Dystopiadekkari ? - Antti Tuomainen : Parantaja

Tai siis rikosromaaniksihan tuota kirjassa itsessään tituleerataan. Siinä onkin muuten minua aina välillä askarruttanut kysymys : "Mitä eroa on dekkarilla ja rikosromaanilla ?" Osaavatko viisammat täällä jo suoralta kädeltä vastata ?


En tiedä, mitä oikein odotin. Olen aiemmin lukenut Antti Tuomaiselta hänen viimeisimmän romaaninsa "Synkkä niin kuin sydämeni", josta pidin kovasti. Ehkäpä odotin tarinalle toisenlaista miljöötä ja Tuomainen pääsi yllättämään. Parantajan Helsinki kun on kovin erilainen. Ilmastonmuutos on nostanut vedenpintaa. On tulvia ja jatkuvaa sadetta. Rikkaat linnoittautuvat muurien ja vartijoiden taakse tai muuttavat pohjoiseen. Muiden on selvittävä niin kuin parhaaksi näkevät.

Joku kuitenkin pääsee suojamuurienkin taakse. Useampia hyvin toimeentulevia perheitä on surmattu kodeissaan. Surmaajaksi ilmoittautuu Parantajaksi itseään kutsuvat henkilö, joka selittelee motiivejaan ja sanomaansa toimittajalle lähettämissään sähköposteissa. Kyseinen toimittaja on Tapanin vaimo, Johanna, joka ryhtyy tutkimaan surmien taustoja ja yrittää jäljittää murhaajaa. 

Kun Johanna katoaa, lähtee Tapani puolestaan liikkeelle. Askel askeleelta hän pääsee lähemmäksi ratkaisua, mutta oppii samalla vaimostaan ja tämän historiasta uusia asioita. Olisiko sittenkin ollut parempi jättää kaivelematta tapahtumia ? Pystyykö Tapani löytämään vaimonsa ja mitä sitten ? Onko kaikki ennallaan ?

Parantaja ei ole hurjan paksu kirja ja sen lukee aika nopeasti, mutta sen vaikutus kestää paljon lukukokemusta kauemmin. Huomasin miettiväni bussissa Tuomaisen kuvaamaan maailmaa. Siinäkin ihmiset olivat puheissa ajaneet muutosta, mutta kuitenkin jatkaneet samaa, kulutuksen täyttämää elämää kuin aina ennenkin. Mikään ei ollut muuttunut ennen kuin oli liian myöhäistä. Tätä joulun mainostamista ja markkinahumua katsellessa yhtymäkohta romaanin tarinaan tulee väkisinkin mieleen. Pitäisiköhän sittenkin ostaa enemmän aineettomia lahjoja ?

Kirja avaa mieleen myös ajatuksia siitä, miten hyvin loppujen lopuksi voimme tuntea toisen ja hänen menneisyytensä. Onko lähellä oleva ihminen juuri sellainen kuin kuvittelemme vai onko kyseessä juurikin vain kuvitelma ? Samalla tavalla voi tietysti myös miettiä, miten tarkkaan on kertonut itsestään. Muuttaisiko joku esille tuleva seikka mahdollisesti sitä kaikkein tärkeintä ihmissuhdetta ?

Kolmas kirjan tuoma ajatus on ehkä kaikkein pelottavin. Mitä jos joku läheisistä katoaisi ? Mistä häntä oikein lähtisi etsimään ? Tämä tietysti meillä tulee välillä ihan konkreettisestikin mieleen, kun jompikumpi isommista pojista on myöhässä sovitusta ajasta, puhelin ei vastaa ja ulkona on pimeää... Vaikka sitä järjellä tietää, että kyseessä on todennäköisesti lapsen unohtelevaisuus, niin ehtiihän siinä hermostua. Joskus olen miettinyt, missä vaiheessa sitten voi antaa oikeasti pelon nousta pintaan ja lähteä tosissaan liikkeelle etsimään. Toistaiseksi on onneksi pari puhelinsoittoa tai pieni kävelyretki riittänyt pojan löytymiseen.

Katoaminen tuntuu kiehtovan Antti Tuomaista teemaksi saakka. Sekä Synkkä niin kuin sydämeni että Parantaja perustuvat poissaolevaan, päähenkilöltä kadonneeseen tärkeään henkilöön. Ensimmäisessä kyseessä on Aleksin vuosia sitten kadonnut äiti, toisessa Tapanin vaimo. Liken tapaamisessa kirjailijalta kysyttiin, onko kyseessä tietoinen teeman valinta. Ei ainakaan myöntänyt.

Tuomaisesta on kovaa vauhtia tulossa yksi suomalaisista kansainvälisistä kirjailijatähdistä. Parantajan oikeudet on myyty 26 eri maahan ja sitä on ylistetty eri puolilla maailmaa. Myös Synkkä niin kuin sydämeni on matkalla maailmanmaineeseen. Hieno juttu, että saadaan lisää suomalaisia myös kansainväliselle kentälle kaikkien muiden pohjoismaisten kuuluisuuksien joukkoon.

Kirjoittamisen intohimosta ja kirjapinoista - Antti Tuomainen ja Tommi Liimatta

Näin hauskaa oli Liken Nora Varjamalla ja Antti Tuomaisella haastattelun aikana

Olipas mukava ilta. Like oli kutsunut bloggaajia ja opettajia joulunaluskirjaostoksille ja kuuntelemaan samalla Antti Tuomaisen ja Tommi Liimatan jutustelua. Molemmat herrat osoittautuivatkin sympaattisiksi kirjailijoiksi, joilla on sana hallussa muuallakin kuin koneen näppäimistöllä.

Minut veti iltaan Antti Tuomainen. Olen lukenut hänen uusimman kirjansa, Synkkä niin kuin sydämeni ja oli mukava kuulla, miten kirjailija itse kuvasi kirjoittamisprosessiaan. Tuomaisella on kuulemma kirjan alussa mielessä yleensä vain muutama kohtaus, joista tarina lähtee liikkeelle. Synkkä niin kuin sydämeni sai alkunsa tilannekuvauksesta, jossa poliisit tulevat ovelle kertomaan nuorelle pojalle jostain kamalasta... Kohtausten jälkeen tarina kuulemma siitä sitten vaan kehkeytyy. Välillä juoni rakentuu helpommin, välillä Tuomainen huomaan olleensa kuukauden verran harhateillä ja joutuvansa palaamaan uudestaan alkuun. Voin vain kuvitella, että siinä kohtaa voi pikkuisen ottaa päähän.

Ehkäpä kuukauden juonellisen harharetken jälkeen kirjoittamista jaksaakin jatkaa vain sellainen kirjailija, jolle kirjoittaminen on oikeasti intohimo. Asiaa kysyttäessä Tuomainen kiemurteli hetken aikaa ja kierteli kysymystä, mutta myönsi sitten, että kaipa se kirjoittaminen jonkinlainen intohimo on. Hänestä vain on vaikea erottaa kirjoittamista muusta olemisesta. "Eihän kukaan sano harrastavansa hengittämistäkään" Jep, intohimoisesta suhtautumisesta kirjoittamiseen siinä on kyse, tulkitsee tämä bloggaaja...

Lukijoina  sekä Antti Tuomainen että Tommi Liimatta tunnustautuivat ns. perhostelijoiksi. Yleisössä nyökytteli yksi jos toinenkin Tuomaisen mainitessa makuuhuoneessa yöpöydällä ja yöpöydän lähellä olevista kirjapinoista, joista käteen eksyy yksittäisiä kirjoja kulloisenkin mielialan mukaan. Samoin Liimatalla luettava vaihtelee nopeaan tahtiin.

Tommi Liimatta olikin minulle ihan uusi tuttavuus. Muusikko, kirjailija ja supliikkimies vastaili Liken Nora Varjaman kysymyksiin asiasta ja asian vierestä. Sen verran kuitenkin yhdessä haukkuivat Liimatan uusimman kirjan päähenkilöä, että kaipa sitä pitäisi tarkistaa, miten koukuttava törkimys vaimonsa kadottanut Kai Malmirinne oikein onkaan. Rautanaula siis livahtaa lukulistalle niiden muiden pinosta löytyvien kymmenien kirjojen sekaan.

Niin, bloggaajat mitä ilmeisemmin muistuttavat kirjailijoita ainakin yhdessä asiassa. Luettavien lista ja kirjapinot eivät koskaan lopu.

Tommi Liimatta ja vastaamisen tuska

Koukuttavaa jännitystä - Antti Tuomainen : Synkkä niin kuin sydämeni

Antti Tuomainen : Synkkä niin kuin sydämeni 
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

En ole viime aikoina oikein innostunut suomalaisista uudemmista dekkareista, mutta tähän jäin koukkuun heti alusta. Tarinassa oli jännä jännite, vaikkei se varsinaisesti pelottava ollutkaan. Kirja ei myöskään ole liian raskas luettava. Suhteellisen lyhyet luvut rytmittävät tarinaa ja aikatakaumat pitävät lukijan mielenkiinnon yllä.

Aleksi Kiven äiti on kadonnut kaksikymmentä vuotta aikaisemmin pojan ollessa kolmetoista. Nyt Aleksi uskoo tunnistaneensa katoamisesta eli murhasta vastuussa olevan rikkaan liikemiehen. Hän hankkiutuu töihin miehen lähelle ja ryhtyy hankkimaan todisteita tuntemustensa tueksi. Aikaa on kuitenkin kulunut paljon ja liikemiehen lähellä olevien ihmisten väliset kiemuraiset suhteen vaikeuttavat tutkimusta. Tilannetta ei yhtään myös helpota miehen houkuttelevan tyttären pyöriminen Aleksin ympärillä.

Aleksi on sympaattinen päähenkilö. Lukija elää mukana hänen menetyksessään ja toivoo tarinalle onnellista loppua, vaikkakin samalla vähän säälii Aleksin pakkomielteen ohjaamaa, vähän itsetuhoistakin käytöstä. Samalla lukija päätyy miettimään, miten läheisen ja varsinkin äidin menettäminen yleensäkin vaikuttaa lapsien elämään - saati sitten, kun syynä on väkivallanteko tai katoaminen. Sitä jää vain toivomaan, että todellisessa elämässä turvaverkkoja noissa tilanteissa löytyisi...

Juonessa on vauhdikkaita käänteitä ja yllätyksiä ihan riittämiin. Tarina on taitavasti rakennettu. Vaikken missään kohtaa oikeasti pelännytkään, jotenkin sitä kuitenkin jännitti loppuratkaisua ja halusi seurata Aleksin matkaa loppuun saakka. En oikein osaa edes analysoida, mikä tuossa oikein koukutti, mutta jotain siinä oli virkistävän erilaista moneen muuhun dekkariin verrattuna. Näin siis huolimatta varsin synkästä aiheesta ja tarinan tummista sävyistä.

Jotenkin oudosti kirjasta tuli mieleen Outi Pakkasen nykytyyli. Samanlaista vähän enemmän psykologisen jännärin puolen menevää tarinointia. Assosiaatio tosin voi tietysti johtua siitä, että Pakkanen on ensimmäinen suomalainen lukemani juuri tuon genren edustaja (vai olisiko peräti yleensä ajallisesti ensimmäinen Suomessa ? )

Ehdottomasti siis tutustumisen arvoinen uutuuskirja ja taidanpa pitää Tuomaisen mielessä jatkossakin. Häneltä kun on ilmestynyt jo ainakin kolme aikaisempaakin teosta, jotka pitänee lukaista jossain välissä....