(Luku)päiväkirja: Kerrankin! Olen lukenut Finlandia-ehdokkaista peräti kaksi!

Myönnetään, luin nämä kirjat vasta nähtyäni ehdokaslistan, mutta molemmat olivat kyllä lukulistallani jo valmiina. Ehdokkaiden julkistaminen vaan vähän nopeutti niiden päätymistä listan kärkeen... 

Tämä on historiallinen hetki minun lukuelämässäni sillä usein en ole ehdokkaista edes kuullut, saati lukenut niitä - paitsi ehkä jonkun harvan jälkikäteen. 

Vuoden 2023 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat siis ovat : 

• Miki Liukkonen: Vierastila
• Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa
• Iida Turpeinen : Elolliset 
• Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa 
• Antti Hurskainen: Suntio
• Pasi-Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia 

Arvaatteko, mitkä kaksi noista luin ? 

Päästän teidät jännityksestä. Luettavikseni päätyivät Kuurupiilon anatomia ja Elolliset. Alla vähän tarinaa siitä, miksi ja mitä tykkäsin. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen : Kuurupiilon anatomia 

Ekirja Storytel lukijalla 

Tämän halusin ehdottomasti lukea sillä olen tainnut lukea jo kaiken muun Jääskeläisen tuotannon. Maaginen realismi taitavasti kirjoitettuna on koukuttavaa ja nautinnollista. 

Kuurupiilon anatomia on juurikin sellainen, mutta... Tässä kävi jotenkin vähän samalla tavalla kuin Sielut kulkevat sateessa teoksen kanssa.  Tarinassa on niin paljon runsautta ja kiemuroita, että lukijakin vähän katoaa. Lisäksi Kuurupiilossa on jotenkin sellainen pieni epätoivon sävy, joka ei tähän hetkeen ollut minulle ehkä sopivinta luettavaa. Maailma on niin rikki, että huomaan kaipaavani todellisia toivon pilkahduksia myös lukiessani. 

M on niin erilainen lapsi, että jopa hänen vanhemmillaan on vaikeuksia suhtautua poikaansa. Marsilainen sanoo upea isoveli, jonka keksimä leikki kuurupiilosta tuo iloa ja jännitystä lapsuuteen, kunnes isoveli katoaa ja kuurupiilosta tulee pakottavaa hakemista ja huonoa omatuntoa. Veli on löydettävä ja sitä varten M on valmis käymään läpi transformaation toisensa jälkeen, vaihtamaan kuoresta ja maailmasta toiseen. 

Samalla isoveljen etsintä kietoutuu M:n olemuksen muutoksiin ja hänen tutkimusmatkaansa ihmisten maailmassa, paikan ja oman roolinsa etsintään. Kirjassa on sisäkkäin useampi tarina ja monta aikaa, mutta kaiken keskellä vallitsee tarve saada totuus esiin, löytää veli - ja siinä samalla päästää irti pakosta olla jotain muiden määrittämää. 

Huomaan, että Kuurupiilon anatomia vaatisi ehkä lisää pohdintaa tai toisen lukukerran. Taidan kuitenkin todeta, että Väärän kissan päivä, Lumikko ja yhdeksän muuta sekä Harjukaupungin salakäytävät (joka sai minut vertaamaan Jääskeläistä Murakamiin) ovat edelleen suosikkejani. Ihan kuin Jääskeläinen olisi minun listoillani parhaimmillaan lyhyemmissä teoksissaan. Ne ovat hämmentäviä, mutta kompakteja. Rajoittaminen on pakottanut kristallinkirkkaaseen rakenteeseen, eivätkä kaikki sivujuonteet ja tarinat puuroudu keskenään.

Iida Turpeinen: Elolliset 

Storytel lukija eli ekirja tämäkin 

Ai että - jos Jääskeläinen oli minulle vanha tuttu ja kirja verrattavissa muuhun tuotantoon, on Iida Turpeinen uusi tuttavuus. Uusi hän on kirjailijanakin, sillä Elolliset on kirjoittajansa esikoinen. 

Mitä ilmeisemmin Turpeinen löi kerralla kunnarin. Tämä kirja on nimittäin hypetyksensä arvoinen. Toki olin hieman skeptinen, niin kuin aina ylenpalttisia kehuja saaneen teoksen kohdalla, mutta aihe sukupuuttoon 27 vuodessa kuolleen Stellerin merilehmän tarinasta oli herkullisen kuuloinen ja halusin lukea siitä lisää. 

Siispä pääsin matkalle historian halki tuhat 1700-luvulta nykyaikaan. Ensin matkustamme Beringin mukana etsimässä pohjoista tietä Venäjältä Amerikkaan. Laiva haaksirikkoutuu eläimiä täynnä olevan saaren rantaan. Napakettujen ja ruokkien lisäksi mukana oleva luonnontieteilijä Steller löytää eläimistöstä merilevää rauhallisena laiduntavan merten jättiläisen. Sen liha ja rasva pelastavat retkikunnan, mutta helposti metsästettävä eläinlaji kohtaa tuhonsa alle kolmenkymmenen vuoden aikana löytymisensä jälkeen. Jäljelle jää vain luita, joiden mukana matkaamme tutkijasta ja aikakaudesta toiseen. 

Elolliset on pelottava kertomus siitä, miten ihmiskunta tuhoaa luontoa ja eläinlajeja kiihtyvällä tahdilla. Samalla se on kiinnostava ja inspiroiva kuvaus tutkijoista, maalareista, luonnonsuojelijoista ja ajan muuttumisesta. Ehkä on vielä toivoa. Tarvitaan vain enemmän tahtoa ja toimia. 

Kirja on äärettömän mielenkiintoinen henkilöhahmojen kautta syntyvän historiakuvauksensa osalta. Turpeisella on taito saada henkilöhahmonsa elämään ja kuvastamaan aikaansa, inhimillisyyttä unohtamatta. Lisäksi henkilögalleria on monipuolinen. Kaikkea ei katsota jäykkien tiedemiestin mikroskoopin läpi, vaan näkökulma kertoo mm.kuvernöörin vaimosta, luonnontieteilijän apuna maalaavasta nuoresta naisesta, lintuja kivääri selässään saarella puolustavasta, munia korjaavasta taiteilijasta. 

Lienee jo tullut selväksi, että pidin tästä kirjasta valtavasti. Historia kiinnostaa aina, mutta pyörteilevä rakenne aineksinaan ihmiskohtalot, historian tapahtumat ja ihmisten ahneudesta kärsivä luonto loivat kiehtovan kokonaisuuden. Kaiken keskellä punaisena lankana matkaansa kulkee aikojen halki Stellerin merilehmän luuranko, jonka kohtalona on päätyä Helsingin luonnontieteelliseen museoon näytille. Siellä se on katsottavana vieläkin ja tämän kirjan myötä sitä etsinee useampikin vierailija. Taidan itsekin käydä vilauttamassa Museokorttiani jossain kohtaa. 

Vuoden 2023 Finlandia-palkinnon saaja julkistetaan keskiviikkona 29.11. illalla. Tilaisuutta voi seurata Ylen erikoislähetyksenä klo 19 alkaen joko TV1 kanavalla tai Yle Areenassa. Tänä vuonna voittajan valitsee ehdokkaiden joukosta taiteilija Jorma Uotinen.

Kissoja siellä ja kissoja täällä eli Väärän kissan päivä

Mistähän se johtuu, että asiat tulevat aina vastaan sarjoissa? Nytkin olen lukemassa Islannista (Islantilainen voittaa aina), lehdessä tuli vastaan islantilaista ruokaa ja lisäksi töissä valmistelen projektia, joka tullaan tekemään Reykjavikissa. Toinen viime aikojen teema on ollut kissa - varsinkin kirjoissa. Luin Osuuskumman Varjoisilta kujilta (pelkkiä kissatarinoita), viimeksi lukemaani fantasiakirjaan ilmestyivät ihmiskissat (ihmissusien lisäksi) ja Pasi Ilmari Jääskeläisenkin viimeisin romaani vilisi kissoja.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä 
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta 

Kaarna kutsutaan kuolevan äitinsä luokse hoitokotiin. Perille päästyään hän huomaa olevansa myöhässä ja ryhtyy äitinsä kuolinvuoteen vierellä pohtimaan elämäänsä ja sen salaisuuksia. Juostessaan muistojen viitoittamaa polkua kaupungilla kilpaa kellon kanssa, hän huomaa asioiden ja ihmisten lopulta olevan jotain muuta kuin oli koko ikänsä uskonut - ja miksi ihmeessä koko kaupunki tuntuu olevan täynnä noita omituisia kissoja?

"Tik,tak, kiiruhda! Aika kuluu kaikilta!"

Aahh... tämä oli taas taattua Jääskeläistä. Kiemurtelevaa ja ärsyttävän vaivihkaa maagisen realismin puolelle keikahtavaa, miltei salapoliisitarinamaista kieputusta. Nautin tarinasta suunnattomasti. Se oli juuri sopivan arvaamaton ja kiemurteleva, pysyen kuitenkin tarpeeksi absurdin tällä puolen, jotta kirjaa voi lukea kertomuksena eikä unikuvauksena, vaikka tiesihän sen jo Shakespearekin:

"We are such stuff, as dreams are made on; and our little life is rounded with sleep..." (The Tempest)

Ihan kauheasti en Väärän kissan päivän tarinasta halua tässä edes kirjoittaa, sillä kirjan ensimmäisen lukukerran viehätys perustuu juuri arvaamattomuuteen. Se tuo riemastuksen hetkiä, kun tajuaa tulleensa (melkein) huijatuksi. Joitain asioita arvasin, joissain minua vietiin kuin pässiä narussa. Kirja myös kestänee toisenkin lukukerran, sillä uskon tarinan piilottelevan vielä montaa yksityiskohtaa ja linkkiä, joita en ensimmäisellä lukukerralla tullut huomanneeksi.

Jääskeläinen on taas parhaimmillaan ja löysin kirjaa lukiessani saman tunnelman ja viehätyksen kuin kohdallani saivat aikaan Lumikko ja yhdeksän muuta sekä Harjukaupungin salakäytävät, joista kumpaankin ihastuin täysin varauksettomasti (hehkutusta ja mutinaa täällä) Viimeisin romaani eli Sielut kulkevat sateessa aiheutti tuota mutinaa. Siihen en jotenkin oikein päässyt millään mukaan.

Väärän kissan päivä on samalla tavalla "leijuva" kuin kaksi ensimmäistä Jääskeläisen romaania, mutta samalla se on jotenkin kypsempi ja huolitellumpi. Tarinan kaaret lomittuvat juuri oikeissa kohdissa, lukija säpsähtää ja huomaa oivaltaneensa jotain.

Tämä kirja on maailmanluokan romaani, jonka soisi saavan huomiota laajemmaltikin. Olen aiemminkin verrannut Jääskeläistä Murakamiin - tämä romaani vain vahvisti mielikuvaani. Molemmat ovat suuria suosikkejani vuosien varrelta ja saavat minut samanlaiseen haltioituneeseen lukufiilikseen.

Taivaalta pudonnut eläintarha ja arjen reaalifantasiaa

Pasi Ilmari Jääskeläinen : Taivaalta pudonnut eläintarha
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Minulta oli Jääskeläisen kirjoista lukematta tämä varhaistuotannon novellikokoelma, mutta nyt on sitten sekin epäkohta korjattu. Mikäs siinä, kokoelmasta löytyi useampi suosikki, vaikka sitä toki vaivaa jälkikäteen aiemmin ilmestyneistä tarinoista kootun kirjan helmasynti eli epätasaisuus. Joukossa on niitä, jotka antavat selkeästi ymmärtää jatkotuotannossa odottavia nautinnollisia lukuhetkiä. Sitten siellä on sellaisia "nojaa" -juttuja.

Jo kirjailijan esipuheessa lipsahdetaan maagisen realismin, tai kirjailijan sanoin reaalifantasian puolelle. Kertokaapa muuten joku, mikä ero noilla termeillä on? Vai onko kyseessä vain eri käyttäjien suosimat vaihtoehdot? En mielestäni ole tuohon reaalifantasia-termiin varsinaisesti törmännyt aikaisemmin.

Kun kirjailijan kohtaloa on hetki selvitelty, päästään itse asiaan eli novelleihin. Suosikeikseni nousivat ajan ominaisuuksilla ja rinnakkaisulottuvuuksien yhteensopivuudella leikittelevä Kohtaamisia kirjastossa sekä alun spiraalimainen Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1. Ensiksi mainitussa mietitään, mitä elämä olisikaan, jos voisimme unissa elää toisia elämiä ja tuoda ne todellisuuteen. Aika sekavaksi näytti menevän loputtomien elämän valinnanmahdollisuuksien kanssa tasapainottelu. Kummitustalo on mukavasti sisäkkäisistä palikoista koostuva, pikkuisen pelottava tarina. Se on tavallaan perinteinen kummitustarina, mutta höystettynä pienellä lopussa riemastuttavalla rakenteellisella kiepsautuksella.

Pidin myös "Morfeuksen kolikot"-novellin vertauskuvallisuudesta. Se on malliesimerkki siitä, miten kaikki ymmärtävät, vaikka mitään ei sanota suoraan - jopa tarinan lapsi tietää. "Olisimmepa mekin täällä" taas kertoo aika julmastikin ihmisen kyvystä pettää muita ja itseään. Se pelottelee teknisillä mahdollisuuksilla ja sillä, miten vaikeaa on yhdistää ihmisen sielunelämä bittien prosesseihin. Omalla tavallaan se myös kuvastaa sielun ja ruumiin välistä yhteyttä. Haluammeko sittenkään taivaaseen?

Pidin siis kokoelmasta kaikkiaan, vaikka siitä toki puuttuukin pidempien romaanien houkutteleva upottavuus. Novellit ovat lyhyitä, siis ihan jo määritykseltään, ja minä jotenkin pidän enemmän siitä, että saan oikeasti paneutua juonenkäänteisin ja henkilöhahmojen kehitykseen. Siksi onkin aika huvittavaa, että viime aikoina olen lukenut aika montakin lyhyempien tarinoiden kokoelmaa - kaiken lisäksi ne ovat olleet aika hyviäkin ja olen nauttinut niiden seurasta.


Vielä kerran muistutus myös Elisa Kirjan blogin lukijoille tarjoamasta latausedusta. Katse siis oikeaan päin ja lukekaa ohjeita sivupalkista! Alla vielä otteita iltapäivän satumatkasta... 


Arkielämän reaalifantasiaa

Syksyn värit ovat sitten ihania. Ulkona kävellessä pääsee helposti sellaiseen vähän satumaiseen tunnelmaan. Tarhamatkalla pikkupeikko menninkäinen kiipeää vakiopuuhunsa päivä päivältä taitavammin. Se on kai sitä arkielämän reaalifantasiaa.

Kirja luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta - videolla suosiollisesti esiintyy oma pikkupeikko 

Sielut kulkevat sateessa

Kuva on Helsingin kirjamessuilta bloggaajatapaamisessa napattu

Pasi Ilmari Jääskeläinen : Sielut kulkevat sateessa 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Tätä kirjaa odotin kovasti jo pidemmän aikaa. Pasi Ilmari Jääskeläinen lanseerasi kirjaansa sosiaalisen median ja varsinkin blogien kautta arvontakampanjalla ja taisikin onnistua saamaan ainakin kirjabloggarien huomion. Tietysti odotin kirjaa myös siksi, että olin ja olen edelleen aivan Harjukaupungin salakäytävien lumoissa ja Lumikkokin nousi ensi lukemalla suosikkilistani kärkikahinoihin. Odotukset siis olivat korkealla, varsinkin kun juuri  ennen kirjaan tarttumista tulin lukeneeksi uuden suursuosikkini Hugh Howeyn Siilon. Jo etukäteen nautin lempikirjojen sarjan jatkumosta.

Täyttikö Sielut kulkevat sateessa sitten odotukseni ? Kyllä ja ei. Se ei noussut suosikikseni Jääskeläisen teoksista, mutta onhan se runsas ja vetävä tarina.

Kirja käsittelee ihmisen ikiaikaisia kysymyksiä uskonnon olemassaolon oikeutuksesta ja Jumalan olemuksesta. Tarinassa sairaanhoitaja Judit menee töihin kotihoitoa tarjoavaan yritykseen. Vähitellen firma paljastuu fundamentaaliuskonnolliseksi organisaatioksi, jossa sielunhoito on vähintäänkin yhtä tärkeää kuin ruumiin sairauksien parantaminen. Yhdeksi Juditin potilaaksi päätyy myös maailman johtava ateisti Moreau. Uskonnolliselta vakaumukseltaan enemmänkin keskitien agnostikko Judit joutuu kahden tulen väliin. Toisaalla on kuolemansairas pieni poika, jolle Juditin pitäisi äidin pyynnöstä tuoda lohtua taivasuskon myötä, toisaalla taas houkutteleva Moreau, jonka kanssa Judit käy kiihkeitä keskusteluja taivaan tarkoituksesta. Kaiken ylle valuu loppumaton sade, jonka keskellä kulkevat hahmot ovat kuin suoraan Juditin painajaisista.

Sujuva teksti ja mielenkiintoiset (mielikuvitukselliset) käänteet olivat kirjan parasta antia. Samalla tarina kuitenkin lipsahti niin paljon (kauhu)fantasian puolelle, että minut Jääskeläisen aiemmissa kirjoissa niin lumonnut jokapäiväisen maailman pieni paikoiltaan vinksahtaminen katosi. Juditin ja Moreau maailma on ihan kokonaan raiteiltaan, siitä on vaikea löytää varsinaisesti mitään arkista. Kuitenkin juuri se tunne, kun huomasi tulleensa hitusen huijatuksi tavallisen oloisen kääntyessä joksikin aivan oudoksi, oli minusta parasta Harjukaupungissa ja Lumikossa.

Minä en myöskään ole mikään kauhugenren suuri ystävä, joten kliseisen sateen, tummien epämääräisten hahmojen ja odottavan jännityksen yhdistelmä ei oikein jaksanut innostaa. Koin myös Jumalan ja ateismin vastakkainasettelun käsittelyn ehkä ihan hitusen naiiviksi. Samoja ajatuksia taivaassa asustavan hahmon perimmäisistä tarkoitusperistä on kirjallisuudessa pyöritelty kautta aikojen. Jääskeläinen on yksinkertaistanut perusteluja tarinan hyväksi ja siksi varmaan luinkin kirjaa mielikuvituksen tuottamana satuna, enkä varsinaisena tutkielmana Jumalan olemassaolosta. Tosin ei Jääskeläinen kai tätä tainnut miksikään suureksi kannanotoksi tarkoittaakaan.

Vaikka Sielut kulkevat sateessa ei ollutkaan ihan minulle ominta luettavaa, nautin tarinasta. Se vaatii tarkkaa lukemista, jotta kaikki tapahtumien ja ihmisten väliset linkit pysyvät hallussa. Merkittävien yksityiskohtien määrä on huimaava. Lisäksi tarina onnistuu käänteillään yllättämään. Alun tapahtumista ei voi päätellä, mitä jatkossa seuraa. Unet voivat muuttua todeksi, portaat johtaa toiseen kaupunkiin ja eläimet herätä henkiin, fantasiaa - muistattehan.

Moni muukin on ehtinyt kirjan jo lukemaan. Yleisesti ottaen kirjasta on pidetty hurjasti, varsinkin sen runsauden ansiosta  - tai siitä huolimatta. Käykää itse lukemassa. Tuossa alla muutama linkki noin alkuun.

Lukutoukan kulttuuriblogi
Leena Lumi
Morren maailma
Kannesta kanteen, sivuista sivuille
Ilselä 

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Puutarhatonttuja ja kirjaviruksia - Lumikko ja yhdeksän muuta

Pasi Ilmari Jääskeläinen : Lumikko ja yhdeksän muuta

Oma ostos Elisa Kirjan kesäalesta

Tämä lomamatka on ollut sen verran täynnä touhua, että lukeminenkin on jäänyt ihan paitsioon. Lukumaratonin toisen osankin jouduin jättämään väliin. Tosin olin päivistä sen verran sekaisin, että Camarguesta paluun jälkeisenä päivänä aloitin lukemaan, kunnes tajusin maratonin jo loppuneen edellisenä päivänä.  Pidin kuitenkin aloittamastani kirjasta sen verran paljon, että luin sen samana päivänä vielä loppuun. 

Kyseinen kirja on Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta. Oman lukumaratonsuoritukseni aikana luin Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät ja jäin totaalisesti koukkuun.  Tämäkin kirja oli pakko lukea mahdollisimman nopeasti. Ella Milanan seikkailut kotikaupungissaan Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran kymmenentenä jäsenenä veivät mukanaan. Viallisista munasarjoista kärsivä nuori Ella hyväksytään seuran viimeisimmäksi jäseneksi. Juuri kun hänen pitäisi aloittaa kirjailijakoulutuksensa, seuran perustaja ja opettaja Laura Lumikko katoaa lumipyörteiden keskelle.  Ella ryhtyy selvittämään seuran menneisyyttä ja pelaamaan Peliä, jonka tarkoituksena on vuotaa kirjoittamiseen tarvittavaa aineistoa kirjailijalta toiselle.

Kirja on täynnä fantasiamaisia elementtejä. Oven taakse haukkumaan kerääntyvät koirat, pahanilkiset puutarhatontut ja kirjoja tuhoavat virukset luovat hiukan painostavan epätodellisuuden, jonka keskellä Seuran jäsenten omalaatuisuudet tuntuvat lähes rauhoittavan normaaleilta. 

”Onnellinen olento lakkasi kehittymästä, sillä onnellisuus oli tyytymistä ja kehitys perustui tyytymättömyyteen. Onnellisuus oli siis tilapäinen häiriötila evoluutiossa.” 

Yksikään seuran menestyvistä jäsenistä ei oikeastaan edes yritäkään olla onnellinen.  Ellakin pohtii onnellisuuden tarpeellisuutta ja sitä, mitä oikeastaan haluaa tulevaisuuteensa kuuluvan.  Saadaksen itse otteen omasta tulevaisuudestaan hän ryhtyy vuodattamaan tietoja seurasta muilta siihen kuuluvilta ja saakin selville ”suuren salaisuuden”. 

On vaikea sanoa, mikä oikeastaan on kirjan teema. Onko se oman paikkansa etsiminen, kirjoittamisen (luomisen) vaikeus vai maailman vinksahtaneisuuden tulkinnanvaraisuus ? Kierteitä ja kiemuroita  on tarinassa paljon ja useimmat tapahtumat eivät välttämättä vie juonta varsinaisesti mihinkään. Sitä en sitten tiedä, olisiko se niin tarpeellistakaan. Tässä tarinassa matka on tosiaankin päämääräänsä vaikuttavampi ja on parasta antaa vain mennä vauhdista ja yllättävistä yksityiskohdista nauttien. Jokainen lukija voi tästä rikkaudesta poimia itselleen olennaisimmat tulkintansa. 

Kestääkö kunto ? Kirjabloggarien lukumaraton !

N.  Y.  T.  - NYT !

Minuutti sitten, keskiyöllä alkoi kirjabloggaajien lukumaraton minun osaltani. Itse tosin olen tällä hetkellä unten mailla ja tämä on ajastettu blogiartikkeli. Täytyyhän sitä vähän kerätä voimia urakkaa varten.

Aamua varten on pöydällä odottamassa kuvassa näkyvä pino paperikirjoja, puhelin äänikirjaa varten ja tietysti rakas Koboni. Kaikkiaan valikoimastani löytyy esimerkiksi seuraavanlaisia kirjoja :

• Bernard Schlink : Lukija
• Thomas Mann : Kuolema Venetsiassa
• Salman Rushdie : Imaginary Homelands
• Pekka Matilainen : Kupoli
• Karoliina Timonen : Aika mennyt palaa 
• Pasi Ilmari Jääskeläinen : Harjukaupungin salakäytävät
• Pasi Ilmari Jääskeläinen : Lumikko ja yhdeksän muuta
• Camilla Läckberg : Majakanvartija
• Charles Baudelaire : Les Fleurs du Mal 
• Joel Haahtela : Elena (ÄÄNIKIRJA) 
• Pekka HIltunen : Sysimusta
• Kalle Isokallio : Vesimeloni
• Kate Morton : The Secret Keeper
• Märta Tikkanen : Emma ja Uno. Rakkautta totta kai
• Phkala / Valtaoja : Tiedän uskovani, uskon tietäväni
• Helena Waris : Uniin piirretty polku
• Jussi Katajala : Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita

Eiköhän noilla jo yksi päivä lueta ?

Niiden lisäksi on isot kasat lastenkirjoja ja notkuvat kirjahyllyt, jos tuosta ei vielä löydy tarpeeksi inspiraatiota...

Maratonin tuntoja voitte seurata "Ja kaikkea muuta FB-sivulla" samoin kuin tämän artikkelin päivityksistä. Älkääkä unohtako kaikkia ihania kanssamaratoonareitani !

TERVETULOA MUKAAN !

EDIT 5:50
Tästä se alkaa. Kissa herätti, joten hyvissä ajoin kirja käteen. Ensimmäiseksi Thomas Mann, jollen nyt sitten nukahda uudestaan. Se on kumma, miten meillä Toto 2v vaistoaa heti, kun äidillä olisi jotain omaa juttua tulossa. Silloin ei koskaan nukuta yötä...


EDIT 7:10
No nyt on takana 79 sivua ja kaksi Mannin tarinaa. Ne ovat kyllä niin riemastuttavan saksalaisia ja riemastuttavan 1800-lukulaisia. Perussynkkää angstia vastaan punaposkinen tervehenkisyys.

Pikku herra Friedemann kertoo lapsena lattialle pudonneesta, rujosta miehestä, jonka seesteistä elämää järkyttää kaupunkiin saapuva everstiluutnantinrouva. Sovinnaisuuksia vastaan toimiva rouva saa herkän miehen raiteiltaan.

Tristan -tarinassa taas seuraamme, miten runollinen kirjailijnkäsitys nuoresta rouvasta parantolassa ottaa yhteen aviomiehen tervehenkisen tulkinnan kanssa. Oli miltei hupaisaa huomata, miten itse reagoin. Yliromantisoiva kirjailija sai minut melkein ärsyyntymään kuvauksellaan, mutta olikohan hänen ymmärryksessään sittenkin jotain perää ?

En oikein pääse Mannista perille. Kirjoittiko hän osittain kieli poskella romanttisia näkemyksiä pilkaten, vai onko hän tahattomasti hiukan koominen ?

Mutta nyt minulla on vuorossa päivän toivottavasti kunnolla käynnistävä teekupillinen ja seuraavaksi Kupoli.


EDIT 10:30
Pekka Matilaisen Kupoli (231 sivua) luettu. 1400-luvun Firenzeen sijoittuva historiallinen dekkari oli mukavan helppoa luettavaa. Nuoren Antonio-pojan kertoma tarina surmatusta aatelismiehestä, väärin syytetystä kirkonpalvelijasta ja kadonneesta antiikin käsikirjoiutuksesta vei mukanaan. Kirja myös vilisee erilaisia historiallisia henkilöitä ja tapahtumia, joita renessanssiajan Firenzessä riittää. Mielenkiintoista luettavaa siis, mutta jotenkin itse juoni vähän jäi kaikkien historian nippelitietojen varjoon. Sitä olisi vielä voinut vähän lihavoittaa niin, että tarinan henkilöiden painoarvo olisi kasvanut suhteessa kaikkiin suurmiehiin, filosofeihin ja taiteilijoihin.

Isäntä lähti nuorimmaisen kanssa palaveriin (mielenkiintoista kuulla, mitä siitäkin sitten oikein tuli). Isommat pojat kitisevät, kun on kuulemma nälkä. Pitänee tekaista heille jotain suuhunpantavaa, jotta lukurauha palaa.

Seuraavaksi sitten vilkaisen, mitä Leonardon rasia sisältää. Sieltä löytynee  sopivaa tavaraa tuohon minihaasteeseen kitalaenpuhdistusnovelleista...


EDIT 15:30
Tahti hidastuu uhkaavasti. Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita toi vain 173 sivua. Minun piti lukea vain pari kitalaenpuhdistusnovellia, mutta jäinkin tarinoihin koukkuun ja luin koko kirjan. Ihania, tyyliltään jotenkin vähän vanhahtavia historiallisia novelleja, joissa monessa on pieni yliluonnollinen vire. Tykkäsin hurjasti. Jussi Katajala on jotenkin onnistunut saavuttamaan sellaisen tunnelman, jonka yleensä yhdistän sellaisiin 50-60-luvulla kirjoitettuihin seikkailuromaaneihin. Näin silti, vaikka tarinoiden aiheet vaihtelevat esihistoriallisesta ajasta nykyaikaan.

Aiheista osa oli ehkä turhankin tuttuja (taivaalta tuleva avaruus"jumala, kuoleman lykkääminen herkullisella ruoalla), mutta kaikkiaan ote on varsin raikas ja tarinoita luki todella mielellään. Hyvä löytö!

Nyt kun lapset on ruokittu, nuorimmainen päiväunilla ja kissavahtien kanssa sovittu loma-ajan toimet, niin voi taas keskittyä vaikka pidempäänkin tarinaan. Kotimaista välillä. Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Harjukaupungin salakäytävät.

Sivujen kokonaissaldo tällä hetkellä 483. Mahdankohan päästä tämän päivän aikana tuhanteen ?


EDIT 19:30
Nonniin, nyt minä olen ihan hämmentynyt. Luin juuri Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät ja sen tunnelmista on vaikea päästää irti. Kirjan alussa mietin, onko tässä taas tällainen tyypillinen suomalainen keski-ikäisen miehen kriisikuvaus, mutta sitten tarina kiemuroitui ja siirtyi aivan uudelle tasolle.

Olen aivan ihastuksissani. Olen viime aikoina ollut Murakamin lumoissa, mutta tässä on nyt aika varteenotettava ehdokas hänen seurakseen. Tyylissäkin on jotain samaa. Unenomainen todellisuus, joka sekoittuu ihmisten hitaaseen särkymiseen ja taas eheytymiseen saa ainakin minut täysin valtaansa. Melkein harmittaa, että tämä tuli luettua lukumaratonpäivänä, jolloin pakostakin keskittyminen on hiukan kevyempää. Tätä kirjaa pitäisi makustella.

Keski-ikäisen kustantaja Suomisen lapsuuden Viisikkoleikit Jyväskylän salakäytävissä ovat aikoinaan päättyneet nuoren rakkaustarinan traagiseen loppukohtaukseen. Vanha historia palaa kummittelemaan Facebookin sivuille. Jääskeläinen leikkii ajalla ja takaumilla taitavasti vuoroin hämmentäen ja vuoroin selkiyttäen lukijan ymmärrystä. 

Kirjalle on myös vaihtoehtoinen loppu, jonka voi käydä lukemassa Atenan sivuilla. Itse kyllä pidin enemmän juuri siitä, jonka osuin kirjassa saamaan... arvaatteko kummasta ?

Sivumäärä ei ole suuren suuri - tätä ei vaan voi lukea liian nopeasti. Kirja toi 295+ vaihtoehtoinen oppu 24 sivua. Kokonaismäärässä ollaan siis kohdalla 800... No, tuhatta sivua lähdin vähän niin kuin tavoittelemaan. Vielä ehtii hyvin 200 sivua lukaista, varsinkin kun isäntä kokkaa ja minulla on erikoislupa lukea tänään ruokapöydässäkin. Lounaalla sain kyllä pojilta jo suhteellisen paheksuvia katseita...


EDIT 23:00
Vielä tunti jäljellä. Thomas Mann lukumaratonin loppupuolella ei ollut oikein hyvä ajatus. Meinasin väkisin nukahtaa, mutta kahlasin ne 66 sivua Tonio Krögerin kirjailija-angstia.

Kobon akku hyytyi, joten se on ollut novellin ajan latauksessa. Täytyy nyt koittaa tämä viimeinen tunti lukea Kalle Isokallion Vesimelonia eteenpäin, vaikkei se ihan omimmalta kirjaltani vaikutakaan.


EDIT 00:00
Se oli sitten siinä. Kivaa oli, varsinkin kun kierteli katselemassa muiden maratoonarien kommentteja matkasta.
Tavoitteeseen eli 1000 sivuun en nyt ihan päässyt, mutta eipä tuo sivujen lukumäärä nyt tässä mikään pääasia olekaan.
Kaikkiaan tuli luettua 966 sivua. Ihan hyvä. Viimeisimpänä oli tuo Vesimeloni (101s), joka ei riittänyt pitämään minua kunnolla hereillä. Vakavaa pilkkimistä oli havaittavissa.

Eipä sitten muuta tällä kertaa kuin että

Kiitos tsemppauksesta !