(Luku)päiväkirja: Yhden viikon loppu

 7.3.2021 Sunnuntai 

Se on tosiaan jo sunnuntai. Taas on yksi viikko melkein loppu. Ihan hyvä viikko lukemisten osalta ja ok muutenkin, mutta miksi ihmeessä tuntuu, että elän viikko kerrallaan odotellen... niin mitä ? 

Joka viikko odotan viikonloppua. Töissä on ihan mielenkiintoinen vaihe menossa, mutta tahti kiihtyy ja vähän hirvittää. 

Odotan Koronan loppua (eikös me kaikki?), mutta näyttää taas vähän toivottomalta. Ehkä siksikin vain juoksen tätä oravanpyörää (miksi sanotaan oravanpyörä, eikös ne ole yleensä hamstereilla?) enkä oikein tiedä, missä se maaliviiva oikein häämöttääkään. Juoksen vaan - kehää tässä pienessä etäkuplassani. 

Odotan kesäkuuta ja sitä, että viimein taas oltaisiin edes vähän aikaa samassa paikassa isännän kanssa. Samalla pelkään, ettei se tule jostain syystä (Korona) onnistumaan. Ikävä on kova ja ajatuskin siitä, ettemme näkisikään saa kyyneleet nousemaan silmiin. Lisäksi stressaan jo nyt koronatestin ja tuloksen ajoittamisesta, että päästään koneeseen - tai mahdollisesta rokotustodistusvaatimuksesta, kun en tasan taida rokotusta saada kesään mennessä. 

Onneksi aika kuluu nopeasti. Toisaalta, kurjaa kun aika vain kuluu. Eikös tässä pitäisi elää ? 

Kuva on kuin synkempikin goottilainen maisema. Se ei kerro koko totuutta kelistä, vaikka ehkä mielenmaisemana välillä toimiikin. Rannassa oli vänkää, kun aurinko paistoi lumisateen läpi, mutta ei siellä nyt ihan noin tummaa ollut... Pitäisi varmaan uusia kännykkä, että saisi paremman kameran kävelyseuraksi. 

No, ainakin kirjojen suhteen olen edennyt yllättävänkin hyvin. 

Tällä viikolla sain loppuun peräti kaksi kirjaa. 

Amelia Peabodyn seikkailujen 4. osa The Lion in the Valley oli samalla tavalla epäuskottava käänteissään ja karikatyyrimäinen henkilöhahmoissaan kuin kolme ensimmäistäkin osaa, mutta viihdyin varsin hyvin. 

Sain myös loppuun huikean ison urakan. Nigella Lawsonin How to Eat äänikirjana tuli kuunneltua hereillä kokonaisuudessaan. Jos lasketaan kaikki aika, jonka se on ollut päällä... No, kirja on rullannut varmaan ainakin pariin kertaan. Sen verran tehokas unilääke se on ollut. Yllättävän hyvin tuollainen tarinallinen keittokirja myös toimii äänikirjana. Tosin olen iloinen siitä, että minulla on hyllyssä alkuperäinen opus ihan painettuna. Reseptien käyttö äänikirjasta ei tule minulta onnistumaan koskaan. 

Seuraavakin ruokaan liittyvä opus on minulla jo aloitettuna Samin Nosratin Salt, Fat, Acid, Heat on genrensä klassikko, johon en ole koskaan tullut tarttuneeksi. Reseptejä kirjasta ei löydy, vaan luvassa on käsittääkseni opastusta tasapainoiseen kokkaukseen ilman niitä. Saa nähdä, miten käy. Olen kuunnellut vasta ekan luvun. 

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään on myös äänikirjana mielenkiintoinen, mutta Toto on halunnut nyt lukea Nextorysta lukukunnari kirjojaan, joten se ei ole ollut minun käytettävissäni. Siispä olen kuunnellut Audiblesta hankkimaani The Wolves of London-romaania. Aika alussa olen siinäkin. Käsitin kyseessä olevan jonkunlainen fantasia, mutta ainakin toistaiseksi mennään ennemminkin dekkaritunnelmissa. Vähän tyyliin parannuksen tehnyt rikollinen joutuu vielä kerran vanhoihin piireihin. Katsotaan, miten etenee. 

Kirjahyppely siis vauhdissa taas, vaikka olenkin onnistunut saamaan jotain myös loppuun. Ekirjana minulla on kesken Rachel Cuskin Ääriviivoja. Pidän vahvasta kerronnasta todella paljon. Pitää ehdottomasti hankkia vielä Siirtymä ja Kunniakin. Harmittaa, kun en kerralla hankkinut koko trilogiaa Elisa Kirjan alesta, kun oli mahdollisuus. 

Loppuun luettuja: 

Elizabeth Peters: Crocodile on the Sandbank, The Curse of the Pharaohs, The Mummy Case, Lion in the Valley

Ekirja

Nigella Lawson: How to Eat 

Audible äänikirja kirjoittajan itsensä lukemana

Ääni ja aksentti taattua Nigellaa. Tykkäsin, vaikka toimikin erittäin hyvin illan unilääkkeenä. 

Voi Amelia... riemastuttavan rasittava

Amelia Peabody on karikatyyri viktoriaanisen ajan "bossy lady"-hahmosta. Hän on englantilainen, pukeutuu käytännöllisesti, ei pyörry koskaan, haluaa arkeologisille kaivauksille ja pelastaa harhautuneita sieluja (ihmisiä) riippumatta näiden toiveesta tulla pelastetuksi. Lisäksi hän on mielestään aina oikeassa ja ryntää eteenpäin sateenvarjo ojossa keskellä Egyptin kuumuutta vaaroista ja vaikeuksista välittämättä. 

Itse asia Amelia on hahmo, jonka hyvin voisi vähän pyöristettynä ottaa vaikka esikuvakseen. Samanlaisesta itsevarmuudesta ja "puskutraktoriasenteesta" voisi olla apua vaikka nykyajan bisnesmaailmassa. Amelia on nimittäin myös hyvin rakastettava ja pidetty ja äärimmäisen hyväsydäminen. 

"Rasittava naisihminen" voisi kuulua aikalaisten (miesten) suusta, mutta lukijalle on tarjolla varsin piristäviä hetkiä - tosin mielellään kohtuuannoksissa.

Minulla meni neljän ensimmäisen osan Omnibus-painoksen lukemiseen vajaat 2 vuotta. 

Elizabeth Peters: Crocodile on the Sandbank, The Curse of the Pharaohs, The Mummy Case, Lion in the Valley

Kirjat itsessään ovat käänteissään villejä ja juoneltaan välillä (usein) uskottavuuden tuolla puolen, muttta niissä on hauskasti jotain samaa kuin ilmestymisaikansa (1975-1985) humoristisissa seikkailu- / dekkarielokuvissa. Vaikka ollaan aikakautena aikaisemmin ja miljöökin on pyramidien kyljessä, on näissä jotain pikkuisen väreissä liiottelevaa ja letkeää. 

Amelia on piristävän omanlaisensa ja kirjoista löytyy muutama muukin naishahmo, jotka eivät ihan sovi kuvatun aikakauden käsitykseen naisten roolista ja tavasta toimia, vaikka ehkä sopivasti pyörtyilevätkin. Itse asiassa päähenkilöt ovat kaikki melko värikkäästi kuvattuja ja jonkinlaisia karikatyyrisiä hahmoja. Radcliffe Emerson on jonkinlainen sekoitus Indiana Jonesia ja merirosvoa ja pieni Ramses-poika pikkuvanhoine tapoineen ja kyvyllään joutua taukoamatta vaikeksiin on oikeastaan aika hellyttävä. Tosin kiitän kohtaloa siitä, että meidän pikkuvanhamme eivät ole koskaan olleet ihan tuolla tasolla. Puistattaa ajatuskin.

Murhat, antiikkivarkaudet ja kaikenlaiset epäilyttävät roistot villeine motiiveineen ja vielä villeimpine valeasuineen ovat kuin suoraan sarjakuvista. Kaikenlaisia kiemuroita riittää ja juoni on useimmiten sen verran odottamaton, että ihan helposti ei ratkaisua keksi. 

Minä sekä hermostuin Ameliaan ja vähän mutkat suoriksi vetäviin käänteisiin, mutta sitten pidin välillä taukoa ja taas nautin ja naureskelin. Joissan kohdin mentiin kyllä melko rankasti kaiken mahdollisen uskottavuuden tuolle puolen, mutta kun todellisuus on tällä hetkellä samanlaista kuin ennen luettiin dystopiakuvauksista, niin mieluusti pistän vaakaan jotain toiselle puolen nojatuolissa lukiessa. 

Kuriositeettina muuten mainittakoon, että kuvaukset arkeologisilta kaivauksilta ja Egyptistä yleensä vaikuttavat niin eläviltä todennäköisesti sen vuoksi, että kirjat on kirjoittanut oikea egyptologi... ilmeisesti ihan vain harrastuksekseen! 

(Luku)päiväkirja: Joulu tulla jollottaa

Lauantai 19.12.2020

Joulu on jo ensi viikolla. Juuri tuossa pohdittiin esikoisen kanssa, mistä joulutunnelman viimeaikainen katoaminen oikein johtuu. Olimme molemma paljon enemmän joulufiiliksissä alkukuusta. Ehkä se on tämä musta pimeys, joka päivisin hallitsee märkänä harmautena. Synkistää. 

No, joulukuusi on kuitenkin hankittu ja koristeltu, lahjat alkavat olla valmiina, jouluisia herkkuja on nautittu jo koko kuukausi. Ehkä ongelma onkin siinä? Kun on kaikenlaista koko ajan ei odotus tunnu enää miltään... Yltäkylläisyys tylsistyttää. 

En tiedä. Voi olla, että ollaan vaan vähän väsyneitä ja joulu stressaa. Pitäisi (taas) siivota. 

Viikko onkin mennyt aikalailla töiden parissa. Paitsi illat, illat ovat venyneet vähän älyttömien elokuvien parissa (Huikopeli, Labyrintti...). Olen toki lukenutkin. Kevyttä vuorossa kirjoissakin. 

Sunnuntai 20.12.2020

Kolme päivää töitä ja sitten on joulu. Tämän vuoden joulusiivous on jäänyt vähän niin ja näin, mutta ehkä nyt on tärkeämpää viettää aikaa yhdessä ja levätä. Kai siivousta ehditään vielä täydentämään ennen joulua... 

Sitä paitsi, noudatamme tunnelmavalaistuksen taktiikkaa. Kuusessa on kynttilät, ikkunoissa tähdet, takassa muutama kynttilä lisää ja sydännauha kimaltelee kirjahyllyssä. Eivät näy hämärässä ihan kaikki pölypallot... 

Eilen touhusin kuunnellen äänikirjaa. Trevor Noahin Laiton lapsi tuli kuunneltua loppuun. Se oli jännällä tavalla häiritsevä kirja. Mielenkiintoinen tarina lapsuudesta ja nuoruudesta Etelä-Afrikassa Apartheidin loppumisen aikoihin. Kevyesti kirjoitettu kirja ei ole kevyt tarina, mutta mielenkiintoinen. Lopputuloksena olisi voint olla paatoksella kirjoitettu ryysyistä rikkauksiin paatos, mutta Noah selvästi on kuitenkin ylpeä juuristaan, eikä halua valittaa tai kerätä säälipisteitä. 

Noin muuten olen lukenut joulukalenterikirja Yöjunaa. Toto lukee luvun päivässä, minulla näköjään on tahtina viikon luvut kerralla. En yhtään ihmettele, että Toto lukee uskollisesti kirjaa eteenpäin. Tarina on tunteikas, jännittävä ja mielenkiintoinen. Minäkin haluan ehdottomasti tietää, löytyykö isoäiti. 

Tänään ostin Totolle kaksi joululahjakirjaa lisää. Saa nähdä, mitä tykkää. Nyt on neljä kirjapakettia. Luulisi krantummankin lukijan löytävän edes jotain mielenkiintoista joululomalle.

Loppuun luettuja: 

CC Dragon: A Dungeon, a Vampire and an Infatuation

Oma ostos Kobosta 

Deanna Oscar paranormal mystery sarja on edennyt jo kuudenteen osaan. Kaava on tuttu ja hahmotkin aika standardeja. Meedioetsivä, case ja enkelit apuna. Siinä se. Täytyy sanoa, että sarjan alkluosat olivat parempia. Tässä ei tullut oikein mitään mielenkiintoisia uusia kuvioita ja vanhat ovat vähän turhankin tuttuja. Välipala. 

Elizabeth Peters: The Mummy Case

Amelia Peabody palaa Egyptiin, tällä kertaa mukanaan myös pikkuvanha poikansa. Vaikka kaava tässäkin on sinänsä tuttu, jotenkin viihdyin vielä edellistä osaa paremmin. Näissä tarinoissa ei ole mitään se kummempaa taustakuviota ja se auttaa. Voi ihan vaan keskittyä seuraamaan tapahtumia ja nehän ovat tietysti mielenkiintoisen kiemuraisia. Toki Egypti ja linkitys maan historiaan, faaraoihin ja pyramideihin luo myös oman viehätyksensä. 

Trevor Noah: Laiton lapsi 

Bookbeat

Lapsuus ja nuoruus Etelä-Afrikassa apartheidin loppua ennen ja sen jälkeen. Hauska, kevyesti kirjoitettu kirja elämästä, jossa väkivalta ja toivottomuus eivät koskaan ole kaukana. Tuntuu hurjalta lukea pikkurikollisuudesta, kotiväkivallasta ja vaikeudesta nähdä tulevaisuutta vain ihonvärin vuoksi. Noah kertoo todella pelottavista asioista asiallisen toteavasti ja huumorilla, mikä tekee kertomuksista ehkä vielä pelottavampia. Minulle jäi erityisesti mieleen kohta, jossa nuoret miehet hankkivat  iltaisin muutaman pullon olutta ja viettävät sitten iltaa kuunnellen ympärillä kaikuvia laukauksia ja tunnistamalla niihin käytettyjä aseita. Ihan käsittämätöntä. Ei siis niinkään se, että laukauksia kuului, vaan se, miten ne olivat normaaleja noiden poikien elämässä - jokapäiväistä ja jonkinlaista huvitusta tarjoavaa taustaääntä.