(Luku)päiväkirja: Marraskuun mustuudessa luetut

 

Marraskuu on jo melkein lopuillaan, joten tuskinpa ehdin enää lukemaan uutta kirjaa loppuun listalleni. Keli on melkein koko marraskuun ollut harmaa ja sateinen, joten lukemisessa näkyy tarve keveyteen ja kesään. 

Kesään tietysti liittyy erityisesti Tove Janssonin Kesäkirja. Kirjamessuilta tarttui mukaan pari Tove Janssonin kokoelmateosta, jotka olivat hurjassa tarjouksessa. Luin ensin Sophia Janssonin Kolme saarta - isä, äiti ja minä-kirjan, joten innostus Janssoniin sai ihan uutta vauhtia. 

Myös kirjamessuilta ostamani Boknäsin kirjatorni kotiutui työhuoneeseeni ja lastasin siihen kaikki silmiini osuneet kirjat, joita en ole vielä lukenut, tai sarjat/trilogiat, joista jokin osa on vielä kesken. On varsin nautinnollista pyörittää tornia (kyllä! Se pyörii!) seuraavaa teosta luettavaksi valiten.  Kaikkia lukemattomia en varmastikaan tuolta hyllyiltä vielä löytänyt, mutta on sitä jo tuossakin. 

Virginia Woolf	Vuodet	paperi	suomi
Nellie H Steele	Shadow Beasts	äänikirja	English
Nellie H Steele	Shadow Charms	äänikirja	English
Sophia Jansson	Kolme saarta - isä, äiti ja minä	ekirja	suomi
Satu Tähtinen	Langennut herttua ja muita pulmia	ekirja	suomi
Tove Jansson	Kesäkirja	paperi	suomi
Virginia Woolf	Between the Acts	paperi	English
Ilona Tuominen	Haamupäivä	ekirja	suomi
Raakel Lignell	Kevätuhri	paperi	suomi

Kaikkiaan siis luin 9 kirjaa. Ei liene yllättävää, että joukossa on peräti kaksi Virginia Woolfia. Vuodet ja Between the Acts. Varsinkin viimeksimainittu kiehtoi minua suunnattomasti ja toi mieleen Shakespearen (jota en kyllä ole vuosiin lukenut, pitäisi varmaan taas). 

Äänikirjoja ei marraskuussa ollut kuin kaksi ja ne ihan hömppää. Shadow Library oli alkuun ihan viihdyttävä, mutta sitten alkoi sankarittaren naiivius ja lievä tuittuilu tulemaan liian rasittavaksi. Näyttää pahasti siltä, että tämä sarja ei tule läpäisemään "kolmen osan"-testiä. *

Ilona Tuomisen Kortteli-sarja puolestaan on tuon testin läpäissyt kirkkaasti. Se on juuri sopivaa ja lempeää ja lyhyt Halloween-jakso Haamupäivä leppoisti mieltä mukavasti. 

Samoin Satu Tähtisen Moraalisten naisten kirjakerho samoin on läpäissyt testin täysin puhtaasti ja vähän harmittelen, kun se ilmeisesti loppuu tähän osaan eli Langennut herttua ja muita pulmia. Naitettavat henkilöt tietysti loppuivat, mutta tämä sarja on myös ollut sellaista sopivan leppoisaa viihdytystä. 

Nyt viimeiseksi luin Raakel Lignellin romaanin Kevätuhri. Olen sen joskus aikoinaan saanut jostain kirjabloggaajatilaisuudesta ja se on jäänyt odottamaan lukuhetkeä hyllyyn. Kapellimestarin kipuilu lapsuudentrauman, särkyvän avioliiton ja intohimoammatin pyörityksessä oli välillä oikein sujuvaa ja kirja eteni nopeasti. Minä vain olen jotenkin kauhean huono lukemaan ihmissuhderomaaneja ja sellaiseksi minä tällaisen luokittelisin. En nykyään oikein jaksa, jos ei olla kepeässä sävellajissa ja tässä oli melko mollivoittoista - jos nyt sallitaan musiikkia täynnä olevan kirjan kuvaaminen tuolla tavoin. Ehken myös tunne tarpeeksi klassista musiikkia, joten viittaukset teoksiin eri kohdissa eivät merkinneet minulle mitään. Jollekin asiantuntevammalle ne voisivat tuoda lukukokemukseen ihan uuden tason. 

*"kolmen osan testi" = sarja voidaan todeta kiinnostavaksi ja onnistuneeksi, jos luen tyytyväisenä vähintään kolme ensimmäistä osaa, mielellään nopsaan ja putkeen, jos saatavilla

(Luku)päiväkirja: Ehdokkaita laiturilukemistoon

Juhannuksen jälkeen meillä kotona Pappa aina muistaa sanoa, että "nyt päivät lyhenevät ja tulee syksy" - Onneksi heinäkuussa on kuitenkin edelleen kesää jäljellä ja lomaakin vielä viikko edessä. 

Puuhaa on riittänyt, mutta yllättävästi lukeminen on jäänyt vähemmälle. En ole edes pitänyt yhtään kertaa perinteistä lukumaratonpäivää, mutta kuten sanottu, lomaa on vielä jäljellä.   

Jotain on kuitenkin tullut luettua ja hauskasti huomaan Proustin pompahtavan edelleen esiin siellä tällä. Toki myös lukuvalintani kohdentuu "avainsanan" perusteella ja siksi kai kesän lukulistalta löytyy muun muassa essee Proust, roman familial (Laure Murat), jossa aatelissuvun queer vesa kertoo Proustin vaikutuksesta identiteettinsä ja varsinkin perhehistoriansa ymmärtämisessä. Erittäin mielenkiintoinen ja sujuvasti luettu teos, joka ainakin minulle avasi myös Kadonnutta maailmaa etsimässä sarjaa taas vähän uudella tavalla.  

Kaikki Proustiin liittyvä ei ole "korkeakirjallista" sillä kyllä klassikon lukemisesta saa aikaan myös kelpo viihdettä. Ranskan harjoituksiin voin hyvin suositella kirjaa Clara lit Proust (Stéphane Carlier). Siinä kampaaja Clara ryhtyy sattumalta lukemaan komean asiakkaan jättämää kirjaa ja se vie hänet aivan uusille urille. Samalla tutustutaan kampaamon hahmoihin sekä Claran lähipiiriin muutenkin. Kyseessä on herttainen hyvänmielen kirja (varsinkin) Proust-faneille ilman sokerikuorrutusta tai yltiöromanttista viihdekuviota. Erittäinkin sopivaa laiturilukemistoon. 

Kuten huomaatte, kesäkuu Ranskassa meni töiden lisäksi kirjakaupassa. Biarritzin suosikkiajanviettopaikkani on ehdottomasti La Petite Librairie, mikä näkyy sitten tietysti tiliotteessa ja kirjahyllyssä. Sieltä tarttui mukaan myös useampi Guillaume Musson kirja, joista luin mm. La vie secrète des écrivains - romaanin, joka on osa "kirjailija"-trilogiaa ja taisi myös ilmestyä suomeksi aiemmin tänä vuonna Siltalalta nimellä Kirjailijoiden salattu elämä. 

Olen vanhetessani tullut hankalaksi lukijaksi. Varsinkin dekkarien ja viihdekirjojen osalta kyllästyn nopeasti, jos kuviot tuntuvat tutulta. Siksi pidän Mussosta, jonka kirjoihin olen alkanut tutustumaan tänä vuonna. Hän tuntee kliseet ja konventiot ja sitten iloisesti hähättelee lukijalle tehdessään ihan muita kiemuroita. Lukija puolestaan älähtää, ettei noin saa tehdä, mutta sitten ainakin minä riemastun ja tartun seuraavaan. Virkistävää vaihtelua ja seuraava ehdokkaani myös laiturilukemiston jatkeeksi. 

Toki jotain on tullut luetuksi suomeksikin. Jatkoin niin Tamperetta kuin Turkua eli tähän loppuun vielä laiturilukemistoon tarjolle Mirella Mäkilän Se on moro-sarjan toinen osa ja samoin toinen osa Ilona Tuomisen turkulaista puutaloelämää sarjasta Kortteli. 

Tampereella rempallaan jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa päättyi ja edelleen vatvotaan suhdekuvioita ja työhaasteita oikein lomautuksen kautta. Viihdyttävää, kevyttä ja kivaa kesälukemista. 

Näin vanhana turkulaisena Normipäivä tietysti lämmittää sydäntä kotikaupungin kohdalla, mutta on Ama-open (tunne)elämässä paljonkin seurattavaa. Hiukan ärsytti kliseisyys siinä, miten sankaritar hötkyilee ja joutuu noloihin tilanteisiin sulhasehdokkaan pysytellessä aina viileänä prinssinä, mutta tällä kertaa pidinkin erityisesti ihan jostain muusta kuin pääparin suhteesta tai edes kaupungista. Ope-elämää kuvattiin varsin eläväisesti ja voisin kuvitella menon kouluissa olevan aika lähellä tuollaista. Joku oikea opettaja-ihminen korjatkoon, jos menen tuossa ihan metsään. 

Tuossa siis  muutama ehdokas laiturilukemistoon - vielä ehtii. Joillakin lienee vielä koko lomakin edessä. Minä aion nauttia viimeisestä lomaviikostani pääasiassa kotosalla. Ehkä jopa pistän lukumaratoninkin pystyyn loppuviikosta, kun isäntä aloittaa työt pari päivää minua ennen. 

Mitäs muilla löytyy laiturilukemistosta tänä vuonna ? 

(Jos tänne nyt joku enää edes eksyy, kun tämä bloggaustahti on kertakaikkiaan luvattoman laiska) 

(Luku)päiväkirja: Kesäkuun luetut ja miksi kesä tuntuu tänä vuonna oudolta

Olavinlinna ilta-auringossa oopperasta poistuttaessa 

 

Kun nyt kerran ollaan jo heinäkuussakin yli puolenvälin, niin pidetään tämä postaus ehkä hieman kesäkuuta ajankohtaisempana. Välissä olikin yli kuukauden bloggaustauko. Ei siihen ollut mitään erityistä syytä. Aika vaan kului ja oli kaikenlaista puuhaa. 

Lukenut toki olen ja kuunnellut äänikirjojakin, mutta niiden lisäksi olen palannut lapsuuteeni Aku Ankan kesätarjouksen myötä. Lehti kotiin kannettuna kerran viikossa on ollut mukavaa, mutta ihan parasta on ollut digipalvelu tabletilla ja Taikaviitta-taskarit. Lapset eivät ole yllättäen ole oikein innostuneet, mutta äiti onkin sitten lukenut koko rahan edestä. 

On myös ollut kiva huomata, että Aku on seurannut aikaansa. Jotenkin vielä 10v sitten, kun vanhemmille pojille otin hetkeksi, oltiin vanhanaikaisissa asetelmissa, mutta nyt tuntuu jotenkin raikkaammalta. 

Kesäkuun kirjat puolestaan näyttävät tältä.

Kesäkuun aikaan tulin lukeneeksi loppuun kaikkiaan kymmenen kirjaa. Pari painettua kirjastosta, neljä äänikirjaa ja 4 ekirjamuodossa (kaikki digimuodot Storytelista). 

Kesän alku saa minut yleensä tarttumaan vahvasti viihteeseen, eikä tämä vuosi tehnyt poikkeusta. Emily Henryn Lomalla kaikki on toisin ja Ilona Tuomisen Seurustelusalaliitto ovat genrensä tyypillisiä edustajia. Henryyn tosin vähän petyin sillä väsähdin tosi nopeasti vatvomiseen ja henkilöhahmotkin saivat välillä lähinnä haukottelemaan. Tuomisen kirja puolestaan oli enemmän minun makuuni, eikä tietenkään vähiten Turku-miljöön osalta. Myös juoni oli jotenkin riemastuttavan perinteinen kostoromanssi, joka kuitenkin pysyi yllättävän hyvin kasassa ja hyväntuulisena. 

Nykykirjallisuuden edustajat Rusetti ja Kristallipalatsi muistuttivat puolestaan taas siitä, miten aina ei virkistymiseen tarvita kevyttä viihdettä, vaan myös aivojen käyttäminen tekee hyvää ja piristää oloa. Agathe puolestaan jätti minut jotenkin kylmäksi. Olihan tarina vanhan psykologin elämänvoiman virkistymisestä omalla tavallaan herttainen, mutta toisaalta oli miltei puistattavaa, miten siihen tarvittiin nuorempi nainen. En edes jaksa ruveta analysoimaan motiiveja jne... 

Tietokirjaosastolta luin kaksi täysin erilaista kirjaa. Annolan Säädyttömät : Perhe ja murros pitkällä 1800-luvulla tarkasteli Suomen muutosta sääty-yhteiskunnasta luokkayhteiskunnaksi kahden suvun tarinoiden pohjalta. Itkosen Teoriani perheestä on puolestaan kirjailijan kuvaus perheestään sekä kehityksestään vanhampana. Anekdootteja ja pohdintaa yhden ihmisen kokemuspohjalta. Kirja on lämminhenkinen ja kiinnostava, sekä herättelee pohtimaan myös omia kokemuksia, vaikka jokainen perhe onkin omanlaisensa yksikkö. 

Kesä on myös dekkarien aikaa. Sujata Masseyn Rei Shimura on vanha tuttu vuosien takaa, mutta sujuvasti tuo tuli kuunneltua nytkin. Japanilaistaustainen amerikkalainen Rei on mielenkiintoinen hahmo ja Japani tapahtumapaikkana minulle noin yleensä melko tuntematonta aluetta, joten jo näiden perusteella tulen todennäköisesti jatkamaan sarjan kuuntelua. Ainakin toinen osa näkyi olevan Storytelissa valmiina. 

Sinänsä on jännä, miten Sujata Massey on kirjoittanut Japaniin sijoittuvia dekkareita (ilmeisesti hänellä on sinne kuitenkin jonkunlaista taustaa) ja nyt sitten myöhemmin myös kovasti pitämiäni Intialaisesta naisasianajajasta kertovia Perveen Mistry -kirjoja, jotka ovat aivan erilaisia historiaan sijoittuvia dekkareita. 

Eppu Nuotion Hopeamedaljonki puolestaan jatkaa Raakel Oksa sarjaa ja pidin tästä kakkososasta ensimmäistä enemmän. Raakel on pikkuisen vähemmän ilmeinen ja historiallinen taustatarina saa jotenkin enemmän tilaa. Kyseessä ei varsinaisesti olekaan perinteinen "ratkaistaan rikos" kertomus vaan enemmänkin kuvaus ihmissuhteista ja miten niiden solmujen myötä voi tapahtua traagisiakin asioita. 

Nyt sitten pompitaan ja pohditaan kesälukumaratonien puutosta

Heinäkuu on ollut lomakuukausi - tänään on viimeinen virallinen lomapäiväni. Sitä luulisi siis löytyvän aikaa lukemiseen keskittymiseen, varsinkin, kun ei olla tehty mitään isompia reissujakaan. 

Olen kuitenkin levottomana päätynyt aloittamaan kirjan toisensa jälkeen. Toki tähän mennessä olen saanut loppuunkin seitsemän, mutta heinäkuussa aloitettuja taitaa olla kesken melkein saman verran. Kaikkiaan kesken on tällä hetkellä 32 kirjaa... 

Tähän mennessä minuun on tehnyt suurimman vaikutuksen Minna Rytisalon Jenny Hill. Se kuvasi kovin osuvasti keski-ikäisen naisen tuntemuksia, joihin tavallaan voin samaistua monessa kohtaa, vaikken ihan noin radikaaleja muutoksia ole elämääni tekemässäkään ja mieskin on ihan toisenlainen. Pidin myös prinsessoista. 

Terhi Tarkiaisen Peto irti jatkaa Annan ja hänen vampyyriensä Vladin ja Kalman seikkailuja. Kullervo on kuollut ja Kalevalassa vietetään peijaisia.  Hukat ja vampyyrit päätyvät tukkanuottasille, mutta kaikki ei kuitenkaan ole ihan sitä, miltä näyttää. Tykkäsin ihan yhtä paljon kuin ensimmäisestäkin osasta Pure mua. 

Nyt minulla on luvussa mm. David Suchetin valokuva-elämäkerta ja Maggie O'Farrellin Lucrezian muotokuva. 

Tällä viikolla olen myös ihmetellyt, miksi jotain tuntuu puuttuvan kesästä. Sitten isäntä alkoi tehdä makrillipateeta ja tajusin. EI YHTÄÄN KESÄLUKUMARATONIA!  Herranen aika! Ei ihme, että tuntuu oudolta. 

No, loma loppuu, mutta sehän ei sinänsä estä maratoonausta vaikka viikonloppuna. Lukemista ainakin riittää. Ehkä sitä vielä jossain kohtaa elokuun aikana ehtisi. 

Ja jos satutte miettimään, miksi makrillipatee tuo mieleen lukumaratonin, niin se on ollut perinteistä maratoonausherkkua jo muutamana kesänä - se ja herneet. 

Kuva vuodelta 2015... 

Tunteet piirroksina ja yritysmaailmassa

Camilla Tuominen : Tunnekuvakirja -Tunnesekamelskasta tunteiden ymmärtämiseen
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta 

Ihan ensimmäiseksi pitää selvittää se, että tunnen Camillan konsulttiajoilta, jolloin teimme jonkin aikaa yhdessä töitä. Kirjan kuitenkin pyysin kustantajalta luettavakseni, koska ajatus tunteista kuvina on mielenkiintoinen ja olen Camillan piirroksia somessa tullut seuranneksi. Että siltä pohjalta tämä kirjoitus ja ihan rehellisesti.

Camillan kuvissa toteutuu sanonta niiden voimasta verrattuna sanoihin. Yksinkertaiset hahmot piiloutuvat, riemuitsevat tai jopa lojuvat maassa verissään. Jokainen kuva kilistää katsojan päässä jotain kelloja, kuvaavathan ne tunteita, joita kaikki ovat varmasti jossain elämänsä vaiheessa kokeneet.

Kirjan tarina on Camin tarina. Menestyvästä, mutta ahdistuneesta liikkeenjohdon konsultista kasvoi itsenäinen ja vahva startup yrittäjä, jonka elämäntehtävä on kasvattaa tunteiden ymmärrystä ja hyväksyntää myös yrityksissä. On huikeaa, miten selvästi hän on löytänyt oman paikkansa. Samaa toivoisi kaikille. Toki olemme erilaisia ja siis myös jokaisen oma paikka on vähän erilainen kuin toisten.

Allekirjoitan tunteiden tärkeyden kaikilla elämänalueilla. On ihan selvää, että itsensä ja tunteensa kieltävä ihminen voi pahoin. Olemme kuitenkin erilaisia ja myös tapamme esittää ja kohdata tunteet vaihtelevat. Hieman minua jäikin häiritsemään tunne siitä, että kirja keskittyy MINUUN ja MINUN TUNTEISIINI. Toinen esiintyi enemmän uhkana tai rajoitteena kuin voimaa valavana stimulaattorina. Uskon vahvasti, että tunteissa vuorovaikutus kohtaamiemme ihmisten kanssa on niiden synnyn ytimessä. Me vaikutamme muiden tunteisiin ja muut vaikuttavat meihin. Koska olemme erilaisia, voi innosta pirskahteleva ja innostunut kehittäjä jopa aiheuttaa pelon tunteita muissa. Kaikki ehkä haluavat kehittää asioita eteenpän, mutta omalla tavallaan. Ja se myös sallittakoon. Tässä kohtaa kuvaan astuu sitten se kyky myös kertoa tuntemuksistaan, kommunikoida, ymmärtää ja siinä yritysmaailmassa on hurjasti opittavaa.

Kirjan lukeneille tiedoksi, että ei - en muista Camin kirjassa mainitsemaa konsulttikeskustelua, vaikka toki on ihan mahdollista, että juuri minä jouduin palautteen välittämään. En myöskään ole yhtään hämmästynyt sen luonteesta. Tunteet eivät tosiaankaan ole ihan ensimmäisenä bisneskonsulttien asialistalla, vaikka syytä varmaan olisi - varsinkin muutosprojekteissa työskentelevillä. Tunteet nimittäin ovat muutoksessa aina pinnalla. Vuosien varrella olen oppinut kai vähän niitä myös stimuloimaankin, jotta asioissa päästään eteenpäin. Ehkä se sitten on sitä manipulointia. (Puolustelenko? Kokisinko tässä kuitenkin vähän syyllisyyttä tai pientä loukkaantuneisuutta siitä mahdollisuudesta, että tarinan "ilkimys" olisinkin ollut minä?)

Yksi asia kirjasta jäi erityisesti mieleeni, sillä se on niin hurjan totta. Jos jokin asia oikein nolottaa, niin ole sen suhteen avoin. Kas kummaa, ei se niin paha juttu ollutkaan, eikä lopulta varsinkaan muiden mielestä. Myös oman tietämättömyyden myöntäminen johtaa usein tärkeisiin oivalluksiin. Tällaisia "näinhän se on" -elämyksiä aiheuttavia asioita on kirjassa muitakin, mutta tämä nyt oli minulle se tutuin juttu. Lienee jokaisen omista kokemuksista kiinni, mikä keneenkin eniten kolahtaa.

Kaikkiaan Tunnekuvakirja on sisällöltään mielenkiintoinen - tämä asia koskettaa meistä jokaista. Se on myös visuaalisesti herättelevä, värikäs ja loppujen lopuksi aika helppo lukea. Varsin sopiva lisäys siis kesäkirjalistaan kaiken sen viihteen vastapainoksi. Suosittelen.