Kyyry

 

Kyyry = 

Kotiseutuvierauden jättämä tunne, 

joka ei poistu välimatkan, iän tai meriittien karttuessa 

Ihan ensimmäiseksi pitää sanoa, etten ehkä ole kirjalle hirveän otollista kohderyhmää. Minä olisin ihan valmis muuttamaan Turkuun takaisin ja koen itseni edelleen turkulaiseksi yli 20 pääkaupunkiseudulla vietetyn vuoden jälkeenkin. Itse aisassa koen itseni vähän irralliseksi ja vieraaksi täällä, varsinkin nyt eläessäni aika tarkkaan videopalaverien ja perheen kuplassa. 

Kyyry siis kertoo siitä, miten syntymäkaupunki tai -alue tuntui aikoinaan vieraalta ja sieltä oli kiire pois, ja miten sieltä saadut eväät saattavat tuntua vajailta uusissakin ympyröissä ja vaikuttaa satojen kilometrien ja vuosikymmentenkin päähän. Erityisesti kyyry koskettaa niitä, jotka ovat kokeneet vaikeaksi löytää omaa porukkaansa tai ymmärrystä ympäriltään. Minun nuoruuden vierauteni keskittyi enemmänkin tiettyihin ihmisryhmiin ja Turku taisi olla tarpeeksi iso tarjotakseen monenlaisia viitekehyksiä oman identiteetin muotoutumiselle. 

Sen kyllä tunnistan, että mennessään tarpeeksi kauas, on vierauden aste jo sellainen, että tuntuu kotoisalta. Minäkin jotenkin tunnen Biarritzissa olevani kuin kotonani melkein enemmän kuin Espoossa. Johtuuneeko sitten siitä, että olen siellä vielä turistina omassa perhekuplassani, vai Kyyryssä puhutusta vapaudesta olla omanlaisensa kaikessa outoudessaan paikallisiin nähden? En tiedä. Pitää pohtia ja testata kesällä, kun olen siellä kerralla vähän kauemmin. 

Kirjan formaatti on mielenkiintoinen ja taitto tehty elävästi. Kirjoittajien omat kokemukset vuorottelevat haastatteluista poimittujen lainausten kanssa. Väliin on aseteltu asiantuntijahaastatteluiden antia ja melkein sarjakuvamaisia koosteita pääpointeista tai ajatuksista. Ehkä juuri muoto tekee lukemisesta kevyttä ja sujuvaa. Toisaalta suuri määrä lainauksia myös rikkoo kokonaisuutta ja sen hahmottaminen ei ole ihan yksinkertaista. 

Kaikkineen mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä ja sujuvalukuinen kirja. 

(Luku)päiväkirja: Hormonikiukkua(ko)?

Lauantai 29.2.2022

Olin eilen raivoissani. Siis todella vihainen. Kihisin kiukusta ja puoli työpäivää meni sen vuoksi täysin harakoille. Siinä itsekseni puhistessani mietin, mistä ihmeestä tämä raivo oikein kumpuaa? 

Olenko väsynyt ? No kyllä, oli aikamoinen työviikko jo takana. 

Riehaantuivatko hormonit? Olen kuullut vaihdevuosien aiheuttavan kiukkuista akkaisuutta, mutta ainakin tähän saakka, olen selvinnyt melkoisen tasaisena (tai niin ainakin itse luulen) 

Vai voisiko tosiaan olla kyse siitä, että koin oikeutetusti itseni hyväksikäytetyksi, ohitetuksi ja otetuksi itsestäänselvyytenä? 

Totuus lienee jossain noiden keskivaiheilla. Mihin suuntaan sitten kallistuneekin, aika näyttää. 

Syy jääköön tässä nyt pimentoon. Työelämästä kun on kyse, niin ei viitsi repostella julkisesti. Alkusyy ei itse asiassa ole edes tämän ihmettelyn ydin. Ydin lienee raivon lähteiden olemuksen ihmettelyssä.  Niin, ja siinä millä sain oloni tasaantumaan. 

Lähdin nimittäin ulos kävelylle äänikirja luureissa. Määräsin itselleni jotain hötöä ja kevyttä eli luureihin päätyi parin tunnin pläjäys nimeltään An Accidental Murder. Ei romantiikkaa, mutta kummituskissa ja nimen perusteella oletettavasti myös ratkaistava murha. En ehtinyt kirjaa kuuntelemaan tuntia enempää, eikä murhaa ole vielä selkeästi tapahtunut (kummituksia tosin on tullut lisää), joten odotan mielenkiinnolla, milloin päästäin oikeasti jotain ratkomaan. 

Joka tapauksessa, lääkäri määräsi ihan oikean parannuskeinon. Samoin kuin yllä päädyin ihmettelemään murhan puuttumista, sukelsin kirjan maailmaan ja paha mieleni tasaantui. En unohtanut ja pitää miettiä vähän asioita, mutta tunnemyrsky väistyi analyyttisemmän ajattelun tieltä. Toki raittiilla ilmalla ja lumisella maisemalla on osansa asiaan. 

Miksi tästä kirjoitan ? No, kirjojen lisäksi myös kirjoittaminen puhdistaa systeemiä. Lisäksi tämä on taas oiva esimerkki perusteluista lukemisen tärkeydestä ja vaikutuksesta lukijan mieleen. 

Muutakin lukemista

Tasapainoni on toki muutenkin vielä vähän vinossa, vaikka rutiinit jo pyörivätkin. Kuten arvelinkin, on oloa parantanut kaivautuminen iltaisin sänkyyn tyynykasan keskelle, kirjapino yöpöydällä. Jonkin verran olen jopa lukenutkin ennen nukahtamista. 

Kuuntelin loppuun Torstain murhakerhon toisen osan eli Mies joka kuoli kahdesti. Tykkäsin tästä osasta melkein ensimmäistä enemmän. Nyt mentiin jo sen verran uskottavuuden tuolle puolelle eläkeläisporukan ylivoimaisuudessa, että viihdytyskerroin nousi uusiin lukemiin. Ihan Marvel-kamaa kohta. 

Toisena kirjana luin viikolla Heidi Backströmin ja Laura Hakasen kotiseutuvieraudesta kertovan Kyyryn. Kirjoittajat ovat keskustelleet sekä kotiseutuvierauden tunteena tunnistavien ihmisten että eri asiantuntijoiden kanssa ja kirja on sekoitus pohdintaa, lainauksia ja asiantuntijoiden "lausuntoja". Mielenkiintoinen teos, jonka sisältöön minun kuitenkin oli hivenen vaikea samaistua. Johtunee siitä, että minä olisin valmis muuttamaan heti Turkuun takaisin ja koen itseni edelleen turkulaiseksi yli 20 pääkaupunkiseudulla vietetyn vuoden jälkeen. Ehkä olenkin enemmän mennyt kohti vierautta kuin siitä poispäin. Minun nuoruuden vierauteni myös keskittyi enemmän tiettyihin ihmisryhmiin ja Turku taisi olla tarpeeksi iso tarjotakseen monenlaisia viitekehyksiä oman identiteetin muotoutumiselle. 

Sen kyllä tunnistan, että mennessään tarpeeksi kauas, on vierauden aste jo sellainen, että tuntuu kotoisalta. Minäkin jotenkin tunnen Biarritzissa olevani kuin kotonani melkein enemmän kuin Espoossa. Johtuuneeko sitten siitä, että olen siellä vielä turistina omassa perhekuplassani, vai Kyyryssä puhutusta vapaudesta olla omanlaisensa kaikessa outoudessaan paikallisiin nähden? En tiedä. Pitää pohtia. 

Kyyry ansaitsisi ihan oman postauksen niin kuin muutama muukin loppuun lukemani. Pitää koittaa ryhdistäytyä. Miten tämä kirjoittaminen onkin nykyään mennyt tällaiseksi ajatuksenvirtahöpinäksi ?

Tälle päivälle varattuna on luureissa tuo Accidental Murder ja se taitaa välipalakokoisena tulla ahmaistua nopsaan. Sitten voisi vaikka ruveta kuuntelemaan Janica Branderin tietokirjaa Astrologiaa epäilijöille, joka ilmestyi tuossa viikolla.  Piranesi odottaa Kobossa ja pöydältä löytyy useampi nuortenkirja Totoa (ja äitiä varten). Ei lopu lukeminen kesken.

Ensin tosin pitää tehdä Totolle kotikoronatesti. Hänellä on ollut hieman huono olo, vaikkei mitään varsinaisia oireita. Todennäköisesti olo on eilisen karkkipäivän jäljiltä, jolloin äiti ei ehtinyt vahtimaan, paljonko niitä herkkuja sitten meni ilman kunnon välipalaa. Tehdään nyt testitarkistus kuitenkin ennen taidekouluun lähtöä, kaiken varalta, vaikkei kotitesti ilmeisesti oireettomalta välttämättä näytä mitään. Onneksi siellä sentään on maskit naamalla ja etäisyydet ja kuopuksellakin eka rokote plakkarissa.  

Jokin meissä valvoo

 "Todellisuuden tutkimuskeskuksen esseitä hallinnasta ja hallitsemattomuudesta." Tottahan tämä nyt piti lukea. Nautiskelin siis kirjaa jonkin aikaa, esseen tai parin kertalukutahdilla. Viimeisen sivun jälkeen olo oli vähän hämmentynyt.

Ihan ensin pitänee päivittää oma käsitys esseen määritelmästä. (Käsitykseni toki perustuu vain hähmäisiin olettamuksiin. Mitään varsinaista asiaan perehtymistä en ole harrastanut mutu-menetelmää tieteellisemmin.) 

Tieteen termipankki toteaa esseestä mm. seuraavasti: 

"yleistajuinen lyhyehkö kirjoitelma tai tutkielma rajatusta aiheesta"

Minun hämmennykseni selventämiseksi tosin tärkeämpi lause löytyy vähän alempaa : 

"Essee on usein vapaasti assosioivaa tekstiä, jossa ei yleensä 
pyritä tieteellisen esityksen kaltaisiin lopullisiin synteeseihin. "

Ok. Ilmiselvästi olen kuvitellut esseen lähemmäs tieteellistä artikkelia, toki vapaamuotoisemmaksi, mutta kuitenkin proosan keinoin aihettaan analysoivaksi. 

Nyt kun tästä on päästy yli, niin palataan taas kirjaan 

Jokin meissä valvoo - Todellisuuden tutkimuskeskuksen esseitä hallinnasta ja hallitsemattomuudesta

Heidi Backström, Titta Halinen, Lea Kalenius, Tuomas Laitinen, Johanna Matruka, Pilvi Porkola, Janne Saarakkala, Jonna Wikström

Oma ostos. Osittain mielenkiinnosta, osittain siksi, että Heidi on tuttavani ja olen nähnyt  Janne Saarakkalan mielenkiintoisen teatteriesityksen, jonka muistan edelleen. 

Jo ajatus vuoden ajan kerran kuussa kirjoittamaan (fyysisesti ja sitten sattuneesta syystä virtuaaliesti) kokoontuvasta ryhmästä esittävän taiteen ammattilaisia saa minut innostumaan. Tässä on pakko olla jotain mielenkiintoista. 

Ensinnäkin siksi, että yhdessä (ja samalla erikseen, sillä kirjoitukset ovat kunkin omia) kirjoittamisen ja keskustelun on pakko tuoda tekstiin jotain olennaista. Dialogi vie sisältöä eteenpäin. Se jalostuu.

Toiseksi, esittävän taiteen ammattilaiset määritteenä tuo minun mieleeni jotain dynaamista, visuaalista ja ennen kaikkea rytmitettyä. Enkä pettynyt. Esseet kolahtivat eri asteisesti. Tietysti. Jokaisella meillä on oma kokemuspohjamme, johon peilaamme lukemaamme. Yksi asia on kuitenkin kokoelman esseille yhteinen. Jokaisessa niistä on rytmityksensä, monessa mielenkiintoisesti narratiivia rikkova, mutta aina omanlaisensa. 

Janne Saarakkalan kokoelman nimiromaani Jokin meissä valvoo peilasi osittain omia ajatuksiani unettomuudesta ja pysähtymättä etenevästä tekijästä. Nuorempana nukuin yöni hyvin (poikien vauvavuosia ei lasketa). Nyt olen muutaman vuoden ajan kärsinyt yöllisistä heräämisistä. Herään miettimään työasioita, katselemaan kuuta tai muuten vaan kröhimään kroonista yskääni. En tiedä, onko syynä ikä, työstressi vaiko vain jonkinlainen vaihe. Toistaiseksi saan itseni melko helposti takaisin uneen äänikirjalla (Nigella!), mutta oletan unettomuuden olevan perinnöllistä ja äitiäni katsomalla uneni tulevaisuus hieman arveluttaa. Äitini ei myöskään pysähdy koskaan. Aina on jotain tekemistä, lepääminen toisarvoista. Tunnistan tuonkin. Nytkin suunnittelin päiväunia, mutten "ehtinyt". Olisi jäänyt liian monta juttua väliin... 

Toki Saarakkalan esseessä on paljon muutakin, mutta nuo asiat tunnistin. Se ei vähennä esseen kokonaisuuden arvoa. Tuntui siltä, että kirjoittaja päästi lähelle, kosketusetäisyydelle - tai sitten viereen tulivat juttua eteenpäin vievät rakenteelliset välihuutelijat. Oiva esimerkki rytmillisyydestä kietomassa lukija tekstin sisälle, syvemmälle ajatuksiin. 

Kosketuksestakin kokoelmassa on essee. Heidi Backströmin Ei tiedä enää, miten koskettaa - epidemiasta, suostumuksellisuudesta ja kättelemisestä. Liekö syynä pandemia-ajan kuplaeristäytyminen, mutta en nyt löytänyt sinänsä mielenkiintoisesta esseestä kosketuspintaa (pun intended) itselleni. Toisaalta, en koskaan ole ollut erityisen perso kosketukselle. Halauksestakin lähden helposti "tekemään jotain". Toki rakastan lapsen tuntua sylissäni ja miehen (oman tietysti!) läheisyys on tärkeää. Ehkä olenkin nyt vain oppinut olemaan ilman. Isäntä toisessa maassa ja isot pojat vähemmän kosketusetäisyydellä. Kaikkeen tottuu. 

Toisaalta ihmiset myös ovat erilaisia. Omista pojistani yhdeltä piti jo pienenä pyytää lupa koskettamiseen. "Saako ottaa syliin?" Kosketusherkkä lapsi ei pitänyt yllätyksistä ihollaan (karheista vaatemateriaaleista puhumattakaan). Toinen taas vaati jatkuvan kosketuksen, oli varsinainen Äidin kylkiäinen. Äidin osa on sopeutua. Antautua kosketukselle, kun on sellainen hetki tai hyväillä sanoin, kun sitä tarvitaan. 

Löytyihän sitä sitenkin, kosketuspintaa. Eikä tarvinnut edes kaivaa syvältä. Sitä paitsi, esseessä on paljon mielenkiintoista pohdintaa. 

Pilvi Porkolan essee "Ihminen, mikä se on?" vei ajatukseni Sapiens-kirjaan ja näytelmään (tietysti). Tuomas Laitisen Esityksen vanki puolestaan tarjosi näkökulmia tai näkemyksiä, ei ehkä niinkään näytelmiin, vaan esityksiin. Tuntematta sen enempää teatteritaidetta (tai -teoriaa), oli mielenkiintoista seurata esityksen kokemuksen muutosta katsomosta, osaksi esitystä tai jonnekin ilman esitystä. Miten esitys muodostuu ilman tilaa, virtuaalisesti, digitaalisesti - luontaisesti tai pandemiapakon edessä? 

Tämä on minun yhden lukukertani tulkintaa, maallikon ajatuksia ammattilaisen tekstistä. Meniköhän ihan metsään ? Olisiko sillä merkitystä?

Jokin meissä valvoo siis käynnisti työn parissa luutuneen aivotoiminnan ihan uuteen vauhtiin. Ehkä vapaamuotoisempi kirjoitustapa herättää ajatuksia vielä enemmän kuin alkuperäinen käsitykseni esseistä rakenteellisina analyyseinä. Ainakin nautin lukemisesta. Olen kirjannut vain päällimmäisiksi mieleen jääneitä pohdintojani, mutta jokainen teksti tyrkkäsi ajatuksia liikkeelle. Reitit ja päätelmät sitten ovat tietysti lukijan omia.