Taivaanpallo

Taas on mennyt aikaa edellisestä kirjoituksesta. Töissä ei kerrankin ole kiire ollenkaan, mikä on johtanut jonkinlaiseen leijuvaan tilaan, jossa en myöskään saa kotona mitään aikaiseksi. On se kumma. Näköjään minun pitää olla stressaantunut ja aikataulujen paineessa, jotta saisin pienimmänkin asian hoidettua. Keskimmäisen rippijuhlatkin ovat tulossa ja olen olohuoneremontin valmistumisesta saakka yrittänyt miettiä sinne pitopalvelua tai muita järjestelyjä... arvatkaapa olenko saanut mitään aikaiseksi ?

Toisaalta on ihana olla ja tehdä asioita sitä mukaa, kun ne juolahtavat mieleen ja siltä tuntuu. Pitäisi kai enemmän luottaa siihen, että elämän virta vie eteenpäin ja asioilla on taipumusta hoitua. Samalla tavalla kuin lapset uskovat nykyhetkeen, eivätkä kauheasti mieti tulevia haasteita.

Lapsen näkökulmasta ja uskosta asioiden järjestymiseen kirjoitti myös Olli Jalonen yhden Finlandia-palkinnon edestä. Usein tartun palkittuihin ja suosittuihin kirjoihin vähän varovaisesti, sillä odotusten noustessa kohoaa myös pettymyksen riski. Instassakin huomasin kyselyn pettymyksiä aiheuttaneista teoksista ja niiden joukossa oli todella monta hypetettyä suosikkia. Varmaan juuri luotujen odotusten vuoksi. Olli Jalosen kirja kuitenkin onnistuu lunastamaan ainakin osan luoduista lupauksista. Se oli näkökulmaltaan tarpeeksi kiinnostava ja hitaudestaan huolimatta tarina eteni. Silti mieleeni jäi jotain häiritsevää, joka estää pitämästä kirjasta varauksettomasti.

Olli Jalonen: Taivaanpallo
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Äänikirjan lukijana : Aku Laitinen 
2018 Finlandia-voittaja

Angus asuu Saint Helenan saarella ja on koko pienen ikänsä tehnyt lintuhavaintoja ja kirjannut ylös tähtitaivaan muutoksia saarella vierailleen Edmund Halleyn ohjeiden mukaisesti. Pieni poika asuu äitinsä, sisarensa ja kahden nuoremman veljensä kanssa ensin isänsä vanhassa talossa, sitten pastorin piharakennuksessa.

Vähitellen saaren ilmapiiri myrkyttyy. Puhutaan itsevaltaisesta kuvernööristä ja vallankumouksesta. Samalla saarelle kiemurtelee myös uskonnollisen fanatismin aate, joka saa naapurit kyräilemään toisiaan ja miehet selittämään itselleen väkivallan oikeutusta synnin karsimiseksi. Lopulta tilanne kärjistyy niin, että Angus lähetetään viemään viestiä Halleylle Lontooseen ja hänen elämänsä muuttuu kokonaan.

 Lapsen mielessä ei pahalle löydy oikeutusta, eikä hyvyydellä ole mitään tekemistä ihmisen ihonvärin tai sosiaalisen aseman kanssa. Vain teot merkitsevät jotain, mutta pienillä padoilla on myös suuret korvat ja aikuisten jutut saavat oman tulkintansa. Lapsen kertomana tulee tarinasta samaan aikaa pehmeämpi ja lempeämpi sävy, joka aikuisen lukemana muuttuu julmaakin julmemmaksi, koska väkivaltaa ei voi puhua pois. Oikeutusta tai selitystä ei ole, on vain teot ja tapahtumat.

Ihmiset osoittautuvat kirjassa kaikki omalla tavallaan vajavaisiksi, jopa ihailtu herra Halley, jonka toiminta avunpyynnön osalta ei ole aivan odotetun kaltainen. Siksi tarinassa on jotain kovasti inhimillistä. Tavallaan hellyyttävää, mutta kuitenkin hiukan raivostuttavaa on myös Anguksen (lapsen)usko. Hänen mielestään herra Halley ei voi tehdä mitään väärää ja asiat kyllä joskus järjestyvät. Toki ajan myötä ja pojan kasvaessa myös näkemys maailmasta muuttuu ja pinnan alta voi hiljalleen havaita totuuksia, jotka ehkä ovat siellä olleet aina hautautuneina lapsen viattomuuden alle.

Juonen etenemistä ei voi syyttää liiasta vauhdikkuudesta, mutta ainakin äänikirjana virtaan oli helppo solahtaa ja antaa Anguksen viedä mukanaan. Helppouden alla oli myös jotakin syvästi häiritsevää. Ehkäpä lapsen ajatusten kontrasti siihen, miten aikuinen tapahtumia ja puheita tulkitsee loi särön, jonka vuoksi kirja jää mieleen eikä lukija/kuuntelija missään kohtaa oikein pääse liiaksi rentoutumaan. Saman särön luoman jännitteen vuoksi kirja kai myös palkintonsa ansaitsi, mutta samalla en oikein voi sanoa kirjasta varsinaisesti pitäneeni. Se on hyvin kirjoitettu, mielenkiintoinen usealla tasolla, mutta jättää levottoman ja epämääräisen ärtyneen olon.

Kirkkaus vei mukanaan mielen syövereihin

Ei pitäisi varmaan sanoa tätä, mutta osaksi olen ihan iloinen kuopuksen sairastumisesta. Ei, en sen takia, että hän on flunssassa - toki toivon hänen voivan hyvin ja pysyvän terveenä -  vaan siksi, että pakollinen paikallaanolo vapautti minulle viikonlopun.

Emme lähteneetkään tien päälle, vaan vietimme rauhallisen kotilauantain. Minä tietysti osittain ulkona kävelyllä, mutta suurelta osin sohvannurkkaan lukemaan uppoutuneena. Minulla onkin ollut aivan mahtava kolmen suora. Säädyllinen ainesosa, Corpus (siitä lisää vielä) ja nyt tämä.

On kirjoja, joihin uppoutuu niiden tarinan kiinnostavuuden ja houkuttelevuuden vuoksi. Sitten on kirjoja, jotka vetävät mukanaan kurimukseen, josta pois päästäkseen on juostava rinnan pistoon saakka. Viimeisen sivun jälkeen sydän hakkaa.

Riitta Jalosen Kirkkaus kuuluu noihin jälkimmäisiin.

Riitta Jalonen : Kirkkaus 
Luettavaksi kustantajalta Kirjamessuilla 

Janet Frame oli uusiseelantilainen kirjailija, joka vietti kymmenen vuotta elämästään mielisairaalassa väärän skitsofrenia-diagnoosin vuoksi. Yli kahdensadan sähköshokin jälkeen hänet oltiin juuri passittamassa lobotomia-leikkaukseen, kun julkaistu ja palkittu esikoisromaani sai lääkärin peruuttamaan toimenpiteen.

Riitta Jalonen on sukeltanut Janet Framen elämään todelliseen elämäkertaan löyhästi perustuvan, mutta fiktiivisen tarinan muodossa. Kertojana on Janet itse. joka kirjaa ensimmäisen luvun, mistäs muualtakaan kuin mielisairaalasta. Tarina ei kuitenkaan ala siitä. Runoja kirjoittava ja epäkäytännöllinen äiti, kaatumatautinen veli, siskot ja perheen tragediat sekä köyhyyden lävistämä perhe-elämä eivät anna tukea erityisen herkän nuoren tytön kehitykselle tasapainoiseksi naiseksi. Ilmapiirin vaikutukselle altis ja helposti mieleensä kadoksiin painuva Janet etsii turvaa ja selkeyttä, mutta löytää vain paineita ja jatkuvaa valkoista liituviivaa.

Kirjan lyhyet luvut poukkoilevat lapsuusajan muistojen, traumaattisten sairaalakokemusten ja vapauden mukanaan tuoman ajelehtimisen välillä. Lukija putoaa kirjailijan ja kirjoittajan mukana muistosta ja tunteesta toiseen. Sirpaleisesta kerronnasta syntyy kristallisen selkeä kuva naisesta, jonka paloja sanat pitävät kasassa. Sanat ja toiselle puolelle maailmaa muuttanut psykoanalyytikko / nuoruuden ihastus.

Jännästi Janet Framesta löytyy kaiken syövereihin valuvan mustan nesteen keskeltä kivenkova ydin. Oli kyse sitten kerrotuksi tahtovista tarinoista, kirjoitetuksi halajavista sanoista vai pelkästään kaiken keskeltä pintaan ponnistavasta elämänhalusta, se on pelastus. Vaan mistä pitää pelastua? Itseltään?

Tästä kirjasta on oikeastaan aika vaikea kirjoittaa. Se räjäytti tajuntaan reikiä, joista kuin ihmetellen katsoo sinistä taivasta pilvien takana. Kirjamessuilla kirjailija kertoi kirjoittamisen ottaneen voimien päälle. En yhtään ihmettele. Lukeminenkin oli varsin intensiivinen kokemus. Jotenkin kielen rytmi sitoo umpisolmut, joista ei pääse irti kuin lukemalla vielä yksi luku, ja vielä yksi, ja vielä yksi.

Ehdottomasti tämä tarkoittaa, että tulen lukemaan muitakin Riitta Jalosen kirjoja, jotka häpeäkseni ovat vasta lukulistallani. Niin, ja Janet Framekin pongahti kerralla lukulistan kärkikahinoihin. Kuulostaa siltä, että hänen kirjansa olisivat rankkaa, mutta vaikuttavaa luettavaa. Enkä sitä paitsi oikeastaan tunne laisinkaan uusiseelantilaista kirjallisuutta.