omapohjan lava on intiimisti lähellä katsojaa ja Terhi Panulasta aaltoileva tunteiden voima tuntui ensimmäisellä rivillä miltei fyysisenä paineena. Rakastamansa miehen menettävän naisen epätoivo leimusi ja raivosi ja riehui välillä fyysisenä liikkeenä. Hurja suoritus ja upeaa tasapainottelua eri tunnetilojen välillä.

Kuva Kansallisteatteri : Erik Uddström

Lavastus oli yksinkertainen, oikeastaan vain porrastasanne toisessa reunassa, pari isoa näyttöä seinässä ja valot - erityisesti valot. Pidin siitä, miten valoneliöt lattiassa kuljettivat tilanteesta (ja välillä tunnesävystä) toiseen. Ne loivat kehyksen.

Näytöillä esitetyt kuvat ja elokuvapätkät puolestaan tukivat monologin etenemistä. Jos tuntisin Jean Cocteaun elokuvan La belle et la bête, voisin todennäköisesti yhdistää esitetyt kohtaukset vielä paremmin näytelmän tunnetilojen ja puhelun vaiheiden kanssa, mutta nytkin kyllä kävi mielessä se, miten peto vaanii naisen mielessä hänen taistellessaan epätoivon ja mustasukkaisen raivon välillä...

Jotain kovasti ranskalaista Ihmisen äänessä on näin Kansallisteatterin versionakin - enkä nyt tarkoita tekstiin jätettyjä ranskalaisia kohtia, jotka tietysti aukenevat vähän eri tavalla kieltä osaavalle. Jotenkin minun mielessäni suvereenisti ja miltei röyhkeästi elokuvaa, ääntä, tekstiä, teatteria yhdistävä teos tiivistää mannermaisen itsetietoisuuden ja varmuuden siitä, että kaikki toki tietävät ja tunnistavat ja tajuavat. Katsoja saa samalla oikeuden tulkita ja ymmärtää omalla tavallaan. Missään kohtaa ei pyydetä olemassaoloa tai ratkaisuja anteeksi "Tämä nyt on vähän tällainen", vaan mennään voimalla ja tunteella läpi. Vapauttavaa!

Esitys kestää vain tunnin ja viisitoista minuuttia, mutta siihen mahtuu hurja määrä kokemusta, tunnetta ja varsinkin yksityiskohtia. Ehdottomasti suositeltava kaikille, jotka haluavat joutua myös hieman haastetuksi, hyvällä tavalla hämmennyksiin. Tämän voisi varmaan nähdä pariinkin kertaan ja kohdistaessaan katseensä vähän toisella tavalla näyttöihin ja näyttelijään, olisi kokemus ja symboliikka taas vähän toisenlainen.

Liput ensi-iltaan saatu Kansallisteatterilta

31.10.2019

Natseja kuun takaa eli Halloween lukuhaaste osa 3

Kuva Yöpöydän kirjat

Natseja kuun takapuolella... eikös se ole aika sopiva aihe Halloween lukuhaasteeseen? Näkökulman keikahdus Hitlerin ihannointiin ainakin antaa aihetta jonkinlaisiin kauhunväristyksiin, vaikka viime aikoina samantyyppisiä väristyksiä on joutunutkin kokemaan ihan uutisia lukiessa. Toimittajan hiljennysyritykset seurannalla ja vihaviestinnällä, mediassa tilaa valtaavat Venäjän tsaarikuvaa ihannoivat "isänmaanystävät"... Välillä todellisuus näyttää jo scifiä kummallisemmalta.

Romaanissa sen päähenkilön kyky lopulta ajatella omilla aivoillaan antaa jotain toivoa - en ole aina ihan varma samanlaisesta neuronien tanssissa todellisten hahmojen harmaassa materiassa, mutta ehkä jos heidät saisi lukemaan kirjoja (?)


Kansikuva : WSOY kuvapankki
Johanna Sinisalo: Iron Sky - Renaten tarina
Oma ostos Elisa Kirjasta

Renate on asunut koko elämänsä Kuun varjopuolella, jonne todelliset natsit pakenivat suunnittelemaan Maan valloitusta suuren johtajan kuoleman jälkeen. Hitlerillä on miltei jumalan asema ja ali-ihmisten tehtävänä on palvella rodullisesti puhtaita valtiaitaan.

Kun on koko elämänsä kuullut yhtä ideologiaa, on vaikea huomata sen epäjohdonmukaisuuksia. Renaten kohdalla epäilykset valtaavat mieltä hänen huomatessaan, etteivät arvostetut johtoluokkaan kuuluvat henkilöt noudatakaan kaikille määriteltyjä sääntöjä. Lopullisesti maailmankuva särkyy matkalla Maahan.

Tosin myöskään sinivihreän planeetan asukkaat eivät saa synninpäästöä. Media, muoti ja kaikenlainen ahneus vallitsevat ja ihmiskunta keskinäisessä kilpailussaan saa tuhoa aikaan oikein  urakalla.

Renaten tarina on viihteellinen vaihtoehtoishistoria/scifi -romaani, jonka lukeminen on piristävää vaihtelua, vaikka selvästi kauhugenreen kallistuukin. Onneksi kirja myös herättelee ajattelemeen. jVaikka en usko natseja kuun takaa löytyvänkään, ehkä kirja näyttäisi sen verran pelottavaa kuvaa ideologiahurahduksesta ja kaikenlaisen "ismi"-käyttäytymisen varjopuolista, että sitä pitäisi antaa kouluihin luettavaksi ja keskusteltavaksi . Niin, ja onhan kirja ihan hauskakin.

Kaikkiaan Renaten tarina toistelee monenlaisia kliseitä, mutta kenties pieni toisto ja kelpo kärjistäminen eivät näissä asioissa ole pahitteeksi. Sujuva teksti ja etenevä juoni tekevät paketin helposti nieltäväksi, mutta vaivihkaa juuri nuo nurinkurin käännetyt kliseet myös ruokkivat aivojmassaa stimuloivalla aineksella.

En ole nähnyt Iron Sky -elokuvaa, joten en voi arvioida kirjan suhdetta siihen. Ilmeisesti Johanna Sinisalo on jossain vaiheessa ollut mukana elokuvan käsikirjoitusta ideoitaessa ja siitä sitten on tämäkin kirja saanut alkunsa.

Renaten tarinasta ovat kirjoittaneet myös ainakin seuraavat blogit:
Bibliofiilin päiväunia
Todella vaiheessa 

Tämän vuoden Halloween lukuhaasteeseen ehdin mukaan kolmella kirjalla. 
Aiemmat postaukset täällä ja täällä


29.10.2019

Outoja tapahtumia, otuksia ja sukusalaisuuksia eli Halloween lukuhaaste osa 2: Domowik

Kuva Yöpöydän kirjat

Tässä viimein toinen osa lokakuun Halloween lukuhaasteeseen.  Lukenut kyllä olen, mutta kirjoittaminen on jäänyt vähän kaikenlaisen kirjamessuilun ja muun touhun jalkoihin. No, tällä viikolla sitä kai varsinaisesti Halloween onkin ajankohtainen. Kelikin on muuttunut teeman mukaiseksi. On kylmää, synkkää ja märkää. Lehdet ovat varisseet ja syyshortensiakin siirtynyt kuivakkaan talviasuunsa. Sopiva tunnelma kummituksille ja muille kummajaisille.

Haamu löytyy tästäkin kirjasta ja lisäksi Alismaan asukkeja ja sukua vainoavat pahalaiset, siis paljon perinteisiä kauhutarinan elementtejä. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään vertahyytävän pelottava tarina, vaan nuorille (lapsille?) tarkoitettu sopivasti jännittävä juttu Vilman muutosta perintötaloon.

Ilkka Auer: Domowik 
Oma ostos Turun Kirjamessuilta 

Oi, että... Minä en varsinaisesti ole kauhugenren ystävä. Liian pelottavat tarinat ryömivät mukaan uniin ja ylivilkas mielikuvitus värittää niitä vielä lisää. Ilkka Auerin kauhutarinoitakin olen vähän vältellyt, mutta Domowikin perusteella pitää kyllä ehdottomasti tutustua muihinkin (Anastasia, Kymnaasi...) Tämä nimittäin ei varsinaisesti pelottanut vaan oli kaikessa synkkäsävyisessa kummallisuudessaan ihastuttava lukukokemus.

Vilma muuttaa perheineen vanhaan taloon perittyään sen yllättäen isosedältään. Heti taloon saavuttuaan hän huomaa, ettei kyseessä olekaan tavallinen rakennus, vaan sen liepeillä ja sisällä on monta kummallista asiaa. Vähitellen Vilman onnistuu selvittämään isosedän jättämiä arvoituksia Domowik-kotihengen avustuksella ja joutuu lopulta kohtaamaan suvun pelottavat salaisuudet ja Alismaan kauhut.

Kuulostaa siis varsin kauhupainotteiselta, eikös ? Jännittäviä tapahtumia kirjasta löytyykin, mutta sopivasti annosteltuina ja aina kuitenkin sopivasti turva löytyy kulman takaa. Itse asiassa mietin, voisiko tämäntasoista kauhua antaa jopa kuopukselle. Toto on kirjastossa sormeillut muutamaan kertaan Goosebumps-sarjan kirjoja, muttei vielä uskaltautunut niitä lainaamaan. Toisaalta Noidan käsikirja tuli uniin... Katsotaan.

Vilman kohtaama maailma on viehättävä yhdistelmä satuja, kauhuelementtejä ja vanhoja legendoja oman maailmamme rinnalla (tai alla) olevasta rinnakkaisesta todellisuudesta, jonka asukit vain jotkut maan ihmisistä voivat nähdä. Keijut, tontut ja erilaiset henget ovat saapuneet tarinoihimme juuri noilta mailta.

Hahmot ovat mielenkiintoisia ja vaikka pahikset ovat tosi pahoja, voi myös suru muuttaa käytöksen ikäväksi ja viedä pahuuden piireihin. Silti on toivoa ja samalla myös erilaisuudelle annetaan tilaa.

Tykkäsin siis kovasti tästä herttaisesta ja ihastuttavan kummallisesta kauhutarinasta ja vaikka edelliset sanat ehkä tuntuvat kovasti ristiriitaisilta, minusta ne kuvastavat Domowik-tarinaa varsin oikein.

27.10.2019

Se on sitten Helsinginkin kirjamessut taputeltu kasaan


Minun osaltani Helsinki oli tänä vuonna vain yksipäiväinen eli pyörähdin messuilla muutaman tunnin verran lauantaina. Juuri tulleen tiedotteen mukaan ei minun puuttumiseni kuitenkaan messujen kävijämääriä heilauttanut muinakaan päivinä. Kirjamessuilla nimittäin Helsingissä(kin) kävi melkein 92.000 ihmistä!

Aivan huikea määrä kävijöitä siis! Eikä kuitenkaan ollut tungosta edes lauantaina - ei edes ruokapuolella. Myös näytteilleasettajia ja esityksiä oli ennätyksellisen paljon, mutta mitä ilmeisimmin myös tilaa ja pohjaratkaisua oli väljennetty. Se kannatti, sillä tungosta ei tuntunut olevan missään ja sehän tarkoittaa tyytyväisempiä kävijöitä.

Nyt tosin taisin vähän valehdella - huomasin kyllä monen lavan edustan olevan aivan piukassa ihmisiä eikä istumapaikkoja mistään. Pientä urputusta onkin kuulunut siitä, miten kaikki eivät aina onnistuneet edes kuulemaan saati näkemään kiinnostavia keskusteluja... Oma kokemukseni tungoksen puuttumisesta taitaa vaan johtua lauantain messuhaahuilustani. En nimittäin päätynyt kuuntelemaan kuin yhtä esitystä eli Milja Kauniston ja Kira Poutasen haastattelua aiheesta "Millaista on olla kirjailija Ranskassa".

Oli hauska, miten molemmat korostivat suomen kielen tärkeyttä ulkomailla asuessa ja varsinkin Milja Kaunistolle nimenomaan maa, sen historia ja kulttuuri ovat kieltä tärkeämpiä. Minulle itselleni tilanne on päinvastainen ja kiinnostuus maahan on kasvanut kiinnostuksesta kieleen. (Tosin en myöskään ole kirjailija, enkä asu Ranskassa, mikä sitten lieneekään syy ja mikä seuraus).

Muuten meni aikalailla haahuiluksi ja kaiken lisäksi vielä melkein puolittain ruokapuolella. Kirjasaaliskin oli melkoisen keittokirjapainotteinen:

  • Annin uunissa - ihanimmat leivonnaiset jokaiseen vuodenaikaan
  • Martat keittokirja - innostu ja onnistu keittiössä 
  • Hyvää joulua! - Välimäki/Lindholm 
  • Kirjailijoiden Helsinki - Eino Leino
  • Sexdeathbabies - Maija Muinonen 
Listan viimeisen kirjan sain arvostelukappaleena Teoksen bloggaritilaisuudesta. Valitsin useamman mielenkiintoisen kirjan keskeltä juuri tämän romaanin muutamasta syystä. 
  • En ole ennen kuullut kirjan osia ja rakennetta kutsuttavan "lötkömudaksi" - pakkohan tuo on tutkia
  • Tämän kirjan graafinen ilme on osa lukukokemusta, joten ekirja ei taida välttämättä toimia (varsinkaan mustavalkoisen lukijan ruudulla), kun tekstikin on sininen.
  • Jos kirja pelastaa kirjailijan muuttumasta "konservatiiviseksi kurpaksi", on se pakko lukea. Ehkä pelastuksesta voi tarttua jotain itseenikin. 
Muita tilaisuudessa kuvattuja kirjoja ja tavattuja kirjailijoita olivat 
  • Riikka Pelo: Kaikki elävä - mykkyys osana kieltä, ja eläimetkö muka mykkiä - tämä pitänee joskus lukea
  • J.P.Laitinen : Lume - käyttäytymistieteitä, aisteista ja aivoista fiktion kautta ? Kuulosti sen verran mielenkiintoiselta sekoitukselta, että pitää ehdottomasti lukea. Oli myös mielenkiintoista kuulla Laitisen kertomus siitä, miten hän koko henkilöhahmojen kokoamisen vaikeaksi. Kävi mielessä, että eikös tuo ole sinänsä looginen tilanne ? Jos ajattelussa lähtökohtaisesti jokainen ihminen aistii ja kokee asiat yksilöllisellä tavalla, miten voisi yksi kirjailija tavoittaa henkilöhahmojensa sisäisen maailman vaikeuksitta ja kevyesti ? Siinähän voi mennä aika solmuun, jos liikaa pohtii. 
  • Marianna Stolblow: Surua se tyttö kantaa. Kertomus siitä, miten tyttö joutui vankilaan. Mielenkiintoinen tämäkin. 
  • Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä kuulosti erilaiselta sinä-kertojarakenteensa vuoksi. Ei ihan helppo kuvio hahmottaa näin kirjaa lukematta... 

Kiitos Teos-kustantamolle kutsusta. Hienoja kirjoja taas syksy täynnä.


24.10.2019

Helsingin Kirjamessut - jonkunlainen tärppilista

Kuva aiemmilta vuosilta 

Tänään alkoivat Helsingin Kirjamessut. Itselläni haittaa työ pahasti harrastuksia, joten pääsen messuille vasta lauantain (ja ehkä sunnuntaina). Kiirettä on pitänyt muutenkin sen verran, että vasta nyt ryhdyin katselemaan messujen ohjelmaa. Joitain poimintoja kiinnostavista ohjelmista alla:

Lauantai 

12:00 Dekkarilauantai - Historian vetovoima (Punavuori)
Tykkään kovasti historiallisista dekkareista ja olenkin lukenut sekä Virpi Hämeen-Anttilan että Terttu Autereen dekkareita. Heidän seurassaan vielä minulle tuntemattomampi Pekka Hyyti ja aiheena, miksi menneet ajat kiehtovat.

13:30 Viinilehtikokkaa - Kauppahallin Näytöskeittiö 
Ruokaa, kyllä kelpaa.

15:30 Perheen ruokavuosi - Kauppahallin Näytöskeittiö 
Ruokaa koko perheelle

Sitten vielä yksi bloggaritilaisuus...
Kovin näyttää lyhyeltä ohjelmalta, mutta pitää vielä konsultoida seuraksi tulevaa siskoani hänen preferensseistään...


Sunnuntai 

Seuralaiseksi ilmoittautui esikoinen. Katsotaan, mitä mieltähän on minun listastani.

10:30 Sexdeathbabies Hakaniemi
Tosin en ole ihan varma, ollaanko teinin kanssa tuohon aikaan vielä liikkeellä...

11:00 Varjo - Jeanne D'Arcin lyhyt, toiveikas elämä Hakaniemi
Hannu Mäkelä kertoo uudesta kirjastaan

12:00 Kirjakallion paneeli - onko tämä tarina totta ?
Mitä on autofiktio ? Lukiolaiset haastattelevat, luulisi kiinnostavan lukiolaista ?

13:30 Kapen parhaat - Kauppahallin Näytöskeittiö 
Ruokaa!

14:30 Satuja ja tarinoita ranskaksi  - Toukola
Olisi kiva itsekin kuunnella ranskaksi luettua tarinaa.

15:30 Martat keittokirja - Kauppahallin Näytöskeittiö
Tämä kirja kiinnostaisi muutenkin... 

Huomasin myös, että Helsingissäkin olisi tietovisa Soturikissoista, mutta ehkä jätetään kuopus tällä kertaa kotiin. Yksi voitto kirjamessuvuodessa riittänee...


20.10.2019

Vielä venäläisistä klassikoista - kuukauden teatteri: Lokki

Liput saatu Bloggariklubilla Kansallisteatterilta 

Jatketaan venäläisten klassikoiden tunnelmissa. Olen aiemminkin ihmetellyt, miten asiat tulevat aina jonkinlaisissa sarjoissa. Niin nytkin. Luettuani venäläisistä klassikoista, kävin teatterissa katsomassa venäläistä klassikkoa. Nautin molemmista. Itse asiassa, olin oikein yllättynyt siitä, miten paljon pidin Kansallisteatterin Lokki-versiosta.

Sinänsä Anton Tsehovin Lokki on tyypillinen venäläinen klassikko. Draamaa, taidetta ja suuria tunteita. Rakkautta, epätoivoa - todennäköisesti ensimmäinen johtaa toiseen. Nämä ovat aineksia, jotka yleensä jossain kohtaa saavat rationalistisen minäni väsähtämään ja emotionaalisen minäni tuntemaan henkilöhahmojen kanssa samaa epätoivoa.

Lokki on kertomus siitä, miten ihmiset kävelevät onnensa ohi - eivätkä oikein voi sille mitään. Kun rakastaa toista, joka rakastaa kolmatta, joka haikailee neljännen perään, ei onnelle ja täyttymykselle oikein löydy mitään rakoa. Kun tähän yhdistää epäterveen äiti-poikasuhteen, on tragedia valmis.

Dominoiva äiti on tässä näytelmässä kuin taide sinänsä. Vaatii kaiken, antaa vähän, pitää vallassaan vahvoin sitein. Maria Kuusiluoman upean intensiivinen Irina Nikolajevna Arkadina ei voi toisaalta antaa tilaa pojalleen, toisaalta hyväksyä vanhenemisen tuomaa luopumista tähteydestään.

Maria Kuusiluoma on tietysti suvereeni roolissaan, mutta Konstantinia esittävä Miro Lopperi luo hänelle voimakkaan vastapainon, jolloin näytelmä pysyy lavalla balanssissa. Aksa Korttila Ninana on niin kovin viaton, niin kovin intohimoinen. Vesa Vierikko Irina Nikolajevnan veljenä täydellinen vastapaino tämän diivalle. On ehkä Kansallisteatterin kyseessä ollessa vähän itsestäänselvää, mutta näyttelijät ovat kaikki rooleissaan erittäin taitavia. Vahvat roolisuoritukset kehräävät näytelmään juuri ne  näkymättömät langat, jotka tiukoiksi kiristyessään pyörittävät ihmisiä toistensä ympäri ja luovat kokonaisuutta koossa pitävän jännitteen. Siinä yksi syy nautinnolliseen teatterikokemukseen.

Oman osansa toivat myös puheen lisäksi käytetty liikunnallinen rytmitys ja musiikki. En tunne näytelmää tekstinä (pitäisi varmaan lukea), mutta olisikohan osa tarinasta käännetty liikkeen kielelle? Pysähtyneet asetelmat, vaivihkaiset liikkeet ihmisten välillä ja tarkasti mietityt paikkamerkit veivät osaltaan tarinaa eteenpäin ja piirsivät nuo edellä mainitsemani langat värein katsojan silmien eteen, vaikkei lavastuksessa kuitenkaan mitään langanpätkiä roikoteltu - ei tarvinnut. Lavastus muutenkin oli jännittävän  yksinkertainen, mutta toimiva, symboliikaltaan näytelmän tarinaa tukeva. Erityisesti pidin eri pituisilla jaloilla vinoista tuoleista.

Päällimmäiseksi esityksestä jää mieleen sellaisia sanoja kuin "napakka" ja "jäntevä". Missään kohtaa Lokki ei päästä katsojaa tipahtamaan omiin ajatuksiinsa vaan vyöryttää tarinaa eteenpäin.  Kaikki pysyy koossa, hetkeäkään ei näy venäläisille klassikoille mielessäni tunnusomaista paikallaan veuhtomista. Mennään vääjäämättä eteenpäin.

Pidin tässä esityksessä niin kovin monesta asiasta. Emmi Parviaisin laulu oli upeaa ja vei näytelmän tunnelman pois perinteisestä venäläisestä klassikosta sen teemojen vaatimaan yleismaailmallisuuteen. Lavastuksesta, rytmityksestä ja näyttelijöistä jo kirjoitinkin. Itse asiassa minun on vaikea löytää mitään kritisoitavaa.

Nautin suuresti. Toki olin myös sopivassa mielentilassa Bloggariklubin mielenkiintoisten keskustelujen päälle. Seuraavaksi hypätäänkin sitten venäläisistä klassikoista ranskalaisiin. Luin jo Jean Cocteaun La voix humaine -näytelmän ensi viikon ensi-iltaa silmällä pitäen. Tuskin maltan odottaa.

Liput saatu Bloggariklubilla Kansallisteatterilta 


19.10.2019

Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja

Minulla on ollut venäläinen kauteni eli jossain vaiheessa nuoruutta tulin ahmineeksi useamman venäläisen klassikon. Anna Karenina, Sota ja rauha, Rikos ja Rangaistus, Tohtori Zivago ja määrittelemätön määrä muita tunnettuja ja rakastettuja jättiläisiä soljui silmieni edestä. Toisista pidin enemmän kuin toisista.

Rikos ja rangaistus oli kiehtova, Tohtori Zivago melkein seikkailuromaani. Sota ja rauha sisälsi väsyttävän määrän filosofointia sodasta ja yhteiskunnasta, jonka kahlasin urheasti läpi. Anna Karenina sai minut ärsyyntymään naissukupuolen toimintaan ja päättämään, että minähän en miehen takia ainakaan heittäydy junan alle.

Aina välillä mietin, että näihin pitäisi palata - ainakin Tsehovin näytelmiä olisi mielenkiintoista lukea, kun ne kerran tulevat nykyään niin usein vastaan teatterissa (Kolme sisarta ja nyt viimeksi Lokki, molemmat vuoden sisään). Vielä en ole ryhtynyt tuumasta toimeen, mutta onneksi postiluukusta kolahti kokoelma pohdintaa venäläisten klassikoiden elämänohjeista. Yhteisenä tekijänä näyttäisi olevan, että

"kaikki menee kuitenkin huonosti, mutta siihen pitää vain tottua ja jatkaa tuulta päin." 


Viv Groskop: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja
Pyytämättä saatu arvostelukappale kustantajalta 

Viv Groskop on englantilainen venäjänkielen maisteri, toimittaja ja kirjailija (muutaman muun roolin lisäksi). Nuorena hän kuvitteli myös olevansa venäläinen. Siispä kirja on täynnä anekdootteja hänen nuoruuden seikkailuistaan Venäjällä yhdistettynä tietoihin venäläisten kirjailijoiden elämästä. Eikä sovi tietenkään unohtaa myöskään itse klassikkoja, jotka ovat toimineen pohjana elämänohjeille ja niihin liityvien kokemusten kuvaukselle.

Kirjan rakenne toimii loistavasti. Lukija saa viihdyttävässä paketissa tietoa niin klassikkokirjasta, sen kirjoittajasta kuin Groskopin elämästä. Osa-alueet kietoutuvat toisiinsa saumattomaksi paketiksi.

Välillä toki tuntuu kirjoittajan oman elämän anekdoottien ja varsinkin niihin liittyvien sivuhuomautusten osuus pikkuisen egoistiselta ja jopa keinotekoiselta (varsinkin ne yleisölle suunnatut sivuhuomautukset), mutta ne antaa helposti anteeksi kokonaisuuden nautinnollisuuden vuoksi. Klassikkokirjailijoiden elämäkertoihin liittyvät osat puolestaan olivat todella mielenkiintoisia ja ainakin minulle niissä tuli paljon uutta tietoa.

Pitääkö sitten olla venäläiset klassikot luettuina, jos aikoo kirjasta saada jotain irti ? Ei toki. Minä olen lukenut viisi listan yhdestätoista ja yhden olen nähnyt teatteriversiona. Hyvin sain kiinni lopuistakin. Toki oma lukukokemus tuo omanlaisiaan oivalluksia. Esimerkiksi Saatana saapuu Moskovaan sai ihan uuden vivahteen Bulgakovin elämän kuvauksen kautta. Tarinan miltei epätoivoinen pyrkimys hulluuden kautta hauskuuteen kertoo ajan perusteemasta: "On pakko nauraa, jottei itkisi".

Entäs sitten ne elämänohjeet ? No, kerrankin on elämäntapaopas, jonka ohjeet ovat selkeitä, ymmärrettäviä ja usein myös helposti omaksuttavia. "Älä osta olemattomia maaorjia halutessasi rikastua nopeasti" - Jep, check. Helposti.  - Toki nuo elämänohjeet ovat monasti myös kovin venäläisiä ja menneiltä ajoilta, mutta eihän se tietenkään vähennä niiden oikeellisuutta....

Minulle Groskopin kirja toimi erityisen hyvin välipaloina, luku kerrallaan. Oli piristävää työpäivän jälkeen istahtaa sohvalle hetkeksi lukemaan. Luvut ovat kompakteja paketteja ruokaa aivoille. Niitä jäi miettimään vielä iltaruoan kokkauksen ajaksi.

18.10.2019

Parasta tällä viikolla oli, kun pääsi elokuviin ja teatteriin

Oli kyllä harvinaislaatuinen viikko tämä. Kävin nimittäin sekä elokuvissa että teatterissa ja nautin molemmista suunnattomasti.

Kävelyt sitten jäivätkin väliin, mutta se ei ollut huvitusten vika vaan kelin. Koko koululaisten syysloman on vettä tihkunut enemmän vai vähemmän. Eihän se sinänsä muuten haittaa, mutta Pokemoneja ei ole helppo jahdata kylmässä vesisateessa.

Elokuviinlähtö siis osui oikein sopivaan väliin ja sopiva oli elokuvakin. Onneksi myös mainokset olivat S-rajoitusten mukaisia. Toto kun oli elokuvissa vasta toista kertaa kolmen vuoden takaisin järkytyksen jälkeen. Silloin oli elokuvan alussa näytetty niin pelottava mainos, että vielä nytkin oli hilkulla, ettei jäänyt menemättä. Vatsaa väänsi ja tuskanhiki pisaroi pojan otsalla. Oli kuitenkin päättänyt, että elokuviin mennään ja sitten myös mentiin. Onneksi.

Uusin Late Lammas on ehkä hieman "lapsellisempi" kuin edellinen, mutta se ei ole välttämättä ollenkaan huono juttu - ainakaan yleisön mielestä. En muista, koska olisi niin hersyvää riemua ja kikatusta kuulunut katsomosta niin moneen kertaan elokuvan aikana. Myönnän myös oman nauruni kaikuneen kuorossa.

Nauru oli iloista ja viatonta niin kuin Farmageddon kokonaisuudessaan. Avaruudesta saapuu tilan lähelle pieni vieras ja sitten mietitään, millä hänet saisi takaisin kotiin. Ystävä voi olla, vaikka olisi erilainen, eikä edes puhuisi samaa kieltä. Vaikka lampaat tekevätkin kepposia ja välillä vähän jotain menee rikki, on kaikilla kuitenkin hyvä tahto. Pahiskaan ei ole niin paha kuin miltä näyttää ja monta asiaa voi korjata halilla.

Kyse ei ole eksistentiaalisesta elämäntuskasta, vaan iloisesta ja viihdyttävästä elokuvasta, jolla ainakin minun mielestäni oli terveet arvot. Ystävyyden ja toisten hyväksynnän tärkeydestä kun ei voi koskaan tarpeeksi puhua.

Tykättiin kaikki kolme, Toto, isäntä ja minä. Elokuvista tuli ulos hyvällä mielellä ja synkkä keli unohtuneena. Tällaisia mutkattomia ja lempeitä juttuja tarvitaan aina välillä. Vahva suositus perheen yhteisiin elokuvahetkiin.


14.10.2019

Kuukauden keittokirja: Juhlaruokakirja

Siitä on muutama viikko aikaa, kun vietimme Peggyn Juhlaruokakirjan julkkareita. Ihan pakko oli sinne minunkin päästä, vaikka seuraavana päivänä sitten piti itse järjestää keskimmäisen rippijuhlat. Olisi ollut Peggyn Juhlaruokakirjasta hyötyä niitäkin tarjoiluja pähkäillessä, mutta onneksi nyt voin halutessani selailla muhkeaa kirjaa inspiraatiota etsiessäni.

Juhlaruokakirja myös herätti huomiota juhlissa sillä jätin sen tarkoituksella sohvapöydälle näytille ja selailtavaksi. Taisi useampikin vieras todeta toivovansa opusta viimeistään joulupukilta, enkä yhtään ihmettele sillä värikkäät kuvat houkuttelevat. Lisäksi reseptit ovat mutkattomia, eivätkä näytä siltä, että aiheuttaisivat hermoromahdusta kiireisemmällekään emännälle (tai isännälle). Tämä on suurta plussaa kaikkien juhlien järjestelyssä.

Peggy Thomas: Juhlaruokakirja 
Julkkareista kirjoittajalta 

Kaikkiaan kirja näyttää siltä, että sitä tulee todennäköisesti selailtua, vaikkei olisi juhlia edes tiedossa. Aina löytyy jotain juhlan aihetta, viimeistään herkkureseptin vilkutellessa kirjasta ja kirja on täynnä ehdotuksia juhlateemoiksi - unohtamatta tietenkään Englanti-vibaa eli iltapäiväteetä. (Ne skonssit on pakko kokeilla...)

Muutama on kirjan herkuista jo päätynyt maisteltavaksikin.

Ensin katselin Dungeons & Dragons pelin pyörteissä nauravia teinejä ja totesin heidän selvästi kaipaavan jotain aurinkoista ja jotain mustaa lokakuun alun kunniaksi. Siispä selasin Juhlaruokakirjan Halloweenin kohdalle ja pistin tulille paahdetun kurpitsakeiton ja jälkkäriksi lakumutakakkua.

"Tää on oikeestaan ihan yllättävänkin hyvää", 
totesi yksi ensimmäistä kertaa eläessään kurpitsakeittoa maistava pelaaja 
ja otti toisenkin lautasellisen. 

Mutakakun kanssa minulla kävi vähän köpelösti sillä erilainen vuoka ja ärtsy uuni saivat kakun kypsymään hieman liikaa. Maistui se kuitenkin. 

Itsekin toki herkkuja maistelin ja ne lunastivat lupauksensa. Pienellä kookosermatujauksella pyöristetty kurpitsakeitto oli tosiaan herkullista ja kakussa löi lakritsi juuri oikealla tavalla takapotkua. Tullaan tekemään uudelleenkin - eikä ollut vaikeaa - eikä tosiaankaan vienyt koko päivää - eikä myöskään tuhonnut lompakkoa. 

Toisen kerran käännyin kirjan puoleen vähemmän juhlavissa merkeissä, enemmänkin oli kyse epätoivoisesta tarpeesta. Äitini nimittäin lykkäsi minulle satoisan omenapuunsa loput hedelmät - sekä kylmäkassillisen verran omenahilloa. 

Siinä minä sitten mietin, miten ihmeessä jättilastin omenoita saisi kulumaan sillä omenahilloakin oli jo yli oman tarpeen. 
Sitten muistin Peggyn kirjan syötävien joululahjojen osion ja tuumin kuivattujen omenoiden todennäköisesti maistuvan hyviltä myös lokakuussa. 

Niin ne maistuvatkin ja omenalaatikko on pikkuhiljaa tyhjentynyt. En tosin laittanut kanelia, mutta ihan näinkin nämä ovat ihan karkkia. 

"Näissä on jotenkin sellainen koukuttava koostumus", totesi esikoinen jäädessään kiinni (taas kerran) käsi omenapurkissa.

 Eikä kyseessä taaskaan ole varsinaisesti työläs ohje. Omenoista kairalla siemenkota pois, mandoliinilla siivuiksi ja kahdella pellillä leivinpaperin päällä uuniin pariksi tunniksi 70 asteeseen. Kiepsautetaan siivut ympäri ja laitetaan takaisin uunin vielä toiseksi pariksi tunniksi... 

Juhlaruokakirja siis on jo osoittautunut erittäin käyttökelpoiseksi ja meillä taidetaan viettää Halloween juhliakin vähän eri osioista reseptejä soveltaen. Tämä on Peggyltä jo toinen kirja tänä vuonna, joten hatunnosto hurjasta työtahdista. Hienoja opuksia molemmat! 

13.10.2019

MESSULIPPUARVONTA Helsingin Kirjamessuille



Nyt on toivuttu Turun Kirjamessujen hulinasta ja sopivasti aikaa vielä pohtia suunnitelmaa Helsinkiin. Sain myös kaksi lippua arvottavaksi blogin lukijoille, joten nyt on kahdella onnekkaalla mahdollisuus voittaa 1 lippu itselleen.

Osallistuaksesi arvontaan ei tarvitse tehdä muuta kuin 
  1. olla seuraajani joko täällä Bloggerissa, Instassa (@minna_vuocho), Facessa  (Ja kaikkea muuta) tai Twitterissä (@VuoCho)
  2. kommentoida tähän postaukseen ja muistaa jättää sähköpostiosoite, jonne voiton osuessa kohdalla voin sähköisen lipun toimittaa. Ilman sähköpostiosoitetta arvon lipun jollekin toiselle.  
Arvon liput ensi sunnuntaina eli osallistua voi su 20.10.2019 klo 12:00 saakka. 

EDIT : Liput on nyt arvottu ja lähetetty onnekkaille voittajille! Mukavia messuja! 

Lohturuokaa syksyksi - Chili con carne

Syksy on pataruokien aikaa. Heti iltojen pimetessä ja kylmän tuulen nipistellessä poskia ulkona, kaivan minä kaapissa padat eturiviin. Mielessä pyörii jotain mausteista, vähän tuhtia ja lämmittävää. Yksi minun suosikeistani (ja kelpaa se perheellekin) on chili con carne.

Jokin aika sitten ostin Bosgårdin tilalta luomulihaa pakkaseen. Sieltä on helppo napata tarvittaessa paketti sulamaan. Koska emme nykyään syö punaista lihaa kuin ehkä pari-kolme kertaa kuussa, vähän hintavampi, mutta laadukas liha takaa herkullisen lopputuloksen.

Useimmiten olen tehnyt chili con carnen jauhelihasta ja sitten vaan lisännyt pääasiassa sipuleita, paprikaa ja valkosipulia mausteiden lisäksi elävöittämään lihan ja pavun liittoa. Nyt katselin reseptiä Pataruokaa-kirjasta ja siitähän se ajatus sitten lähti. Suurin piirtein seurailin ohjetta, mutta tietysti piti vähän myös sooloilla. Lisäsin sipulin määrää ja papujen määrää, vaihtelin mausteita kaapin mukaan ja lisukkeetkin ovat vähän tuunattuja.

Tarkoituksena oli tehdä suhteellisen mieto chili con carne, sillä syöjien joukossa on tulisuutta karsastavia. Ytyä sai lisätä lautaselle Tabascolla, jos sitä kaipasi. Hyvää oli ja parasta näissä pataruuissa on, että kuuden nälkäisen syöjän jälkeen, on ruokaa vielä seuraavaksikin kerraksi.

Chili con carne - remake

800-1000g naudan paistisuikaleita
4 sipulia
6 valkosipulinkynttä
1 iso paprika
4 porkkanaa
150g juuriselleriä
1prk tomaattimurskaa
lihaliemi fondikuutio
2dl vettä
muutama desi punaviiniä
korianteri-chili myllystä, chiliä myllystä
suola ja pippuri
savupaprika
garam masala, chipotle-chilijauhe
kuivattu timjami
1,5rkl fariinisokeria
rypsiöljyä
4 prk (à 400g) valkoisia papuja, kidney papuja
Worcestershire-kastiketta
tummaa suklaata (85%)
Lisukkeeksi :
korianteria, lime, maissinjyviä purkista, kirsikkatomaatteja
turkkilaista jugurttia maustettuna sitruunamehulla, suolalla ja pippurilla
Riisiä tai tortillasipsejä

Ruskista liha padassa rypsiöljyssä useammassa erässä. Nosta lautaselle odottamaan. Leikkaa sipuli, porkkaa, paprika, selleri ja valkosipuli pieniksi paloiksi. Kuullota rypsiöljyssä padassa ja lisää sitten mausteet.
Kaada joukkoon tomaattimurska, viini, vesi ja fondikuutio ja sekoita vielä sokeri. Lisää liha takaisin pataan.

Laita uuniin 150 asteeseen muhimaan tunniksi ja lisää sitten pavut. Sekoita.
Laita takaisin uuniin vähintään 3 tunniksi.

Sekoita lopuksi joukkoon Worcestershire-kastike ja muutama pala tummaa suklaata.

Tarjoile lisukkeet joko erillisistä kulhoista tai salsaksi sekoitettuna.

11.10.2019

Halloween-lukuhaaste Osa1

Kuva Yöpöydän kirjat 

Yöpöydän kirjat - blogissa on käynnissä Halloween-lukuhaaste, johon tämäkin myöhäisherännäinen viimein ilmoittautui. Tarkoituksena siis lukea lokakuun aikana teemaan sopivia kirjoja,


"...esimerkiksi teoksia, joissa on noitia, ihmissusia, vampyyreitä, zombeja tai kummituksia, 
tarina sijoittuu syksyn tai Halloweenin aikaan, tai kirja aiheuttaa kylmiä väreitä"

Tuon pitäisi olla minulle helppoa, sillä noita teemoja löytyy lukulistaltani yleensä pitkin vuotta. Paitsi, että nyt pitäisi sitten löytää paitsi aikaa myös energiaa  kirjojen lukemiseen, mikä viime viikkoina on tuottanut vähän haasteita. Ensimmäinen antibioottikuuri ei vielä purrutkaan salakavalaan poskiontelotulehdukseen - nyt koitetaan, saisiko toinen pöpöt karkuun. Ehkä pitäisi lukea jotain tarpeeksi pelottavaa, että ne saataisiin käpälämäkeen. 

Tämä ensimmäineen haasteeseen sopiva kirja tosin ei taida tuota pelottavuus-kriteeriä kovin vahvasti täyttää. Haamuja siitä kyllä löytyy. 

Kitty French : Mystery at Maplemead Castle
(eka osa The Sceletons at Scarborough House
Oma ostos Kobosta 

Melody siis kuuluu selvännäkijäsukuun, mutta normaalin meediopalvelun sijasta hän on perustanut oman firman, jonka bisnesideana on haamujen karkottaminen sieltä, missä heitä ei haluta. Tällä kertaa toimeksiantajana on amerikkalainen pariskunta, joka on ostanut vanhan linnan - haamuineen. Nämä haamut eivät pidä uusista asukkaista eikä suunnitellusta elokuvaprojektista tule mitään häiritsevien edesmenneiden vuoksi.

Haamut osoittautuvat sirkuksen trapetsitaiteilijoiksi ja tirehtööriksi leijonineen, ja Melodyn tarkoituksena on selvittää, miksi he ovat jääneet kummittelemaan linnaan. Tyrmäävä sisilialaiskaunotar (Melodyn paras ystävä) ja hieman kömpelö nuori mies häärivät apulaisina, haittana puolestaan jaloissa pyörivät kilpaileva meedio (eli ex poikaystävä assistentteineen) sekä skeptinen, mutta tyrmäävä reportteri.

Yep, kyseessä on kevyttä ja hötöä, mutta toisaalta ihan herttainen tarina kummituksista ja erilaisuudesta. Tosin täytyy myöntää, että kirja meinasi jäädä minulta parissa kohtaa kesken. Ei niinkään varsinaisen juonen vuoksi, vaan siksi, että päähenkilö oikeasti päästeli suustaan sellaisia sammakoita, että edes myötähäpeää ei enää voinut tuntea. Lähinnä mielessä oli lievä ärtymys kirjailijaa kohtaan päälleliimattujen komediapalojen vuoksi.

Ei siis todellakaan mitään suurta kirjallisuutta, mutta sarjassa ihan ok. Sopi hyvin minun keskittymiskyvylleni lääkekuurilla, sekä tietysti Halloween-haasteeseen.

6.10.2019

Turun Kirjamessut - pientä raporttia

No niin, kirjamessukausi on taas avattu. Turun Kirjamessut ovat meille helppo vierailupaikka, kun mummola on n.10min ajomatkan päässä Messukeskuksesta. Niinpä tälläkin kertaa otin seuralaisen mukaan perjantaiksi - ja jätin hänet sitten lauantaiksi mummin ja pappan luokse.



Perjantai siis oli "Toton päivä"

Ensimmäisen messupäivän ohjelma oli siis suunniteltu aikalailla Toton kiinnostuksen kohteiden mukaisesti. Koska ajoimme aamulla Espoosta Turkuun, oli ensimmäinen virallinen ohjelmaosuus vasta kahdeltatoista ja päivä alkoikin reteästi kirjailijatapaamisella.

Toto nimittäin luki kesällä Rob McCool-kirjat ja tykkäsi niistä kovasti. Tatu Kokko löysi kiireisestä messuaikataulustaan pienen lukijafanin mentävän aukon ja istuimme puolisen tuntia mukavasti jutustellen.

Toto pääsi kysymään mieltään askarruttaneen kysymyksen, mistä Tatu oikein oli saanut idean Rob McCooliin - Oli kuulemma vähitellen kehkeytynyt toisen kirja-aihion pohjalta ja yhdessä netissä livesti nuorten kanssa kirjoittaen -  ja muutenkin vietimme hauskan ja mielenkiintoisen hetken. Kolmas Rob McCool-kirja on tekeillä ja sen kirjoittamista pääsee seuraamaan Livekirjailija Tatu Kokko -blogissa.

Kiitos Tatu
kun annoit meille aikaasi. Tapaaminen jäi Toton mieleen 
ja siitä puhutaan varmasti vielä koulussakin. 

Kirjailijatapaamisen jälkeen menimme hetkeksi kuuntelemaan JP Koskista lukemassa ääneen Benjamin Hawkin uusinta osaa Lasten alueelle. Viime vuonna Totosta olivat kirjailijoiden lukuhetket ihan parasta, mutta tänä vuonna paikka oli ehkä helpommin löydettävissä, mutta tunnelman ja keskittymisen kannalta turhan hälyistä. Toki keskittymiseen (tai lähinnä sen puutteeseen) saattoi vaikuttaa heti perään alkanut toinen päivän  pääohjelmista, nimittäin Soturikissat-tietovisa!

Tietovisan aikaan riitti äidilläkin ihmettelemistä. Ensin opettelimme Kahoot! visa-appsin käyttöä ja sovimme äidin toimivan "koneenkäyttäjänä" Toton kertoessa oikeat vastaukset. Sitten äiti vaan paineli komentojen mukaan ruutua ja seurasi silmät pyöreinä, miten Toto näköjään tiesi melkein kaiken ja lopulta suvereenisti voitti koko tietovisan. En ikimaailmassa olisi ajatellut, että hän muistaa noin paljon yksityiskohtia kirjoista. Aika vinhaa!

Sitten vähän haahuiltiin kirjoja katselemassa, syötiin vohvelit ja istuttiin hetki kuuntelemassa Nuortenkirjailijoiden osastolla - tai siis, minä kuuntelin ja Toto keskittyi lukemaan ensimmäisiä sivuja kirjasaalistaan...

TOTON KIRJASAALIS : 

  • Soturikissat tietovisavoitto: Erin Hunter - Klaanin laki 
  • Lukijakappale kirjailijalta : Tatu Kokko - Roskasakki ja Papanamaan kartta
  • Toton valinnat kirjakaupassa : 
    • Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille) 
    • Minecraft - rakennusmestarin opas 
Lisäksi vielä Plants vs. Zombies -tarrakirja

Päivän kruunasi Toton spontaani huudahdus parkkipaikalla poislähtiessä (kaupanpäälliseksi saatua hillomunkkia mutustellen) : 

"Nämä olivat parhaat kirjamessut ikinä!"




Lauantai oli sitten "Äidin päivä" 

Tai, jos ollaan ihan rehellisiä niin äidin päivä alkoi jo perjantai-iltana kirjabloggaajien illallisella ravintola Tiirikkalassa. Kiitos seuralle! Oli kivaa! 

Lauantai-aamuna sitten aloitettiin rennosti kuuntelemalla ensin Jenni Haukion ajatuksia täydestä messuohjelmasta ja lisäksi kuulimme esittelyn muutamasta Into-kustantamon uutuuskirjasta. Ohjelmaa messuilla olisikin ollut pitkiin ja täysiin päiviin, mutta olin taktisesti päättänyt keskittyväni äänikirjakeskusteluun ja vähän myös messujen toiseen pääteemaan eli teatteriin. 

Siispä kävin kuuntelemassa keskustelua siitä, syövätkö äänikirjat painettujen kirjojen myyntiä. Minusta ne kai ennemminkin tuovat lisää lukijoita, kuten osuvasti sanoi myös Aula & Co:n perustaja Niko Aula: "Kirjojen myyntikäyrä oli pudotuksessa jo ennen, äänikirjat käänsivät käyrän vähemmän alasuuntaiseksi." - mukana keskustelussa myös Nora Varjama (Aula & Co) ja Bookbeati Suomen johtaja Sari Forström

Teatterin osalta kuuntelin ensin keskustelua dramaturgien roolin muutoksesta. Siitä mieleeni jäi lähinnä se, että hommia riittänee tulevaisuudessakin, kun työ laajenee käsiohjelman roolilistauksessa yhä useampaan kohtaan. - mukana Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyaho ja dramaturgit Minna Leino ja Satu Rasila

Elina Knihtilän Elinan salongissa keskusteltiin kehoasenteista esittävässä taiteessa ja kirjallisuudessa, sekä naisen näkyvyydestä ja rooleista. Todettiin, että vielä on matkaa siihen kaikenmuotoisten ja -näköisten kehojen näkymiseen elokuvissa ja teatterissa muutenkin kuin jotenkin pahana esimerkkinä tai hupaisana sivuroolina. Samoin harmiteltiin sitä, miten naisen rooli on edelleenkin olla passiivisena subjektina toimijan sijaan. 
Vastuuta muutoksesta kutsuttiin jakamaan kaikki - vain yleisö voi todella saada muutoksen aikaan valitsemalla katsottavansa laajasti, tai jopa valikoiden niitä elokuvia tai teatteria, joissa naisenkin rooli on aktiivinen. 
Lisäksi ihmeteltiin sitä, että  miehet eivät edelleenkään oikeastaan lue ollenkaan naisten kirjoittamia kirjoja. - Elina Knihtilä, Raisa Omaheimo ja Nina Honkanen saivat aikaan keskustelun, joka jatkui heidän vuoronsa jälkeen vielä pressihuoneessakin. Tärkeä ja huomionarvoinen aihe siis. 

Sitten alkoikin päänsärky viedä veroa tämän äidin voimista sen verran, että pienen kirjakierroksen jälkeen siirryin suosiolla Mummilan sohvalle lepäämään. 

ÄIDIN MESSUKIRJAT: 
  • Keittokirja tietenkin : Sari Spåra - Isoäidin parhaat reseptit 
  • Into-kirjat esittelystä: 
    • Laura Ertimo/Mari Ahokoivu : Ihme ilmat! Miksi ilmasto muuttuu 
    • Eveliina Talvitie: Kovakuorinen
    • Antto Terras: Tallinnan tappajat 
  • Liken arvostelukappale: Tommi Liimatta: Saaret kuin sisaret 
  • Omia ostoksia : 
    • Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras
    • Ilkka Auer : Domowik


2.10.2019

Toton kanssa kirjamessuille - Turun Kirjamessut ovat jo viikonloppuna

Messuseuralainen
Minä olen taas kerran melkoisen opportunistinen kirjamessuilija. En nimittäin ole suunnitellut messuohjelmaani kuin vähän alkuun ja senkin lähinnä siksi, että perjantaina mukanani on lukukoukkuun jäänyt kuopukseni, joka koko 8v innolla odottaa messuja. Ei silti, meillä onkin tiedossa oikein tapaaminen suosikkikirjailijan kanssa, joten odotus on varsin ymmärrettävää.

Hieman täytyy varmaan harrastaa Toton kohdalla myös jonkinlaista odotustenhallintaa... Hänen mielestään kun olemme myös menossa ostamaan Koiramies kolmosta, kun kerran viime vuonna ostettiin messuilta se kakkonen. Suurin ongelma tuon toteutuksessa lienee se, että kolmas osa kyseisestä sarjasta ilmestyy vasta ensi vuoden puolella. No, emmeköhän me jotain löydä kotiinvietäväksi.

Olen siis Turun Kirjamessuilla heti perjantaina... jos työt suovat. Olen tässä koko päivän kiristellyt hampaita, kun jo sovittua vapaapäivää näyttävät vaanivan niin kollegat kuin vaativat asiakkaat. Mikä siinä onkin, että sitä juuri varattua päivää haluavat kaikki? Mielessä ei tosin ole edes vilahtanut, että antaisin periksi. P...kele!

Mutta siis sitä alustavaa ohjelmaa:

Perjantai

Pääsemme lähtemään Espoosta Turun suuntaan vasta perjantaina aamulla ja pitää kiertää mummin ja pappan kautta, joten todennäköisesti ehdimme Messukeskukseen vasta puoliltapäivin.
Siinä sitten ensimmäiseksi vaihdetaan muutama sana Rob McCoolin kirjoittajan eli Tatu Kokon kanssa. Toto luki molemmat McCoolit kesällä ja tykkäsi kovasti, joten tästä pitäisi tulla kiva hetki.

Sitten virallisempia ohjelmatärppejä:

10:15 Ilkka Auer : Kymnaasi - vähän harmittaa, kun koululaisten haastattelema Ilkka jää tällä kertaa väliin logistiikkahaasteiden vuoksi, mutta menkää te muut!
13:00 JP Jokinen: Benjamin Hawk ja timanttitasangon arvoitus - viime vuonna Toto tykkäsi kaikkein eniten siitä, kun pääsi kuuntelemaan pätkiä muutaman kirjailijan kirjoista heidän itsensä lukemina. Benjamin Hawk kuulostaa siltä, että 8v voisi tykätä.
13:20 Soturikissavisa - edelliseen ohjelmaan mennään, jos sieltä ehtii tähän. Kissasoturifanin ehdoton ohjelmanumero.
Heureka pop up pitää koittaa ehtiä tarkistamaan...

Muuten mennään varmaan vähän fiiliksen ja kuopuksen tahdon mukaan. Todennäköisesti messupäivä jää hieman lyhyemmäksi, sillä ei taida seuralainen ihan kauhean montaa tuntia tuolla viihtyä, mutta jos nyt edes muutaman... Pääpaikkoina lastenalue ja Suomen Nuorisokirjailijoiden ständi, jonka ohjelma pitää käydä tarkastamassa.

Illalla sitten syömään bloggarikollegojen kanssa - Kiva!

Lauantai

Lauantai onkin sitten äidin messuilupäivä eli tiedossa on päämäärätöntä haahuilua sekä ruoan että kirjojen parissa. Tosin ensimmäisenä aamulla on taas bloggariohjelmaa.

Joitain tärppejä päivän ohjelmasta sentään nappasin - nämä tuolta Kirjamessujen puolelta, pitänee vielä tarkistaa ruokapuolenkin tarjonta.

12:50 - Äänikirjan asema - horjuttaako se jo perinteistä painettua kirjaa ? Minulla on tietysti asiasta oma painava mielipiteeni, mutta kiva kuulla alan ihmisten pohdintoja.
13:15 - Äänikirjojen ja podcastien yhtäläisyyksiä, eroja ja mahdollisuuksia - paneelikeskustelu. Edellisen kanssa samassa paikassa heti perään. Mielenkiintoista.
13:40 - Näytelmä kirjallisuuden lajina ja dramaturgin työnkuva - teatteri on minulle rakas taidelaji ja ajateltuna kirjallisuuden näkökulmasta ? Täydellistä.
15:40 - Ranskalaiset klassikot yhteiskuvassa - totta kai...
16:30 - Nykyajan romanttinen viihdekirjallisuus Suomessa - muutama tosi hyvä on tullut viime vuosina vastaan ja huolimatta genren pienestä kaavamaisuudesta, on joukossa myös vinkeitä poikkeuksia. (Eikä kaavamaisuus tässä kohtaa ole välttämättä huono asia - niin kuin ei vinkeyskään)

Sunnuntai 

Ajetaan Toton kanssa kotiin...


Mitäs te ajattelette käydä katsomassa ja kuuntelemassa Turun Kirjamessuilla ? 


30.9.2019

Gigi ja Henry - vihdoinkin

Taisi lääkäri olla jollain tavalla oikeilla jäljillä lykätessään minulle antibiootteja poskiontelotulehdukseen. Silmiä särkevä väsymys on väistynyt ainakin toistaiseksi - tosin tässä on eletty rentoa viikonloppua, mikä lienee osaltaan vaikuttanut asiaan. Toivon kuitenkin, että myös työviikko sujuisi samalla tavalla. En minä vieläkään täysissä voimissa ole (ja antibioottikuuriakin on vielä jäljellä yli puolet), mutta ainakin saan silmäni pidettyä auki ilman, että otsaluu särkee ponnistuksesta.

Lukenutkin olen... Sain kuin sainkin luettua Gigi ja Henry -trilogian loppuun ennen kuun vaihdetta (jolloin syyskuun lukulista ei sentään jäänyt ihan häpeälliseksi). Se on keikkunut lukulistallani vuosikausia, mutta vasta viime vuoden kirjamessuilla osuivat kaikki kolme osaa vastaan sopivassa kohdassa.

Sitten ensimmäinen osa katosi esikoisen huoneen syövereihin - Sitä etsittiin ja etsittiin, mutta kirjoilla on taipumusta kätkeytyä niin halutessaan. Lopulta päädyin lainaamaan ensimmäisen osan kirjastosta ja, arvannette miten kävi, Kerjäläisprinsessa kurkisti heti sen jälkeen parin esikoisen koulukirjan välistä... Miten liekin sinne livahtanut ja väistänyt kaikki etsinnät. 

Alkuun päästyäni ei trilogian lukemiseen mennyt kuin pari kuukautta (kaikkien muiden luettavien lomassa). Tarina eteni vauhdikkaasti ja Gigin seikkailut koukuttivat.

Magdalena Hai : Kerjäläisprinsessa, Kellopelikuningas, Susikuningatar (Gigi ja Henry 1-3)
Oma ostos viime vuoden Kirjamessuilta 

Gigi asuu Keloburgin Satamakaupungissa ja juoksentelee leikkimässä sen kaduilla parhaan ystävänsä Henryn kanssa. Sitten leikit saavat yllättävän lopun, kun salamurhaajat kohdistavat attentaatin Gigin perheeseen tuhotakseen Umbrovian maanpaossa elävän kuningasperheen. Sillä Gigi on oikeasti prinsessa, jonka suonissa virtaa ikivanha hallitsijoiden veri, eikä hän voi väistää sen merkitsemää kohtaloa.

Tarina etenee ja kirjasta toiseen Gigi kasvaa. Myös ensimmäinen osan melkein leikillinen sävy muuttuu tummemmaksi ja teematkin synkistyvät. Gigi joutuu miettimään lopulta vastuun merkitystä teoille, päätösten seuraamuksia ja petojen olemusta pahuuden reunalla.

Jostain syystä Toto ei oikein innostunut Kerjäläisprinsessasta ja nyt olen itse asiassa melkein tyytyväinen. En nimittäin ole ihan varma sopisiko Susikuningatar herkän 8-vuotiaan luettavaksi, kun jo kanteen kuvattu mekaanisin osini paikattu tyttö herätti vähän hermostunutta kyselyä. Keskittyköön hetken Tohtori Proktorin pierupulvereihin - jatketaan Gigin tarinaa sitten samalla kuin Harry Potterin viimeisiä osia.

Gigin ja Henryn maailma sinänsä on varsin mielenkiintoinen. Ilmalaivat ja mielikuvitukselliset mekaaniset laitteet luovat jännittävän Steampunk-kokonaisuuden. Gigin isä, kuningas, on jonkinlainen hajamielisen professorin ja hieman hullun neron yhdistelmä, jonka keksintöjä himoitsee myös Keloburgin isäntä (Vihreän saaren eli Grönlannin hallitsija...) Euroopan vaihtoehtoishistoria tuo mukaan koulukirjoista tuttuja tapahtumia, mutta uusiksi pyöräytetyin vaikutuksin ja vääristynein valtasuhtein.

Historiatwistit ovat kuitenkin vain taustaa Gigin tarinalle eikä Umbroviaa löytyne maailmankartastosta, sen ihmissusikansasta Varcolaceista puhumattakaan. Gigin ja Henryn tarina on pesunkestävä seikkailu, jossa on asiaankuuluva määrä taistelua, sankareita, ylenmääräisen karsea pahis ja suuria tunteita. Seikkailun lisäksi kyseessä on nuoren tytön kasvutarina, jossa poneille ei ole tilaa ihmissusien keskellä, pitsit ovat vaihtuneet metallikäteen ja ystävyys kantaa menetystenkin yli.  

29.9.2019

Pyörteissä ajasta aikaan

On aina jonkinlainen riski, kun ottaa kirjan luettavaksi suoraan sen kirjoittajan lähettämänä. En pidä itseäni ilkeänä ihmisenä, joten täysin itselle sopimattoman kirjan kohdalla saattaa olla vaikea ilmaista mielipidettään...

Onneksi Tatu Kokon kohdalla oli taustalla jo kokemusta hänen kirjoittamistaan nuortenkirjoista (minulla ja pojilla), joten arvelin mielikuvitusta ainakin riittävän. Kävelevät patsaat nimessä loivat odotuksen realismin rajojen venymisestä - eikä lukiessa tarvinnut pettyä.

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki 
Kirjailijalta itseltään luettavaksi 

Vilja työskentelee kirjastossa, asuu siskonsa luona ja nieleen kiltisti pillerinsä. Sitten pakottava tarve kirjoittaa, elää ja tuntea vetää pillerit vessanpytystä. Kaupunki herää Viljan keralla, tutut patsaat tervehtivät ja ajan pyörteet sieppaavat mukaansa.

Viljan elämässä on muutama tärkeä henkilö. On sisko ja sen mies, ja sitten on Minna - tutkimuskohde, patsasrouva ja Vilja itse aikamatkoillaan sillä hän sukeltaa idolinsa nahkoihin aivan kirjaimellisesti. Nykyhetkessä Viljan ydinjoukkoon liittyy myös Kareem, kaupunginmuseon nuori tutkija, joka tuo mukanaan tuulahduksen eksotiikkaa ja ennen kaikkea herättää Viljassa tunteet, joiden hän kuvitteli kuolleen.

Tarina vie pyörteisiinsä hengästyttävää vauhtia. Aikamatkat, Kareem, Viljan yhä kiihtyvässä tahdissa poukkoileva mieli sekoittuvat kaleidoskooppimaiseksi kudokseksi, joka voisi hajota sirpaleiksi. Kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa ja juoni etenee Vilja kiintopisteenään.

Kirjan luettuani jäin pohtimaan, miten eri tavoin sitä voisikaan lukea. Jos lähtisi lukemaan tarinaa fantasia-kuvauksena vangitusta suojelijasta, joka irrottaa kahleensa - tai sitten sairaskertomuksena Viljan putoamisesta (takaisin) harhoihin. Kolmantena vaihtoehtona voisi olla keskittyminen Minna Canthin osuuksiin, ne kuvaavat elävän ja tuntevan naisen aikansa vaatimusten raja-aitoihin puskevana voimahahmona.

Toisaalta voisi fokusoida rakkaustarinoihin, niin Minnan kuin Viljankin. Niissä on yhteistä jonkinlainen pidättyvyyden tarve, eri syistä kumpuava, mutta kuitenkin naista rajoittava. Minnan on soveliasta naisena toimia vähemmän tunteidensa vietävänä aikakautensa asenteiden vuoksi, Viljan taas on hillittävä itsensä miehen uskonnollisen vakaumuksen tähden. Kumpikin siis on tavallaan miesten määritysten rajoittama, kumpikin kieltäytyy jäämästä kokonaan rajojen sisäpuolelle.

En vieläkään tiedä, minkä lukutavan itse valitsisin - taisin vaihtaa lennossa luvusta toiseen. Kävelevien patsaiden kaupunki lumoaa runsaudellaan. Elementtejä ja teemoja on niin paljon, että lukija voisi helposti tukahtua niiden alle. tai eksyä kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen keskellä. Jotenkin kummasti keveys ja suunta kuitenkin säilyvät ja rakenne kannattelee kiemuroista huolimatta. Mieleen tulee sellainen pitsimäinen, ohuista metallisäikeistä taottu sermi, joka päästää valon kukkiensa lävitse, mutta jonka materiaali on kovaa ja taipumatonta.

Tämä kirja on taottu kauniisti. Kieli soljuu ja luo kuvion toisensa jälkeen. Pidin jotenkin jännästi "vanhahtavasta" rytmityksestä, joka tuo mieleen Canthin aikakauden kielen. Nautin myös siitä miten runsaus koostuu kuitenkin selkeistä ja välillä kovistakin paloista, jotka hätkähdyttävät samalla kun heittävät jo kohti seuraavaa. Teksti on täynnä kauniita kuvauksia ja tunnelmia, olematta kuitenkaan imelä ja pysähtymättä vatvomaan. Päällimmäisenä jää mieleen liikkeen tuntu.

Tykkäsin. Siitä kertonee sekin, ettei mikään muu kirja päässyt kiilaamaan väliin, vaan luin loppuun ilman sen kummempia välihyppyjä. Tälle kirjalle soisi huomiota, se on virkistävän erilainen, rohkea teemoissaan, ajatuksia herättävä muttei kuitenkaan vaikea tai raskas luettava.

24.9.2019

Kun en vaan lämpene


Minun moottorini on yskähdellyt koko alkusyksyn. Kuvittelin vain vetäväni henkeä lomien välissä sillä töissä oli hiljaisempaa kesäloman jälkeenkin ja viime viikolla olin taas lomalla. Olen tottunut saamaan aikaiseksi, pistämään toimeksi ja ruksimaan tehtäviä listalta reipasta tahtia. Nyt ei toimi, kone ei lämpene, ei edes loman numero kaksi jälkeen.

Ainoa, mihin minulta näköjään riittää iloisesti energiaa on rantaraitilla haahuilu ja mikäs siinä. Kauniit on maisemat ja sadekin tauonnut sopivin väliajoin.

Ei auta. Piti mennä lääkärille ja tällä kertaa työterveyslääkäri otti minut oikein vakavissaan ja nyt pitää suunnata verikokeisiin - jotain lienee vähän pielessä. Toivottavasti selvitään rautakuurilla tai jollain sellaisella.

Samalla tavalla yskähteli odotuksistani huolimatta myös Parkkiselta toisena lukemani kirja. Kun ei iske niin ei etene. Luin kuitenkin loppuun, vähän ristiriitaisin tunnelmin.



Leena Parkkinen : Sinun jälkeesi Max
Oma ostos kirjailijalta, makuloinnin alta napattuja 

Pidin kovasti ensimmäisenä Parkkiselta lukemastani Säädyllinen ainesosa -romaanista. Siispä odotukset olivat suuret myös tämän suhteen.

En tiedä johtuiko sitten odotuksista vai mistä, mutta en oikein millään päässyt mukaan siamilaisten kaksosten matkaan.  Max on toinen kaksosista ja tarinaa kertoo hänen toinen puoliskonsa. Matkustetaan kummajaisina sirkuksessa, kohdataan naisia ja miehiä, halveksuntaa ja rakkautta, hyväksikäyttöä ja... tavallaan rakkautta siinäkin.

Jotenkin tarina hajosi käsiini, enkä oikein vieläkään tiedä, oliko kyseessä juonellinen romaani vai sarja kohtauksia ja tunteita. Tavallaan kirja ehkä onkin kertomus siitä, miten ulkopuolisuuden tunne ja rakkauden etsiminen saattavat tarttumaan rippeisiin ja hyväksymään liian paljon, elämään vain hetkittäin.

Lukukokemukseeni vaikutti ehkä henkilöhahmojen groteskius, enkä nyt tarkoita siamilaisten kaksosten fyysistä tilaa. Jokainen henkilöhahmoista on jollain tavalla rikki. Taustalla voi olla lapsuuden kokemukset, mielen järkkyminen, elämätarina, fyysisten haasteiden aiheuttamat ongelmat - oli syynä mikä tahansa, jokin on kierossa. Joukosta löytyy ystävyyttä, rakkautta, hellyyttä, välittämistä eli toivoa, mutta silti vieraus säilyy. Sitä en tiedä, mitä kykenemättömyyteni löytää kauneutta tästä henkilögalleriasta kertoo itsestäni, mutta tällä kertaa en pystynyt näkemään pinnan alle.

Romaanin juoni on myös hajanainen, enkä aina pysynyt ihan kärryillä aikajärjestyksen suhteen. Kieli on kaunista ja selkeää, kuvaukset eläviä, mutta... tällä kertaa en vain yksinkertaisesti lämmennyt kirjalle, sen henkilöhahmoille tai tarinalle. Joskus näin käy.