(Luku)päiväkirja : Aika kuluu ja kirjoja luetaan

 Niinpä niin. Edellinen postaus taisi olla huhtikuussa ja nyt eletään lokakuun loppua. Niin se aika rientää. 

Kylppäriremontti on viimein valmis. Olimme evakossa lopulta kaikkiaan 6.5kk. Siihen mahtui muutama epätoivon hetki, mutta myös kolmen viikon ihana loma Turun evakkokämpässä. Turku on aina Turku ja yllättävä viivästys muutti siivoamiseen ja järjestämiseen alun perin suunnitellut lomaviikot oikeasti rennoiksi. Kun ei kerran voinut tehdä mitään... Siispä käytiin salilla, torilla, rannalla ja loikoiltiin iltapäivät katsellen Ranskan ympäriajoa. Onko mitään rentouttavampaa ? 

Lepo tuli tarpeeseen. Kotiinpaluu ei tietenkään mennyt ihan putkeen. Alkusyksyn kosteus nosti käytävän vanhan parketin sijoiltaan niin, että paukahti. Juuri parkettikorjauksen aikataulutettuani istuin olohuoneen pöydän vieressä pohtimassa, että kyllä tämä tästä. Listan loppu häämöttää. Siitä 15 minuutin päästä alkoi tiskikone piippaamaan. Uusiksi meni sekin. 

Nyt ollaan oltu jo viikko ilman, että mikään paikka on hajonnut tai vaatinut lisäkorjausta. Siispä voinen virallisesti ilmoittaa, että tämä remonttirupeama on nyt valmis. Kaikki nyt rikkoutuva tarkoittaa uutta projektia ja uutta listaa ruksittavaksi. Piste. 

Tämän syksyn kirjamessusaalis

Kaikessa tohinassa on yksi pysyvä asia ja se on kirjat. Enemmän tai vähemmän aktiivisella lukemisella. 

Tämän vuoden teemana on ollut Virginia Woolf käynnissä olevan lukupiirin ansiosta. Olen melko uskollisesti pysynyt mukana lukulistalla sillä toistaiseksi olen perässä vasta yhden kirjan verran. Kirjamessuilta vasta ostamani Vuodet, on vielä kesken. 

Yleisesti ottaen en kyllä ole pysynyt lukutahdissa erityisen hyvin. Goodreadsin lukuhaasteessa olen perässä noin 10 kirjan verran. Siinä on sen verran kirittävää, ettei ehkä enää ihan onnistu. Katsotaan. 

Lukulista on melkoisen dekkarikeskeinen kesän ja alkusyksyn ajalta. Cozy dekkaria, fantasiapainotteista dekkaria ja jotain ihan perusdekkaria.  Kaikkein eniten taisin pitää Sari Rainion ja Juha Rautaheimon Mortuí non silent - sarjan kolmannesta osasta Vainajat vailla armoa. Oikeuslääkäri Viola Kaario on suuria suosikkejani ja kirjan henkilöhahmot herkullisen moninaisia, miltei karikatyyrimäisiä, mutta kuitenkin uskottavia.  Olen nautinnolla lukenut kaikki kolme osaa. 

Toinen mieleen jäänyt kirja ei ole dekkari. Polly Samsonin Haaveilijoiden saari vei mukanaan auringon ja aaltojen keskelle Hydran saarelle. Kirjaa markkinoidaan Leonard Cohenin ja Marianne Ihlenin rakkaustarinana, mutta vaikka he ovatkin tarinassa mukana, on kirja minulle enemmän kertomus ajan kulumisesta, kaipuusta muualle ja siitä, miten elämä kuitenkin saa jossain kohtaa karkulaiset kiinni. Saaren tunnelma, kuumista kivistä hohkaava auringon lämpö ja yhteisön jännitteet ja virtaukset vievät mukanaan. Nautiskeltava kirja tämäkin ja sopi valtavan hyvin kesäkuun rentoon evakkomeininkiin. 

Kaikkiaan luin huhtikuun jälkeen ja tähän päivään mennessä 33 kirjaa. Siinä olisi perattavaa, mutta jätetään taulukot toiseen kertaan. 

(Luku)päiväkirja eli pari lukemisen arvoista dekkaria muidenkin lukulistoille

 Jokaisella meistä taitaa olla muutama kirjailija tai kirjasarja, joihin automaattisesti tartumme niiden osuessa kohdalle. Tässä pari dekkaria, jotka kummatkin nappasin nopsaan lukulistalle, vähäsen eri syistä tosin. 

Sari Rainio, Juha Rautaheimo : Vaeltavat vainajat (Mortuí non silent #2)

ekirja Storytelista 

Jo Mortuí non silent -sarjan ensimmäinen osa Vainajat eivät vaikene oli vakuuttava. Kulmikas oikeuslääkäri Viola Kaario saa leikkauspöydälleen murhan uhrin, jonka tapaus osoittautuu oletettua mutkikkaammaksi ja johdattaa rikosylikonstaapeli Ville Karilan todellisen Auervaaran jäljille. 

Oli itsestäänselvää, että halusin lukea myös jatkoa ja odotin seuraavan osan ilmestymistä miltei malttamattomana. Tiesin jo etukäteen varmasti pitäväni siitä. 

Toisessa osassa löytyy syrjäisestä asuntovaunusta puukotetun miehen ruumis. Se ei sinänsä olisi niin kauhean kummallista, mutta kun mies oli jo kertaalleen kuollut. Kuten ensimmäisessä osassa, tarina vie ajassa taaksepäin ja kummat yhteydet tuovat esille Helsingin suurimman kerrostalon ja Karilan oman lapsuuden. 

Pidin molemmista kirjoista hurjasti. Niitä voi kuvata kai yhdellä sanalla : laadukas. Juoni on tarpeeksi kiemurainen, Helsinki elävä miljöö ja aikakausi samaan aikaan yllättävän vieras ja tuttu. Ei 2009 nyt niin kovin  kaukana ole, ja silti... 

Kaikkein parasta kirjoissa ovat kuitenkin henkilöhahmot. Heidät on rakennettu todella huolellisesti ja siksikin tarina tuntuu niin täyteläiseltä. Rikosylikonstaapelin ja oikeuslääkärin erikoinen ystävyys sävyttää tapahtumia ja heijastaa tunnelmia. Niin heillä kuin muillakin hahmoilla on historiansa ja tapansa, tunteensa ja toiveensa, omat kummallisuutensa eli he ovat elämänmakuisia ja aidon tuntuisia. Henkilökohtaiset juonilinkitykset tutkittuihin tapauksiin ovat herkulliset ja rikastavat juonta. Sattumia on, mutta jotenkin kummasti ne uskoo. 

Mortuí non silent -sarja on ainakin tähän saakka ollut suorastaan nautinnollista luettavaa. Yleensä haukkaan dekkarit nopsaan, vähän niin kuin välipaloina, mutta näitä tekee mieli makustella. 

Anneli Kanto: Haihtuneet

ekirja Storytelista

Anneli Kannon uusimpaan tartuin aika puhtaasti uteliaisuudesta. Edellinen häneltä lukemani kirja Rottien pyhimys oli taitavasti rakennettu ja puhdasverinen historiallinen romaani, mutta nyt oli tarjolla psykologiseksi dekkariksi mainitun trilogian ensimmäinen osa. Pakkohan se oli lukea, ihan jo genre-erilaisuuden vuoksi. 

Näkijä-sarjan päähenkilönä tosiaan on kylään linja-autosta laskeutuva punatukkainen meedio. Maalitehdas on suljettu ja paikkakuntaa hallitsee veriryhmien mukaan seurakuntalaisia luokitteleva uskonlahko, jonka johtohahmo haluaa ajaa uuden tulokkaan pois mahdollisimman nopeasti.  Lievätkö syynä sitten 5 vuotta sitten mystisesti kadonneet kyläläiset, joiden kohtaloa meedio ryhtyy kunnanjohtajan ja maalitehtaan omistajan lesken kanssa selvittämään. 

Selvitettävää siten löytyykin enemmän kuin tarpeeksi, eivätkä hengetkään osoittaudu aina yhteistyökykyisiksi. Vähitellen kuona nousee esiin ja vanhat rikokset päätyvät päivänvaloon. 

Haihtuneet oli melkein riemastuttavaa luettavaa. Henkilöhahmot olivat lievästi karikatyyrisiä ja vaikka vähän ounastelinkin tiettyjä kohtia tarinasta, oli siinä tarpeeksi kiemuroita, jotta mielenkiinto säilyi loppuun saakka. Viihdyin mainiosti. Jotenkin kummasti tapahtumien kylä on ajaton esimerkki suomalaisen maaseudun lievästä nurkkakuntaisuudesta, ihmisten halusta uskoa parempaan ja siitä, miten vallan- ja kullanhimo korruptoi. 

Jotenkin tämä onnistuu samaan aikaan olemaan cozy mysteryn tyyppiesimerkki, ja kuvaus siitä, miten vanhojen pahojen ilmitulo puhdistaa ilmaa ja vapauttaa. 

Että tämmöiset dekkarit tällä kertaa. Kannatta pistää lukulistalle, sillä molemmat ovat jotenkin pikkuisen erilaisia, kuin suurin osa viime aikoina vastaan tulleista. 

Pitänee muuten palata yhden toisenkin aikoinaan uskollisesti lukemani sarjan pariin. Virpi Hämeen-Anttila nimittäin sai Vuoden johtolanka-palkinnon Björk-sarjan yhdeksännestä osasta Vapauden vahdit. Taidan olla useamman osan perässä, kun väsähdin Björkin naisjahkailuihin... Olisikohan hän jo päättänyt ? 

(Luku)päiväkirja: Luettuja ja lelulla leikkimistä

 Vappukin siinä oli ja meni, herkutellessa. Mitään kauhean villiä ei tehty, kunhan käytiin vähän isovanhempia moikkaamassa ja annettiin ilmapallojen ja serpentiinien vallata talo. 

Lukenut olen pikkuisen, mutta täytyy myöntää huomion viime aikoina keskittyneen uuteen leluuni. Vuosia välttelin urheilukellon ostamista, sillä tunnen omat taipumukseni tilastoaddiktioon. Sitten totesin, että ehkä pieni visuaalinen muistutus kunnon huonoudesta saisi ovesta ulos.  

Nyt kun kello ranteessa killuu, olen tosiaan koko ajan nenä kiinni sovelluksessa (kellon tekstit ovat onneksi niin pieniä, että joudun tihrustamaan niitä silmälaseillakin). Positiivisen puolelle lasketaan se, että liikkuminen on tosiaan lisääntynyt. Miinuksen syytä en tiedä, liekö naisessa vai kellossa, mutta nyt en käppyröiden mukaan enää lepää öisinkään. Energiataso on ollut jo kolme päivää pyöreä nolla, mutta tässä minä vaan touhuilen. 

Olisiko kellään ideoita palautumisen buustaamiseen ? 

Suunto Peak 5 - jos jotakuta kiinnostaa

Olen siis tosiaan myös lukenut - tosin kirjahyppely on taas päällä. Ainoa, jonka sain oikeasti loppuun luettua tällä viikolla, on Modern Magick Volume 2 eli osat 4-6 (Charlotte E. English - löytyvät Storytelista ekirjoina). Kyseessä on leppoisa fantasiaviihde, joka yhdistää perinteisen "quest" - juonen, kevyeen sanailuun ja vauhdikkaisiin tapahtumiin. Ei mitään liian väkivaltaista, ei seksiä ja rakkaustarinatkin ovat melkoisen saamattomia. Juuri sopivaa rentoutusluettavaa. 

Huhtikuuta jo ehdin kehua kelpo lukukuuksi - ja sitä se olikin erityisesti ekirjojen osalta. Äänikirjoissa tuli jostain syystä totaalinen stoppi. En tiedä, miksi. 

Kuukauden parhaaksi lukukokemukseksi nousee Madeline Millerin Kirke. Alkuun mietin, käykö antiikin vanhoista taruista jo päätapahtumiltaan tuttu tarina liian tylsäksi, mutta ei tosiaankaan käynyt. 

Tarinassa toistuvat ikiaikaiset teemat jumalten välinpitämättömyydestä ja sattuman vaikutuksesta kohtaloon. Niiden lisäksi Kirke kertoo naisen tarinan. Sen, miten tyttöä väheksytään, hyväksikäytetään aina kuin voidaan ja arvotetaan ulkonäön kautta. Samalla Kirke ihanasti nostaa esiin naisen voiman, sen miten voi oppia asettamaan omat rajansa, ottamaan oman tilansa. Tältä kulmalta kerrottuna Kirken tarina on voimaannuttava. Huolimatta myrskytuulen heittelystä, voi nainen seisoa pystyssä omilla jaloillaan. Tehdä omat päätöksensä. 

Pidin siis Kirkestä kovasti. Kerronta on sujuvaa ja Kirken näkökulma virkistävä. Sankaritkin näyttäytyvät uudessa valossa ja sankaruuden määritelmä suorastaan huutaa uudistusta. 

Huhtikuu oli myös dekkarikuu. Uusin Ruth Galloway (Kivikehä) ei ehkä ollut ihan parhaimmistoa, mutta tuli helposti luettua. Eppu Nuotion uusi cozy mystery -sarja  (Leinikkimekko - Raakel Oksa ratkaisee) ei aivan osunut. Luin puusepän touhuista menneisyyden arvoituksen selvittämiseksi, mutten enää edes oikein muista, mitä tarinassa tapahtui. 

Toisaalta taas Sari Rainion ja Juha Rautaheimon yhteistyönä kirjoitettu uusi dekkarisarjan avaus Vainajat eivät vaikene oli todella mielenkiintoinen tuttavuus. Joviaali, mutta skarppi, rikosylikonstaapeli Karila ja hänen epätodennäköinen ystävyytensä erikoisen oikeuslääkäri Viola Kaarion luovat kehyksen murhan selvittelylle. Juttu osoittautuu monimutkaisemmaksi kuin kuviteltiin, eikä murhaajan löytyminen käy aivan kädenkäänteessä, tarvitaan tuuriakin. Pahuus on kuitenkin läsnä ja pahan tulisi saada palkkansa. 

Pitkästä aikaa löytyi kirja, jossa jäin seuraamaan nimenomaan henkilöhahmoja. He ovat moniulotteisia ja herättävät halun kuulla, mitä sitten tapahtui, ja miksi. Vainajat eivät vaikene ei edusta Pohjoismaista dekkarisuuntausta, siihen siinä on aivan liian vähän väkivaltaa, mutta modernista kontekstistaan huolimatta (ollaan kuitenkin jo 2000-luvulla) rytmi ja juonen poljento ovat jännästi perinteisiä, ja jotenkin kovin suomalaisia. Jotenkin päädyin jonnekin Komisario Palmun, Eeva Tenhusen ja Mauri Sariolan välimaastoon - ja tämä on minusta vain positiivista. 

Sitten on tuo Modern Magick, joka on suositeltavaa sunnuntailukemista leppoisaan oleiluun. 

Kesken on useampi. Myrkynkeittäjä osoittautui ehkä aiheeltaan liian synkäksi. Jani Toivosen Rakkaudesta on kaunis, mutten oikein jaksa keskittyä äänikirjaan. Sama häiritsee Kävele, unohda, rakastu -kirjan etenemistä. Ehkä tartunkin seuraavaksi oikein painettuun kirjaan ja aloitan Toton jo lukemaan Taikuuden aika sarjan... Tai sitten lähden kävelylle, kun ei tuo povattu sadekaan ole vielä ehtinyt paikalle.