(Luku)päiväkirja: Tammikuun luetut eli kukista ja kirjallisista suuntauksista

 Jotain jo olen täällä maininnutkin alkuvuoden kiireistä, mutta ainahan hosuminen on vähän näennäistä. Siksi olen huomannut itse asiassa kuitenkin lukeneeni ihan mukavasti, podcastien kuuntelun lisäksi. 

Joko nyt voi puhua tammikuun luetuista ? Ei kai tässä muutamassa päivässä enää paljon ehdi saamaan loppuun. Tuosta allaolevasta listastakin pitää vielä tunnustaa Passion olevan kesken. Sen verran vähän tosin, että lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon saavani sen loppuun ennen helmikuuta.  

Kaikkiaan luettuja siis oman listauksen mukaan tammikuussa on 11. Goodreadsiin en viitsinyt merkitä paria kertaukseksi kuuntelemaani cozy mysteryä, joten siellä pari vähemmän. Joukossa on 3 äänikirjaa, 5 ekirjaa ja 3 painettua teosta.

Kirjastossa

Ilahduttavasti on tammikuussa mukana myös pari kirjastosta lainattua eli Leena Krohnin Auringon lapsia ja Ville-Juhani Sutisen Kadotettu sukupuolvi. Silmiini osui parikin artikkelia, jossa pohdittiin kirjastojen käyttöasteen laskeneen, joten pitää itsekin ryhdistäytyä ja osallistua toiminnan aktivoimiseen. 

Huomaan tosin joutuvani opettelemaan itselleni vähän vieraan tavan käyttää kirjastoa. Muistan lapsena ja nuorena rakastaneeni kirjastossa haahuilua, silmien ohjanneen kirjoihin tarttumista. Harvoin etsin jotain tiettyä lukemista - annoin sattuman ohjata valintaa. Lähikirjastossa tuo ei onnistu. Siellä on yllättävän vähän kirjoja hyllyssä. Pitää tunnistaa nimi, varata ja käydä sitten hakemassa. Minun kärsimättömälle luonteelleni tällainen spontaaniuden puuttuminen on välillä vaikeaa. 

Opin kuitenkin ja näinhän on oiva mahdollisuus kartuttaa lukulistaa ihan konkreettisesti. Siispä varasin Auringon lapsia jonkun mainittua siitä Goodreadsissa. Sutisen kirja(t) puolestaan päätyivät varauslistalle ihan vain Vaivan arvoista - ihastukseni johdosta. 

Vuoden suloisin kirja jo tammikuussa ? 

Auringon lapsia on luokiteltu lastenkirjaksi ja sellaiseksi se toki sopii vallan mainiosti. Minä kuitenkin nautin kirjan kukista ja Orvokki-tytön kukkalähettitehtävistä ihan näin keski-ikäisenä täti-ihmisenäkin. Jotain ihanan rauhoittavaa näissä pienissä tarinoissa onkin. 

Kuten kaikissa parhaissa lastenkirjoissa, myös Auringon lapsia sisältää monia tasoja. Aikuinen lukee tarinaa tekstin takaa ja jää pohtimaan taustoja tai tulevaisuutta. 

Orvokki käy niin vankilassa kuin suuren diivan luona ja siinä välissä suurperheen hulinassa. Hän näkee paljon sellaista, johon kotikadun varrella ei törmää. Kaikki on kuitenkin kerrottu kukkien kautta ja kauniisti. 

Rakasta kirjoja, jotka lempeästi tuovat maailman lähelle ja avaavat sen kauneuden joskus rujostakin kulmasta. Auringon lapsia on suloinen, muttei tyhjä. 

Historiaa 

Historia oli läsnä tammikuun lukulistalla monestakin kulmasta. Ensinnäkin tulin viimein lukeneeksi jo jokin aika sitten paljon hehkutetun Meri Valkaman Sinun Margot. DDR ja suomalainen perhe ideologian ja rakkauden puristuksessa. Onhan se hyvä. Ehkä kirjoitan siitä joskus lisää, vaikka jotenkin jäin tarinan pinnalle, eikä sekään päässyt ihoni alle. 

Kirjallisuuden (taiteen) historiaa ja samalla myös aikakautta viime vuosisadan suurten sotien välissä kuvasi Ville-Juhani Sutisen Kadotettu sukupolvi - Maailmansotien väliset kirjalliset liikkeet. Pariisi, New York, Lontoo ja konventioita haastavat nuoret bileineen ja kirjallisine ambitioineen. Hemingway ja kumppanit, Woolf & Bloomsbury ja New Yorkin Greenwich Village eli hurja lista nimiä, niin ihmisten kuin kirjojen. 

Pidin kovasti kuvauksesta amerikkalaisista Pariisissa - ehkä siksi, että olen lukenut aiheesta ja siitä löytyy paljon tuttuja nimiä, samoin kuin Englannin vastaavasta liikehdinnästä (Virginia Woolf on aina ollut suuri suosikkini). Amerikka on (taas) itselleni vieraampi. Mistä johtuukin, että tunnen amerikkalaisia kirjailijoitakin näköjään enemmän suhteessa Eurooppaan kuin omalta maaltaan ? 

Mielenkiintoinen kirja kaikkiaan. Ahmaisin sen nopeasti ja pidin, vaikka lopussa vähän puuduinkin itselleni vieraampiin nimiin. 

Historialliseksi fiktioksi kai voidaan mainita myös Sonia Parinin Englannin maalaisaatelin pariin 1920-luvulle kirjoitettu cozy mystery -sarja. Hupaisaa ja yllättävästi pääsin melko kevyestikin kolmen osan rajapyykille. Historiaa on täynnä myös Pirkko Saision Passio. Siinä barbaarinen kultakoru matkaa halki aikojen siirtyen kädestä toiseen, välillä muotoaan muuttaen. Katsotaan vielä, minne päätyy. 

Mitä vielä ? 

Dekkareista palaan vielä, kunhan sarja täydentyy. Viihdepläjäys jäänee tuohon listalle, sillä vaikka Julian joulu oli ihan ok, se oli genrensä turhankin tyypillinen edustaja. 

Harrastekirjoissa ovat keittokirjat näemmä siirtymässä neulekirjoihin. Pääsin tuttuni Minnan kirjajulkkareihin mukaan. Ajattoman tyylikkäät neulepuserot jatkaa Minnan Instatilin ja blogin upeiden neuleiden esittelyä. Tosin tällä kertaa myös ohjeet ovat mukana, joten ei tarvitse tyytyä vain ihastelemaan. Täytyy vielä vähän tutkailla kirjaa tarkemmin. Olen viime aikoina lähinnä tehnyt lapasia ja muita nopeita töitä, ehkä olisi aika tehdä vaihteeksi jokin villapaitakin.  Neuloosin vähentämiseen ei Minnan kirjasta ole apua. 

Lumoava Tainaron

Teatteriliput tarjosi Kansallisteatteri / Bloggariklubi

Kuva: Minna Vuo-Cho

Perjantai-iltana olin väsynyttäkin väsyneempi. Hetken mietin luovuttamista, mutta päätin lopulta olla suostumatta. Työ ei saisi karsia elämyksiä muulta elämän saralta. Hyvin tein. Palasin virkistyneenä, energisoituneena, onnellisena korviin asti hymyillen. Mies sanoi vielä lauantainakin ilahtuneensa olemuksestani ja naurustani metroasemalta noutaessaan.  Sen sai aikaan Tainaron.

Tainaron on paikka jossain. Sen asukkaat muistuttavat hyönteisiä. Heillä  on kuningatar, muodonmuutoksia ja vuorella palavat polttouhrit. Kaupungissa sekoittuvat ihmisten maailmasta aukiot, tornit ja maailmanpyörät hyönteisyhteiskuntien rakenteisiin.

Meille kertoo Tainaronista sinne saapunut tutkia, joka kirjoittaa kirjeitä kokemuksisaan. Lyhyinä kohtauksina ja elämyksinä hän lähettää kuvaa kaupungista, joka on samaan aikaan pelottavan outo ja kiehtova, ystävällinen, mutta kenties vieraalle vaarallinen. Koskaan ei kirjeisiin saavu vastausta.

Kuva: Kansallisteatteri - Kuvaaja : Kastehelmi Korpijaakko 

Mitään en väitä näytelmästä ymmärtäneeni, mutta rakastin kirjeiden tekstin rytmitystä ja vuoropuhelua laulun ja soiton kanssa. Nautin tarinanpätkien luomista kuvista mielessäni, niiden herättämistä ajatuksista rakkaudesta, sen loppumisesta, vieraudesta, tottumisesta, siitä, miten jokainen meistä muuttuu enemmän tai vähemmän nopeasti, kuolemasta.

Isoja teemoja, vähän pelottaviakin teemoja, mutta heräteltyinä niin kevyin hyönteisen siiven sipaisuin, että mielessä lepattelevat ajatukset virkistivät ja vapauttivat. Paine hellitti - huomasin hymyileväni.

Kansallisteatteri / Kastehelmi Korpijaakko 

Lavalla kaksi naista (Kati Outinen tutkijana ja Aino Venna hänen oppaanaan) rytmittävät esityksensä kauniisti polveilevaksi. He ovat yhdessä, vaikkeivat puhu toisilleen. Toinen kirjoittaa (lukee) kirjeitä, toinen laulaa ja soittaa. Kaiken ympärillä surisevat ja vilistävät oikeastaan aika suloiset ötökät.

Kuten aina, on musiikki Kansallisteatterissa tarkoin harkittua ja taitavasti toteutettua. Samoin kuvien ja valojen käyttä osana Tainaronin lavasteita omalta osaltaa kutoo lumouksen verkkoa, johon kiinnittyminen ei harmita laisinkaan. Puvut viittaavat jännästi hyönteisiin olematta kuitenkaan itsestäänselviä.

Leena Krohnin tarina ja teksti (koko esitys perustuu hänen kirjeromaaniinsa Tainaron) vie mukanaan ja maalaa kuvia muutenkin visuaalisesti sykkivän esityksen päälle. En ole Tainaronia lukenut, mutta jotenkin teksti tuntui suoraan kirjasta otetulta, vähän kuin olisi kuunnellut ja katsonut visuaalista äänikirjaa. Onkohan näin ?

 Ihan varmasti tulen kirjan vielä lukemaan. En ymmärrä, miten se on voinut minulta jäädä väliin. Olenhan sen nimeltä kuitenkin tuntenut jo kauan. Ainakin teatterin lavalla se tuntui ihan minun kirjaltani.

En tiedä, mikä tästä näytelmästä teki niin lempeästi herättelevän, mutta tiedän nauttineeni. Menkää ihmeessä katsomaan - minäkin saatan mennä vielä toisen kerran.

Kiitos Kansallisteatterille ja Bloggariklubille ihanasta teatteri-illasta. Tämä tuli todelliseen tarpeeseen.  

Lisätietoja ja lippuja : Kansallisteatteri: Tainaron 

Vielä Finlandia-ehdokkaita - Leena Krohn : Hotel Sapiens

Leena Krohn : Hotel Sapiens 
Elisa Kirjalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Finlandia-palkinto on päätetty ja jaettu. Sen sai Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, joka onkin varsin hieno kirja. Huono ei tosin ole Leena Krohnin Hotel Sapienskaan.

Hotel Sapiens on paikka, jossa asuu ryhmä suuren katastrofin jälkeisiä ihmisiä. Koneet ovat ottaneet vallan, ilmastonmuutos tuhonnut ympäristön ja hotellin alueella miltei vankeina harhailevat enemmän tai vähemmän särkyneet sielut.

Asukkien tarinat avaavat tapahtunutta katastrofia pala kerrallaan - samalla pääsemme tutkimaan ihmiselämän haasteita  (fobioita, uskon ja tieteen ristiriitojen välissä luovimista, rakkaiden katoamista) eri kohtaloiden kautta.

Kirjassa ei varsinaisesti ole tarinaa, vaan monia inhimillisiä polkuja, jotka kaikki johtavat Hotel Sapiensin tiloihin nunnien vahdittaviksi. Eivätkä nämä nunnat ole niitä lempeitä,hartaita ja hoivaavia, joihin olemme kirjallisuudessa tottuneet. Hiljaisia sisaria sentään kuitenkin.

Lukiessa kirjaa yrittää ymmärtää, sitten tajuaa, että tämähän on vain kokoelma sirpaleita, joista ihmisyys näkyy palasina kuin vääristävän peilin tavoin. Ei tässä kai olekaan varsinaisesti mitään ymmärrettävää. Kunhan menee mukana ja jännittää, onko maailma tosissaan kadonnut vai peittävätkö pilvet todellisuuden. Mikä on todellisuus ? Sirpaleisuudesta huolimatta kirja pysyy hyvin kasassa. Lukija onnistuu yhdistämään palasia toisiinsa ja pysyy mukana kyydissä, saa näkökulmia ja kohtaamisia yhdistymään toisiinsa.

Minä olen viime aikoina tykästynyt sellaisiin vähän vinksahtaneisiin tarinoihin ja tässähän kaikki on vähintäänkin sijoiltaan. Eriskummalliset henkilöhahmot ovat kaikessa omituisuudessaan rakastettavia ja syvästi inhimillisiä. Heille toivoo hyvää, vaikka sisimmässään tietää, ettei toivoa ehkä ole.

Yritän siis sanoa, että pidin kirjasta. En millään muotoa väitä sitä ymmärtäneeni, mutta nautin matkasta sen seurassa, ehkä vähän opinkin jotain ihmisyydestä ja tunnistin joitain kuvatuista omituisuuksista myös itsessäni.

Ja toivo on lapsissa, siinä miten he jaksavat kaikesta huolimatta kuitenkin kiivetä korkealle ja jättää merkkinsä maailmaan. Seuratkaamme siis lapsia.

Elisa Kirjalta vapaavalintaisena luettavaksi ja blogattavaksi