Hämmästyneitä kaniineja ja ranskalaisia klassikoita - Au revoir tristesse

Ranska on sattuneesta syystä aina lähellä sydäntäni ja jonkin verran olen lukenut myös ranskalaisia kirjoja. Tosin tämän kirjan luettuani totesin, että aukkoja ranskalaisten klassikoiden kohdalla on osaltani huomattavasti enemmän kuin brittiläisten... 

Tässä kirjassa Groskop yhdistää omia muistojaan ranskalaisiin klassikoihin, niiden yleisiin tulkintoihin ja omiin ajatuksiinsa. Aivan oikein. Varsin mielenkiintoista sekin. (Niin kuin muuten oli Groskopin vastaava teos venäläisistä klassikoistakin). Tosin tulin taas ajatelleeksi, että ranskalainen stereotypia taitaa vaihdella aikalailla pohtijan näkökulmasta riippuen. Minulle tuo Groskopin kuvaama intellektuelli villiys on vierasta, ennemminkin mietin leppoisaa ja auringontäyttämää maalaiselämää tiiviissä, mutta ulkopuolisille vaikeasti tavoitettavassa yhteisössä. 

Viv Groskop : Au revoir tristesse ja muita elämänoppeja ranskalaisista klassikoista 

äänikirja lukijana Johanna Kokko, Storytel 

Kahdestatoista kirjaan listatusta klassikosta tunnen nimeltä kaikki, mutta olen oikeasti lukenut vain kaksi ja niistäkin toisesta vain osan. Tosin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä on sen verran massiivinen, että jo parin ensimmäisen osan lukeminen laskettaneen. Toinen lukemani on Choderlos de Laclos'n Vaarallisia suhteita ja sen olen nähnyt myös sekä kahtena elokuvana että Ryhmäteatterin esityksenä Suomenlinnassa. 

Viimeksi mainitun luin nuorena lomamatkalla ja paradoksaalisesti se taisi olla ensimmäinen pidempi englanniksi lukemani romaani. Proustia puolestaan olen tavannut ranskaksi, pääasiassa lomilla ja matkoilla sitäkin, mutta vasta näin vähän varttuneempana. Pidän molemmista kirjoista kovasti, joten ehkä niiden perusteella pitäisi poimia luettavaksi muitakin Groskopin listasta. 

Toisten lukijoiden valitsemat kirjalistat ovat mielenkiintoisia. Ne kertovat paitsi luetuista kirjoista, myös listan laatijan ajatusmaailmasta. Tosin on vaikea sanoa, kumpi vaikuttaa kumpaan. Kirjat ajatusmaailmaan vai ajatusmaailma kirjavalintoihin, todennäköisesti molemmat molempiin. Joka tapauksessa, mielenkiintoista. 

Groskopin tapa kirjoittaa on myös mielenkiintoinen. Hän lähestyy kirjoja omien kokemustensa ja ajatustensa kautta. Nuoruuden ranskalaisuuden (sen intellektuellin kulttuurimaailman ja seksikkäiden ranskalaisten) ihailu johdatti hänen opiskelemaan kieltä, jos sittemmin vaihtui venäjään aiemmassa kirjassa selvitettyjen yhteyksen vuoksi. Jokainen kirja kietoutuu paitsi yleisiin tulkintoihin ja historiaan, myös Groskopin ajatusten kehittymiseen tai tapahtumiin hänen nuoruudessaan.

Pidin siis kirjasta kovasti ja sitä lukiessani inspiroiduin myös listaamaan omaa klassikkolistaani, joka on muokannut käsitystäni ranskalaisuudesta ja ihmisyydestä yleensä. 

Oma listani

Kuten mainitsin, oma listani olisi toisenlainen - Proust siltä löytyisi ehdottomasti. Se edustaa vähän uudempaa tuttavuutta, sillä vaikka nimenä Kadonnutta aikaa etsimässä on toki tuttu jo kaukaisista opiskeluajoista lähtien, aloin lukemaan sitä vasta muutama vuosi sitten.  

Aivan ensimmäinen kosketuspintani ranskalaisiin klassikoihin taisi olla Alexandre Dumas. Kolme muskettisoturia ja Monte Criston kreivi ovat suosikkejani. Niistä heijastuu jotenkin sellainen ranskalainen ritarillisuus yhdistettynä vähän veijarimaiseen maailmankatsomukseen. Jopa Monte Cristo on traagisessa kostossaan miltei koomisen kunniantuntoinen ja kaikesta huolimatta ajoitus ja juonenkäänteet muistuttavat välillä teatterilavan tragikoomisen farssin kuvioita. 

Vähän vanhempana löysin kaksi Margueritea, Duras'n ja Yourcenarin. Ensimmäinen on myös Groskopin kirjassa, mutta minulle hän jäi jotenkin etäisemmäksi. Marguerite Yourcenar puolestaan. No, Memoires d'Hadrien on edelleen yksi parhaista ikinä lukemistani historiallisista romaaneista. Sen henkilökuva keisarista luotaa syvältä. Jotenkin jännästi nyt mieleeni nousee  myös Asko Sahlbergin Herodes. Pitäisi lukea nuo kaksi uudelleen ja rinnakkain löytääkseni alitajunnasta nousevan yhteyden. Onkohan se henkilökuvauksen inhimillisyydessä ? 

Tuo läpikotaisen inhimillisyyden vuoksi pidän kovasti myös muista lukemistani Yourcenarin kirjoista, kuten mm. Feux, Le coup de grâce ja Le tour de prison. (Viimeisin on itse asiassa matkakertomus Aasiaan...nimenvalinta kertoo siis myös kirjailijan huumorintajusta) 

SUURIN RAKKAUTENI

ranskalaisista klassikoista on kuitenkin Alphonse Daudet'n Lettres de mon moulin

"Ce sont les lapins qui ont été étonnés... Depuis si longtemps qu'ils voyaient la porte du moulin fermée. les murs et la plate-forme envahis par les herbes, ils avaient fini par croire que la race des meuniers était eteinte, et, trouvant la place bonne, ils en avaient fait quelque chose comme un quartier général, un centre d'opérations stratégiques: Le moulin de Jemmapes des lapins..."

Osaan tuon kirjan alun miltei ulkoa. Sen verran monta kertaa olen sen lukenut - ja kuullut. Alkuvuosina isännällä oli tapana lukea minulle iltaisin ääneen. Kävimme läpi monenlaisia kirjoja, mutta aivan kuin pienillä lapsilla iltasaduissa, minullakin oli suosikkini. En koskaan väsynyt kuuntelemaan uudelleen ja uudelleen Kirjeitä myllyltäni eli lyhyitä satuja etelä-ranskalaisesta maalaiselämästä jonnekin 1800-luvun alkuun sijoittuen. Varsinkin tuo aloitus kaikessa runollisuudessaan oli kertakaikkisen ihanaa kuunneltavaa, eikä ajatus vanhassa myllyssä asumisesta tarinoita kirjoittamassa voinut olla herättämättä minussa haavekuvia. 

Toisia suosikkejamme olivat Le Petit Nicolas-kirjat, joiden maailma on toki vanhanaikainen, mutta pienen pojan aivoitukset ja touhut taitavat olla universaaleja ja ajasta riippumattomia. Liekö noihin kirjoihin ihastuminen sitten ennakoinut ja valmistellut kolmen oman pojan saamista? 

Sinänsä ei siis ole ihme, että minun kuvani ranskalaisesta kirjallisuudesta on vähemmän intellektuelli ja enemmän maalaisromanttinen. Löytyväthän suosikkilistaltani myös mm. Marcel Pagnolin tarinat lapsuudestaan ja nuoruudestaan, kuten La gloire de mon père ja Le château de ma mère, joista on tehty myös aivan ihastuttavat elokuvat.

Kirjahyllyä katsoessani, silmiini osuvat myös Montesquieun Lettres persanes sekä vähän uudemman klassikkokirjailijan eli Jean d'Ormessonin teokset, joista varsinkin löyhästi Mitfordin tyttöihin perustuva trilogia on mielenkiintoinen. 

Varsinaisesti mitkään lukemani kirjat eivät siis suoraan liity tuohon Groskopin ihannoimaan pariisilaiseen intellektuellielämään. On luonnollista, että minun mielessäni ranskalaiset klassikot ja stereotypiat ovat vähän toisenlaisia. Ehkä juuri siksi on niin mielenkiintoista lukea kirjoja sekä erityisesti toisten ajatuksia kirjoista. Niistä aukeaa ihan uusi maailma ja sen kuva, jota verrata omiin käsityksiin. 

Ranska-haasteen aloitus Jean d'Ormesson- Le bonheur à San Miniato

Jean d'Ormesson : Le bonheur de San Miniato
Oma ostos Kobosta

Oi ihanuutta. Löysin Jean d'Ormessonin O'Shaugnessyn tytöistä ja Romeron pojista kertovan trilogian kolmannen osan. Se oli ilmaantunut Koboon sähköisessä muodossa. Olinkin jo melkein alistunut siihen, etten kirjaa kovin helpolla saisi käsiini sen puuttuessa kesällä jopa Ranskassa kirjakauppojen hyllystä kokonaan.

Minusta on tullut fani. Vuonna 1925 syntynyt herrasmies, joka filosofoi elämästä ja kirjallisuudesta pilke silmäkulmassa on valloittanut minut vähitellen. Näin neljän kirjan (Le Vent du soir, Tous les hommes en sont fous, Qu'ai-je donc fait ja Le bonheur à San Miniato)   ja yhden elokuvan ( Haute Cuisine- Mestari keittiössä)  jälkeen voin rehellisesti sanoa, että minusta Jean d'Ormesson on ansainnut paikkansa Ranskan akatemian penkeillä. Hänessä kulminoituu jotain ajatonta charmia, joka kantaa yli vuosikymmenien ja sukupolvien, samoin kuin hänen tarinansa.

Le bonheur à San Miniato on kolmas osa trilogiassa, jossa seurataan kahden suvun vaiheita1800-luvulta toisen maailmansodan jälkeisiin aikoihin. Tässä viimeisessä osassa kertoja vie kuulijansa toisen maailmansodan vaiheisiin. Saamme rautaisannoksen historiaa ja historiallisia henkilöitä höystettynä todellisten tapausten sekaan limittäin ja lomittain solmitulla  tarinalla. Sekoitus on niin uskottavasti tehty, että välillä joutuu oikein muistuttamaan itseään kyseessä olevan kuitenkin fiktion.

Kaksi ensimmäistä osaa (Le Vent du soir ja Tous les hommes en sont fous) olivat kertakaikkisen lumoavia, täynnä rakkautta, seikkailua, politiikkaa sekoitettuna historiaan. Tämä kolmas osa ei ole ihan samantasoinen. Välillä tarina vähän junnaa paikoillaan ja historialliset faktat vievät tilaa päähenkilöiltä. Ehkäpä toinen maailmansota on sittenkin liian lähellä ja liian täynnä tärkeäksi koettuja yksityiskohtia, jotta sen saisi tiivistettyä romaanin raameihin. Silti, historiasta kiinnostuneelle trilogia elävöittää faktoja mielenkiintoisella tavalla. Sukutarinoista pitävälle on luvassa värikäs ja polveileva persoonallisuuksien virta. Seikkailua ja romantiikkaa kaipaavalle kirjat ovat täynnä vaarallisia käänteitä, petosta, rakkautta ja taistelun tuoksinaa.

En vieläkään ole osunut missään näkemään d'Ormessonin kirjoja suomeksi käännettyinä - en ole varma onko niitä edes käännetty. Ranskaksikaan nämä eivät kuitenkaan ole vaikeaa luettavaa. D'Ormessonilla on kyky kirjoittaa ymmärrettävää ja yksinkertaisen kaunista ranskaa, jota on nautinto lukea vähän vähemmänkin harjaantuneella kielitaidolla. Hän ei brassaile vaikeilla lauserakenteilla tai ylenmääräisillä sivistyssanoilla.

Tällä kirjalla avaan tilini myös Anna minun lukea enemmän - blogin Vive la France haasteeseen. Jatkoa seuraa sillä d'Ormessoniltakin minulla on vielä lukematta useampikin teos.

Eka kerta...

Tällä viikolla yllätimme itsemme isännän kanssa ja teimme jotain, mitä emme ole kokeilleet edes opiskeluaikoina. Silloin ei Turussa tainnut olla varsinaisesti tarjollakaan ja töihinmentyä ei arkipäivänä kerinnyt tällaisesta edes haaveilemaan.

Siis mistä ? Melkein voin jo kuulla mielikuvituksenne kiitävän mitä hurjemmissa kuvitelmissa. Tästä voi kuitenkin kirjoittaa ihan punastelematta. Ensimmäistä kertaa melkein kahdenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen menimme arkipäivänä elokuviin päivänäytökseen. Juu-uh - pitäähän tämä minun "vapaaherrattarena" oloni jotenkin hyödyntää, kun kerran mahtui miehenkin kalenteriin.

Elokuvaksi valikoitui Haute Cuisine - Mestari keittiössä (orig. Les saveurs du palais) paristakin syystä. Ensinnäkin siinä puhutaan ruoasta ja koko elokuva on täynnä ihania annoksia. Toiseksi, elokuvan presidentin roolissa on ikinuori Jean d'Ormesson. Tämä Ranskan Akatemian jäsen on ainakin minulle tutunpi nimenomaan kirjailijana, joten pitihän hänet käydä bongaamassa tällä kertaa näyttelijänä.

Elokuvan juoni pohjautuu tositapahtumiin. Miterrandin ollessa presidenttinä hän kutsui Elysée-palatsiin yksityiseksi keittiömestarikseen naisen. Tämä aiheutti tietysti machoreaktion presidentillisissä keittiöissä. Tarinassa seurataan kutsun katalysoimia tapahtumia.

Parasta antia tässä filmissä ovat kuvat Elyséestä sekä toinen toistaan upeimpien ruokalajien kavalkadi. Vähän harmillista oli tarinan hajanaisuus. Nykyhetken ja takaumien välillä ei oikein ollut kunnollisia "aasinsiltoja" ja paljon jäi avonaiseksi. Jotenkin tuli sellainen olo, että oli laitettu peräkkäin ruokaan liittyviä kohtauksia varsinaisen juonen kustannuksella. Mielellään tätä katsoi kuitenkin ja onhan se aina mukava kuulla myös kaunista ranskankieltä.

Vähän jäi lopussa haikea olo. Miksi ihmeessä miehet kokivat naisen aseman niin kovin uhkaavaksi ? Ruoanlaitossa olisi niin paljon mahdollisuuksia yhteistyöhön ja palkitsevaan vuorovaikutukseen. Eihän tuosta ole kovinkaan pitkä matka sitten naisten asemaan työelämässä yleensä, mutta jääköön feministinen saarna nyt toiseen kertaan...

Tätä elokuvaa voi suositella kaikille ranskalaisen ruoan (ja yleensä herkuttelun) ystäville. Onneksi elokuvan loppuessa oli lounasaika. Minulla oli sudennälkä, vaikkei kotona odottava pika-ateria sitten  ihan Elysée-palatsin gourmet-kokkailujen tasolla yltänytkään.

EDIT : Mikäli haluaa kokeilla filmin reseptejä, niin FB:n puolelta löytyy linkki...

Jean d'Ormesson : Tous les hommes en sont fous - Mitfordin tyttöjen inspiroimaa fiktiota

Luin jo aikaisemmin Jean d'Ormessonin trilogian ensimmäisen osan, Le vent du soir. Ennen kuin tartuin toiseen osaan tulin katsoneeksi TV5 Monde:lta Jean d'Ormessonin haastattelun. Siinä mestari kertoi, että koko trilogia ja varsinkin sen toinen osa, on saanut inspiraationsa Mitfordin tyttöjen seikkailuista. Kirja on tietysti kirjoitettu paljon ennen nyt blogeissa paljon luettua elämäkertaa, eikä kyseessä elämäkerta vaan fiktio.  Romaanissa kuusi tyttöä muuttui neljäksi, Hitler Hessiksi ja muutenkin käytettiin vähän kirjailijan vapautta tarinan kulun suhteen. Sen verran samankaltaisuutta kuitenkin löytyy, että olen hyvin tyytyväinen haastattelun näkemisestä. Muuten olisin miettinyt jonkin aikaa, miksi ihmeessä osa tapahtumista erityisesti Espanjan sisällissodan ajalta vaikuttaa niin tutulta.

Trilogian ensimmäisessä osassa seurattiin kahden perheen muotoutumista yhden vuosisadan ajalta. Toisessa osassa pääsemme seuraamaan neljän O'Shaugnessyn tytön ja neljän Romeron pojan välisiä suhteita, rakkauksia ja seikkailuja. Kaikki neljä tyttöä ovat kuuluja kauneudestaan, mutta heidän kykynsä onnellisuuteen on kyseenalainen. Seikkailut sekä rakkaudessa että sodan melskeissä vetävät jokaista puoleensa. Kertojan asema on jossain kahden perheen välissä. Hänen tehtävänsä on tulla apuun, kun asiat menevät huonosti. Hänen kontolleen jää tarinoiden ja tapahtumien kirjaaminen jälkipolville.

Tapansa mukaan d'Ormesson ei kuvaa pelkästään henkilöhahmojaan vaan suuressa osassa on myös historia, aika. Tämä henkilöiden elämien ja itse olemuksenkin kietoutuminen historian tapahtumiin, luo tarinaan omanlaisensa jännitteen ja tekee lukemisesti kaksinverroin mielenkiintoisempaa. D'Ormessonin kirjat ovat ehdottoman suositeltavaa luettavaa historiasta kiinnostuneille ranskankielentaitoisille. Eikä vähintään siksi, että huolimatta rikkaasta sanavarastosta, d'Ormessonin teksti ei ole vaikeaa. Hän sanookin itse miltei hieman ärsyyntyneenä, ihmisten aina kuvittelevan hänen kirjoittavan helposti : "Ei kirjoittaminen ole minulle helppoa. Yksinkertaisen tekstin kirjoittaminen on hyvin vaikeaa. Olen kirjoittanut jokaisen kirjani kymmenen, viisitoista kertaa." Lopputulos on uskomattoman kaunista ja kuitenkin niin selkeää tekstiä.

Jean d'Ormessonin lisänimenä mainitaan usein "L'écrivain du bonheur" - onnellisuuden kirjailija. Nimitys ei niinkään kuvanne hänen teostensa sisältöä, niissä riittää tragedioita, vaan enemmänkin sitä kepeyttä ja optimistista sävyä, joka kirjoista jää päällimmäisenä mieleen. Rankoistakin aiheista huolimatta jää lukemisen jälkeen hetkeksi leijumaan ja mielessä pyörii vinhasti kirjojen tapahtumarikas maailma. Virkistävää ja rentouttavaa, mutta kummasti myös sivistävää luettavaa.

Le vent du soir - Jean d'Ormesson

Jean d'Ormessonista on lyhyessä ajassa tullut tyylillisesti yksi suosikkikirjailijoistani. En tiedä johtuuko se siitä, että luen ranskaksi, mutta hänen tekstinsä ja tarinansa on jotenkin ilmavaa ja kerrontansa kepeää. Näin on huolimatta siitä, että tässäkin kirjassa käytiin läpi 1800-luvun loppupuolen hurjiakin historiallisia tapahtumia buurien kapinasta boxerien vastaavaan, ja henkilöhahmojen kohtaloissa on hyvinkin traagisia tapahtumia.

Myönnettäköön kuitenkin, että jossain kirjan puolivaiheilla tuli sellainen olo, että d'Ormesson tuntee kreikkalaiset tragediansa vähän turhankin hyvin ja yhdestä tarinan osasta tuli turhan ennalta-arvattava. Oidipuksen jonkulainen toisinto ei kuitenkaan estänyt kokonaisuuden nautittavuutta.

Kirjan alussa Pandora on kuollut. Suruviesti sysää kertojan kirjoittamaan tarinaa Pandoran suvuista aina isoisoisistä lähtien. Seuraamme kirjassa, välillä vähän ajassa edestakaisin hypellen, englantilaisen aristokraattiperheen, venäläisen ruhtinassuvun, bahialaisen orjattaren, puolanjuutalaisen ja Paraguayn itsevaltiaan varjosta ponnistavan leskirouvan jälkeläisten seikkailuja ympäri maapallon. Aviottomat lapset, rotuennakkoluulot, antisemitismi, kidnapatut lapset ja kaiken ohessa brittiläisen imperiumin käymät taistelut maapallon eri kolkissa pitävät huolen siitä, ettei lukija pääse missään vaiheessa tylsistymään. Kuten arvaatte, kaikkien näennäisesti hajallaan olevien henkilöiden tarinat lähestyvät toisiaan viimeistään kolmannessa polvessa.

Niin mielenkiintoisia kuin henkilöhahmot ja heidän elämänsä kirjassa ovatkin, vähintään yhtä suuressa roolissa on historia, tai niin kuin kertoja asian tiivistää :"Aika". Koulussa opitut historian ja geopolitiikan tiedot ovat kovassa kulutuksessa, kun yrittää pysyä mukana tarinan kaikissa koukeroissa ja luokitella yksittäiset tapahtumat oikeisiin lokeroihinsa. Yllättävän hyvin tällaisen normaalin koulusivistyksen omaava suomalainenkin silti pysyi kärryillä, vaikka joutuikin vähän pinnistelemään. Älyllisessä haasteellisuudessa piilee kuitenkin myös osa tämän kirjan viehätyksestä.

Jean d'Ormesson on Ranskan Akatemiain jäsen samoin kuin toinenkin ikisuosikkini Marguerite Yourcenar oli. Ilmeisesti kyseinen jäsenyys on oikeasti jonkunlainen laadun tae, ainakin näin kahden esimerkin otoksella. Le vent du soir on trilogian ensimmäinen osa, toinen jo odottaa lukemista Kobooni valmiiksi ladattuna. Eikä ollut hintakaan päätähuomaava, alle kuusi euroa.

Jean D'Ormesson - Qu'ai-je donc fait - kirjailijan elämästä

Jos Coelhon elämänkerta sai etääntymään kirjailijasta ja hänen teoksistaan, niin tämä omaelämänkerrallinen opus saa suorastaa himoitsemaan lisälukemista.

Jean d'Ormesson on Ranskan akatemian jäsen ja kirjoittanut palkittuja ja juhlittuja teoksia. Minun silmiini hän osui TV5:sen musiikkiohjelmasta, jossa hän oli vieraana ohjelman varsinaisen päähenkilön ystävänä. Iäkäs herrasmies, jonka naururyppyjen määrä näytti kuvaavan hyvin hänen huumorintajunsa voimaa, herätti kiinnostukseni. Kun oma mies sitten vielä kehui kovasti pitäneensä lukemastaan kirjasta ja Akateemisessa osui tämä teos käsiini, niin eihän siinä sitten muuta voinut kuin ottaa luettavaksi.

Kirjan teemana on pohdinta siitä, mitä kirjoittaja on elämänsä aikana oikein saanut aikaiseksi (nimi vapaasti suomennettuna : mitä siis olenkaan tehnyt). Tarina alkaa ihan alusta ja saamme lukea pohdintaa vanhempien ja isovanhempien taustoista ja suvun merkityksestä kirjailijan kehitykselle. Siitä sitten tarina jatkuu kronologisesti ikäjaksosta toiseen. Kyseessä ei ole varsinainen elämänkerta, vaan enemmänkin filosofinen pohdiskelu kirjallisuuden, kirjailijoiden ja menestyksen saavuttamisen merkityksestä. Teksti on lempeästi ironisoivaa ja huumori pilkahtaa joka sivulla.

Kaiken muun hyvän lisäksi kirja on kaunista ranskankieltä. Mestarin tunnistaa siitä, että rikas sanavarasto ja kielentuntemus eivät ole esteenä yksinkertaisen ja ymmärrettävän tekstin kirjoittamiselle. Päinvastoin. Varsinkin ranskalaiset lehtikirjoittajat tuntuvat nykyään kuvittelevan monimutkaisen, polveilevan ja sekavan tekstin olevan "hienoa kirjoittamista". Näinhän ei tosiaankaan ole. Eihän sellainen teksti voi olla hyvää, josta lukija ei saa selville päätä eikä häntää ja viesti katoaa koukerruksiin. (Eikä kyseessä ole kielitaitoni puutteellisuus - samoja kommentteja tule äidinkielenään ranskaa puhuvalta isännältä

Valitettavasti en tiedä, onko tätä d'Ormessonin kirjaa suomennettu, mutta käsittääkseni ainakin joitakin hänen muita teoksiaan on. Tämän perusteella uskallan niitä suositella tutustuttavaksi. Itsekin etsin noita käsiini, kunhan aika taas antaa periksi lukea enemmän. Tämäkin bloggaus nimittäin käsittelee kirjaa ajalta "ennen nyytin tuloa"...