(Luku)päiväkirja : Merikapteeni ja purjehtijatyttö eli kyky hypätä tuntemattomaan

 

Katariina Vuori : Merireittejä menneisyyteen - kun rakastuin kuolleeseen merikapteeniin

Oma ostos alesta 

Tämän kirjan lukeminen vei minut tavallaan epämukavalle alueelle. Pienestä pitäen olen halunnut seikkailijaksi, mutta analyyttinen mieleni luo riskien todennäköisyyslaskelmat heti uuden idean pulpahtaessa mieleeni, eikä rohkeuteni ole toistaiseksi riittänyt kuin seikkailuista lukemiseen. No, ainahan elämä on oma seikkailunsa, mutta lähtö siirtolaiseksi Venäjän arojen taakse tai lähes tuntemattoman matkaan lähteminen purjeveneellä eivät ole tainneet koskaan kuulua repertuaariini, tai edes tulleet mieleen. 

Nykytuntemuksella tuskin kukaan lähtisi Amurin niemimaata asuttamaan, eikä matkaankaan tarvitsisi varata aikaa purjehtia puolen maailman merien halki. Toisin oli 1800-luvulla, jolloin tsaari halusi asukkaita autioon maahan ja Suomesta lähti kaksikin laivallista siirtolaisia paremman elämän toivossa. Katariina Vuori seuraa kirjassa toisen laivan kapteenia, Fridolf Höökiä, matkan alusta aina elämään siirtokunnan jälkeen - sen mitä nyt lähteitä ja kontakteja n.150 vuoden taakse löytyy. Ymmärrän kiinnostuksen. Kapteeni vaikuttaa kiinnostavalta heittäytyjältä, joka kulkee seikkailusta ja haasteesta toiseen tuulen tuivertaessa tuuheaa partaa. Sellainen kai piti miehen olla, jos rupesi valaanpyytäjäksi. 

Rinnakkaistarina kertoo kirjoittajan nuoruudesta. Siitä ajasta, jolloin maailmalla reissaava tyttö rakastui ja lähti oman kapteeninsa matkaan purjehtimaan halki Aasian merien. Sillä reissulla kului kuukausien sijaan vuosia, enkä minä osaisi ajatella koskaan edes pohtivani moista tempausta. En tosin pidä sen enempää purjeveneistä kuin purjehtimisestakaan, eikä vesi ole elementtini ollenkaan. Silläkin on vaikutusta. 

Kahden samanlaisen, erilaisen tarinan kulku rinnakkain luo jännitteen, jonka avulla rikkonaisen siirtolaistarinan ammottamaan jääneet aukot unohtuvat. Tietoja on tarpeeksi, jotta reittiä voi seurata ja legenda syntyy. Kuka olisi kuvitellut Suomalaisen merikapteenin olevan edelleen tunnettu siellä Jumalan selän takana? Modernimpi nomadiversio luo kuvan poikkeamisista idyllisille saarille, sekä nostaa kysymyksen siitä, riittävätkö poikkeamiset paratiisiin koko elämäksi. Minä tiedän, että tuo seikkailu ei olisi riittänyt minulle(kaan) ikuisesti. Tarvitsen kiinnekohdan. Fridolfin kiinnekohdalle tai kiinnekohdille puolestaan tuntui järjestään käyvän huonosti. Tarvitaan luonnetta, että jatkaa jaksaa matkaa.

Tämä nykyinen trendi yhdistää oma elämä ja ajatukset historialliseen tutkimukseen (tai mihin tahansa tutkimukseen) on haastava. Aina se ei onnistu ja lopputuloksena on omahyväiseltä kuulostava itseanalyysi. Tässä kirjassa Vuori ei edes yritä esiintyä tutkijana, kunhan kertoo, riemastuttavan keskittyneenä omiin tuntemuksiinsa historiaa kuvatessa, jännästi etäännyttäen oman elämäntarinansa kohdalla. Joka tapauksessa, teksti tuntuu  omintakeiselta ja erilaiselta, vähän niin kuin aiheena olevat henkilötkin. 

Pidin kirjasta ja nautin sen lukemisesta. Tarinat etenevät sen verran verkkaiseen, että lukija ehtii pohtimaan omia kysymyksiään, mutta käänteet pitävät otteessaan. Kirjoittelin tästä(kin) kaikenlaista aamusivuihini, mutta vihko loppui ja jätin sen toiseen kaupunkiin. Jotain siinä mietiskelin unelmien tärkeydestä ja miten sitä voi hukkua kiireisiin samalla unohtaen oman vapautensa valita. Onneksi voi aina lukea kirjaa rohkeista heittäytyjistä muistuttaakseen itseään mahdollisuudesta hypätä laivaan ja lähteä - tai tehdä jotain muuta omanlaistaan uutta. 

(Luku)päiväkirja : Riivinrautapohdintaa ja filosofiaa - helmikuun ja maaliskuun luetut

Kuva on vähän vanhempi. Sattuneesta syystä en ole viime päivinä käynyt rannalla katsomassa, joko jäät ovat lähteneet ja joutsenet löytäneet parinsa. 

Helmikuu

 Jos tammikuu oli lukumääräisesti surkein lukukuukausi vuosiin, palattiin helmikuussa taas normaaliin. Siis muuten, mutta äänikirjoja kuuntelin tasan 0. 

Kaikkiaan tuli luettua loppuun 10 kirjaa. 

Kaksi painettua ja loput sähköisinä. Dekkareita joukossa on neljä, tietokirjoja samoin. Taivaan kalat kai lasketaan nykykirjallisuuteen ja Eeva Kilven Sininen muistikirja on nimensä mukaisesti lyhyitä, päiväkirjamaisia merkintöjä. 

Parhaiten mieleeni tulee varmasti jäämään Kirje buddhalta, josta linkin takana lisää. Se oli jo melkoinen työvoitto saada loppuun. 

Toinen ajatuksia herättänyt oli Katariina Wennstamin Kuolleet naiset eivät anna anteeksi. Se herätti sellaista voimatonta raivoa siitä, miten naisen vaihtoehdot ovat olleet niin kovin kapeat. Toivoa syntyy naisten yhdistäessä voimansa. Niin on aina ollut. Ei ole ihme, että edelleen melkoisen miehinen yhteiskunta on luonut kulttuurisen mielikuvan toisiaan selkään puukottavista ja keskenään tappelevista naisista. Minun kokemukseni ovat enemmän solidaarisuuden puolella. 

Ollaan kollegojen (naisten) kanssa myös vähän naurettu keski-ikäisten naisten "riivinrauta"-kuvaukselle. Luulemme sen syntyneen pelosta, kun naiset vähän vanhettuaan väsyvät kannattelemaan typeryyksiä ja hymyilemään kauniisti. Tiettyyn ikään tullessa naiset vaan alkavat sanomaan suoraan, mitä ajattelevat. Huomaan itsellänikin suodattimen ohentuneen lähes olemattomaksi. En ole koskaan tarkoituksella ilkeä, mutta esitän mielipiteeni. En myöskään anna kenenkään enää keskeyttää tai jättää minua huomiotta. Myönnän, että välillä väsyn pitämään puoliani, mutta on myös vapauttavaa, kun ei tarvitse hymistellä. Jos se tekee minusta pelottavan, niin sitten tekee. Miten vaan. 

Tuo nyt ei mitenkään liittynyt lukemiini kirjoihin, jollei nyt sitten Osmanin Torstain murhaklubin pystyviin rouviin, tai Eeva Kilven pohdintoihin vanhenemisesta, mutta hän on kyllä minua huomattavasti lempeämpi. 

Maaliskuu  

Maaliskuu ei ole ehkä ihan niin runsas, mutta ihan hyvää tahtia mentiin. Loppuun tuli luettua 8 kirjaa, joista yksi oli ollutkin kesken jo melkein pari vuotta. Loppukiri johtui ikävän sitkeästä flunssasta, joka kuitenkin lähinnä vei äänen ja yskitti. Ilman päänsärkyä sai luettua ihan hyvin, vaikka yskätaukoja tulikin pidettyä.

Pari kirjaa maaliskuulta sai mielen hyrräämään. Eri syistä, mutta kuitenkin tavallaan toisiinsa linkittyen. Katariina Vuoren Merireittejä menneisyyteen sai pohtimaan unelmien tärkeyttä sekä sitä, miten pitäisi uskaltaa hypätä ja antaa elämän kannatella. Liisa Keltikangas-Järvisen Itsekkyyden aika puolestaan sai minut nyökyttelemään moneen, moneen kertaan. Näinhän se on. Jos kaikki ajattelevat vain itseään, ei kukaan enää voi hyvin. Unelmiensa seuraaminen ei tarkoita ympärillä olevien unohtamista. Parasta on, kun saa ja antaa tukea. Yhdessä saavutetaan enemmän. Siinä linkki noiden kahden kirjan keskellä. On vaikea olla rohkea yksinään.

Kumpikin kirja ansaitsee ihan oman postauksensa, sillä ne jäivät mieleen pyörimään. En lupaa mitään, mutta ehkä. 

Se pari vuotta kesken ollut on tuo tämän vuoden ensimmäinen ranskankielinen. Musson dekkarissa La jeune fille et la nuit oli jotain häiritsevää ja se jäi odottamaan sopivaa hetkeä. Flunssassa näköjään toimi. Musson dekkarit ovat aina vähän odottamattomia. Hän ei ihan kunnioita konventioita. Taisin olla vähän hermostunut siitä, mihin tarina vie, ja siksi kai kirja jäi kesken niin pitkäksi aikaa. 

Äänikirja, joka kesti ja kesti - Kristiina Vuori : Siipirikko

Kristiina Vuori : Siipirikko 
Oma ostos Elisa Kirjasta aleaikaan
äänikirja : lukijana Kaija Pakarinen 

Minä tykästyin viime vuonna äänikirjoihin. En enää oikein osaa edes kuvitella lähteväni liikkeelle julkisilla liikennevälineillä ilman puhelimesta kuulokkeiden välityksellä kuuluvaa luentaa. Tosin olen jo huomannut, että on äänikirjoja ja on äänikirjoja.

Kristiina Vuoren Siipirikon kohdalla tuntui, että kirja kesti ja kesti. Onhan se tietysti pitkäkin, vähän yli 16 tuntia, mutta silti. Vertailun vuoksi mainittakoon Agatha Christien Sininen juna, jota kuuntelin oikein mielelläni. Sen pituus on vähän yli 9 tuntia.

Lyhyen pohdinnan jälkeen totesin, että kuuntelukokemukseen vaikuttavat samat asiat kuin lukukokemukseenkin, muutamalla poikkeuksella. Kaija Pakarinen luki kyllä sujuvasti ja ihan elävästikin, mutta aina välillä tekstiin tuli taukoja paikoissa, joissa luku ei kuitenkaan päättynyt ja välillä kappale tai peräti lause jatkuin tauon jälkeen. Tämä tapahtui sen verran usein, että pääsi hiukan häiritsemään. Lisäksi jäin miettimään, että olisinko sittenkin jotenkin taipuvainen kuuntelemaan mieluummin miehen ääntä ? Onkohan miesään jotenkin pehmeämpi ja siten miellyttävämpi kuunnella ? Tai sitten nainen vain mieluummin kuuntelee miestä ? En tiedä.

Pitkältä tuntuvaan kuuntelukokemukseen vaikuttaa tietysti myös omalta osaltaan itse tarina. Minä en jotenkin päässyt samaistumaan päähenkilöön ja hän itse asiassa oli minusta aika rasittavakin. Lapsena orjaksi itään viety Selja karkaa orjuudesta, päätyy ritari Aijon suojatiksi ja vallasnaiseksi väärillä perusteilla. Selja pohtii ja epäröi ja kokee tunnontuskia tekemistään pahoista teoista ja tekee niitä sitten lisää. "Tekopyhä narttu", sanon minä. Pitäisi kai tuntea myötätuntoa vaikeuksista urheasti pois pyrkivän neidon suuntaan, mutta minua lähinnä ärsytti.

Pitkässä tarinassa riittää käänteitä ja miljöö vaihtelee Karjalan metsistä, rikkaan Turun kautta Liedon kartanoille. Kirjassa onkin taas rautaisannos historiatietoa, välillä melkein oppituntimaisesti. Mielenkiintoista ? Kyllä. Hidastiko tarinaa ? Aina välillä. Yksityiskohdista rikas kerronta kyllä nostaa Seljan ajan ja ympäristön mielenkiintoisesti esille, mutta henkilöt jäävät jotenkin vähän ohuiksi.

Taisi jo tulla selväksi, etten oikein päässyt tarinaan sisälle tai kirjasta hurjasti innostunut. Ei se tietysti varsinaisesti huono ollut ja paikoin innostui oikein vetäväksi ja mielenkiintoiseksikin, mutta... Seuraavaksi minulla onkin puhelimessa kuunnteltavana jotain ihan muuta. Otin sen poikia varten, mutta taidan kuunnella itse ensin. Nipottaja-äiti kun ei ole ihan varma siitä, että kyseisen kirjan kieli sopii lapsille, varsinkaan vaikutuksille erittäin alttiille 9-vuotiaalle. Kuuntelen sen nyt kuitenkin ensin ja hutkin vasta sitten.