Hobitti teatterissa

Kuva: Turun Kaupunginteatteri / Otto-Ville Väätäinen 

 Jännästi leijuvat irrallaan nämä marraskuun viikot. Ranskan jälkeen en oikein ole saanut kiinni ajan virrassa ajelehtivista hetkistä. Päivät kuluvat tunti kerrallaan, teen töitä, ruokaa, kotihommia, neulon, mutta kaikki jotenkin puuroutuu hämärään. Asiaa ei tietysti auta pieni flunssa ja koulussa kiertävä korona, joka piti meidät tällä viikolla melko tiiviisti kotona. 

Onneksi tänään on satanut lunta ja onneksi aina välillä on tapahtumia, jotka virkistävät. Viime viikonloppuna käväisimme Turussa ja Turun kaupunginteatterissa koko konkkaronkka. Oli kivaa! 

Keväällä kävin siskon kanssa katsomassa Amadeus-esityksen, josta pidin kovasti (vaikken saanutkaan aikaiseksi blogata) - Hobittia katsomaan piti tietysti ottaa pojat mukaan, sillä kaikki tuntevat tarinan ja suurin osa seurueestamme on jopa lukenut kirjan. Minä tietystä muutamaankin kertaan. 

Eikä hobitti pettänyt. Tapahtumarikasta ja nyansseiltaan kerroksellista tarinaa on tietysti vaikea saada näyttämölle, mutta kunnianhimoisesti on Turun kaupunginteatterissa tarinaan tartuttu ja se on toistettu melkoisen uskollisesti (dramatisointi : Sami Keski-Vähälä). Tässä on tietysti hyvä ja huono puolensa - toisaalta näytelmästä tulee väkisinkin vähän sellainen sarja kirjasta tuttuja kohtauksia ja tarina etenee hieman nytkähdellen, toisaalta kukaan ei voi väittää, etteikö oltaisi uskollisia alkuperäiselle tarinankaarelle. Sitä paitsi, kaikkihan nyt tietävät, mitä juonessa tapahtuu (lue: pitää tapahtua), eikös ? Rytmityksessä olin parissa kohtaa eri mieltä. Minusta kotkien pelastus ja Smaugin kuolema olivat pikkuisen hätiköityjä, mutta kaipa tarinaa piti saada reippaasti eteenpäin. 

Näyttelijöistä Bilbo (Teemu Aromaa) ja Klonkku (Miska Kaukonen) olivat huikeita. Heidän yhteiskohtauksensa luolissa oli suorastaan lumoava. Koko shown varastivat kuitenkin Turun taideakatemian sirkuslinjalaiset. Örkkien tulishow kirvoitti spontaanit aplodit ja hämähäkkien liikehdintä puistattaa vieläkin. 

Hämähäkeistä puheenollen on myös aivan pakko mainita upea ja toiminnallinen puvustus, joka loi osaltaan tunnelmaa. Juurikin nuo hämähäkit selässä keikkuvine jalkoineen olivat inhaakin inhempia ja puvut toimivat mahtavan hyvin taitavan liikehdinnän mukana luoden todellisen illuusion verkkojen asukeista. Myös jätit oli luotu hienosti. 

Lavastuksesta ja tehosteista olin jo aiemmin kuullut ylistäviä kommentteja, eivätkä ne olleet millään tavalla liioiteltuja. Konnun hobittilaan teki itsekin mieli poiketa teelle ja varsinkin örkkien luolan aukeaminen ja Bilbon harhailu sormuksen varjona olivat vaikuttavia. Smaugin luola ja lohikäärme itse oli samalla ihanan klassinen toteutus ja niin elävä! 

Kaikkiaan nautin näytelmästä suunnattomasti. Näytös kestää väliaikoineen melkein kolme tuntia, mutta aika meni yhdessä hujauksessa. Klassikkotarinassa on imua ja Turun kaupunginteatterille oli luotu upea fantasiamaailma. Näytöksiä on vielä muutama ennen joulua, joten jos kaipaat jotain nautinnollisen viihdyttävää piristystä pimeään aikaan, niin Hobitti on oiva vaihtoehto. 

Ihmisen ääni

Kiitokset ensi-iltakutsusta Kansallisteatterille 

Lokakuun Bloggariklubi oli tapansa mukaan inspiroiva ja täynnä mielenkiintoista keskustelua, ehkä normaaliakin enemmän jo pelkästään aiheensa vuoksi. Kaksi ranskalaista näytelmää ja lavalla toisen (Ihmisen ääni) ohjaaja Charles Gonzalès ja näyttelijä Terhi Panula sekä toisen (Rakkauden päätös) kääntäjä/näyttelijä  Timo Torikka. Eihän siinä voi kuin kuunnella ja inspiroitua.

Minut keskustelu inspiroi lataamaan Kobosta Jean Cocteaun näytelmä La voix humaine (Ihmisen ääni). Charles Gonzalès kertoi näytelmän tekstin sisältäneiden pisteiden osoittautuneen rakkaudentunnustukseksi morsekirjoituksena. Näytelmän kirjoitusajankohtana homoseksuaalisuus oli Ranskassa piilossa julkiselta katseelta ja Cocteau rakastunut merimieheen. Oliko morsetus kenties piilotettu julistus, Cocteaulta merimiehelle tai näytelmän naiselta pois lähteneelle rakastetulleen?

Näytelmä nimittäin kertoo rakastuneesta naisesta, mutta rakastetun lähdön jälkeen. Kyseessä on monologi, toinen puoli puhelinkeskustelusta - siitä viimeisestä naisen ja miehen välillä ennen kuin jälkimmäinen katoaa kokonaan uuden rakkauden keskelle. Yhden puhelun aikana käydään läpi hurja tunteiden kirjo, reippaasta eteenpäinkatsojasta, kepeän muistelun kautta petokseen ja epätoivoon, kunnes puhelu päättyy...

Kun kyseessä on monologi ja ainakin minusta vahvasti tekstiin perustuva näytelmä, esitin kysymyksen siitä, miten on mahdollista kääntää ranskasta suomen kielelle menettämättä rytmiä ja kielen vivahteita. Vastaukset olivat mielenkiintoisia. Charles Gonzalèsin mukaan teksti ei kuitenkaan ole se tärkein, vaan näytelmän tekee sen esittäjä. Näyttelijä päättää, miten näytelmä tulkitaan, miten sen kieli herätetään eloon. Hänen mukaansa Terhi Panula on "grande actrice", jonka käsiin ja tulkintaan voi luottaa Cocteaun tapaisen klassikon.
Terhi Panula puolestaan kertoi rytmitystä ja sanoitusta mietityn pitkään ja hartaasti, nimenomaan nyansseja ja merkitystä, oikeaa tulkintaa etsien.

Kuva Kansallisteatteri : Erik Uddström

Luin siis näytelmän, koska ohjaaja kuvasi sitä mielenkiintoisesti hyvin ranskalaista kontekstia vasten. Koin myös tekstin kovin ranskalaiseksi, nimenomaan rytmi, huudahdukset ja lauseiden dramatiikka toivat mieleen Gallian. Oli pakko päästä katsomaan, millainen tulkinta ranskalaisen ohjaajan ja suomalaisen näyttelijän käsissä syntyisi. Tartuin siis heti Kansallisteatterin tarjoamaan mahdollisuuteen päästä Ihmisen ääni-monologin ensi-iltaan.

Ensi-illasta on jo hetki aikaa. Piti vähän sulatella kokemusta, sillä vaikka kieli on näytelmässä keskeinen, tässä versiossa oli järisyttävä määrä vaikutteita ja elementtejä muokkaamassa katsojan kokemusta.

Kaikkein keskeisin on kuitenkin tietysti näyttelijä. Omapohjan lava on intiimisti lähellä katsojaa ja Terhi Panulasta aaltoileva tunteiden voima tuntui ensimmäisellä rivillä miltei fyysisenä paineena. Rakastamansa miehen menettävän naisen epätoivo leimusi ja raivosi ja riehui välillä fyysisenä liikkeenä. Hurja suoritus ja upeaa tasapainottelua eri tunnetilojen välillä.

Kuva Kansallisteatteri : Erik Uddström

Lavastus oli yksinkertainen, oikeastaan vain porrastasanne toisessa reunassa, pari isoa näyttöä seinässä ja valot - erityisesti valot. Pidin siitä, miten valoneliöt lattiassa kuljettivat tilanteesta (ja välillä tunnesävystä) toiseen. Ne loivat kehyksen.

Näytöillä esitetyt kuvat ja elokuvapätkät puolestaan tukivat monologin etenemistä. Jos tuntisin Jean Cocteaun elokuvan La belle et la bête, voisin todennäköisesti yhdistää esitetyt kohtaukset vielä paremmin näytelmän tunnetilojen ja puhelun vaiheiden kanssa, mutta nytkin kyllä kävi mielessä se, miten peto vaanii naisen mielessä hänen taistellessaan epätoivon ja mustasukkaisen raivon välillä...

Jotain kovasti ranskalaista Ihmisen äänessä on näin Kansallisteatterin versionakin - enkä nyt tarkoita tekstiin jätettyjä ranskalaisia kohtia, jotka tietysti aukenevat vähän eri tavalla kieltä osaavalle. Jotenkin minun mielessäni suvereenisti ja miltei röyhkeästi elokuvaa, ääntä, tekstiä, teatteria yhdistävä teos tiivistää mannermaisen itsetietoisuuden ja varmuuden siitä, että kaikki toki tietävät ja tunnistavat ja tajuavat. Katsoja saa samalla oikeuden tulkita ja ymmärtää omalla tavallaan. Missään kohtaa ei pyydetä olemassaoloa tai ratkaisuja anteeksi "Tämä nyt on vähän tällainen", vaan mennään voimalla ja tunteella läpi. Vapauttavaa!

Esitys kestää vain tunnin ja viisitoista minuuttia, mutta siihen mahtuu hurja määrä kokemusta, tunnetta ja varsinkin yksityiskohtia. Ehdottomasti suositeltava kaikille, jotka haluavat joutua myös hieman haastetuksi, hyvällä tavalla hämmennyksiin. Tämän voisi varmaan nähdä pariinkin kertaan ja kohdistaessaan katseensä vähän toisella tavalla näyttöihin ja näyttelijään, olisi kokemus ja symboliikka taas vähän toisenlainen.

Liput ensi-iltaan saatu Kansallisteatterilta

Kohtauksia eräästä avioliitosta

Kiitoksia taas ihanasta teatteri-illasta Kansallisteatterille 

Jos edellinen teatterikäynti oli runsas ja täynnä kaikenlaisia lisätehosteita ja tekniikkaa, tarjoili tämän vuoden ensimmäinen Bloggariklubi riisuttua ihmissuhdetraamaa tekstin ja näyttelijöiden varassa. Aivan mahtavaa. Tykkäsin.

Ingmar Bergmanin tv-sarjaan / elokuvaan perustuva Kohtauksia eräästä avioliitosta  kertoo Mariannen ja Johanin suhteen kehityksestä noin kymmenen vuoden ajalta. Idylli on kaukana ja draamaa riittää - eihän tuosta muuten kai olisi 2,5h esitystä (sis. väliajan) aikaiseksi saanutkaan.

Minä viihdyin ennakkonäytännön katsomossa. Kristiina Halttu ja Esa-Matti Long saavat luotua välilleen jännitteen, joka pitää ihan viime hetkeen saakka. Vähän tossukka aviomis, joka lähtee etsimään itseään ja stereotyyppinen pikkurouva, joka löytää itsensä. Siinä minun tulkintani näytelmästä - noin pikkuisen yksinkertaistettuna.

Ennen teatterinäytäntöä fiilisteltiin Bloggariklubilla. Illan näytelmän ohjaaja Michael Baran ja lavastaja-pukusuunnittelija Tarja Simone kertoivat työskentelytavastaan ja ajatuksistaan näytelmän osalta.

Näytelmän lavastus onkin hieno. Sitä niin kuin istahtaa pariskunnan olohuoneeseen ja se on ollut tarkoituksenakin. Yleisö kyseli, onko lavastuksen tarkoitus viedä katsojat johonkin tiettyyn aikaan, mutta näin ei kuulemma ole. Enemmänkin oli ajatuksena moneen aikaan sopiva ympäristö, joka kuitenkin hieman heijastaa designiltaan ja esineistöltään myös näytelmän tekoajan teemoja ja ruotsalaista porvarillista sisustustyyliä. Vaikutteita haettiin mm. ruotsalaisista sisustusblogeista.

Minusta huone näyttää hienolta, mutta sisustuselementtien osalta taisi parasta kuitenkin olla päähenkilöiden lukemien kirjojen nimien bongaaminen. Jos oikein silmiä siristelemällä luin, oli joukossa mm. Alice Munroa ja Ibsenin Nukkekoti (johon myös tekstissä viitattiin)...

Mielenkiintoista oli myös seurata näyttelijäntyön rytmitystä. Ilman Bloggariklubin alustusta en ehkä olisi tullut huomanneeksi mm. pukemisen ja puheen rytmittämistä toisen näyttelijän repliikkien kanssa. Sukkahousujen pukeminen tekstirytmityksellä ei liene maailman helpoin juttu. Kaikki ohuiden sukkien kiemuroiden kanssa taistelleet sen voivat kuvitella. Sama juttu syömisen kanssa.

Kristiina Halttu ja Esa-Matti Long vetävät niin rytmityksen kuin tekstin taidolla. Pitää nostaa hattua kahdelle näyttelijälle, jotka lyhyttä väliaikaa lukuunottamatta ovat lavalla käytännöllisesti katsoen koko ajan. Ei liene ihan kevyttä puuhaa.

Kevyttä ei varmastikaan ole myös kaikkien tunnetilojen luominen. Rakkaus, avioliitto, petos ja kaikki niihin liittyvät tunteet hyökyivät vahvoina. Ne saattoi katsomossa melkein tuntea fyysisinä paineaaltoina. Välillä voimakkuus saavutti jo melkein sietämättömän tason ja hipoi jo naurettavuutta, mutta se kai tämän tarinan käänteissä on tarkoituskin. Ainakaan ei ollut tylsää.

Upea teksti, upeaa näyttelijäntyötä ja tarkasti mietitty ohjaus ja visuaalinen ulkoasu aina päähenkilöiden vaatteiden tarinan etenemistä heijastavia tyylimuutoksia myöten. Nautittavaa teatteria kertakaikkiaan.

Lisäksi kuulimme Bloggariklubilla vähän toisenlaisesta avioliittokuvauksesta eli Laura Mannisen kirjasta Kaikki anteeksi. Kuvaus parisuhdeväkivallalsta ja eräästä avioliitosta sen kurimuksessa kuulosti mielenkiintoiselta. Kirja on ilmestynyt jo viime vuonna ja useampi mukana olleesta oli sen jo lukenutkin. Itse en ole tullut vielä tarttuneeksi, mutta ehkä jossain vaiheessa.

Keskustelu itsessään kulki odotetusti teeman mukaisissa kysymyksissä siitä, miksi väkivallan kohde ei lähde pois. Kirjailijalla oli hieno vertaus kattilaan heitetyistä sammakoista, joiden alla tuli pikkuhiljaa kuumentaa veden polttavaksi. Samalla lailla kun sammakot lamautuvat eivätkä huomaa veden muuttumista vaarallisen kuumaksi, jää pahoinpidelty vaimo (tai mies) vaiheittaan pahenevaan suhteeseen loukkuun.

Minua ehkä yllätti eniten se, että Manninen kertoi saaneensa vain vähän negatiivista palautetta kirjastaan. Useinhan kaikki jollain tavalla miestä tai miehiä huonoon valoon laittavat teokset ja tekstit aiheuttavat kummallisen puolustusreaktion ja kaikenmaailman "supermachot" ryhtyvät uhittelemaan. Toivon, että tämä kertoo kyvystä muutokseen ja eri näkökulmien tarkasteluun, mutta pelkään hiljaisuuden johtuvan siitä, etteivät kyseiset tyypit vain lue kirjoja.

Kiitos WSOY mielenkiintoisesta kirjailijavierailusta 

Tästä se alkaa - taustapeili 2018 (elokuvat ja teatteri)

Se on taas jo se aika vuodesta, kun tutkitaan saldoja, väännetään graafeja ja tehdään kunnianhimoisia suunnitelmia ensi vuodelle. Minä ajattelin aloittaa vuoden 2018 taustapeilikatsauksen pettymyksellä. Teatterivuoteni oli nimittäin surkea. Ainoa pieni lohdutuksenpoikanen löytyy siitä, että olen käynyt elokuvissa - peräti kolme kertaa. Kaikki on suhteellista, yleensä elokuvasaldoni on tuotakin surkeampi.

Useamman vuoden ajan tarkoituksenani on ollut käydä teatterissa kerran kuukaudessa. Menestys on ollut vaihtelevaa, mutta tänä vuonna saavutettiin aallonpohja. Kävin teatterissa kaikkiaan vain kolme kertaa - kaikki kerrat Kansallisteatterissa jollain tavalla Bloggariklubiin liittyen.


Teatteri 

Kolmen joukkoon mahtuu yksi mielenkiintoinen, yksi täydellisen lumoava ja yksi odotuksiin nähden pienoinen pettymys.

Vuoden mielenkiintoisimmasta teatterielämyksestä vastasi Lemminkäinen. Juha Hurmeen kirjoittama moderni versio Kalevalan tarinasta piti jännitteen yllä koko maaliskuisen illan ajan.

"Kertaakaan en katsonut kelloa, nauroin ääneen useammin kuin kerran ja välillä mietiskelin viitteiden banaaliuden tarpeellisuutta."

Jo tuolloin teatteri-ilta oli sovitettu työmatkan ja kiireiden keskelle, mutta homma levähti huhtikuusta eteenpäin. Ei vaan uskaltanut varata lippuja, sillä työkiireet ja -reissut pitivät jatkuvassa liikkeessä kesälomaan saakka. Häpeäkseni tosin täytyy myöntää, että myös kesäteatteri jäi väliin. Olimme kolme viikkoa Ranskassa lomailemassa ja loman jälkeen lähdettiin taas matalaliitoa työrumbaan. 

Seuraava teatterikäynti olikin sitten vasta syyskuussa. Tainaron lumosi minut ihan täydellisesti. Sen epätodellisen kaunis maailma vei mukanaa pois kiireistä. Jos kirjat toimivat minun rauhoittavina pillereinäni, vastasi Tainaron terapiasessiota. En koko syksyn aikana kokenut samanlaista kevyttä oloa kuin sen jälkimainingeissa. Tunnelma kantoi koko viikonlopun ja antoi energiaa pidemmällekin. Aivan upea, kaunis ja taitavastit toteutettu esitys hyödynsi Leena Krohnin taianomaista tekstiä ja rakensi sen päälle rakennelman, jonne olisi voinut jäädä asumaan. 

Paavo Westerbergin ohjaama Kolme sisarta puolestaan osoittautui joulukuussa lieväksi pettymykseksi. Ehkä odotukset olivat liian korkealla (Westerbergin muista olen tykännyt hurjasti), ehkä paikka toisella rivillä vaikeutti efekteistä nauttimista tai sitten vaan olin joulukuussa jo niin puhki, etteivät aivot ottaneet vastaan. Toki näytelmästä näkyy ammattitaitoinen osaaminen niin kuin Kansallisteatterissa aina, mutta jotenkin pääsin hommaan mukaan vasta väliajan jälkeen. Siihen saakka kokemus pirstaloitui ja hajautui liikaa. 


Elokuvat 

Elokuviin päädyn tänä vuonna yhtä monta kertaa kuin teatteriinkin. Ensimmäinen elokuvakokemus oli heti tammikuussa. Idän pikajunan arvoitus oli tietysti ihan pakko käydä katsomassa. Poirotia ei kertakaikkiaan voi jättää väliin, vaikkei Poirot kyllä ollut Poirot tässä elokuvassa ollenkaan. 
Se ei kuitenkaan häirinnyt. Visuaalisesti komea ja uskomattoman taitavia tähtiä vilisevä elokuva oli viihdettä parhaimmillaan. Ehdottomasti katsottavan arvoinen (taitaa tällä hetkellä löytyä ainakin CMoresta...). 

Toisen kerran menin marraskuussa treffeille isännän kanssa. Se mikä ei tapa - kutsuvierasnäytäntö oli hauska kokemus ja Lisbeth Salander varsinainen James Bond. Räminää, räiskettä ja täpäriä tilanteita - rentouttavaa. Tarpeeksi hyvin tehtyä, ettei ala harmittamaan. 

Joulukuussa sitten sain seurakseni Esikoisen ja Kirpun. Arvaatteko elokuvan ? Minähän en supersankarirämistelyistä niin kauheasti välitä, mutta yhteinen kiinnostuksen kohde löytyi musiikin parista ja Queenista kertova Bohemian Rhapsody miellytti kaikkia. Minä vähän mietin pitäisinkö elokuvasta yhtä paljon, jos se kertoisi vain yleisesti ottaen jonkun bändin tarinan, mutta onko tuolla oikeastaan väliä ? Legenda on legenda ja musiikki vie mukanaan - aina vaan vuodesta ja sukupolvesta toiseen. 


Satunnaista telkkarista 

Mainittakoon tässä nyt vielä sitten jotain myös telkkarista katsomaani. Yleisesti ottaen katson televisiota ihan hirmuisen harvoin ja itse asiassa televisiokin tässä tarkoittaa laitetta. Varsinaisista tv-kanavista ainoa meillä päällä oleva taitaa olla Ranskan France2. Muuten mennään maksullisilla palveluilla. Parhaiten mieleen jäi tältä vuodelta Jane Austen variaatio Pride and Prejudice and Zombiet, joka oli riemastuttavan kamala - niin kirjana kuin elokuvana. Harmillisesti se ei taida olla Netflixissä enää, mutta ehkä jossain muualla? 

Joidenkin elokuvien kohdalla puolestaan huomaa, ettei lopulta ollenkaan harmita, vaikkei aikoinaan tullutkaan lähteneeksi elokuviin. Katsoimme The Greatest Showmanin tässä joululomalla ja se osoittautui vielä odotuksia paljon hötöisemmäksi...  En siis enää harmittele, että pääsi ohi teatterissa.

Muuten on menty Agatha Christie- teemalla pitkin vuotta. CMoresta tulin katsoneeksi Syyttömyyden taakka -minisarjan - Hieman outo ja synkkä maalaismaisemiin ja leppoisaan kylämeininkiin tottuneelle, mutta kyllä tuon katsoi. Pitkin vuotta taas ollaan seurattu Petits meurtres d'Agatha Christie -sarjaa France2:ltä. Ihan huikeita sovelluksia Christien romaaneista. Ei niissä kauheasti ole yhteistä esikuvansa kanssa, mutta ranskalaiset osaavat kyllä kieron huumorin suvereenisti.

Siinä siis tämän vuoden katseluja. Tulevana vuonna pitänee skarpata ainakin teatterin suhteen. Olen jo miettinyt yhtä uudenvuodenlupausta, joka vaikuttaihin tähänkin. Saa nähdä, miten käy.

Siskokset Bloggariklubilla ja Kolme sisarta

Bloggariklubi ja ilta teatterissa - mikään ei piristä paremmin rankkaa työviikkoa, varsinkin kun sain siskon seurakseni. Tällä kertaa keskustelu pyöri maailman tilan, selviytymisen sekä dokumenttivarieteen parissa.

Riku ja Tunna olivat kertomassa ajatuksistaan uuden Selviytymisopas - Maailma muuttuu, näin jäät henkiin. Onko lähempänä utopia vai dystopia? Voiko maailma selviytyä hengissä? Keskustelu velloo tietysti suuntaan ja toiseen ja argumentteja löytyy niin puolesta kuin vastaan.

Itselläni jäi päällimmäisenä mieleen se, miten kehittyvissä maissa ehkä hypätään suoraan maailmaa säästävämpiin vaihtoehtoihin energian ja ruoan osalta ja muutenkin muutoksen heikkoja merkkejä on näkyvissä. Vaan onko muutos tarpeeksi nopeaa, jotta tavoitetaan kriittinen massa vaa'ankielen kallistumiseksi pelastumiseen päin?

Kansallisteatterin pääohjaaja Esa Leskinen puolestaan puhui demokratian tilasta maailmassa ja siitä, miten pitäisi herätellä ihmisiä. Sitä kai tulee tavallaan tekemään myös työn alla oleva Yhdestoista hetki joka edustaa dokumenttiteatteria maailmantilasta varieteemuodossa... Pitänee mennä katsomaan teoksen valmistuttua, jotta ymmärtää, mitä tuolla tarkoitetaan.


Kolme sisarta

Keskustelujen jälkeen oli vuorossa Kolme sisarta. Istuimme siskon kanssa toisella rivillä permannolla. En tiedä, oliko kyse paikasta vai mistä, mutta ennen väliaikaa olimme vähän eksyksissä. Syy voi tosiaan olla siinä, että valkokangas oli katsomisen kannalta vähän hankalasti yläreunassa, mutta luulenpa alussa myös olleen vähän liikaa kaikkea.

Paavo Westerbergin tyyliin tuntuu kuuluvan videon ja liikkeen hyödyntäminen teatterikokemuksen luomisessa. Kaikkien aikojen suosikkini on hänen ohjaamansa Mahdolliset maailmat, joka viehätti juuri monipuolisella mediakäytöllään, jolla näytelmään saatiin ihan uutta syvyyttä. Valitettavasti Kolme sisarta eksytti meidät yksityiskohtiin, siirtymiin ja henkilöihin niin, että tunne ja tarina jäivät mediakäytön jalkoihin.

Väliajan jälkeen homma fokusoitui. Tunteet pääsivät pintaan ja vyöryivät katsomoon vaikuttavina aaltoina. Kaipuu jonnekin (vaikka sitten Moskovaan) konkretisoitui, kun sisaret tekevät omat ratkaisunsa elämänsuunnan suhteen. Joku päättää, joku seuraa, joku kokee kohtalonsa. Toisin on rakkauden laita - Se ei seuraa kenenkään suunnitelmaa vaan kutoo lankansa poikittain, ristikkäin ja solmuun, katkaisee kun siltä tuntuu tai tarina vie.

Kolme sisarta on tekstinä minulle vieras. Itse asiassa tämä esitys oli ensi kosketukseni siihen, vaikka Tsehovin novelleja olen kyllä vuosien varrella lukenut ja niistä pitänyt. En siis osaa sanoa, miten uutta tai vanhaa sen käsittely tässä oli. Pidin tavasta, jolla asiat sanottiin tai jätettiin sanomatta ja rytmitettiin keskenään. Eleet, liikkeiden suunta tai asemointi lisäsivät viestin painotusta niin näyttelijöiden välillä kuin yleisöön päin. Asia tuli selväksi tai ainakin sen koki selväksi tulkitsevansa.

Näyttelijät ovat aina upeita Kansallisteatterin ollessa kyseessä. Jotenkin minulle vain kävi hassusti sisarten kanssa. He jäivät tällä kertaa miesten varjoon. Esko Salminen on tietysti ihan omaa luokkaansa vanhana, juoppona sotilaslääkärinä, mutta jotenkin hahmojen erilaisuudesta nousevat jännitteet everstiluutnantti Versinin (Jussi Vatanen) ja kiltin opettaja Kyluginin (Tuomas Tulikorpi) välillä herättelivät miettimään naisten haluja ja intohimoja ohjaavia seikkoja - onhan kyseessä Mashan (Emmi Parviainen) rakastaja ja aviomies. Jotenkin nämä hahmot nousivat minulle mielenkiintoisimmiksi, ehkä sellaisen hiljaisen dramaattisen näyttelijätyön avulla.

Kohtalo toki pilaili myös Irinan (Marja Salo) kosijoiden suhteen. Ottaako kunnollinen mutta vähän mielenkiinnoton ja vakava paroni Tuzenbach (Olavi Uusivirta) vaiko seikkailla hullun lailla käyttäytyvän esikuntakapteeni Soljonyin ( Samuli Niittymäki)seurassa?  Tosin viimeksimainittu oli viety niin äärimmilleen omituiseksi, että varsinaista kilpailuasetelmaa ei kai siinä ollut kuin miesten mielessä - mutta eipä naisilta (Irinalta) oikeastaan lopulta edes kysytty.

Kaikkiaan Kolme sisarta on mielenkiintoinen, niin kuin klassikot yleensä aina, mutta sitä katsomaan mennessä kannattaa miettiä paikka tarkkaan. Tuoli vähän taaempaa tai jopa parvelta saattaa auttaa hahmottamaan kokonaisuutta alusta lähtien.

Kuukauden teatteri : Lemminkäinen

Viime viikko oli kovasti kiireinen. Oli parikin kirjapitoista iltaa ja lauantaina teatteri. Sunnuntaina aamulla sitten lähdinkin työmatkalle Lissaboniin. Nyt olen takaisin kotona ja muistelen viikon takaista teatterielämystä. Hyvin on jäänyt mieleen.

Vuorossa oli Juha Hurmeen kirjoittama Lemminkäinen Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä. Jo aiemmin kävin kuuntelemassa hänen jutusteluaan Finlandian voittaneesta Niemi-teoksesta ja samalla sitten (Kansallisteatterin tiloissa kun oltiin) kuulimme myös Lemminkäinen -taustoja.

Lemminkäisen tarina kuulemma löytyy myös Niemestä. Minulla kirja on vielä pahasti kesken (niin kuin parikymmentä muutakin), joten en voi sanoa missä muodossa, mutta sieltä taustan voi kuulemma käydä lukaisemassa. Toki mukana on myös Kalevalaa, muttei ollenkaan perinteisessä muodossa. Lähinnä vain hahmojen nimet ja olemus ovat tuttua.

Toinen Lemminkäistä muokannut taustatekijä oli Hurmeen mukaan teatterikoululaisten kanssa tehty kiertävä kabaree-tyylinen esitys. Ilman tiukkaa juonenkuljetusta voi kuulemma tehdä kiinnostavaa ja hauskaa teatteria. Lemminkäinen on tästä mainio esimerkki. Sinänsä hauskaa, että samanlaisesta rakenteesta assosioituu minulle heti lastennäytelmä Tippukivitapaus...

Lemminkäisessä on päähenkilö tuplana ja miljöönä myyttismystiseen ympäristöön sijoittuva sekundamiekkoja Virosta maahantuova yritys, jonka kilpailijaa hallitsee voimanainen pohjoisesta. Fleming on nuori naistennaurattaja tuuliviiri, josta tuskin on johtajan manttelinperijäksi. Kaksoissisko Lemminkäinen on pystyvä ja vahva. Silti on poika äitinsä suosikki. Jännästi tarina kertookin vahvoista naisista, joiden ainoa heikkous liittyy mieheen (Flemingiin) ja tämä heikkous saa heidät joko syöksymään tuhoon, aikaansaamaan radikaaleja muutoksia ja tekemään epäloogisia päätöksiä.

Lemminkäisen äidin heikkous on poika, Lemminkäisen vaimon hallitseva tunne viha mieheensä, Lemminkäisen siskon vie tuhoon rakkaus veljeen. Näinköhän meidän naisten elämää kuitenkin kieputtaa mies (tai miehet)? Häiritsevä ajatus. Vain Louhi on itsenäinen. Hän hyödyntää valtaa, voimaa ja naisellisia avujaan saadakseen, mitä haluaa. Hänen pelastuksensa on tunnekylmyys ja kylmästi toiset alistava tahto. Seksuaalisuus on Lemminkäisessän naisen vahvuuden perusta - hmm... tämähän on tietysti miehen kirjoittama näytelmä.

Menipäs pohdiskelevaksi - ja kuitenkin Lemminkäinen on kabaree, sarja löyhästi toisiinsa sitoutuvia pääasiallisesti koomisia kohtauksia. Juoni on hötöinen tarina valtapelistä ja kahden leirin taistelusta, petoksesta ja kuolemasta. Parasta olivat taas kerran laulut. Kansallisteatterissa on uskomattoman taitavia laulajia ja muusikoita. Olisi ihan pakko viedä esikoinen katsomaan kahden rytmisoittajan työskentelyä lavalla - ihan maagista. "Pullo ja puteli-laulussa olisi ainesta vaikka Euroviisuihin", todettiin väliajan keskusteluissa!  Vähintäänkin siitä tulee varmasti jonkinlainen hitti teatterinystävien keskuuteen.

Kaikkiaan Lemminkäinen on mielenkiintoinen kokemus. Kertaakaan en katsonut kelloa, nauroin ääneen useammin kuin kerran ja välillä mietiskelin viitteiden banaaliuden tarpeellisuutta.

"Aleksis Kivi, Marketta Vaismaa, William Shakespeare, Kai Nieminen, Henna Raatikainen, Eino Leino, Petra Poutanen, Quentin Meillasoux, Väinö Linna, Aristoteles, Friedrich Nietzsche, Lauri Viita, Väinö Nuorteva ja Suomen kansa ovat auttaneet käsikirjoituksen teossa."

Lainattu käsiohjelmasta... 

Lisää yksityiskohtia Kansallisteatterin sivulta 

Teatterisuunnitelmia ja muuta mukavaa

Olinpa tuossa maanantaina taas Kansallisteatterin Bloggariklubilla. Juha Hurme oli paikalla kertomassa sekä Finlandia-palkinnon voittaneesta Niemi-teoksestaan että Kansallisteatteriin tulossa olevasta Lemminkäinen-näytelmästään. Ai, että oli taas virkistävää kuunnella, kun mielenkiintoinen ajattelija jutustelee.

Samalla kehun itseäni, sillä hiljensin jotain odottavista työtehtävistä mutisevan omatuntoni ja lähdin kuin lähdinkin puoli viideltä töistä. Alan oppia. Maailma ei kaatunut tai asiakas saanut sydänkohtausta, vaikken päivystänytkään ylimääräistä. Minä virkistyn, tulin hyvälle mielelle ja sain energiaa loppuviikon tehtäviin. Ehkä samalla opin jotain.

Piti tietysti heti aloittaa Niemen lukeminen. Suomen historiasta - tai pikemminkin sen maa-alueen historiasta, josta joskus tuli Suomi - kertova kirja osoittautui heti suuremmaksi haasteeksi kuin ennakolta kuvittelin. "Faktoista sommiteltu runoelma" ei varsinaisesti ole vaikeaa luettavaa, mutta se on runsasta ja vaatii keskittymistä. Tovi tuossa tulee menemään, mutta jo nyt tiedän uppoutuvani.

Ei haittaa ajan kuluminen. Lukemisen välissä voi sitten vaikka suunnitella teatteriin menoa. Saimme mukaamme Kansallisteatterin kevään ohjelman ja sitä selatessa tuli sellainen olo, ettei tule olemaan tarjonnan puolesta vaikeaa vetää "kerran kuukaudessa teatteriin" - haastetta, vaikka pelkillä Kansallisteatterin esityksillä. Oman kalenteritilan löytymisestä ei sitten puhutakaan mitään.

Tässä ensi selailulla silmiin osuneita houkutuksia.

Lemminkäinen

Kuva: Kansallisteatteri 

Tätä olenkin menossa katsomaan ja Hurmeen kertoilu vain lisäsi haluani mennä. Teatterikorkeakoululaisten kanssa pidetty kiertue avasi kuulemma konkarin silmät näkemään yhdessä viihtymisen tärkeys. Siksi myös Lemminkäinen jatkaa iltama-perinnettä, vaikka onkin juonellinen ja vahvasti vanhoihin tarinoihin perustuva näytelmä - ja kuitenkin erilainen. Tuskin maltan odottaa.

Mielenkiintoiseksi Lemminkäisen tietysti tekee sekin, että sen aihio on luettavissa Niemestä. Kirjallisessa teoksessa kuulemma uinuu ainakin kolmen teatteriesityksen aihiot. Samoin kuin Hurmeella on työn alla kolme uutta kirjaa. Eikä tietenkään sovi unohtaa, että kyseessä on alunperinkin useammasta kansantarinasta (tai -runosta) muotoiltu tarina.



Tippukivitapaus

Kuva: Kansallisteatteri 

Tippukivitapaus -  Kävimme tämän jo perheen kanssa katsomassa, mutta kuopuksen silmät loistivat siihen malliin, että ihan vakavissani mietin toista kierrosta. Ehkä tyyliin "vain Toto ja mä"... Lastenmusikaalin jaksaa katsoa aikuinenkin useampaan kertaan. 

Perjantain kunniaksi meillä varmasti taas laulellaan, että "jos sul on hanskat... tytydy, tytydy..."


Julia ja Romeo

Kuva: Kansallisteatteri 

Kyllä kirjoitin nimen oikein päin. Shakespearea taas. Tykkäsimme esikoisen kanssa niin Rikhard III:sta kuin Macbethista, joten pakko kai sitä teinin sivistyssarjaa on jatkaa?

Ensin tosin ei vastaanotto ollut oikein innostunut, kun ehdotin rakkaustarinaa perään jatkoksi, mutta nyt tuli ehdotus takaisin teiniltä itseltään. Voiko äiti sanoa ei, vaikka oikeastaan itse on aina ollut lievästi ärsyyntynyt tarinan rakastavaisiin... Ei sitten niin järjen hiventäkään niillä kakaroilla päässään. Jännä nähdä, miten taipuu teatterissa ja mitä  mielessä liikkuu esityksen jälkeen..


Kangastus 38

Kuva: Kansallisteatteri 

Pidin Kjell Westön kirjasta ja olin kuuntelemassa hänen ajatuksiaan näytelmästä Bloggariklubilla syksyn puolella. Ihan ehdottomasti haluaisin tämän nähdä. Itse asiassa ajattelin ottaa Keskimmäisen mukaan.

Vähän tosin pohdin, millä tavalla sitä keskustelisi taustasta 13-vuotiaan kanssa. Varmaan pitää vähän valmistella, ettei kaikki mene ohi... tai ettei järkyty mukana olevista rankoistakin teemoista. Vaikka eivät kai pelimaailmoihin tottuneet nuoret nykyään helposta hätkähdä? Teatteri tosin voi tulla iholle vähän eri tavalla. (Ja ennen kuin kukaan siellä vetää hernettä nenään vanhempien vastuuttomuudesta, niin mainittakoon, että meillä vahditaan pelejä aika tarkkaan ja varsinkin niiden ikärajoja...)

Toista maailmansotaa edeltävien -ismien esiinmarssi ja parikymmentä vuotta Kansalaissodan julmuuksista ei kuitenkaan ehkä teinille aukea ilman pohjabriiffiä. Mielenkiintoisia keskusteluja tiedossa siis - poika vaikutti kyllä ihan kiinnostuneelta, kun asiaa varovaisesti tiedustelin.

Mitäs luulette? Pääseekö näillä teatterivuodessa alkuun ? 

Nyt vaan pitäisi sitten niitä lippuja... 

"Ihan parasta!" sanoi Toto Tippukivitapauksesta

Tippukivitapaus eli tämän joululoman kohokohta ja siihen on hyvä lopettaa vuosi 2017. Huomenna aloitetaan taas uudelleen alusta. Muista lupauksista en tiedä, mutta blogin statistiikkaa kurkitaan heti vuoden alussa.

Nyt todettakoon vain, että teatterihaaste ei tänä vuonna mennyt ihan putkeen. Työ haittasi pahasti harrastuksia varsinkin keväällä, jolloin olin matkoilla sen verran paljon, ettei voinut varata iltaohjelmaa ja kesälomaltakin tein töitä juuri silloin, kun olisi pitänyt ehtiä kesäteatteriin. Kuukauden teatteri typistyi 7 teatterikertaan vuoden aikana ja niistäkin kolme lokakuussa...

Joululoman Tippukivitapaus 

Lastenmusikaaliin on teatterivuosi mukava lopettaa.

Meillä on superrauhallinen joululoma. Ohjelma on määritelty minimiin ja äiti kerää voimia (samoin kuin myös rankasta syksystä väsynyt esikoinen ja kai isäntääkin vähän väsyttää). Itse asiassa ohjelmaa on niin vähän,että kuopus jo parina päivänä ilmoitti ikävöivänsä päiväkotiin.

Onneksi oli Tippukivitapaus.

"Ihan parasta", sanoi Toto väliajalla ja toisti saman vielä haalaria lämpiössä päälle puettaessa,"ja kaikkein paras oli Tukaani!"

"Värikkäät ja hyvin tehdyt lavasteet ja mahtavat laulajat", kommentoi esikoinen 15v.

"Olinkohan vähän liian vanha..." totesi keskimmäinen 13v.

Äiti tykkäsi, vaikka täytyy myöntää, että taisin enemmän seurata kuopuksen riemua ja eläytymistä kuin lavan tapahtumia. Silti, musiikki kuului ja Kansallisteatterin laulajien taso oli taas ihan huikea. Lorut taipuvat lauluiksi joustavasti, Tukaani kieppui milloin milläkin narulla ja Mahtimummeli huristeli kärryllään. Pikku Papu katosi, kun häntä ei kuunneltu ja seikkaili rämeellä, hotellissa ja tippukiviluolan jännien asukkaiden seurassa.

Varsinaista juonta ei musikaalissa ole, vaikka Pikku Papun matka sitookin paikat ja esitykset kauniisti yhteen. Lava on täynnä värejä, liikettä ja riemukasta heittäytymistä, josta nauttii niin aikuinen kuin lapsikin. Keskimmäinen teinihuomiostaan huolimatta seurasi mielenkiinnolla ja Toto lauloi Hanskat-laulun jo ennen näytelmän alkua viereisten katsojien riemuksi...

Yhdessäolosta nautimme koko konkkaronkka. Yhteinen teatterielämys ilahduttaa ja piristää. "Musiikista ja värikkäistä hahmosta voi nauttia, vaikkei kaikkia sanoja ymmärtäisikään", sanoi isäntä ja mainitsi hänkin laulajat tosi taitaviksi.

Laura Ruohonen / Erika Kallasmaa: Tippukivitapaus 
Bloggariklubilta 

Kirjaakin luimme jo ennen esitystä ja varsinkin sen jälkeen, itseksemme, yhdessä ääneen ja eläytyen esittäen.

Lorut ovat osin outoja, mutta aikuisellekin oivalluksia tuottavia. Monessa kohtaa päädyimme kuopuksen kanssa keskustelemaan sanojen merkityksistä. Toto nautti riimityksistä ja satunnaiset vessasanat tai -viittaukset saivat aikaan joka kerta samanlaisen naurunrähäkän. (Mikähän se Tippukiviluolakin oikeasti on - ja se ruskea monsteri? äid.huom. )

Pitäisi lukea lasten runokirjoja useammin. Olen tosi huono yleensä runojen kanssa (ei saa kertoa äidilleni, joka harrasti runonlausuntaa nuorena), mutta tällaisiin loruihin pääsen minäkin sisälle.

Mahtimummo päätäi Väätäinen Bloggariklubilla eli Tippukivitapaus

Nyt tarjoaa Kansallisteatteri herkkua lapsiperheille. Marraskuun 22. päivä on ensi-illassa lastenmusikaali Tippukivitapaus - Teatteria lapsille, suurella näyttämöllä ja suurella sydämellä. 

On aivan mahtavaa, miten lapsiin panostetaan Kansallisteatterissa. Nukketeatterin lisäksi tuodaan suuren luokan elämys myös teatterin päänäyttämölle.

Nyt on meidän vanhempien vuoro pitää huoli siitä, että tarjonta myös hyödynnetään ja saavuttaa kohdeyleisönsä. 

Sydämellisyys oli isosti mukana myös alkuviikon Bloggariklubilla. 

Siellä on aina kivaa, mutta tällä kertaa sekä aihe että sen mukaiset tarjoilut (nakkeja ja ranskalaisia!) loivat heti mahtavan tunnelman, jonka vieraat sitten nostivat vähintäänkin kattoon. 

Saimme seuraksemme Tippukivitapauksen runottelun kirjoittaneen (ja teatteriversion ohjaavan) Laura Ruohosen sekä Mahtimummo päätäi Väätäisen eli Seela Sellan (!). Samalla saimme maistiaisia Tippukivitapauksesta sekä yhden eksklusiivisen esityksenkin, jonka "ilkeä ohjaaja" kuulemma meni leikkaamaan pois lopullisesta versiosta. 

Oli hauska seurata ohjaajan ja näyttelijän välistä yhteyttä. Toki siinä vähän naljailtiin, mutta selvästi takana on pitkäaikainen ja lämminhenkinen yhteistyö. Molemmat myös hehkuttivat lastenteatterin tärkeyttä ja sen tekemisen ihanuutta. "Lapset ovat yleisönä ihan paras" - Lapset kun ovat välittömiä ja avoimia. Palaute tulee heti! 

Tippukivitapaus onkin varmasti lasten mieleen. Riimittelyä, vessasanoja runoihin piiloteltuina ja menevää musiikkia tarinan muodossa. Mitä muuta voisi toivoa ? Seela Sellan meille lukema runo sen jo näyttää - tänne on ihan pakko viedä meidän Toto 6v. sekä tietysti myös isoveljensä. Musikaali käy kaikille ja riimittelystä nauttivat vanhemmatkin! 

Me lupaamme antaa lapsille luvan riemuita ja nauraa itsekin mukana. Kuulimme nimittäin anekdootin näytöksestä, jolloin oli harvinaisen paljon isiä lastensa kanssa teatterissa. 

Lapset oli selvästi komennettu käyttäytymään rauhallisesti ja hillitysti, mikä toimikin tiettyyn pisteeseen - siis siihen, kun näyttelijäkaarti päätti saada yleisön mukaansa. Yhteislaulupyyntöä toistettiin ja toistettiin ja toistettiin... siihen pisteeseen saakka, että isätkin tajusivat osallistua. Siitä se riemu sitten ratkesi. 

Tässä kohtaa on ihan pakko mainita ihailuni Seela Sellaa kohtaan. Hänellä on aivan huikea karisma, energia ja kyky heittäytyä. Minä menen katsomaaan Tippukivitapauksen jo ihan senkin takia, että haluan nähdä Mahtimummon lavalla. Toivon totisesti olevani edes pikkuisen samanlainen kasikymppisenä! 

Laura Ruohosen Tippukivitapaus on tarina pienestä pavusta, joka haluaa kadota ja joutuu seikkailuun. Tarjolla on teatterielämyksen lisäksi myös kirja sekä näyttelijöiden äänittämä levy näytelmän musiikkia. Pitänee hankkia kaikki mahdollinen rekvisiitta jouluksi. Kirjaakaan en ole vielä lukenut, kun säästän sitä teatterivalmistautumiseen lasten kanssa. Tuskin maltan odottaa! 

Kiitos taas Bloggariklubin järjestäjille. Ihan mahtava ilta. 

Pian vielä juttua Pepistäkin!  

Kuolema Venetsiassa Jukka Puotilan juhlanäytäntönä

Kiitokset kutsusta Kansallisteatterille 

Lokakuu on ollut aivan mahtava teatterikuu! 

Olen kerralla ottanut reippaasti kiinni kuukauden teatteri -haastetta.  Viikko sitten lauantaina kävin Kansallisteatterissa peräti kaksi kertaa saman päivän aikana. Ensin aamulla oli vuorossa nukketeatteria kuopuksen seurassa ja sitten illalla Jukka Puotilan juhlanäytäntö eli Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa. 

Mann on tuottanut minulle vuosia vaikeuksia. Jotenkin hänen tematiikkaansa ja runsas sanojen käyttönsä on vieraannuttanut minua lukijana. Hivenen siis hirvitti. 

Ja onhan se runsas, näytelmän teksti siis, mutta näytelmän kokemista ei haitannut, vaikka välillä kuulijan keskittyminen herpaantui ja lauseita jäi kuulematta. Viesti tuli selväksi ja tekstin lisäksi saattoi nauttia taitavien näyttelijöiden välisestä dynamiikasta ja rytmityksestä - tai sitten ihan vain ihmetellä ihmisen muistin voimaa. On tuossa sanojen virrassa ollut näyttelijöillä opettelemista, varsinkin sen vaikean ja täsmällisen rytmityksen kanssa. Oli kuin tanssia olisi katsellut. 

Kaksi konkaria, (Jukka-Pekka Palo ja Jukka Puotila), saavat lavalla seurakseen nuoren sellistin (Artturi Aalto). Normaalisti näytelmää esitetään Pienellä Näyttämöllä, mutta uskottavasti tila täyttyi myös juhlanäytännön suurella lavalla, Melkein jäin miettimään, olisiko minua viehättänyt ilmavuus ehkä jäänyt kokematta pienemmässä tilassa. Nyt näyttelijöiden välinen fyysinen etäisyys korosti eri olemisen tasojen lomittumista ja loi heidän välilleen kuin marionettien langat tai kuminauhat, joita pitkin kieli soljui kuin vesi Venetsian kanaaleissa. 

Vettä löytyi myös lavasteista - tietenkin - Venetsialla on roolinsa myös näytelmässä. Lavastus myös korosti kauniisti tekstin kertomaa tarinaa. Tunnelman dramaattisuus nousi omalle tasolleen yksinkertaisilla elementeillä kuten valojen suuntaamisella, tai tuolien sijoittelulla. Dialogit roikkuviin mikkeihin loivat illuusion keskustelusta, kun kertoja hyppäsi mukaan juoneen. 

Kuva: Kansallisteatteri, Tuomo Manninen 

Mistä näytelmä sitten kertoo ? 
Ihastumisesta, vanhenemisesta, sairaudesta, rappiosta, jostain kauniista, kuolemasta. Teemoja tekstiin mahtuu. Minulle päällimmäisenä jäi mieleen ihmisen halua kokea vielä kerran jotain kaunista, uskaltaa ehkä ensimmäistä tai viimeistä kertaa elämässään olla oma itsensa, vaikka kaunis helposti muuttuukin groteskiksi. 

Vanhenevan kirjailijan rakastuminen kauniiseen nuoreen poikaan Venetsian romanttisilla kaduilla ja kanavilla, keskellä koleran raivoa ja kuolemaa, on vaikuttava ja ajatuksia herättävä. Siksi kai Kuolema Venetsiassa onkin klassikkonäytelmä. Karismaattisten ja taitavien näyttelijöiden käsissä kokemus nosti kylmiä väreitä koko näytelmän ajan. 

Kuva Kansallisteatteri, Tuomo Manninen 

Koska kyseessä oli Jukka Puotilan taiteilijajuhla, juhlistettiin pitkän uran tehnyttä näyttelijää onnitteluin, puhein sekä kollegojen kauniin laulun voimin näytelmän päätteeksi yleisön seuratessa katsomon täydeltä. 

Lämminhenkinen tilaisuus loi kuvan arvostetusta, ahkerasta, kaikille ystävällisestä ja ennen kaikkea ammatillisesti kunnianhimoisesta ja taitavasta taiteilijasta. Kaikkihan me toki tiedämme Jukka Puotilan televisiosta ja teatterista, mutta ainakin minulle oli yllätys, miten monipuolinen ja aktiivinen toimija hän oikein on aina ollutkaan. Teatteri- ja televisiorooleja on kertynyt kymmenittäin ja lisäksi Puotila on ehtinyt toimimaan yhdistyksissä ja Kansallisteatterin hallinnossa näyttelijöiden edustajana. Kunnioitettava ura siis monelta kantilta. Ei mikään ihme, että arvostus ja rakkaus olivat käsinkosketeltavia rivikatsojallekin. 

Onnea taiteilijalle! Toivottavasti saamme nauttia karismastasi vielä monissa esityksissä. 

Onnellinen pieni mies ja Onnellinen prinssi

Kiitokset ensi-iltalipuista Kansallisteatterille 

Minä pelkään nukkeja. Siis sellaisia vanhanaikaisia nukketeatterinukkeja, joista minulle lähinnä tulevat mieleen painajaiset tai Pinokkio. Pelko on  perinnöllistä. Myöskään omat poikani eivät perinteistä nukketeatteria varsinaisesti fanita.

MUTTA... Nukketeatteri Sytkyt hoitaa homman niin ihanan lempeästi ja hauskan interaktiivisesti, että Muumien jättämän ihanan muiston myöta halusimme Toton kanssa katsomaan myös Kansallisteatterin tämän syksyn nukketeatteriensi-illan eli tänään oli vuorossa Onnellinen prinssi.

Onnellinen prinssi on Oscar Wilden klassikkosatu pääskysen kanssa ystävystyvästä prinssipatsaasta. Tarina kertoo auttamisesta, luopumisesta ja siitä, miten muita auttanut saa apua sitä tarvitessaan.

Teatteriesitys on tarkoitettu 2-7 vuotiaille ja kestää puoli tuntia. Se on juuri sopiva aika pienemmillekin katsojille, sillä teatterielämys alkaa jo lämpiön portailta. Lapset istuivat paikoillaan, rakensivat pesää ja osallistuivat teatterin tekemiseen. Itse asiassa Toto oli kaikkein eniten innoissaan juuri tuosta osiosta. Ihanasti myös tunne jatkui koko näytelmän ajan.  

"Me pääsimme mukaan teatteriin ja esiinnyimme. Te aikuiset olitte sitten yleisönä penkeillä"

Nukketeatteri Sytkyt hyödyntää kivasti sekä nukkemestarin olemusta, että sitten pehmoleluja tai lavasteita tarinankuljetuksessa. Aikuisena sitä jo osaa arvostaa, että lavan (pöydän) päälle rakennettu kaupunki ja patsas taipuvat tarinan elävöittämiseen ilman sen kummempia kommervenkkejä. 

Vietimme siis mukavan puolituntisen. Itse asiassa Toton ikäisille eskarilaisille olisi tarina voinut olla pidempikin. Uppoutuminen ja eläytyminen olivat ilmeisiä. Tämä on jotain ihan muuta kuin Ninjagot tai muut vauhdikkaat piirretyt. Elämys on vahvempi ja silmät loistavat kirkkaammin. Se on sitä teatterin taikaa, jota haluan myös lapsilleni kokemuksena tarjota.

Kiitokset ensi-iltalipuista Kansallisteatterille 

Murhamysteeri Vanajanlinnassa

Oli synkkä ja sateinen ilta. Kaupungin kermaa oli kuljetettu Vanajanlinnaan nauttimaan herkullista illallista - ja siinä samassa auttamaan Monsieur Poirotia ikävän murhan selvittämisessä. Patsastaan Suomeen julkistamaan tullut kuvanveistäjä oli ammuttu.

Epäillyt oli jo kuljetettu poliisin säilöön, mutta johtolankoja riitti tutkittavaksi päiväkirjoista lattialla makaavaan aseeseen. Harmaita aivosoluja sai rasittaa oikein tosissaan, että päästiin oikeaan ratkaisuun ja lopulta sen löysi vain tiimeistä ilmiselvästi älykkäin. Melkein Poirotin tasoa...

Sellaista puuhaa oli sisareni minulle järjestänyt syntymäpäivä-illaksi. Savonlinja kuljetti osallistujat bussilla Vanajanlinnaan ja takaisin nauttimaan murhamysteeri-illallisesta. Iltaa ohjaili itse Monsieur Poirot.

Tuoni-studiot järjestää useimmiten murhamysteeri-illallisia yrityksille tai ryhmille ja tällä hetkellä vastaavasta voi nauttia myös Casino Helsingin Murhamysteeri -illoissa. Olisi tosi jännä nähdä, miten vastaavanlainen esitys toimii isommissa puitteissa, suuremmalla yleisömäärällä ja kaiketi myös suuremmalla esiintyjäjoukolla. Tämä esitys oli nimittäin aikille avoin, mutta valitettavasti bussi näytti matkalla melkein tyhjältä.

Oli tosi kivaa. Toki osallistujia olisi voinut olla vähän enemmän. Mitä ilmeisimmin tällainen avoin illallinen ei oikein ollut tavoittanut asiakkaita eli markkinointia olisi pitänyt olla enemmänkin. Nyt roolileikkiin olennaisesti kuuluvat seurustelu ja vihjeiden metsästäminen kanssa pelaajilta jäi vähän vajavaiseksi. Ihan mukavasti juttua kuitenkin sai aikaiseksi ja ainakin osa sivujuonen salaliittolaisista löysi toisensa.

Murhajuoni oli mielenkiintoinen ja hyvin miljööseen sopiva. Epäillyistä, motiiveista ja johtolangoista oli Suomeen sijoitetussa tarinassa melkein runsaudenpula. Poirot ohjaili mukavasti, mutta pikkuisen hän olisi ehkä voinut olla vielä aktiivisempi saattaakseen pelaajia yhteen. Suomalainen jäyhä kansanluonne ei ihan heti taivu roolipelin vaatimaan eläytymiseen. Toki tässä olisi taas auttanut myös se suurempi osallistujamäärä.

Itse nautin varsinkin eri yksityiskohtien miettimisestä, mutta se oli vähän petollistakin. Aloin liian fiksuksi ja vaikka tarinamme varmasti vastasi ainakin yhtä Christie-viritelmää, olisi oikea ratkaisu ollut huomattavasti yksinkertaisempi. (Olen tosin edelleen sitä mieltä, että loikkari olisi pitänyt tunnistaa :-)

Eikä raskasta aivotyötä tietysti voi tehdä ilman herkullista ruokaa. Vanajanlinnan keittiö on ehdottomasti minut reissuun osaltaan houkuttaneen maineensa arvoinen.

Alkuruokapöytä houkutteli täyttämään lautasen kukkuroilleen ja poikkeuksellisesti myös söin pääruoan hyvällä halulla. Yleensähän hyppään puffeteissa alkuruoista suoraa jälkkäriin. Tällä kertaa paahdetut kasvikset, perunat ja possu kermakastikkeineen olivat todella hyviä. Jälkiruokana tarjoiltu suklaakakkukin suli suussa.

Erityispisteitä Vanajanlinna sai myös erikoisruokavalioiden huomioonottamisessa Sekä kasvissyöjä- että vegaani-vaihtoehdot olivat mietittyjä, kauniita ja syöjien kommenttien mukaan herkullisia. Nyhtökaura oli löytänyt tiensä lautasille saakka.

Kaikkiaan Murhamysteeri-illallinen oli ehdottomasti kokemisen arvoinen. Kannattaa mennä mukaan jo valmiiksi roolipeliin orientoituneena ja napata rekvisiitasta vaikka puuhka tunnelmaan pääsemistä tukemaan. Kiva, kun tällaisia elämyksiä on tarjolla.

Siskokset matkalla 

Esikoisen kanssa teatterissa - Shakespeare & Rikhard III

Vanha rakkaus 

Käytiin esikoisen kanssa teatterissa katsomassa vanha rakkauteni Rikhard III.

Äitini työpaikalla oli kausikortti asiakkaiden teatteriin viemistä varten. Jos jostain syystä kortti ei ollutkaan käytössä, piti tyhjät paikat täyttää. Eihän se nyt ollut laitapeliä jättää tyhjiä tuoleja.

Tiesivät minun pitävän tetterista ja lopputuloksena näin varmaan kaiken, mitä teatterissa näytettiin ja Rikhard III:n (1987) kävin katsomassa monta kertaa, Rakastin sitä ja erityisesti Marja-Leena Koukin vahvaa ja dramaattista tulkintaa päähenkilöstä.


Klassista versiota

Nyt on Kansallisteatterissa menossa Rikhard III. Willensaunaan sovitettu näytelmä on vahvatunnelmainen ja jopa vähän päällekäyvä. Pieni lava ja suuri mies (Kristo Salminen Rikhardina) intensiivisine katseineen voivat tuntua aika vaikuttavilta, Muutenkin näytelmässä hyödynnettiin teatteria laajemminkin kuin vain lavalla.

Helsingin Kirjamessuilla kävin kuuntelemassa Jussi Nikkilän (ohjaaja) ja Kristo Salmisen jutustelua pyrkimyksistään näytelmän suhteen. Klassista Shakespeare-tyyliä tavoiteltaisiin ja tekstin toimivuutta vanhahtavasta rytmityksestä huolimatta. Klassinen Shakespeare-tyyli kai näkyi esityksessä siinä, että tragedia kääntyi enemmän nauruksi kuin kyyneliksi. Karmeita asioita tapahtuu lavalla, ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä, mutta ajoituksessaan taitavat näyttelijät osasivat liioitella juuri sopivasti, jotta yleisö hörähtelee. Varmaan kaikki tekstin kohdat, joissa "ei niin poliittisesti korrekti yleisöminä" saatiin houkuteltua nauramaan, oli hyödynnetty. Huomasimme nauravamme rammalle, kyttyräselkäiselle ja syntymästään lähtien syrjitylle Rikhardille. Missä muualla niin tapahtuisi kuin Shakespeare-teatterissa?

Klassisuutta tuo välillä farssin piirteitä hiponut esitystapa edustaa mallikkaasti. Shakespearen omana aikaan yleisöä piti naurattaa säännöllisin väliajoin, jos näyttelijät halusivat selvitä näytelmän loppuun saakka ilman fyysisiä haittoja (lavalle lentäviä esineitä). Näin ainakin muistelisin jostain lukeneeni. Näytelmän useat tasot kuitenkin kestävät myös naurut. Tarinasta löytää paljon pohdittavaa vallan korruptoivasta vaikutuksestä, elämän hinnasta ja lapsuuden vääryyksien vaikutuksesta persoonallisuuden kieroutumiseen.

Toinen perinteinen juttu on kai tekstilähtöisyys. Ylimääräisiä efektejä ja elementtejä ei viljelty ylenpalttisesti. Painotus oli tekstin sisällöllä, tarinalla ja sitä kautta muotoutuvilla suhteilla ihmisten välillä. Kielellisesti pitää myös sanoa, että Shakespearelainen rytmitys oli saatu kuulostamaan ihan normaalilta puheelta, toistuvista loppusoinnuista huolimatta. Pitääkin lukea näytelmän suomennos, jotta tajuaa, miten se kieli omassa mielessä (tai suussa) taipuu suhteessa Kansallisteatterin Rikhardiin, Miellyttävää kuunneltavaa joka tapauksessa.

Mitäs me sitten tykkäsimme? 

Koitin tiukata esikoiselta mielipiteitä Rikhard III:sta taksissa heti esityksen jälkeen. Tyypilliseen teinitapaan vastaus voitaneen summata sanomalla "ihan kiva".

Sen verran sitten saatiin tarkennettua, että hän koki alussa kielen ja tapahtumat ehkä hivenen hankalaksi seurata, Tämä lienee täysin normaali reaktio Shakespearen näytelmään, jollei sitä ole aikaisemmin tullut nähtyä tai luettua, Onneksi käsiohjelmassa oli selostettu historiallisia tapahtumia, joten tekstin luettua pääsee kyllä tarinaan hyvin mukaan.

Kaikkein mieluisin kohta oli kuulemma se, kun Rikhardia pyydellään kuninkaaksi ja hän kursailee kirkossa. Täytyy myöntää sen olleenkin yksi kaikkein herkullisimmista. Yleisön hihityksestä päätellen emme olleet ainoita, joita Rikhardin epävireinen veisaus nauratti.

Kristo Salminen Rikhardina osaa taidon tasapainoilla naurettavan ja traagisen välillä. Samoin muut näyttelijät osoittivat monipuolisuuttaan (ja nopeuttaan vaatteidenvaihdossa) - Miltei kaikilla oli kolme tai jopa useampi rooli hallittavanaan. Mahtavaa, miten pienellä näyttelijäkaartilla saatiin lavalla eläväksi näytelmä, jonka joukkokohtauksetkin välillä aiheuttavat ohjaajille harmaita hiuksia hallintavaikeuksillaan.

Pidimme molemmat myös erityisesti musiikillisista ratkaisuista. Esikoinen ihasteli näyttämöllä koko ajan istuneen (soittaneen ja laulaneen) Mila Laineen taituruutta. Hän vastasi koko näytelmän musiikista miltei yksinään. Välillä saattoivat muutkin näyttelijät tarttua johonkin instrumenttiin ja lopussa kuulimme myös nauhaa, mutta esityksen parhaimpia elementtejä oli muusikon, tekstin ja näyttelijöiden välinen vuorovaikutus, Mahtavasti suunniteltu, upeasti esitetty.


Summa Summarum

Kaikkiaan siis tykkäsimme kovasti. Minä tallennan muistiini uuden version Rikhard III:sta. Ei ihan ykköspaikalle nuoruudenkokemuksen ohi, mutta sillä onkin etunaan ajan kultaus.

Kannattaa käydä katsomassa Kansallistetterin versio klassikosta - Shakespeare on aina Shakespeare.. Näytelmä viihdyttää, ilahduttaa taitavalla lavatyöllä ja herättää tietysti myös ajatuksia, jos niin haluaa ja antaa historian elää mielessään. Ihan kaikkihan Shakespearen näytelmässä ei edes pidä yhtä historiallisen totuuden kanssa - ja siitä saa hyvän aasinsillan taiteen (ja muutenkin viestinnän) vastuun pohtimiseen yleisön asenteisiin vaikuttamisessa, vaikka sitten jälkipolvien osalta.

Jotain kertonee esikoisen kokemuksesta sekin, että hän tarjoutui taksimatkalla lähtemään äidin kanssa teatteriin toistekin - ihan vaikka vakiseuralaiseksi!

Bloggariklubi Just Filming

Bloggarin viikko 

Onpas ollut mielenkiintoinen viikko. Töissä pärähti projekti tosissaan liikkeelle ja muutenkin on vipinää. Lisäksi peräti kahdelle peräkkäisellä illalle osui mielenkiintoisia blogijuttuja. Ensin kävin Nelkytplusblogilaisten kanssa maistelemassa Rosson "Melkein jouluisen menuun", josta pian lisää ruokablogin puolella. Keskiviikkona oli sitten vuorossa hengenravintoa, kun bloggaajat kokoontuivat "salakerhoonsa" (Kristian Smedsin tulkinta tilaisuudesta).

Mitä siellä salakerhossa sitten tehdään? No, tällä kertaa kuunneltiin ensin tarinaa Hanna Weseliuksen Alma!-kirjasta. Se on minulla kesken, joten ei siitä sitten sen enempää (vielä)

Minulle pääasiana oli tuossa illassa teatteri. Ohjelmassa oli "just filming" eli Kristian Smedsin ohjaus kahdelle näyttelijälle ja muutamalle avustajalle. Lavalta vyörysi musiikkia, huutoa, tanssia, hiljaisuutta, elokuvaa, popcornia, kolmea kieltä ja leimuavia tunteita laidasta laitaan suurimmaksi osaksi kai aika hämmentyneiden katsojien silmille.

Teatterianalyysiä?

Kun en ole sen paremmin kirjallisuuteen kuin teatteritaiteeseenkaan mitään varsinaista koulutusta saanut, niin syvälliset analyysit rakenteista, näyttelemisen tasosta ja tehokeinoista eivät kuulu tapoihini. Minä menen "mutulla".

Hyvä niin, väitän. Eikös teatteria tehdäkin juuri meille tavallisille ihmisille? Vai? 

Minusta teatterin pitää herättää sekä ajatuksia että tunteita. Mikäli salista lähtee ulos aivoihin kirjoitettuna "ihan kiva" eivät näyttelijät ja ohjaaja ole onnistuneet.

Hyvän teatteriesityksen jälkeen sitä voi olla virkistäytynyt kuin paremmankin Spa-käynnin jäljiltä. Silloin ainakin minun kohdallani on kyseessä hyvä tarina, liikuttava, naurattava ja ennen kaikkea onnellisuuden tunteen jälkeensä jättävä. Vaikka olisikin tragedia.

Toisella kerralla ovesta kävelee hämmentynyt nainen. "Ymmärsinkö minä tästä mitään" "Oliko minun tarkoitus ymmärtää" "Miksi?Mitä jos? Olisiko kuitenkin...?" Eikä tämä kokemus ole yhtään huonompi. Itse asiassa vaikutus kestää kauemmin - uusia oivalluksia pulpahtelee joskus viikkojenkin päästä.

Arvatkaapa kummasta oli kyse tällä kertaa?

Kuva: Kansallisteatterin kokoelmista 

Just Filming 

Kiertelen ja kiemurtelen tässä itsekseni, kuten joku jo taisi huomata. En oikein tiedä, mitä kirjoittaa sillä tämä esitys herätti tunteita ja ajatuksia monessa kerroksessa. Lavalla mies ja nainen kohtasivat, erosivat ja kohtasivat taas - ilman mitään sen suurempaa kehystarinaa. Mitä nyt näyteltiin ja oltiin näyttelijöitä - puhuttiin elokuvista, katsottiin elokuvia ja oltiin niissä mukana. Filmattiin  ja "filmattiin" Olen suurin piirtein ohjaajan kanssa samaa ikäluokkaa, joten filmattiin-sanan koulunpihamerkitys aukeaa omalla tavallaan. En tiedä, mitä nykynuoret tuosta tuumaisivat.

Annamária Láng ja Johan Ulfsak täyttävät Willensaunan lavan kokonaan. Ei tarvitse edes puhua ja tunne välittyy. Se välittyy myös vaikka puhetta pulppuaisi kielellä, jota en ymmärrä. Sitä vain hätkähti hetkeksi "Apua, meneekö jotain ohi?" Sitten tajusi, ettei kieltä välttämättä tarvitse.  Tietyt asiat kai vain ovat eleinäkin aika universaaleja.

Lavalla perinteisiksi koetut roolit kiepsahtavat välillä nurinpäin. Miltä tuntuu, kun miehen iskuyritys päätyykin naisen agressiiviseen lähentelyyn. Hätkähditkö? Tekikö mieli käskeä rauhoittumaan? Kummalle?
Jäin myös pohtimaan, olenko ihan tylsä keski-ikäinen nainen, kun edessäni näytellään kahden aikuisen välistä rajuhkoa eroottista kohtausta ja minulla on päällimmäisenä mielessä, miksi ihmeessä pitää kekkaloida ja miten mikrofonin nauha liittyy alushousuihin - tai siis, onhan tuosta kautta aikojen ollut jo kaikenlaisia tulkintoja. Siksi ehkä jäinkin kliseeseen kiinni.

Jos etsii perinteistä juonellista teatteria, kannattaa mieluummin mennä katsomaan vaikka vuoden lopussa ohjelmistoon tuleva Rikhard III. Jos haluaa nähdä esityksen, joka jää mieleen elämään ja antaa ajattelemisen aihetta vielä katsomosta poistuttaessa, on just filming oivat vaihtoehto.
Taitavat näyttelijät antavat mennä ja tarinasta voi kukin rakentaa oman tulkintansa.


Esityksen jälkeen

Emme lähteneet suoraan kotiin. Meillä oli ilo ja kunnia tavata näytelmän ohjaaja Kristian Smeds.

On siinä vilkkusilmä mieheksi. Sitä voisi kuvitella tunnetun ohjaajan olevan vähän etäinen ja katselevan bloggaajiakin vähän silleen ylhäältäpäin, mutta ei laisinkaan. Meillä oli valtavan hauska juttuhetki ja tarinoita ohjaajalla riitti. Keskustelu lainehti suuntaan ja toiseen.

Kuulimme mm. Smedsin ajatuksia siitä, miten tekee hyvää saada Suomen Kansallisteatterin lavalle esitys, jonka päänäyttelijät eivät ole suomalaisia. Eroakin näyttelijöissä kuulemma on. Virolaisen ja unkarilaisen näyttelijän luontainen rytmi on kuulemma suomalaista kiivaampi, jolloin ohjaajan tehtävänä hidastaa tahtia. Taidan tavallaan ymmärtää, mistä on kyse. En ole itse ehkä kovin perinteinen hidas hämäläinen, mutta silti on runsaan 20 vuoden aikana välillä hengästyttänyt miehen matkassa. Olemisen kellotaajuudessa ja varsinkin ilmaisun rytmissä on eroa

Maanläheinen kalastusta ja moottoripyöräilyä harrastava ohjaaja osoittutui hurmaavaksi mieheksi, joka osasi ottaa yleisönsä. Ohjaaja (tai näyttelijöiden) tapaaminen esityksen yhteydessä antaa aina oman vaikutuksensa kokemukseen. Olen Smedsin kanssa samaa mieltä siitä, että yleisö tekee esityksestä joka kerran erilaisen. Jokainen yksilö kokee sen myös omalla tavallaan, omaa historiaansa pohjautuen. Minut vei jo alun savu (hieman turhankin runsas siellä, missä istuin) suoraan nuoruuden yökerhobiletykseen. Se taisi ehkä värittää kokemusta näytelmästä.

Myös itse esityksen jälkeiset seikat vaikuttavat kokemukseen. Oli hienoa kuulla ohjaajan ajatuksia näytelmästä, näyttelijöistä ja teatterista / elämästä yleensä. Tuli uusi taso teattterielämyksen jättämään jälkeen ja uuttaa pohjaa seuraavalle. Kiitos!

Kesäyön uni poképaratiisissa

Suomenlinna on aivan mahtava paikka. Sieltä löytyy vaikka mitä. Niin kuin nyt vaikka pokémoneja. Luret olivat päällä sekä rannassa että muutamassa muussakin paikassa ihan koko päivän ajan. Noin ihan vinkkinä kaikille niille, jotka haluaisivat lähteä perheen kanssa päiväretkelle, mutta historia ei jälkikasvua kiinnosta.

Myönnetään, minäkin bongasin pokémonparatiisin pojille houkuttimeksi vähän vahingossa. Kävin nimittäin lauantaina siskon kanssa jo melkein perinteeksi muodostuneella kesäteatterikäynnillä. Suomenlinnan kesäteatteri on miljöönä mahtava. Kivimuurien keskellä riittää tunnelmaa ja meillä on näinä kahtena kertana myös ollut uskomaton tuuri kelin kanssa.  Aurinkoa taivaan täydeltä.

Kun miljööseen, aurinkoon ja kaupungin parhaaseen salaattiin lisää upeaa teatteria, on päivä aika lähellä täydellistä.


Kesäyön uni / Ryhmäteatteri

Olin pikkuisen varuillani teatteria kohti suunnatessani. Viime vuoden Valheet ja viettelijät ei ihan täysin vakuuttanut, vaikka toki näyttävä olikin. Vähän pelotti, miten oma Shakespeare-suosikkini on ehkä kärsinyt Ryhmäteatterin käsissä.

Turhaan pelkäsin. Shakespearesta löytyi juuri se kepeys ja rakkauden ylistys, jota tämän näytelmän kohdalla odottaakin. Kaksi ja puoli tuntia vilahti ohi ihan huomaamatta, vaikka tarina ja teksti minulle tuttua tutumpia ovatkin. Olen jopa itse joskus teininä näytellyt Helenaa kesän teatterileirillä. Harmi, etten koskaan saanut esityksestä tehtyä videota itselleni... tai no, ehkä se on kuitenkin parempi näin...

Ryhmäteatterin Helena oli myös yksi näytelmän parhaista hahmoista, jonka koomisuus sai palkkiokseen naurua joka kerran lavalle ilmestyessään. Onhan hän vähän surullinenkin hahmo traagisessa rakkaudessaan, mutta senkin voi kertoa naurulla kyyntelten läpi.

"Sekaisin nuo miehet naiset, 

hulluja nuo kuolevaiset"

Miehet ja naiset ovatkin näytelmässä sekaisin useammalla kuin yhdellä tavalla. Gender-leikki lisää omaa sävyään jo muutenkin hyrskyn myrskyn menevien parien sekamelskaan. Oberon ja Titania kinaavat niin kuin pitää, Lysander ja Hermia rakastavat, Demetrius ja Helena juoksevat peräkanaa, työläiset näyttelevät, keijut tanssivat ja kaiken yllä temppujaan tekee Puck...  Aivan mahtava Puck. Ääni, elkeet ja olemus olivat aivan täydelliset. 

Erityismaininnan ansaitsee myös idea esittää Shakespearea... no, melkein räpäten... ihan tosi, uskokaa pois! Siihenkin teksti taipuu, kun näyttelijä hallitsee rytmityksen. Ihan mahtavaa katsottavaa. Itse asiassa tämä esitys on niin runsas kaikkine yksityiskohteineen, että se pitäisi varmaan katsoa useampaan kertaan, jotta bongaisi edes suurimman osan. 

Rakastamani tarina siis säilyy sydämessäni myös Ryhmäteatterin versiona. Teksti elää, mutta lisäksi mukaan tulee niin paljon muuta. Lavastus on yksinkertainen, mutta tehokas. Enempää ei tarvita, sillä puvut toimivat miltei lavasteiden sijaisina. Niin mahtavan värikkäitä ja näyttäviä ne ovat. Keijukaiset lenkkareineen ja hempeine mekkoineen olivat ihan parhaita! (Muutenkin - todella taitavia laulajia ja kaikessa koomisuudessaan ihanasti kesän keveää henkeä ilmentäviä)

Kertakaikkiaan mahtava esitys! Vielä ehtii katsomaan, jos lippuja vain on jäljellä. Kannattaa. 

Teatteriselfie - jo toinen lauantailta

Jos teatteriin ei pääse / ehdi, niin Suomenlinnassa kannattaa silti käydä. On se hieno paikka. Mekin suuntasimme sinne koko porukalla vielä sunnuntaina.

Sieltä löytyi tykkejä...  

Monenlaisia ja monesta paikasta. Riitti katseltavaa ja kiipeiltävää

Maisemista puhumattakaan tietysti. Helteessä varjoisa nurmikko puiden alla kutsui. 

Myös kaikki tunnelit, muurit ja aukot olivat jatkuva ihmetyksen ja kiinnostuksen kohde. 

Pokémoneista tietysti puhumattakaan... niitä parveili pilvin pimein