REC - hämmentävä, häiritsevä, mielenkiintoinen, koukuttava - sanoinko jo hämmentävä ?

On kolme poikaa, tai ainakin kaksi ja sitten on heijastus. On tyttö ja sitten ei ole, mutta jälki jää. Ovat huoneet ja niiden valokuvat. On kaupunki ja kaupungissa vuori. 

Marisha Rasi-Koskisen REC on pelottavan tarkkanäköinen kuvaus, mutta mistä kuvassa on kyse? En ole edelleenkään ihan varma. 

Valokuvat ja visuaalisuus nousevat keskiöön. Meidän maailmamme on kuvien maailma, mutta voiko edes valokuviin luottaa. Kertovatko ne, mitä oikeasti tapahtui, vai kuvaajan tietoisesti tai tahtomattaan rajaaman tarinan ? Onko kyseessä tarina vai sarja irrallisia hetkiä ja tulkintoja?

Myös ihmiset rajautuvat. Meistä näkyy ulospäin vain se osa, jonka haluamme kertoa - tai sitten se osa, jota emme osaa piilottaa. Loput meistä jää peilikuvan taakse, tai kävelee kaksoisolentoinamme toisissa maailmoissa. 

Onko ihmisillä lopulta edes merkitystä? Maailmassa kaikki liikkuu. Eniten aika. Vaikka vuori pysyisi räjähtäessäänkin paikoillaan, se muuttaa muotonsa. Kaikki on kiinni perspektiivistä. Vuorelta katsoessa ei vuorta näe, ellei heijastuksessa. 

Marisha Rasi-Koskinen : REC

Oma ostos Elisa Kirjasta 

Luin kirjaa isommissa paloissa. Lucin, Colen ja Nicin tarina koukutti, kuulosti tavanomaiselta teiniangstin maailmalta. Sitten se muuttui heijastusten ja kuvien ketjuksi, jossa todellisuus katosi kerroksiin. Juoni kaarteli ja kiemurteli, keräsi kysymyksiä. Kaupunki ilmaantuu tarinaan kuin varkain. Samalla näkökulma vaihtuu. Vastauksia ja linkityksiä listataan välähdyksenomaisten tarinoiden myötä, mutta kadotetaan kysyjät. Katoaa myös se, mihin vastauksia edes etsittiin. Lopulta on vain sarja kuvia ja kosketuksia. 

En yhtään ihmettele kirjan saanutta innostunutta vastaanottoa. Rasi-Koskisella on taito kirjoittaa kerroksittain tarinaa, jota lukiessa kokee jatkuvasti olevansa jonkin suuremman ymmärryksen äärellä, melkein perillä. Sitten lopussa jää kuitenkin vähän hämmentyneenä miettimään, ymmärsikö sittenkään yhtään mitään ? Tai ymmärsikö erityisesti sitä, mitä kirjailija on tarkoittanut. Kertomuksen kudoksista kun voi itselleen luoda vastaukset useammanlaisiin kysymyksiin. Kaikki riippuu näkökulmasta, tai siitä, miten lukija oman katseensa rajaa. 

Eikä RECiä lukiessa kuitenkaan koskaan kokonaan eksy. Aina löytyy jokin tuttu ihminen, paikka, linkitys, jolla löytää takaisin punaiselle langalle. On taitolaji hämmentää lukija ja sitten kuitenkin antaa hänelle tunne kärryillä pysymisestä - oli kyseessä sitten illuusio tai seuraavassa luvussa säröille isketty peilikuva tai savuna ilmaan haihtuva haamu.

On ihanaa joutua tuolla tavalla pyöritetyksi. Aivosolut lähtevät pikkuhiljaa liikkeelle ja törmäilevät toisiinsa. Lievästi epämukava olo virkistää. Sitä melkein kuulee verensä kohinan, elää pikkuisen enemmän. Sellaista kirjallisuus parhaimmillaan on ja REC on oikeasti hienoa kirjallisuutta. Tämän voisi joskus vaikka lukea uudelleen. 

(Luku)päiväkirja: Odottavan aika on

Sunnuntai 23.5.2021

Kummallinen välitila päällä. Odotan, rokotusta, viikonloppua, autoa, matkaa... Pitäisi opetella elämään hetkessä, eikä koko ajan suunnata johonkin tulevaan, mutta mitäs sitten, kun se hetki on lähinnä töitä ilman tarvittavaa motivaatiota? Olen loman tarpeessa, pahasti. 

Sirutettu sentään olen, ensimmäisen kerran. Eikä tullut edes mitään vähän pahempia sivuoireita. Mitä nyt oli vähän höntti olo samana iltapäivänä. Kollegakin huvittui, että harvemmin minun kuulee puheissani takeltelevan, mutta nyt ei ajatus kulkenut tai ainakaan suu seurannut ajatuksejuoksua. Olisikohan ollut pikainen kuumepiikki tai ihan vain rokotuksen odottamisen ja jännityksen laukeaminen? Tiedä tuosta, mutta ei kestänyt paria tuntia kauempaa. 

Maanantaina vanhat renkaat takakonttiin ja tiistaina hakemaan uutta. Sitten on autokin hoidettu. Jännää. Sunnuntaina sitten tietysti heti Turkuun näytille siskolle ja vanhemmille. Pitäähän uudella autolla päästä edes jollekin kehuskelemaan. Ei siihen sen kummempia lisävarusteita tai ominaisuuksia hankittu, perusmalli, mutta se on kivan punainen... Automaattivaihteet ovat uutta, mutta kai niihin tottuu. 

Kesäkeli on viilentynyt ja muuttunut märemmäksi, mutta luonto jatkaa kuitenkin heräämistään. Pihan kääpiöomenapuuhunkin on tullut jo ensimmäiset kukkaset. Muutenkin tämä alkukesän vihreys tekee hyvää. Sateen jälkeen eri sävyt kerrostuvat, korostuvat ja hehkuvat. Väriterapiaa parhaimmillaan. 

Mielelle tekee hyvää seurata luonnon heräämistä. Vaikka ollaan ja elellään poikkeustilanteessa, välitilassa, jumissa, jokin sentään muuttuu ja kasvaa lohdullisesti samoin kuin kaikkina muinakin vuosina. Varsinkin kukkien kehitys nupuista täyteen loistoon piristää ja on aina muutaman valokuvan arvoinen. 

Kirjoja hälle, sulle, mulle... 

Lukeminen on sujunut vähän niin tai näin, mutta on sujunut. Olen lukenut peräti kaksi kirjaa loppuun. Yhden äänikirjan ja yhden ekirjan.

Poikien kanssa sovittu 30-sivun päivähaaste on voimissaan, ainakin kaikilla  muilla kuin juuri sillä, jota kirjojen pariin sillä yritämme houkutella... Keskimmäisen kirjanmerkki ei oikein tunnu siirtyvän. No, hevosenkin voi viedä juomakaukalolle, mutta juomaan sitä ei voi pakottaa. Sama lienee totta teinipojan ja kirjojen kohdalla. Kirjoista sen ei pitäisi olla kiinni. Fiktiota karttavalle nuorelle miehelle löin käteen enemmän tietokirjoihin kallellaan olevia eli seuraavat kaksi nyt ensi alkuun. 

1. Russell Edwards, Jari Louhelainen, Tero Valkonen: Viiltäjä Jack - kuinka paljastimme murhaajan kertoo paitsi karmeasta murhaajasta ja hänen uhreistaan, myös siitä, miten nykyajan tekniset keinot auttavat selvittämään vanhoja rikoksia. DNA-tutkimuksella saatiin muutama vuosi sitten ilmeisesti melkoisen hyvä käsitys siitä, kuka murhaaja oikeasti oli... 
2. Katarina Baer : He olivat natseja. Oletan historiasta kiinnostuneen nuoren miehen mielenkiinnon pysyvän edes jollain tasolla mukana Baerin kertomuksessa isovanhemmistaan. 

Omista lukemisistani Joonas Suotamon Star Wars-muistelu Roar! - Elämäni wookieena oli mielenkiintoinen. Vasta tämän kirjan myötä konkretisoitui, että suomalainen nuori koripalloilija on ihan oikeasti ollut mukana useammassa ikonisen saagan elokuvassa, ja vieläpä yhtenä päähenkilöistä. Ihan mahtavaa! 

Kirja tosin meni välillä minulta vähän ohi. En ole nähnyt noita uusia Star Wars -elokuvia, enkä muutenkaan koskaan pysy mitenkään kärryillä Hollywoodin tähdistä, joten suurin osa nimistä meni iloisesti ohi. Kiva, että Joonaksella on ollut kivaa, ja selvästi hän on kiitollinen saamastaan mahdollisuudesta ja nauttinut siitä täysin rinnoin. Peukut sille.

Marisha Rasi-Koskisen REC oli mielenkiintoinen, hämmentävä, paikoin ahdistava, mutta ehdottomasti taitavasti kirjoitettu ja yksinkertaisesti hyvä. En yhtään ihmettele, että se on saanut palkintoja ja muutenkin huomiota. 

Pitää vähän pureskella sen tuottamia ajatuksia ja vaikutelmia. Oman postauksensa arvoinen kirja. 

Jos nyt saan jotain aikaiseksi kirjoittaa. Vähän huono tuottavuus ollut sen suhteen viime aikoina. 

Enää kaksi viikkoa ja ollaan Toton kanssa jo matkalla Ranskaan. Pitääkin mennä pojan kanssa vielä kirjakauppaan, että on lukemista matkassa. Ranskassa voidaan sitten hankkia ainakin sarjakuvia täydennykseksi. En ole ihan varma, riittääkö hänen kielitaitonsa vielä paksumpiin romaaneihin ja jotain kivaa tekemistä pitää olla, kun äiti joutunee ainakin osaksi aikaa liimautumaan läppärinsä viereen.

Vähän hirvittää. Olen loman tarpeessa ja jotenkin mielessäni Ranska assosioituu lomaan. Tällä kertaa kuitenkin pitäisi tehdä töitä ja edessä saattaa olla yksi tämän vuoden kiireisimmistä kausista. Saa nähdä, mitä tuostakin tulee... 

Viikolla loppuun luettuja : 

Joonas Suotamo, Hippo Taatila : Roar! - Elämäni Wookieena

Mielenkiintoinen muisteluteos suomalaisesta koripalloilijasta Star Wars-saagan pyörteissä ja tähtikaartissa. Elokuvafriikille erityisen sopiva, kaltaiseni ei-ekspertti vähän väsyi nimilistaan, kun ei oikein ketään (ilmeisimpiä lukuunottamatta) listalta tunnistanut. 

Marisha Rasi-Koskinen: REC 

Upea kirja, josta joitakin ajatuksia myös täällä. 

Auringon pimeä puoli

Tässä juuri jaettiin taas Finlandia-palkintoja. Tämän vuoden Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista en ollut lukenut ensimmäistäkään, en myöskään tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista. Kaunokirjallisuuden ehdokkaista olin lukenut yhden. 

No, vielä ehtii. Kirjat eivät katoa minnekään. Sainhan minä vihdoin luettua viime vuoden Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voittajankin! 

Marisha Rasi-Koskinen:
Auringon pimeä puoli 

Oma ostos Totolle 

Ostin kirjan Totolle jo kauan sitten. Ajan olemus ja mahdollisuus aikamatkustamiseen olivat meillä pöytäpuheissa yleinen aihe Toton luettua madonreikä-teoriasta Stephen Hawkingin lapsille suunnatusta elämäkerrasta. Madeleine L'Englen Hyppy ajassa kiinnosti myös, eikä ainakaan vähentänyt aikamatkailuinnostusta. Olisi siis luulla, että ajan olemusta pohtivassa romaanissa olisi ollut jotain houkuttelevaa. 

Luulo ei taaskaan osoittautunut tiedon väärttiksi. Toto ei ole tähän kirjaan vieläkään tarttunut, mutta minä luin ja onhan se Toton hyllyssäkin edelleen odottamassa sopivaa hetkeä.  

Palkinnoissa on se huono puoli, että niiden jälkeen odotukset ovat aina normaalia luku-uteliaisuutta korkeammalla. Ehkä siksi minulle kesti melkein kirjan puoleenväliin saakka päästä tarinaan kunnolla mukaan. Pohdiskelua ja pohjustamista oli melko paljon ja päähenkilö Emilia tuskailee ja muistelee ahkerasti. Oikeastaan kiinnostukseni heräsi tosissaan, vasta siinä kohtaa, kun tarina ryhtyi heijastelemaan tapahtumia vähitellen selviävän aikakäsityksen mukaisesti. Sitten luinkin melkein ahmimalla.

Emilia on päähenkilönä oikeastaan aika ärsyttävä - vähän sellainen kaikkitietävä ja itsetietoinen, kuten teinit pääasiassa kai ovat tai ainakin näyttävät siltä peittääkseen epävarmuutensa. Muut henkilöhahmot jäävät ehkä vähän harmillisen pinnallisiksi. Osaksi tuo johtuu tietysti tarinan kiemuroista. Plussaa hahmoille pitää antaa siitä, että ne eivät ole yksinomaan hyviä tai pahoja vaan jännän ristiriitaisia. Tarina myös kykenee yllättämään, vaikka keski-ikään mennessä sitä onkin jo oppinut tunnistamaan tiettyjä tarinankaaria. Nuorille lukijoille kirja tarjonnee useampia oivalluksen hetkiä. 

Aika, valta, erilaiset motivaatiot, jotka johtavat joko lammasmaiseen seuraamiseen tai kapinointiin - Auringon pimeä puoli käsittelee varsin universaaleja teemoja. Yhdistyneenä ihmisen tekojen ympäristövaikutuksiin ja luonnon tuhoutumiseen teemat nousevat heti ajankohtaisuusasteikolla.  Jokainen lukija miettiköön omia motiivejaan - ratkaisuja kirja ei tarjottimella eteen kanna. Oikeastaan ollaan asteikolla vähän pessimismin puolella.  

Ymmärrän, miksi Auringon pimeä puoli palkittiin ja sitä on hehkutettu. Kirjailija ei missään kohtaa aliarvioi lukijoitaan. Selittelyä on kiitettävän vähän kaikesta pohdiskelusta huolimatta. Toto taitaa olla kuitenkin vielä vähän nuori varsinaiseen kohderyhmään nähden. Tarjoaisin tätä ennemminkin yläasteikäisille, joihin tematiikka voi osua paremmin. Jätetään siis hyllyyn toistaiseksi odottamaan. En usko tämän tarinan ajankohtaisuuden katoavan kovin nopeasti.