(Luku)päiväkirja: Taustapeili 2022 - Viimeinen eli osa 3 (lupaan) - Suuremman luokan huijausta ?

Tämä on aina yhtä vaikeaa. Luokittelu nimittäin. Tarinoissa tuppaa olemaan elementtejä eri lajityypeistä ja tulkinta lienee kiinni yhtä paljon lukijan mielentilasta, preferensseistä kuin tähtien asemasta.  Koska kuitenkin itsepäisesti (ja niin ihmiselle tyypillisesti) haluan asiat laatikoihin/ pylväisiin, tässä pientä pohdintaa viime vuoden lukemisista. 

Olen myös täysin tietoinen siitä, että vuosi 2023 on edennyt jo pari viikkoa, mutta koittakaa kestää. Lupaan, että tämä on viimeinen tarkempi vilkaisu taustapeiliin. Puolustuksekseni sanon sen verran, että uuden vuoden vahdikas ja muutostentäyteinen alku on vienyt sekä aivokapasiteettia että energiaa. 

Esikoisen kotoamuutosta jo mainitsinkin. Sen lisäksi työnantajani ilmoitti 10% henkilöstövähennyksistä globaalisti. Amerikoissa tuo tarkoitti sähköpostia koko henkilöstölle, toista niille, joita vähennykset koskevat ja sen jälkeen sähköposti sitten lakkasikin toimimasta "virtuaalisen lapun" käteensä saaneilla. Euroopassa kun on kaikenlaisia hidastavia irtisanomisiin liittyviä lakeja, niin täällä vielä odottelemme mahdollisia vaikutuksia. Sanomattakin lienee selvää, mikä tiimeissä on päällimmäisenä mielessä ja keskusteluissa. 

Lukeminen, kuten aina, rentouttaa ja vie ajatukset toisaalle. Tänä vuonna olen aloittanut sekalaisella kokoelmalla cozy mysteryä, kirjallisuusesseitä, historiatietokirjaa ja romanttista viihdettä, eikä viime vuosi näytä yhtään vähemmän monipuoliselta. 

Taisin jo mainitakin kahden genren hallinneen viime vuoden tilastoja. Tietokirjat ja dekkarit kattoivat melkein puolet luetuista. Kuten käppyräkuvasta kuitenkin näkyy, ei tilanne ole ihan noin yksioikoinen. Tietokirjoissa oli useammanlaista luettavaa ja 14 varsinaiseen tietokirjaluokituksen saaneeseen opukseen mahtuu myös hyvinkin erilaisia aiheita ja lähestymistapoja. Tietokirjojen lisäksi parempi termi saattaisi olla "non-fiction", mutta en ole ihan varma, onko sille hyvää suomenkielistä vastinetta. 

Dekkareissa sama piirre on vielä vähän vaikeammin luokiteltavissa. Onko vampyyrien kanssa rikoksia selvittelevä lankakaupan pitäjä cozy mysteryä vai fantasiaa ? Laitanko 1920-luvun maaseutukartanoissa murhia selvittelevän kreivittären historialliseksi, viihdedekkariksi vai cozy mysteryksi? No, ainakin perinteiset poliisidekkarit ovat selkeitä ? Niinhän sitä luulisi. Vaan minne laitetaan Elly Griffithsin Muukalaisen päiväkirjat, jossa Harbinder Kaur niminen etsivä törmää paitsi rikokseen, myös kuolemaa ennustavaan haamuun ja tunnelma muutenkin on kuin goottilaisessa kauhuromaanissa. 

No, haaste on sama vuodesta toiseen, mutta luokittelupäätökset vaihtelevat. Statistiikka ei siis taida olla varsinaisesti vertailukelpoista, mutta onneksi tämän ei tarvitse olla niin vakavaa. 

Suuremman luokan huijausta? 

Itse asiassa tässä päästään aiheeseen, josta myös työelämässä usein mainitsen. Koskaan ei pidä niellä käppyräkuvia sellaisenaan, ei edes uutisista. Mikäli niiden perusteella haluaa tehdä johtopäätöksiä ja suunnitella aktiviteetteja, pitää myös ymmärtää dataa niiden taustalla. Kaaviot saa nimittäin tukemaan eri tavoitteita vain valitsemalla luokitteluperusteet ja sen, mistä kulmasta dataa näyttää. 

Jo tuo tietokirja- vs. dekkari-määrien vertailu kuvaa hyvin dataymmärryksen tarvetta. Graafia tarkemmin katsoessa huomaa myös, että itse asiassa yksi elementti lukemisessani on selvästi yli muiden, vaikka se ei suoraan luvuissa näykään. 

Keksittekö, mikä ? 

Kyseessä on hallitseva piirre, joka pääasiallisena luokitteluelementtinä käytettäessä olisi muuttanut järjestyksen ihan toisenlaiseksi. 

Sillä aikaa kun mietitte 

Muistellaan tähän väliin erityisesti mieleen jääneitä kirjoja. Tietokirjoja listasin jo aiemmin. 

Vuoden ärsytys - Haruki Murakami : Vieterilintukronikka  Tätä lukiessani heilahtelin tuntemuksissani suuntaan jos toiseenkin. Tunnistan ja tunnustan kirjailijan taituruuden yksityiskohtien linkityksissä ja tarinan kiemurtelussa. Näin jälkikäteen muistellessa tuntuu kuitenkin siltä, että melkoisen asenteellinen suhtautuminen naisiin (tai oikeastaan sen suhtautumisen puuttuminen) ja lukijan tahallisen eksyttämisen venyttäminen äärimmilleen, on oikeastaan melko ärsyttävää. En tiedä, koska tulen tarttumaan seuraavaan Murakamiin. 

Vuoden vaikuttavin nuortenkirja - Aiden Thomas: Hautausmaan pojat Tämä on luokiteltu nuortenkirjaksi ja henkilöhahmot ovat nuoria, mutta ehkä suosittelisin kuitenkin tätä vähän vanhemmille lukijoille. Hankin tämän alunperin Totolle luettavaksi, mutta itse luettuani ajattelin kuitenkin ehkä vielä jättää odottamaan hetkeksi. Syynä ei suinkaan ole päähenkilön pohdinta sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyen - itse asiassa oman itsensä etsiminen ja ympäristön sille luomat haasteet on kuvattu herkällä kädellä ja kauniisti ja kuitenkin kaunistelematta. Totesin vain vilkkaan mielikuvituksen omaavan 11-vuotiaan olevan ehkä vähän altis haamuja, kuolemaa, jengikontekstia ja varsin pelottavaa tunnelmaa sisältävälle tarinalle. Itse pidin kovasti ja pidän hyllyssä tallella myöhempää varten.  

Upottavin tarina - Madeline Miller: Kirke Klassista mytologiaa naisnäkökulmasta ? Aina toisinaan väsyn siihen, miten ihan kaikki pitää nyt väkisin vääntää naispäähenkilöön, naisnäkökulmaan, naissankaruuteen. Se ei aina toimi ja tuntuu turhalta. Keksittäisiin uusia tarinoita. Kirke on kuitenkin ihana poikkeus ja se ehdottomasti piti kirjoittaa. Vahva ja pelottava nainen, herkkä ja tunteellinen, olosuhteiden pakosta noita. Vaikuttava käänteinen tarina, joka ei ota mitään pois alkuperäisen arvosta, mutta näyttää sen, miten kolikolla on aina toinen puoli, eikä miehen tarina välttämättä tiedä naisesta mitään. 

Vuoden trilogiat - Tove Ditlevsen (Lapsuus, Nuoruus, Aikuisuus) ja Rachel Cusk (Ääriviivat, Siirtymä, Kunnia) Kahden naisen trilogiat. Vähän eri ajalta, eri maantieteellä, eri lähestymistavalla - molemmissa naisen elämä ja sen vaikeus. 

Vuoden hupaisin dekkari - Erin McCarthy/Kathy Love: Murhadraamaa ja yksi laama Tarvitseeko tuosta nimen lisäksi sanoa tuon enempää. Aivot narikkaan ja pientä hihitystä. Samassa postauksessa muuten muutama muukin samoihin aikoihin luettu dekkari. 

Herkullista viihdettä - Maija Kajanto : Korvapuustikesä ja Taatelitalvi Vain ensimmäisestä on postauksessa, mutta molemmissa on jotenkin raikkaan romantiikan lisäksi herkullisia reseptejä. Tykkäsin, vaikken kai vielä ole tainnut reseptejä testatakaan. 

Kirjaversen yllätyspari: Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär ja Alice B Toklas Cookbook Pidin kovasti molemmista kirjoista ja peräkkäin luettuna varsinkin Parkkisen kirjan tarina sai ihan uutta syvyyttä. Taustatieto Gertrude Steinistä ja hänen (heidän) elämästään toi omaa sävyään romaanin fiktiiviseen kudokseen. 

Nuo tuossa nyt osuivat ensimmäisinä listalta silmiin, vaikka toki vuoden lukulistalta löytyy paljonkin mielenkiintoista luettavaa. 

Mielenkiinnosta nyt sitten tuohon aiemmin esittämääni kysymykseen. Huomasitteko, mikä piiloutui käppyräkuvioiden taakse ? 

Se on tietenkin FANTASIA! 

Jo kuvaa lukiessa, voi huomata että luokat fantasia/scifi 12, viihdefantasia 8, dekkarien fantasiaelementit 3-4 nostavat fantasiakirjat tasoihin dekkarien kanssa lukuun 24. Niiden lisäksi lienee ilmiselvää, että lasten/nuortenkirjoissa meidän perheessä on fantasiaa useamman kirjan verran. 

Lopputuloksena siis voimme todeta, että fantasia-genre on hyvinkin hallitseva lukutottumuksissani, myös viime vuonna. 

Toivottavasti sain samalla myös konkretisoitua sen, miten tärkeää on pohtia sekä graafin esittäjän tarkoitusperiä että sen pohjalla käytettävää luokittelua ja dataa. 

Tähän päättyyvät vuoden 2022 Taustapeiliin kurkistukset.  Aika hurjaa, jos luit tähän saakka. Kiitos siitä. Jos kuitenkin vielä kaipaat lisää käppyröitä ja pohdintaa, niin aiemmat löytyvät täältä. 

HYVÄÄ LOPPUVUOTTA 2023! 

(Luku)päiväkirja: Universumi yllättää

Kuuntelinpa tuossa kesän lopussa yhden keittokirjan - tai no teknisesti kyseessä on toki keittokirja, mutta sellainen, jossa on paljon muutakin luettavaa kuin reseptejä. Kyseessä on The Alice B Toklas Cookbook, joka ilmeisesti oli lajissaan ensimmäinen. Siis ensimmäinen siinä genressä, jossa reseptien lisäksi kerrotaan anekdootteja ruoan ympäriltä ja elämästä yleensä. 

Pidin kirjasta kovasti. Se kertoo kahden amerikkalaisen naisen seikkailuista Ranskassa (ja vähän Amerikassakin) viime vuosisadan alkupuolella. Kuuluista taiteilijat (mm. Picasso) ja kirjailijat (kuten Hemingway) vilahtelevat kahden maailmansodan tapahtumien ja puutarhaelämän välissä. Gertrude Stein ja Alice Toklas elivät yhdessä vuosikymmeniä ja valitsivat asuinpaikakseen Euroopan, koska ranskalaiset suhtautuvat vapaamielisemmin erilaisiin seksuaalisiin suuntauksiin kuin puritaaniset amerikkalaiset. 

Reseptit ovat kirjassa tietenkin mielenkiintoisia (vaikka se tryffelien määrä on kyllä ihan kammottavaa. Minä kun en ole tuohon mielestäni ylihypetettyyn sieneen tykästynyt ollenkaan). Parasta kirjassa on kuitenkin kuvaus elämäntavasta ja jo kadonneesta ajasta. Varsinkin kertomukset kesistä vuorien kainalossa sijaitsevassa talossa ja sen puutarhassa olivat viehättäviä ja houkuttivat tunnelmoimaan ranskalaista maalaiselämää. 

Kuva Storytel

Alice B. Toklas kuvailee keittokirjassaan myös niitä monia keittäjiä, jotka heidän palveluksessaan valmistivat amerikkalaista, ranskalaista, indokiinalaista, tai mistä nyt sattuivat olemaankaan, ruokaa emäntiensä iloksi. Joukkoon mahtui myös eräs suomalainen Margit, jonka ruoka oli jumalaisen hyvää, mutta jonka Toklasin ja Steinin ystävä risti Mademoiselle Hamletiksi hänen raskasmielisyytensä vuoksi. 

Tuskin olin mielessäni maistellut viimeisen kirjan reseptin, kun tartuin Leena Parkkisen uutuuteen... 

Ja BAM!

Olisihan se pitänyt tajuta ja ehkä jossain alitajunnassa jokin yhteys heikosti vilahtikin, mutta pysähdyin kuitenkin hämmentyneenä kuin seinään heti kirjan alussa. 

"Margit oli monta vuotta taloutemme ilonaihe, joskaan hänen olemuksensa ei säteillyt iloa. Hän oli melankolinen, kuten pohjoisen ihmiset yleensä ja muuan ranskalainen ystävä kutsui häntä mademoiselle Hamletiksi..."

Että mitä ? Minähän juuri luin jotain varsin samanlaista... Eikä ihme, sillä tuo on suora lainaus Alice B Toklasin keittokirjasta. Sinänsä ei kai olisi pitänyt hämmästyä, kun kirjan nimikin on Neiti Steinin keittäjätär, mutta näköjään sitä (kirja)universumi pääsee yllättämään, jos ei pidä varaansa ja pysy tarkkana. En ollut yhdistänyt kirjan nimeä mitenkään amerikkalaiseen kirjalijaan Pariisissa - saa tietysti kyseenalaistamaan kykyäni ajatella ja kyselemään väsymyksen asteesta, mutta näin se nyt meni. 

Kirjat totta totisesti tulevat sarjoissa (tai pareissa) - välillä ihan sattumalta ja lukijan vaikuttamatta asiaan muuten kuin tarttumalla eteensä tuleviin opuksiin. 

Kun toivuin hämmästyksestäni, mikä tapahtui toki nopeasti, nautin kovasti yhtymäkohdista juuri lukemaani keittokirjaan. Parkkinen kutoo todellisuuden anekdootit taitavasti Margitin fiktiiviseen tarinaan Paraisten saarella. On kiehtovaa seurata tapahtumia kertomuksen ajankohdasta ja takaumina kahden siskoksen saapumisesta kartanolle palvelukseen ja tapahtumien etenemisestä kohti tragediaa. 

Dekkarimainen tarina pitää otteessaan alusta loppuun saakka, vaikkei juonessa rikosta ratkaistakaan. Kertomus ei ole tavanomainen, vaikka rakkaus ja luokkaerot tuttuja kuvioita luovatkin. Parkkinen kääntää asetelmia uudella tavalla, tosin ehkä nykytrendien keskellä vähän odotetustikin ja kirjoissaan osittain toistuvana teemana naisten välisestä kiintymyksestä. Toistuvuus ei kuitenkaan tarkoita millään tavalla tylsää. Itse asiassa tuntuu, että kirjailija on tulossa aina vain taitavammaksi antamaan lukijan tunnistaa hahmottuvia kuvioita paljastamatta tarinasta missään vaiheessa liikaa. Kuva on kokonainen ja oivallus syntyy vasta ihan lopussa, kun viimeisetkin yhteydet paljastuvat. Toisaalta arvostan myös langanpätkien sitomista. Työ tuntuu viimeistellyltä. 

Neiti Steinin keittäjätär onkin jotenkin tyylikäs kirja. Ei sliipattu ja lipevä, mutta hienostuneella tavalla siloiteltu kaikkine juonellisine rosoineen ja rikkonaisine henkilöhahmoineen. Vähän niin kuin vaikka Lapponia-korut, joiden karkeakin ja välillä käsittelemättömän näköinen pinta muodostaa arvostettuja ja haluttuja esineitä. 

Pidin kirjasta kovasti. Se oli yksi eniten odottamiani uutuuksia tälle syksylle, enkä tosiaankaan pettynyt. En ole ihastunut ihan kaikkiin Leena Parkkisen kirjoihin, mutta erityisesti Säädyllinen ainesosa ja nyt tämä saavat minut jatkossakin odottamaan uusien kirjojen ilmestymistä. 

(Luku)päiväkirja: Kaikenlaista huumaa ja hyvää oloa

Huomenna on taas  perjantai. Viikot vain vilahtelevat ohi ja se tarkoittaa, että syksykään ei ole enää kaukana. Kirjoja lukevalle syksy tarjoittaa kaikenlaisten kirjatapahtumien ja erityisesti kirjauutuksien sumaa ja huumaa. Paitsi ei aina, eikä kaikille. 

Minä olen muutaman vuoden ajan onnistunut jotenkin missaamaan hypetyksen ja ollut autuaan tietämätön uutuuksista ja jättänyt (tahallani?) väliin kaikki hehkutukset ja listaukset. Tänä vuonna kuitenkin jokin on toisin. 

Eikä muutos koske pelkästään kirjalistoja. Huomaan jaksavani. Loma oli oikeasti palauttava (koronasta huolimatta). Kaiken lisäksi palautuminen tuntuu jatkuvan sangen omituisissakin tilanteissa. Keväällä mutisin uudesta hienosta urheilukellostani, joka ei osannut näyttää minulle muuta olotilaa kuin "stressaava". Pohdin jo susikappaleen päätymistä ranteeseeni, mutta vika taisi ollakin käyttäjässä. 

Nyt nimittäin jo pohdin kellon viallisuutta tällä viikolla, kun vauhdikkaan ja vähän kuumenneenkin työkeskustelun päätteeksi se näytti  minulle "palauttavaa"-statusta. Voisin päätyä viemäänkin kellon huoltoon, jollei oloni oikeasti olisi huomattavasti kevättä parempi ja laite näyttää päivän mittaan muitakin statuksia.

Säännöllinen liikunta, lepo ja ennen kaikkea mustasukkainen oman ajan varjelu ovat mitä ilmeisimmin tehneet tehtävänsä. Puoli vuotta siihen meni, mutta nyt ollaan paremmassa tilassa. Hyvä minä! 

Kirjoista vielä sen verran, etten minä nyt vielä ole päätynyt katalogeja varsinaisesti selaamaan, mutta somesta olen bongannut useammankin tuoreen tuttavuuden. Jo luettuja dekkareita tuossa jo listasinkin, mutta niiden lisäksi olen merkinnyt lukulistaan mm. seuraavia : 

• Leena Parkkinen : Neiti Steinin keittäjätär - historiallinen romaani, jossa ollaan ilmeisesti myös paljon keittiössä. Minulla on Parkkisen suhteen vähän epätasainen kokemushistoria. Sinun jälkeesi Max ei innostanut ollenkaan, mutta Galtbystä länteen oli varsin kiinnostava. Eniten kuitenkin pidin Säädyllinen ainesosa romaanista ja toivon tästä löytyvän jotain samanlaista. 
• Riikka Pulkkinen : Lumo - Pulkkisen osalta minulla on vähän samanlainen kokemus. Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän miellytti. Raja jätti kylmäksi. Totta vakuutti taitavuudellaan. Mielenkiintoista nähdä, miten tässä käy. Hauska muuten miten Pulkkisella on tapana käyttää nelikirjaimisia sanoja kirjojen niminä, paitsi tuossa yhdessä täydessä suullisessa... 
• Alastair Reynolds: Noidankehä - Kirjaa verrataan Pilvikartastoon, joten se on ihan pakko lukea. Olen suuri David Mitchell fani, joten odotukset ovat korkealla. Alastair Reynolds puolestaan on minulle ihan uusi tuttavuus, vaikka ilmeisesti varsin tunnettu kirjailija scifi-genressä. Tämä ilmestyi jo kesällä, mutta uusi kuitenkin.
• Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi - Tässä olen ihan puhtaasti some-mainoksen uhri. Krista Kosonen on lukenut äänikirjan ja kehui mainoksessa teosta, joten pitää edes testata. Oletan tämän olevan tuhti lukuromaani. Saa nähdä, olenko väärässä. 

Sellainen lukulista seuraavaksi siis. Olenkin viimeksi lukenut lähinnä hömppäfantasiaa ja kuunnellut edelleen Alice B. Toklasin keittokirjaa. Siinä on mielenkiintoisia kuvauksia viime vuosituhannen alkupuolen kuuluisuuksista (Picasso) ja pidin erityisesti luvusta, jossa Gertrude (Stein) ja Alice olivat ambulanssikuskeinan ensimmäisen maailmansodan aikaan. Resepteihin on jostain syystä jaksa keskittyä yhtään ja vain kaikkein erikoisimmat saavat minut havahtumaan. Kuten nyt vaikka kilpikonnaliemi. Luovutin siis kuuntelun  yrittämisenkin niiden osalta ja ajatusten harhautuessa pyrin vain palaamaan kertomukseen, kun taas mennään tarinointiin.

Vaarallisen Alice B. Toklas Cookbookista tekee sen kuvaus Etelä-Ranskasta. Minäkin haluan ajaa autolla, minne sen nokka vie ja pysähtyä kaikkiin ihaniin hotelleihin ja jäädä muutamaksi kuukaudeksi johonkin idylliseen taloon oleskelemaan viini- ja hedelmätarhojen keskelle...