(Luku)päiväkirja: Taustapeili 2022 - Viimeinen eli osa 3 (lupaan) - Suuremman luokan huijausta ?

Tämä on aina yhtä vaikeaa. Luokittelu nimittäin. Tarinoissa tuppaa olemaan elementtejä eri lajityypeistä ja tulkinta lienee kiinni yhtä paljon lukijan mielentilasta, preferensseistä kuin tähtien asemasta.  Koska kuitenkin itsepäisesti (ja niin ihmiselle tyypillisesti) haluan asiat laatikoihin/ pylväisiin, tässä pientä pohdintaa viime vuoden lukemisista. 

Olen myös täysin tietoinen siitä, että vuosi 2023 on edennyt jo pari viikkoa, mutta koittakaa kestää. Lupaan, että tämä on viimeinen tarkempi vilkaisu taustapeiliin. Puolustuksekseni sanon sen verran, että uuden vuoden vahdikas ja muutostentäyteinen alku on vienyt sekä aivokapasiteettia että energiaa. 

Esikoisen kotoamuutosta jo mainitsinkin. Sen lisäksi työnantajani ilmoitti 10% henkilöstövähennyksistä globaalisti. Amerikoissa tuo tarkoitti sähköpostia koko henkilöstölle, toista niille, joita vähennykset koskevat ja sen jälkeen sähköposti sitten lakkasikin toimimasta "virtuaalisen lapun" käteensä saaneilla. Euroopassa kun on kaikenlaisia hidastavia irtisanomisiin liittyviä lakeja, niin täällä vielä odottelemme mahdollisia vaikutuksia. Sanomattakin lienee selvää, mikä tiimeissä on päällimmäisenä mielessä ja keskusteluissa. 

Lukeminen, kuten aina, rentouttaa ja vie ajatukset toisaalle. Tänä vuonna olen aloittanut sekalaisella kokoelmalla cozy mysteryä, kirjallisuusesseitä, historiatietokirjaa ja romanttista viihdettä, eikä viime vuosi näytä yhtään vähemmän monipuoliselta. 

Taisin jo mainitakin kahden genren hallinneen viime vuoden tilastoja. Tietokirjat ja dekkarit kattoivat melkein puolet luetuista. Kuten käppyräkuvasta kuitenkin näkyy, ei tilanne ole ihan noin yksioikoinen. Tietokirjoissa oli useammanlaista luettavaa ja 14 varsinaiseen tietokirjaluokituksen saaneeseen opukseen mahtuu myös hyvinkin erilaisia aiheita ja lähestymistapoja. Tietokirjojen lisäksi parempi termi saattaisi olla "non-fiction", mutta en ole ihan varma, onko sille hyvää suomenkielistä vastinetta. 

Dekkareissa sama piirre on vielä vähän vaikeammin luokiteltavissa. Onko vampyyrien kanssa rikoksia selvittelevä lankakaupan pitäjä cozy mysteryä vai fantasiaa ? Laitanko 1920-luvun maaseutukartanoissa murhia selvittelevän kreivittären historialliseksi, viihdedekkariksi vai cozy mysteryksi? No, ainakin perinteiset poliisidekkarit ovat selkeitä ? Niinhän sitä luulisi. Vaan minne laitetaan Elly Griffithsin Muukalaisen päiväkirjat, jossa Harbinder Kaur niminen etsivä törmää paitsi rikokseen, myös kuolemaa ennustavaan haamuun ja tunnelma muutenkin on kuin goottilaisessa kauhuromaanissa. 

No, haaste on sama vuodesta toiseen, mutta luokittelupäätökset vaihtelevat. Statistiikka ei siis taida olla varsinaisesti vertailukelpoista, mutta onneksi tämän ei tarvitse olla niin vakavaa. 

Suuremman luokan huijausta? 

Itse asiassa tässä päästään aiheeseen, josta myös työelämässä usein mainitsen. Koskaan ei pidä niellä käppyräkuvia sellaisenaan, ei edes uutisista. Mikäli niiden perusteella haluaa tehdä johtopäätöksiä ja suunnitella aktiviteetteja, pitää myös ymmärtää dataa niiden taustalla. Kaaviot saa nimittäin tukemaan eri tavoitteita vain valitsemalla luokitteluperusteet ja sen, mistä kulmasta dataa näyttää. 

Jo tuo tietokirja- vs. dekkari-määrien vertailu kuvaa hyvin dataymmärryksen tarvetta. Graafia tarkemmin katsoessa huomaa myös, että itse asiassa yksi elementti lukemisessani on selvästi yli muiden, vaikka se ei suoraan luvuissa näykään. 

Keksittekö, mikä ? 

Kyseessä on hallitseva piirre, joka pääasiallisena luokitteluelementtinä käytettäessä olisi muuttanut järjestyksen ihan toisenlaiseksi. 

Sillä aikaa kun mietitte 

Muistellaan tähän väliin erityisesti mieleen jääneitä kirjoja. Tietokirjoja listasin jo aiemmin. 

Vuoden ärsytys - Haruki Murakami : Vieterilintukronikka  Tätä lukiessani heilahtelin tuntemuksissani suuntaan jos toiseenkin. Tunnistan ja tunnustan kirjailijan taituruuden yksityiskohtien linkityksissä ja tarinan kiemurtelussa. Näin jälkikäteen muistellessa tuntuu kuitenkin siltä, että melkoisen asenteellinen suhtautuminen naisiin (tai oikeastaan sen suhtautumisen puuttuminen) ja lukijan tahallisen eksyttämisen venyttäminen äärimmilleen, on oikeastaan melko ärsyttävää. En tiedä, koska tulen tarttumaan seuraavaan Murakamiin. 

Vuoden vaikuttavin nuortenkirja - Aiden Thomas: Hautausmaan pojat Tämä on luokiteltu nuortenkirjaksi ja henkilöhahmot ovat nuoria, mutta ehkä suosittelisin kuitenkin tätä vähän vanhemmille lukijoille. Hankin tämän alunperin Totolle luettavaksi, mutta itse luettuani ajattelin kuitenkin ehkä vielä jättää odottamaan hetkeksi. Syynä ei suinkaan ole päähenkilön pohdinta sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyen - itse asiassa oman itsensä etsiminen ja ympäristön sille luomat haasteet on kuvattu herkällä kädellä ja kauniisti ja kuitenkin kaunistelematta. Totesin vain vilkkaan mielikuvituksen omaavan 11-vuotiaan olevan ehkä vähän altis haamuja, kuolemaa, jengikontekstia ja varsin pelottavaa tunnelmaa sisältävälle tarinalle. Itse pidin kovasti ja pidän hyllyssä tallella myöhempää varten.  

Upottavin tarina - Madeline Miller: Kirke Klassista mytologiaa naisnäkökulmasta ? Aina toisinaan väsyn siihen, miten ihan kaikki pitää nyt väkisin vääntää naispäähenkilöön, naisnäkökulmaan, naissankaruuteen. Se ei aina toimi ja tuntuu turhalta. Keksittäisiin uusia tarinoita. Kirke on kuitenkin ihana poikkeus ja se ehdottomasti piti kirjoittaa. Vahva ja pelottava nainen, herkkä ja tunteellinen, olosuhteiden pakosta noita. Vaikuttava käänteinen tarina, joka ei ota mitään pois alkuperäisen arvosta, mutta näyttää sen, miten kolikolla on aina toinen puoli, eikä miehen tarina välttämättä tiedä naisesta mitään. 

Vuoden trilogiat - Tove Ditlevsen (Lapsuus, Nuoruus, Aikuisuus) ja Rachel Cusk (Ääriviivat, Siirtymä, Kunnia) Kahden naisen trilogiat. Vähän eri ajalta, eri maantieteellä, eri lähestymistavalla - molemmissa naisen elämä ja sen vaikeus. 

Vuoden hupaisin dekkari - Erin McCarthy/Kathy Love: Murhadraamaa ja yksi laama Tarvitseeko tuosta nimen lisäksi sanoa tuon enempää. Aivot narikkaan ja pientä hihitystä. Samassa postauksessa muuten muutama muukin samoihin aikoihin luettu dekkari. 

Herkullista viihdettä - Maija Kajanto : Korvapuustikesä ja Taatelitalvi Vain ensimmäisestä on postauksessa, mutta molemmissa on jotenkin raikkaan romantiikan lisäksi herkullisia reseptejä. Tykkäsin, vaikken kai vielä ole tainnut reseptejä testatakaan. 

Kirjaversen yllätyspari: Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär ja Alice B Toklas Cookbook Pidin kovasti molemmista kirjoista ja peräkkäin luettuna varsinkin Parkkisen kirjan tarina sai ihan uutta syvyyttä. Taustatieto Gertrude Steinistä ja hänen (heidän) elämästään toi omaa sävyään romaanin fiktiiviseen kudokseen. 

Nuo tuossa nyt osuivat ensimmäisinä listalta silmiin, vaikka toki vuoden lukulistalta löytyy paljonkin mielenkiintoista luettavaa. 

Mielenkiinnosta nyt sitten tuohon aiemmin esittämääni kysymykseen. Huomasitteko, mikä piiloutui käppyräkuvioiden taakse ? 

Se on tietenkin FANTASIA! 

Jo kuvaa lukiessa, voi huomata että luokat fantasia/scifi 12, viihdefantasia 8, dekkarien fantasiaelementit 3-4 nostavat fantasiakirjat tasoihin dekkarien kanssa lukuun 24. Niiden lisäksi lienee ilmiselvää, että lasten/nuortenkirjoissa meidän perheessä on fantasiaa useamman kirjan verran. 

Lopputuloksena siis voimme todeta, että fantasia-genre on hyvinkin hallitseva lukutottumuksissani, myös viime vuonna. 

Toivottavasti sain samalla myös konkretisoitua sen, miten tärkeää on pohtia sekä graafin esittäjän tarkoitusperiä että sen pohjalla käytettävää luokittelua ja dataa. 

Tähän päättyyvät vuoden 2022 Taustapeiliin kurkistukset.  Aika hurjaa, jos luit tähän saakka. Kiitos siitä. Jos kuitenkin vielä kaipaat lisää käppyröitä ja pohdintaa, niin aiemmat löytyvät täältä. 

HYVÄÄ LOPPUVUOTTA 2023! 

(Luku)päiväkirja: Dekkarikimara

 

Ei nyt ole mikään virallinen dekkarikuukausi menossa, mutta minulla on näköjään jonkinlainen dekkarisuma päällä. Ehkä töihin palaaminen saa jotenkin verenhimoiseksi...(?) tai elokuun helteessä tarvitaan jonkinlaista adrenaliinibuustia jaksamiseen ? Ei silti, olen minä dekkarien lisäksi lukenut myös viihdefantasiaa, mikä kertonee jotain sekä keskittymiskyvystä että kyvystä sisäistämään muuta kuin suoraviivaista kerrontaa. 

Viihteessä ei siis ole yhtään mitään vikaa, mutta hieman kaavamaisessa juonenkäsittelyssä on puolensa aivojen hellemoodissa. Toki tarinan ja henkilöhahmojen pitää silti olla hyvin kirjoitettuja tai alkaa ottamaan päähän ensimmäisen luvun jälkeen. Onneksi Molly Harperilla on homma hanskassa, eikä hän ota sen paremmin henkilöhahmojaan kuin kirjojaan muutenkaan liian vakavasti. 

Mutta siis, ne dekkarit. 

Myönnetään, osan näistä luin jo heinäkuun puolella, mutta riitti niitä lämpimiä päiviä silloinkin. 

Koko lista on luettu Storytel-lukijalla. Luulenpa, että lukulistani olisi vähän toisennäköinen tai ainakin lyhyempi, jolleivat kirjat olisi saatavilla parilla sormen pyyhkäisyllä. 

Yhteistä koko viiden kirjan kimaralle on se, että yksikään ei ole varsinaisesti pelottava, ne ovat kaikki täynnä toinen toistaan erikoisempia henkilöhahmoja ja ainoa, jossa rikosta ratkaiseva päähenkilö muistuttaa edes etäisesti ammattipoliisia on Murha asuntonäytössä-dekkarin sairaslomalla oleva komisario Tukholmasta... Cozy Mysteryä siis, enemmän tai vähemmän kotoisasti. 

Kuva Storytel

Madeleine Gustafsson : Murha linnassa 

Eristyneeseen kartanoon on kutsuttu ryhmä dekkarikirjailijoita tositv-ohjelman kuvaukseen. Luvassa on kiihkeitä keskusteluja kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, sekä toivottavasti kilpailevien kirjailijoiden katsojia houkuttelevaa kinastelua (huutoa ja kyyneliä?) - tai niin ainakin ohjelman tekijät toivovat. Sitten löytyy ruumis ja joku katoaa. 

Tuore dekkarikirjailija Henny Hoff on onnellinen mahdollisuudesta osallistua, mutta tutustumisen myötä kollegojen pinnan alta löytyy niin itsekkyyttä, mustasukkaisuutta kuin kyky epäeettiseen toimintaan. On vaikea kuitenkin kuvitella, että joku heistä kykenisi murhaan, saati sitten useampaan. 

Asetelma on herkullinen, henkilöhahmot miltei karikatyyrimäisen stereotyyppisiä, mutta kyllä tätä luki ihan mielellään. Arvasin tekijän ja syyn jossain kohtaa, mutta loppuratkaisua en osannut ihan suoraan kuvitella. Erittäinkin sopiva lisä laiturilukemistoon tai riippumattoon. 

Kuva Otava

Lucy Foley: Avain 

Tämä oli tästä dekkarilistasta ehkä se kaikkein yllättävin ja vähän jopa jännittävä. Pidin tästä ehkä tämän listan kirjoista kaikkein eniten. 

Vanha pariisilaiskerrostalo kuulostaa idylliseltä asuinpaikalta. Jess on tyytyväinen veljensä luvattua majoituksen, jotta Jess voi miettiä suuntaa elämälleen. Saapumisiltana ohjeistupuhelu kuitenkin katkeaa jonkun saapuessa veljen luo, ja kun Jess pääsee perille, ei veljeä ole enää missään. On vain kerrostalo ja sen asukkaat, jotka tuntuvat kaikki tietävän katoamisesta jotain. 

Myönnän, en tosiaankaan osannut arvata kaikkia käänteitä. En myöskään oikein pitänyt kenestäkään henkilöhahmosta, päähenkilö mukaan luettuna. Heissä kaikissa on jotain rikki. Rosoisuus on kuitenkin mielenkiintoista ja on tavallaa kiehtovaa, miten julkisivu vähitellen murenee ja sen alta paljastuu jotain rumaa. 

Kovin pitkälle tässä ei voi kirjasta ja hahmoista jutella, jottei pilaa yllättäviä käänteitä, mutta sanottakoon, että ahneus ja vallanhimo ovat tuhoavia piirteitä, joiden vaikutus laajenee lähelle joutuvissa ihmisissä kuin veteen heitetyn kiven renkaat. 

Kuva Johnny Kniga

Anders de la Motte/ Måns Nilsson : Kuolema asuntonäytössä 

No joo, tämä oli vähän sellainen "mjääh"... Komisario saapuu sairaslomalle ja vähän sen jälkeen kuolee sometähti/kiinteistövälittäjä. On kartanonherra, ex-vaimoa, tytär ja muita kylän asukkeja ja komisario tietysti kutsutaan auttamaan tutkinnassa. 

Hieman ärsytti herra tukholmalaisen ylivoimaisuus paikalliseen poliisiin nähden ja sitten hän kuitenkin lavertelee tutkimuksesta kaikenlaista tyttärelleen ja huitelee rikospaikoilla pyörtyilemässä (tai no, ei hän varsinaisesti kaatunut, kunhan huippasi) 

Pitäisi tarkistaa kirjailijoiden taustat, mutta jotenkin tämä haiskahti sellaiselta kaupalliselta "ruksataan tarpeelliset boksit ja vedetään kasaan" tuotokselta. 

Luinpa kuitenkin hellepitimikseni... 

Kuva Jalava

Erin MacCarthy/Kathy Love: Murhadraamaa ja yksi laama 

Kyllä, tässä dekkarissa on ihan oikeasti laama ja vieläpä varsin keskeisessä roolissa. Se on nimittäin murhaepäilty. 

Eihän tuosta asetelmasta voi tulla muuta kuin ihan hauska pläjäys, kunhan ei ota tarinaa liian vakavasti. Tämä murhadraama on sellainen viihderomantiikkadekkari eli ei tosiaankaan mitään kovin pelottavaa, lievää myötähäpeää joissan kohdin (ei onneksi liikaa) ja vähintäänkin muutama huvittunut hymähdys. 

Tarina toki on melko klassinen. Työtön näyttelijä perii isoäidiltään talon ja pubin jostain jumalan selän takaa ja saapuu paikalle asettumaan uuteen elämäänsä. Mukanaan hänellä on näyttelijäystävänsä (aika stereotyyppinen, mutta mukava) ja pubi-isäntä on tietysti huikean hyvännäköinen, mutta vähän mörkö. Sitten mukavalta vaikuttava, mutta tulevissa keskusteluissa ilmeisen petollineksi osoittautuva kylän häntäheikki kuolee ja päästä löytyvästä haavasta syytetään lähistöllä haahuilevaa perintölaamaa. No, tuo viimeinen oli kyllä aika kaukana klassisesta kuviosta ja kieltämättä pelastaa tarinan. 

Sellaista  mietin, että onkohan näissä romantiikkajutuissa vähän sama homma kuin laulun sanoissa. Ne toimivat välillä paremmin englanniksi. Tässäkin tekstin rytmitys ja tyyli (tietysti) alkukielen mukainen, mutta suomeksi siitä tulee välillä vähän keinotekoisen kuuloinen. Ihan kuin suomen kieli ei samalla tavalla taipuisi tuollaiseen nuorekkaaseen höpötykseen ja vähän kornit kohdat korostuvat. Ehkä syynä on vieraan kielen vieraannuttava vaikutus, tai ehkä olemme tottuneet kuuntelemaan englanniksi vähän vähemmän kiillotettua ilmaisua. Tiedä sitten. Taas yksi juttu, jota pitäisi ehkä tutkia tarkemmin, jos olisi aikaa. 

Kaikkian kuitenkin varsin luettava kirja ja jopa hauska. Enkä voi sille mitään, että olen vähän puolueellinen heti, kun henkilögalleriassa on persoonallinen laama. 

Kuva WSOY

Vera Vala: Italialainen peli 

Olen lukenut suurin piirtein kaikki Vera Valan kirjat. Eniten olen pitänyt Aprikoosiyöt-romaanista, jossa oli  mysteeriä ja romantiikkaa ja Italiaa. Myös Arianna de Bellis -sarjan ensimmäinen Kuolema sypressin varjossa oli kepeydeltään koukuttava. Vaikka muutkin Valan dekkarit ovat olleet hyvin kirjoitettuja ja jännittäviäkin, on niissä jotain sellaista raskasta, joka tekee lukemisen minulle vähän tahmaiseksi. Lukiessani nyt Salla Kotka -sarjan aloitusosaa, taisin saada kiinni minua häiritsevästä osasta. 

Salla on suomalainen psykologian-opiskelija Milanossa, joka pääsee harjoitteluun tunnetun oikeuspsykologin toimistoon ja samalla myös osa-aikaiseksi psykologin tyttären etsivätoimistoon. Milanossa riehuu Harlekiiniksi nimetty sarjamurhaaja. Salla osallistuu sivusta sarjamurhaajatutkintaan avustaessaan oikeuspsykologia, hän auttaa etsivätoimistossa selvittämään puolustuksen mahdollisuuksi sarjamurhaajaan mahdollisesti liittyvässä murhatapauksessa, hän koittaa selviytyä työpaikkansa jännitteistä ja erikoisista ihmissuhteista, hän haluaa olla aktiivinen ja tutkii myös ominpäin, hänellä on traumoja menneisyydessään ja niiden vuoksi ahdistuskohtauksia ja tarvetta terapiaan ja outoihin öisiin tempauksiin ja kirsikkana kakun päällä Sallan lapsuus on ollut yhtä selviytymistä äidin epätasapainoisuuden ja kuvitelluilta vihollisilta suojautumisen vuoksi. Paitsi, että viholliset eivät ehkä olleetkaan kuviteltuja ja... 

Tuossa on minulle vähän liikaa kerralla. Tarina puuroutuu. Vaikka kyseessä on sarjan aloitus ja asioita selvitetään jatkossakin, on langanpätkiä niin paljon, että väkisinkin jää paljon roikkumaan. Minä kaipaisin vähän selkeämpää päätöstä tarinalle joka kirjassa. Ehkä keriä voisi aloittaa purkamaan vähän vaiheistetummin, eikä kaikkea kerralla ? 

Haaste toki saattaa olla myös keskittymiskyvyttömän lukijan puolella. En ole ihan varma jaksanko odottaa jatkoa seuraavan kirjan ilmestymiseen. Italialainen peli on kuitenkin viihdyttävä dekkari, jossa on mielenkiintoinen henkilögalleria ja nopsaan kääntyilevä juoni. Tulen varmasti lukemaan myös seuraavan osan - ihan muutenkin kuin vain kuullakseni enemmän Sallan menneisyyden tarinasta.