Kesäinen illuusioni sopii marraskuun piristykseksi

Karoliina Timonen: Kesäinen Illuusioni
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Mustaa, märkää ja välillä jopa kylmää... Kiirettä ja väsymystä. - Että sellainen marraskuu. Toki on ollut paljon kivojakin juttuja, mutta jotenkin tämä mustuus vetää kaiken ylle sellaisen hivenen tukahduttavan peiton. Silloin on ihana lukea kesästä.

Kesäinen illuusioni viekin lukijan Saimaan saarelle ihanan lämpimään kesään ja aurinkoon. Asumuseroa harjoitteleva Klarissa nauttii leppoisista suvipäivistä ja koettaa samalla edistyä kirjoitustöissään. Sitten maiseman täydentää naapurisaarelle muuttava sivistynyt ja vetävällä tavalla salaperäinen mies, vai astuiko idylliin sittenkin jotain säröistä ja särkevää?

Pidin kirjan tunnelmasta hurjasti. Vaikka sitä arvaa jotain pelottavaa olevan tulossa, ei silti voi olla nauttimatta kesästä. Lukijankin luita lämmittävät auringonpaahteessa kuumenneet rantakalliot ja linnunmaitona liplatteleva järvivesi. Karoliina Timonen myös osaa tuoda tarinoihin sellaisen pienen vireen yliluonnollista. Nytkin saaressa on kotipuu lähteineen ja vanha eukko varoituksineen, siellä missä pitäisi olla vain raunioita. Yliluonnollinen on läsnä, mutta jotenkin luonnollisesti. Sen ottaa osaksi tarinaa ja miljöötä ilman sen kummempia ihmettelyjä.

Tarina kehittyy verkkaisesti kiihdyttäen. Oli ihana käpertyä sohvannurkkaan kynttilöiden valossa lukemaan kirjaa, johon voi rauhassa uppoutua, eikä kyseessä kuitenkaan ole paksu opus. Siksi ehkä onkin niin miellyttävää luettavaa. Sekaan ei ole eksynyt mitään turhaa ja silti tuntuvat ihmiset kuvastuvan jotenkin tarkasti ja yksityiskohtia riittää.

Vähän kirjasta jäi kuitenkin pinnallinen olo. Se tuntui jotenkin unimaiselta - tällaiselle kolmen lapsen äidin toiveunelta (ainakin alku). En missään tapauksessa pysyisi lähtemään kesäksi saareen lekottelemaan, jos lapset jäisivt kaupunkiin. Voin toki unelmoida ja lukea sellaisesta, mutta oikeasti ? Ei onnistuisi. En taitaisi vaan pystyä siihen. Ikävä olisi liian kova. Ehkä sitä muutaman päivän kestäisi, mutta sitten kyllä siirtyisin takaisin kaupunkiin (tai lapset minun luokseni) vaikka miestä ei laskuissa mukaan otettaisikaaan.

Ehkä siksi myös lopun painajaismaisuus ei oikeastaan kauheasti minua pelottanut. En oikein osannut ottaa sitä tosissaan, Enemmänkin vain ihmettelin, mitä oikein tapahtuu ja vähän uteliaana mietin, millaisia tulkintoja tuosta nyt oikein pitäisi tehdä. Lopuksi vain totesin, että ehkä minä päädyn luottamaan yliluonnolliseen. Jotain katoaa, jotain ilmaantuu. Ehkä myyttien uhrauksissakin pätee massan laki?

Kesäinen illuusioni siis toimi minulla erittäin hyvin juurikin kesäisenä illuusiona keskellä synkkää marraskuuta. Kirjan lukemisesta jäi hyvä mieli ja taas jaksaa vähän lisää mustaa keliä (täällä kun ei edelleenkään ole mitään merkkiä lumesta).

Muuallakin  kirjaa on luettu:
Kirsin Book Club
Kirjakaapin kummitus (täällä myös linkkejä muihin kirjoituksiin kirjasta)

Koukuttava Aika mennyt palaa

Karoliina Timonen : Aika mennyt palaa
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Aloittaessani lukemaan tätä kirjaa olin lievästi epäluuloinen. Jälleensyntymistä ja selvännäkijyyttä ei oikein kuulostanut minun jutultani. Kun vielä tiesin tarinan liittyvän maailmansodan kärsimyksiin, joista olen nuorena aiheuttanut itselleni ylettömällä lukemisella yliannostuksen, lykkäsin kirjan aloitusta moneen kertaan. Ihan turhaan. Minä jäin koukkuun het muutaman luvun jälkeen.

Klarissa muuttaa perheensä kanssa miehen työn perässä Bostoniin. Hän on jo lapsuudesta saakka nähnyt unia Corinnesta, mutta Bostonissa unet muuttuvat yhä selkeämmiksi ja saavat tarinan muodon. Klarissa yrittää parhaansa mukaan sopeutua kotiäidin elämään, mutta Corinnen kohtaamat vaikeudet ovat viedä hänetkin mukanaan ja aiemmat tapahtumat heijastuvat nykyaikaan. Voiko historia toistaa itseään ?

Klarissan ja Corinnen elämät vuorottelevat luvuittain. Rakenne toimii yllättävän hyvin ja molempien kokemukset täydentävät toisiaan ja edistävät juonta. Erityisen helppoa minun oli samaistua Klarissaan. Voisin hyvin kuvitella kärsiväni samalla tavalla huonosta omastatunnosta, kun lapset eivät yksinään riitäkään elämän sisällöksi. Minäkin rakastan lapsiani, mutta minun olisi vaikea kuvitella itseäni puhtaasti kotiäidiksi. Luulen, että tulisin hulluksi ja samalla aiheuttaisin ylenmääräistä kärsimystä myös jälkikasvulle, jollen välillä pääsisi miettimään "aikuisten juttuja".

Kirjan ote on ehkä vähän feministinen. Miehet tarinassa ovat ymmärtämättömiä ja itsekkäitä ja sivistymättömiä. Ainoa Corinnen kanssa samoista aiheista kiinnostunut mieskin osoittautuu kykenemättömäksi asettumaan äidin asemaan. Eivät naisetkaan tietysti ole täydellisiä, niin kuin eivät oikeassakaan elämässä. Mehän nalkutamme ja ryvemme itsesäälissä, unohdamme miehemme lasten tultua elämän keskipisteeksi - vai mitä ?

Kaikkiaan nautin kirjasta suunnattomasti. Pitkästä aikaa oli vaikea jättää kirjaa pois käsistään.
Niin, ja asiaa ihmetteleville tiedoksi, että olen tietoinen Karoliinan bloggaajataustasta ja olen hänet jopa joskus tavannutkin. Olenkin melkein helpottunut, kun ei "tarvinnut" kirjoittaa positiivisesti ja rakentavalla kritiikillä, vaan sai hehkuttaa hyvällä omallatunnolla.