29.7.2021

(Luku)päiväkirja: Armia ja Neiti etsivää

Maanantai 26.7.2021 

En ole pahemmin taas lukenut viime päivinä. Syytän lomatouhuja sekä Armi Aavikosta kertovaa Yle Areenasta löytyvää kuunnelmaa Armi Aavikko - siinä välissä olin elossa. Olen tässä muutamassa päivässä kuunnellut joa melkein 17 jaksoa kahdestakymmenestä. 

Kuunnelma koukuttaa. Ensinnäkin siinä on paljon musiikkia, jonka tunnistan omasta lapsuudestani. Toiseksi, minähän muistan näitä tapahtumia. Osaa kuulin sivukorvalla lapsena, osaa olen kai itsekin seurannut telkkarista ja lehtien lööpeistä 80-90 luvulla. "Tahdon olla sulle hyvin hellä" kuuluu ehdottomasti lapsuuteni tuttuihin sävelmiin. 

Nyt kun kuuntelen laulun sanoja viisikymppisen näkökulmasta, tuntuu se oikeastaan lasten suuhun melko sopimattomalta vonkauslaululta (niin kuin kuunnelmassa eräs musiikintutkija sitä kutsuu), mutta eihän sitä silloin haleja pidemmälle kuvitellut. Ajateltiin vaan, että ovat kilttejä toisilleen. 

Samoin Armin ja Dannyn välinen suhde tuntuu vähän joltain muulta kuin romanttiselta rakkaussuhteelta. Itse asiassa se tuntui jotenkin oudolta jo silloin aikoinaan, mutta ehkä sitä silloin ajatteli enemmän naimissa olevan miehen ja "toisen naisen" laittomana suhteena. Nyt tarkastelu saa vielä uusia sävyjä. Työnantaja ja tapaamishetkellä tuplasti vanhempi Danny ryhtyy suhteeseen missiksi kruunatun juuri ja juuri 18-vuotiaan Armin kanssa. Kyllä vastuu tuossa kohtaa on minun silmissäni kokeneemmalla miehellä, eikä naiivilla tyttösellä, varsinkin valtasuhdeasetelmaa tarkastellessa. Ei menisi #metoo-filtteristä läpi  puhtain paperein. Toki on vaikea ulkopuolelta, ja erityisesti vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen, sanoa yhtään mitään, eikä kuunnelmakaan kovin pahasti sormella osoittele. Armikin tuntuu kertomuksessa kantavan oman vastuunsa, varsinkin suhteen jatkuessa. 

Samoin vähän kuunnellessa harmittaa Armin puolesta, miten "musiikkisedät" muokkaavat hänen julkista imagoaan ja Danny komentelee tekemään milloin mitäkin. Ihan kauheasti ei siinä kysytty Armin omia toiveita. Niin se taitaa mennä usein vieläkin, vai mitä mahtavat sanoa musiikkimaailmaa paremmin tuntevat ? 

Yhdistelmä aitojen haastattelujen nauhoituksia, musiikkia, näyteltyä dialogia ja Armin kertojanääntä on yllättävän toimiva. Lopputuloksena voisi olla aikamoinen sillisalaatti, mutta homma pysyy kasassa. Taitavat näyttelijät tietysti tuovat oman osansa. Äänet kuulostavat aidoilta, keskustelut sellaisilta, että niiden voisi kuvitella menneen juuri noin. Kuvitella, sillä Armi itsekin muistuttaa, ettei kukaan ole enää kertomassa koko totuutta, jos sitä kukaan on koskaan ihan tarkkaan tietänytkään. 

Kaikkiaan kuuntelemisen arvoinen juttu. 

Tänään loikoilin yksin rannalla kuumassa auringonpaisteessa ja kuuntelin. Oli oikeastaan aika täydellisen rento hetki. Kun osaisikin pitää huolen järjestää tällaisia hetkiä useammin. Ehkei stressi pääsisi niin pahasti niskan päälle. 


Torstai 29.7.2021 

Toiseksi viimeinen virallinen lomapäivä. En olisi millään vielä valmis töihin, mutta ei auta. Onneksi on vielä perjantai ja viikonloppu. 

Varsinainen lomaohjelma on nyt kuitenkin lopussa, kun tuli tuo vuoden ainoa lapsivapaakin jo pidettyä. Olin poissa kotoa peräti yhden yön ja niinkin villeissä merkeissä kuin siskon luona. Nautimme helteisestä päivästä Turun jokirannassa. Siis kävelimme kirjastolta linnalle ja puoleen väliin takaisin. Testasimme jopa funikulaarin! Menomatkalla se oli jostain syystä jumissa, mutta paluureitillä kokeilimme uudelleen ja pääsimme Kakolanmäelle. Liekö sitten vanhan turkulaisen epäluuloa, mutta minusta asfalttipiha tuntui lähinnä ahdistavalta, vaikka kuinka olisi ollut kehuttu ravintola vieressä. 

Kirjastolta piti saada kuva, tietysti. Lapsena tuolla käytiin säännöllisesti ja aina se oli yhtä suuri seikkailu. Vieläkin tulee hyvä mieli heti, kun näkee rakennuksen, sisälle kurkistamisesta puhumattakaan. 

Minulle kirjaston kulmat myös symboloivat Turussa tapahtunutta suurta muutosta. Muistan isäni varoitelleen, ettei rannan puolelle rakennusta saisi mennä kyytiä odotellessa. Niinpä sitten vain portailta kurkimme nurmikoilla öriseviä juoppoja ja koitimme tihrustaa näkyisikö huumepiikkejä. Ero nykyiseen siistiin, trendikkääseen ja vanhojen puiden varjoon houkuttelevaan jokirantaan on melkoisen suuri. Nautin kävelystä ja katselusta suunnattomasti. Vanha kotikaupunkini on muuttunut hurjasti ja jokirantanäkökulmasta vain parempaan päin. 

Melkein jo arvannette, ettei lukeminen ole hurjasti edennyt. Tosin olimme illalla siskon kanssa niin väsyneitä, ettemme jaksaneet lähteä minnekään riekkumaan, joten lösähdimme sohvalle ja puhelimessa soi Neiti Etsivä ja nallekarhujen arvoitus. Syytän tästä Kujerruksia-Linneaa. Hän kun on Instan puolella ruotinut lapsuuden kirjoista tutun neiti etsivän edesottamuksia siihen malliin, että oli ihan pakko kuunnella itsekin yksi. Hyvin influenssoitu! 

Eihän tuo edelleenkään kovin suurta kirjallisuutta ole, mutta pahimmat epäloogisuude taisivat tästä puuttua eikä Paulan isän yksityiskoneellakaan lennelty mihinkään vaan pysyttiin kotikulmilla. Kaikenlaista hurjaa toki tapahtui varkauksien ja päällekarkausten ja jäihin tippumisten muodossa, ja olipa rikoksiakin useampia. Ihan viihdyttävä suupala siis, ihan jo nostalgiamielessä, vaikken Paula Drewn suuri fani ollut lapsenakaan. Minä tykkäsin enemmän sarjoista Seikkailu tai SOS tai 3 etsivää... ja itse asiassa siirryin jo melko nuorena Dame Agathan faniporukkaan. 

"Aktiivisesti" kesken on tällä hetkellä Rottien pyhimys, jota pitää taas jatkaa nyt tuon Neiti Etsivä sivujuonteen jälkeen. Pidän kovasti Pelliinan ja Hattulan kirkonmaalareiden tarinasta. Kirjan kuvaukset maalaustyöstä kävivät mielessä katsellessamme Turun Linnan maalauksia (ja puuveistoksia).  

Ihan painettuna kirjana minun pitäisi edistää Talo taivaansinisellä merellä-romaania, varsinkin kun Toto odottaa vuoroaan. Jotenkin en vaan jaksa lukea. Johtunee ehä siitä, että olen neulonut aika paljon. Silmät väsyvät. 


Loppuun luettuja / kuunneltua: 

Armi Aavikko - Siinä välissä olin elossa (kuunnelma) 

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja nallekarhujen arvoitus 
äänikirja Bookbeat, lukijana Heljä Heikkinen 


23.7.2021

Kuuuluisat kissat ja heidän ihmisensä

 


Olen huomannut tänä kesänä keskittymiskykyni olevan normaalia huonompi. Pitkääkin tarinaa tulee kuunneltua lyhyissä pätkissä. Siksi lyhyistä pätkistä muodostuva kirja on oikein omiaan lomalukemiseksi. Sitä paitsi, kissoista on aina kiva lukea. 

Heike Reinecke, Andreas Schlieper: Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä 
Nextory 
äänikirjan lukijana : Susa Saukko 

Olennaista näissä tarinoissa on kissakeskeisyys. Niinhän se tosielämässäkin menee. Me ihmiset voimme uskotella olevamme kissojen omistajia, mutta valtasuhteita hieman lähempää tarkasteltuna, huomataan tahtipuikon olevan tiukasti tassussa. 

Kirja siis kertoo kissoista, joiden ihmiset sattuvat olemaan kuuluisia tai kissoista, jotka ovat kuuluisia ihan omista ansioistaan. Koska kirjoittajat ovat ihmisiä, on painopiste ensinmainituissa. Niinpä saamme lukea Ernest Hemingwayn, Freddie Mercuryn, Winston Churchillin, Frida Kahlon ja  monen muun historiasta tutun henkilön rakkaudesta kissoihin. Eikä liene yllätys, että juuri nimenomaan kissat ovat monen poikkeusyksilön asuintovereina. Kyllähän kissojen maku ja tarkkasilmäisyys tiedetään, omanarvontunnosta puhumattakaan. 

Toki lyhyet elämäkerrat selventävät mainittujen ihmisten tarinaa, mutta kissoilla on aina enemmän tai vähemmän keskeinen rooli. Monen tutun hahmon kohdalla opin lisää. En esimerkiksi tiennyt, että Churchillin jäljiltä on Englannin pääministerillä aina kissoja virka-asunnossaan. Samalla tutustuin moneen uuteen kuuluisaan, mutta minulle tähän saakka tuntemattomaan kulttuurin, kirjallisuuden tai tieteen edustajaan. 

Äänikirjassa haasteena on minulla  muistijälkien keveys. En kuollaksenikaan saa painettua nimiä  mieleeni pelkästään kuulon perusteella. Kuuluisat kissat -kirja toimi vallan mainiosti kesäloman kevyenä kuunteluna,  mutta mieli tekee lukea se uudelleen myös ihan kirjana. Olisikohan siinä kuviakin? En tiedä, en näin äkkiseltään löytänyt tietoa siitä. Joka tapauksessa luulen mielenkiinnon riittävän toiseenkin lukukertaan.

Kaikkiaan tekstien pituus ja sisältö vähän vaihtelee. Toisista henkilöistä lienee saatavilla enemmän kissoihin liittyvää materiaalia ja muutenkin yksityiskohtia elämätarinasta, toisista vähän vähemmän. Kaikki luvut ovat kuitenkin mielenkiintoisia ja selvästi ajatuksella kirjoitettuja. Ei ole vain hutaistu  jotain kissajuttuja, vaan oikeasti yritetty hahmottaa vähän laajempaa kaarta. Tykkäsin. Olen kovasti ihastunut viime vuosina tällaisiin kepeäasti kirjoitettuihin, mutta asiaa sisältäviin kirjoihin. Kai se on sitten vähän sitä tieteen popularisointia, mutta mitä vikaa on suoda tavallisille lukijoille tietosisältöä viihdyttävissä ja helposti nieltävissä paketeissa ? Mitä useampi ihminen oppii laajemmista aihealueista, sitä parempaa tulevaisuutta voi maailmalle ennustaa. 

Sitä paitsi, nälkä kasvaa syödessä. Yksi aihe johtaa toiseen. Sitä voi yllättäen löytää itsensä lukemasta vaikka mitä. 

22.7.2021

(Luku)päiväkirja: Kaikkea muuta kuin lukemista


 

Torstai 22.7.2021

Tämä loma on aika erilainen kuin kuvittelin. Mielessäni istuin pihalla lukemassa, kirjoittelin blogia ja välillä kävin rantakävelyllä tai päiväretkillä - Grilli olisi kuumana harva se päivä. 

Eroa kuvitelmaan on jonkin verran - ensinnäkään en ole lukenut nimeksikään. Heinäkuun luettujen listalta löytyy tähän mennessä peräti yksi loppuun luettu sarjakuva (Alix L'île maudite), yksi dekkari (Torstain murhakerho) ja sitten se jo heti alkuunsa loppuun kuunneltu Hurmuriherttua. Yhden fantasiaromaanin luin suureksi osaksi jo lentokoneessa eli The Lost Plot, jossa maailmojen välisen kirjaston hoitaja seikkailee lohikäärmeiden poliittisten kiemuroiden keskellä. En vaan oikein tule tarttuneeksi kirjaan, bloggaamisesta puhumattakaan. Blogikin on tainnut olla kesälomalla - tosin eroa kevään hiljaiseen tahtiin lienee vaikea huomata. 

Ei lomassa silti ole mitään vikaa. Lukeminen vain on vaihtunut haahuiluun ja neulomiseen. Villapaidasta puuttuu enää kaulus. Kenties olen vain tarvinnut aikaa omille ajatuksille ja lepoa korville, kun eivät äänikirjatkaan ole oikein maistuneet. Puikkojen kopsahdukset riittävät, tai tuulen humina ja laineiden liplatus. 

Kotona ollessa tosin "riemuna" ovat myös läheisten rakennustyömaiden kolinat ja räminät ja pamahdukset ja piippaukset ja... Eivät ne kauhean kovia ääniä ole, mutta alkavat väsyttämään. Tässä on mennyt useampi vuosi, kun ollaan koko ajan jonkunlaisten työmaiden keskellä. 

Siksikin kai lyhyt kesälomareissumme tuntui niin kivalta. Tosin oli se mukava reissu muutenkin. Taas kerran mietin, miksemme enemmän lähde metsään. Teijon kansallispuistossa talsitut lyhyet (n5km kumpikin) kierrokset olivat ihania. Ei liikaa ihmisiä, paljon erilaisia maisemia ja hellekin hellitti sopivasti. Onneksi oli kuitenkin tarpeeksi lämmin järvipulahdukseen retkien päätteeksi. Mikä nautinto huuhtoa hikinen olo pehmeään järviveteen. Toisena päivänä koko pieni poukama oli ihan vain  meidän käytössämme. Todellista elämän luksusta.

Mathildedahl on tunnelmallinen kylä ja Mathildan Marina pääsi hiukan jopa yllättämään - varsinkin ruoka oli vieläkin tasokkaampaa kuin odotimme. Muutenkin pieni majapaikka oli juuri sopiva ja huoneet mukavia. Erityistä plussaa on pakko antaa erityissuurista kylppäreistä. Ihanaa, kun sai uima-asut ja pyyhkeet kuivumaan väljästi ja mahtui itsekin vielä suihkuun ilman minkäänlaista väistelyä tai ahtaudentunnetta.

Itse kylässä vierailu jäi aika minimiin, kun tultiin metsästä vähän myöhään ja sitten taas lähdettiin takaisin puiden keskelle niin aikaisin, mutta jäipähän katsottavaa seuraavaan kertaan. 

Ruissalon kylpyläkin oli ihan mukava paikka vaikka matkan loppuosuudella painopiste taisi kyllä enemmän olla isovanhempien luona vierailussa kuin kylpyläelämässä hotelliyön molemmin puolin. Hyödynnettiin kuitenkin sekä altaat että meri ja minäkin sain aikaiseksi mennä vihdoin kesäiseen jalkahoitoon. Nyt voisi kaivaa ne sandaalitkin kaapista, kun on varpaankynnet kuosissa. 

Vielä on kesää ja lomaakin jäljellä. Pieni matkakin on tulossa, kun hyödynnän vuoden ainoan "äitivapaan" eli lähden peräti yhdeksi yöksi siskon kanssa huitelemaan ilman perhettä. Ei mitään ihmeellistä, mutta vanhaa kotikaupunkia olisi tarkoitus käydä vähän katselemassa. Turkuun on tullut paljon kaikenlaista uutta mielenkiintoista. Enhän minä ole vielä ehtinyt edes funikulaaria testaamaan. Tosin helteiden (ja koronan) taas palatessa saattaa breikki mennä pururatakävelyihin ja rantaoleiluun. Katsotaan, miten käy. Ainakin otan mukaan kesken olevan kirjani eli  TJ Klunen Talo taivaansinisellä merellä sekä jonkin kesken olevan neuleen. Hurjaa menoa tiedossa siis... 

14.7.2021

Torstain murhakerho



Ei pitäisi valittaa, kun on upeat ja lämpimät kesäkelit, mutta nyt on kyllä liian kuuma, liian pitkään. Pistää väkisinkin miettimään ilmastonmuutosta. Ovatko kesät tulevaisuudessa aina tällaisia ? Saanko enää koskaan kesälomalla mitään aikaiseksi ? 

On nimittäin ollut melkoista lojumista tämä loma tähän saakka Ranskasta paluu jälkeen, eikä nyt ole enää karanteenitekosyytäkään. Viimeisenä kotiutunut isäntäkin sai negatiivisen testituloksen jo maanantaina. 

Sitä luulisi, että lojuessa tulisi edes luettua, mutta ei. Aivot ovat ihan puuroa. Keittokirjoja olen selaillut ja välillä kuunnellut äänikirjaa. Viimeisimpänä kuuntelin kovasti hypetetyn Torsdain murhakerho -dekkarin. 


Richard Osman : Torstain murhakerho
Nextory, äänikirjan lukija : Jukka Pitkänen 

Siinä sitä sitten olikin vauhtia ja vaa.. no ei niinkään vaarallisia, mutta tilanteita kuitenkin. Torstain murhakerhossa vanhoja rikoksia tutkivat eläkeläiset ovat älykkäitä, omapäisiä ja varsin aktiivisia. Lisäksi heillä on kullakin omat erityistaitonsa, joita voi hyödyntää analyyseissä. Joukosta kun öytyy niin sairaanhoitaja, tiedustelussa uransa tehnyt konkari, sekä matemaatikko ja ammattiliittoaktivisti. 

Sitten tapahtuu eläkeläiskylässä murha ja tokihan murhakerho työntää lusikkansa soppaan ja sotkeentuu poliisin tutkimuksiin tai ennemminkin tekee omia tutkimuksiaan siinä sivussa. Sen jälkeen mennäänkin aika lujaa. On entisiä ja nykyisiä rikollisia, huumekauppiaita, kreikkalaista järjestäytynyttä rikollisuutta, nunnia ja rakennusmiehiä. Noiden lisäksi mietitään rakkaussuhteita, perhesuhteita ja kuolemaa. Kaikkea pitää tehdä, kunnes ei enää tehdä. 

Pidin kirjasta. Tunnelma on leppoisa ja positiivinen, vaikka tapahtumat välillä vähän makaabereitakin. Suru on lähellä, samoin kuoleman odotus, mutta niiden ei pidä antaa estää mielenkiintoa elämään. Vähän mentiin uskottavuuden tuolle puolelle varsinkin Elisabethin suhteiden ja kykyjen osalta, mutta mitäs siitä. Tämä tarina oli melkoisen kiemurainen jo muutenkin ja juonenkäänteet kertakaikkisesti solmussa keskenään. Jossain kohtaa olin vähän eksyksissä henkilöiden ja tapahtumien osalta, mutta kyllä se siitä sittent taas selkiytyi, kun päästiin uudelleen vauhtiin. 

Henkilöhahmot ovat rakastettavia, melkein kaikki pahiksetkin ovat omalla tavallaan melkein symppiksiä. Minua tosin hieman häiritsi, miten kevyesti kirjassa suhtauduttiin murhiin ja huumekauppaan, mutta saivathan tosi pahikset tavallaan palkkansa. Eikä pieni musta huumorin pilke ole yleensä pahitteeksi. 

Sinänsä eläkeläiskylä Cooper's Chase kuulostaa ihan sellaiselta paikalta, jonne itse lähtisin mielelläni eläkevuosia viettämään. Olisi seuraa ja tekemistä sekä kuvankaunis ympäristö.  Erityisesti toivon itse osaavani ottaa elämästä kaiken irti loppuun saakka ja pysyä juuri noin aktiivisena kuin Torstain Murhakerhon jäsenet. Geeneistä sen ei kai pitäisi olla kiinni. Yli kasikymppinen äitini tuossa juuri pisti toimeksi ja öljysi yhtenä aamupäivänä terassin, eikä se ole kovin pieni. Sen jälkeen hän onkin sitten pistänyt viikatteella kasvustoja matalaksi mökkipolkujen reunalta. Että mallia aktiiviseen ikääntymiseen löytyy kyllä ihan kotikulmiltakin. 

8.7.2021

(Luku)päiväkirja : Huh hellettä

Torstai 8.7.2021 

Ensimmäinen lomaviikko on jo takanapäin ja maailmankirjat aivan sekaisin. Ensinnäkin, koskaan aikaisemmin ei Etelä-Ranskasta paluu ole tuntunut yhtä... no helteiseltä. Meillä oli Biarritzissa kyllä ihan lämmin kesäkeli, mutta vasta kotiinpalattua tuli kuuma. 

Toiseksi, olen kesälomalla, mutta lukemisesta ei näytä tulevan yhtään mitään. Ymmärrän viimeisen Ranska-viikonlopun, jolloin missasin myös lukumaratonin (pöh). Silloin olin nimittäin tiivis ohjelma. Tätä karanteeniajan lukujumia ja -lamaannusta en kuitenkaan oikein ymmärrä. Nyt olisi aikaa, kun ei voi mennä mihinkään, enkä tässä lämmössä saa mitään muutakaan aikaiseksi. Ilmeisesti aivot vaan ovat sen verran sulamis- ja sumutilassa, ettei tule edes tartuttua kirjoihin. 

Tai no, olen minä yhtä kirjaa lueskellut. Sain nimittäin firman kesälahjana esihenkilön lähettämän keittokirjan! Ihan täsmäosuma oli siis tällä kertaa. Kyseessä on vieläpä ihan mielenkiintoinen opus eli Dan Buettnerin The Blue Zones kitchen - 100 recipes to live to 100. Se perustuu tutkimuksiin ensinnäkin siitä, missä ovat maailman pitkäikäisimmät ihmiset ja toiseksi heidän ruokavalioistaan. Pohdintaa, kuvia ja herkulliselta kuulostavia reseptejä. Keittokirja minun makuuni - ja ihan hyviä ajatuksiakin, resepteistä puhumattakaan. 

Lisäksi sain vihdoin ja viimein kuunneltua Sara Medbergin Hurmuriherttuan loppuun. Se kävi vähän työstä, vaikka halusinkin nähdä, miten pedattuun lopputulemaan päädytään. En tiedä, mikä kirjassa oikein tökki. Ehkä se, että tässä jotenkin naisen itsenäinen toiminta yhdistyi turhan usein tyhjäpäiseen ajattelemattomuuteen ja jopa suoranaiseen tyhmyyteen tai ainakin niin tälläinen täti-ihminen kokee mm. yksinään kujille roistoja vakoilemaan lähtemisen jne... Ehkä olen liian vanha näihin romanttisiin haihatteluihin - tai liian luutunut vanhoihin kirjojen juonikaavoihin.


1.7.2021

(Luku)päiväkirja: Kesäloman eka päivä

Torstai 1.7.2021
 

Se on kuulkaas loma nyt! Sen huomaa siitäkin, että ehdin poikkeamaan myös blogin puolella pitkästä aikaa. Tässä kävi juuri niin kuin arvelinkin, että työt söivät ylisuuren osan ajasta ja loppu meni siihen, että tylsistynyt kymmenvuotias saatiin pysymään edes hetki irti ruuduista. 

Myönnän, olen ollut huono äiti. Tabletti ja puhelin ovat olleet aivan liian paljon käytössä, mutta ei täällä oikein voi muutakaan tehdä, kun ei yksinään voi päästää ulos harhailemaan ja lukeminenkaan ei maita ihan koko päiväksi. Kauhulla ajattelen edessä olevaa ruutuvierotusaikaa... 

Olemme me käyneet ulkonakin tietysti, heti töiden loppuessa ja välillä palaverien välissäkin. Rannalla, mutta pääasiassa vain haahuilleet. Onneksi jatkuvaa sadetta ei ole ollut kuin parina päivänä, vaikka kelit noin yleisesti ovat olleet viileähköjä ja pilvisiä. 

Biarritz itsessään on kiva kaupunki, mutta ehkä enemmän aikuiseen makuun. Paitsi, jos lapsena sattuu olemaan vesipeto, joka innostuu surffauksesta. Meidän ei yleensä suostu kunnolla edes kastautumaan - mitä lie kissaeläinten sukua - joten suurin osa tarjolla olevista aktiviiteista oli poissuljettu. 


Työn lomassa luettua 

Vuosia olen valitellut laiskuuttani ranskankielisen lukemisen suhteen. Nyt petrasin tilannetta kerralla peräti nelinkertaistamalla keskimääräisen lukumääräni. Yhdestä kirjasta (melkein) neljään. Tosin on pikkuisen huijariolo, sillä kirjat ovat sarjakuvia. Jotenkin tuntuu siltä, ettei niissä ole tarpeeksi tekstiä, että laskettaisiin...  No, suunta on joka tapauksessa oikea. 

Idéfix-sarjakuva on koiraversio Astérixista ja Obélixista ja sellaisena ehkä vähän kevyt ja kaupallinen, mutta kaikki keinot (ja kirjatyypit) ovat sallittuja, kun yrittää saada jälkikasvunkin tarttumaan ranskankieliseen kirjallisuuteen. Tosin Toton osalta Idéfix ei toiminut. Hän ei ole sitä vielä edes avannut, mutta löysin toisen, täydellisen täsmäaseen. Pokemon-mangaa ranskaksi! Niitä poika luki tyytyväisenä jo peräti kahden kirjan verran. Pitänee vielä käydä uudelleen tuossa lastenkirjoihin erikoistuneessa (!) kaupassa. 

Itselleni löysin samasta kaupasta nostalgiamatkan lapsuuteen eli Alix-sarjakuvat. Niitä luin moneen kertaan. Itse asiassa saattoi olla kausia, jolloin kirjastosta ei kukaan muu kyseisiä sarjakuvia löytänyt, sillä ne olivat aina minulla lainassa. 

Vähän pelotti tarttua lapsuuden suosikkiin ja ostin varovaisesti ensin vain sarjan ensimmäisen osan. Onneksi kaukaisempi historiallinen konteksti on ehkä pikkuisen helpompi monessa suhteessa ja perusseikkailutarina ei itsessään ole liikaa vanhentunut. Toki kirjasta puuttuvat naishahmot kokonaan (mitä nyt yksi pahis pukeutuu naiseksi valeasuun!) ja seikkailu on muutenkin kovin kolonialistinen roomalaisnäkökulmasta, mutta seikkailu on seikkailu ja kaikessa suoraviivaisessa toiminnassaankin edelleen ihan viihdyttävä. Ostin siis kaksi seuraavaakin osaa kotiinviemisiksi. Kolmas osa on vielä vähän kesken. 


Kaikkiaan kesäkuussa tuli luettua 8 kirjaa, mikä on ihan hyvä määrä, kun ottaa huomioon muun elämän kiireet. 

  • Chris Rylander : Gregin kohtalo
  • Keiko Higashino : Uskollinen naapuri
  • Elly Griffiths : Siniviittainen nainen
  • Matthieu Choquet : Idéfix et les irréductibles
  • Ann-Christin Antell : Puuvillatehtaan varjossa
  • Jacques Martin : Alix - L'intrepide
  • Jacques Martin : Alix - Le sphinx d'or
  • Heike Reinecke, Andreas Schlieper : Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä 

Sarjakuvista jo vähän mainitsinkin. Dekkariviikolla luin peräti kaksi dekkaria eli japanilaisen Uskollinen naapuri ja sitten Ruth Rendell sarjaa eteenpäin. Molemmat olivat viihdyttäviä lajissaan. 

Puuvillatehtaan varjossa osoittautui sekin sujuvaksi historialliseksi romaaniksi. Viime aikoina on trendinä selvästi ollut korostaa sankarittarien itsenäisyyttä. Tässä romaanissa se jotenkin kietoutui jännästi tahtoon, mutta en ole ihan varma oliko kyky kuitenkaan paikallaan. Toki osin myös ajan ja ympäristön vuoksi. Historiallinen konteksti oli mielenkiintoinen ja näin (ikuisena) turkulaisena erityisen kiinnostava. 

Kaikkein paras kirja taisi kuitenkin kesäkuussa olla kuuntelemani Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä. Kissat vaan ovat aina kiehtovia ja tässä ne yhdistyivät mielenkiintoisiin historiallisiin henkilöihin ja heidän elämäntarinoihinsa. Oikein mukavaa iltakuuntelua, vaikka tosin muutama tarina taisi tulla kuunneltua useampaankin kertaan unen keskeyttäessä ennen ajastuksen loppua. 

Mutta nyt lounaalle ja sitten... 



19.6.2021

(Luku)päiväkirja : Tästä on loma kaukana


 Lauantai 19.6.2021

Ollaan ehkä Etelä-Ranskassa, mutta tästä on kyllä loma kaukana. Etätyön siunaus on se, että töitä voi tehdä missä tahansa. Etätyön kirous on se, että töitä voi tehdä missä tahansa. Tiedä sitte kumpaan suuntaan tämä kallistuu. 

Ehkä kuitenkin tuon siunauksen puolelle, sillä muutenhan ei oltaisi isännän kanssa samassa paikassa. Kuopuksella on päivisin vähän tylsä, kun molemmat painamme pitkää päivää, mutta iltaisin on vielä lämmintä ja ranta kutsuu.  

Hivenen harmittaa, kun alkuperäinen suunnitelma kuopuksen visiitistä paikalliseen kouluun ei koronan takia sitten onnistunutkaan, mutta nyt mennään näin. 


Lukeminen on hivenen takkuillut. Minulla siis. Toto onneksi on osannut hyödyntää luppoajan myös kirjojen osalta. Mukana on 5 kirjaa, joista kohta kolme on luettu loppuun. Soturikissat oli jo lentokonelukemisena, Morriganin kolmas osa Onttorokko vei mukanaan ja loppui suuresta sivumäärästä huolimatta jo ekalla viikolla. Ikimaa-sarjan ensimmäinen osa Soturin tie on muutamaa sivua vaille valmis. Kaikki ovat kuulemma olleet hyviä, mutta lukuahmimisesta päätellen Morrigan taitaa toistaiseksi viedä voiton... 

Minä sain luettua loppuun Ruth Galloway-sarjan osan Siniviittainen nainen ja heti perään historiallisen romaanin Puuvillatehtaan varjossa. Sitten töksähti iltalukeminen työpäivien venyessä päivä toisensa jälkeen. Onttorokko odottaa, mutta pitkät iltapalaverit ovat kertakaikkiaan vieneet koko lukupuhdin. Ehkä tänään illalla... 

Ranskankielistä lukemista hankin pari sarjakuvaa Totoakin silmällä pitäen. Idefixin seikkailut koirakaverien kanssa oli tuttuja kliseitä toisteleva välipala, mutta ihan mukava. Alix puolestaan on sarjakuva, jonka lapsena lainasin kirjastosta monta, monta kertaa. Vähän hirvittää tarttua siihen, mutta ehkä pitää kokeilla kuitenkin. 



Äidin luettuja : 

Elly Griffiths: Siniviittainen nainen
Ruth Galloway -sarja on taas edennyt. Tällä kertaa löytyy kuristettu nuori nainen ojasta...

Ann-Christin Antell : Puuvillatehtaan varjossa
Suomen Turkuun sijoittuvaa historiallista romatiikkaa. 

Matthieu Choquet, Jean Bastide, Philippe Fenech : Idefix et les irréductibles
Sarjakuvaa tuttuun tyyliin. Koiraväännöstä tällä kertaa. Ihan kiva ja tutut kuviot. Minä luin, Toto ei toistaiseksi ole kuin katsonut kantta. 


9.6.2021

(Luku)päiväkirja : Luetteko dekkareita ? Milloin luette dekkareita ?


Keskiviikko 9.6.2021

Terveisiä lomapäiviltä! Sitä luulisi, että nyt olisi aikaa lukea ja kirjoittaa, mutta tässä minä olen jo viimeisessä eli kolmannessa päivässä, kun mieleeni yht'äkkiä muistuu, että "nythän on dekkariviikko". No, olenhan minä lukenut ja jopa dekkareitakin viime aikoina, mutta ajattelin käyttää taas pienen hetken dekkaripohdintaan. 

Lukevatko kaikki dekkareita ? Jos ihminen lukee kirjoja, hän minun kokemukseni mukaan useimmiten lukee myös dekkareita, ainakin joskus. Asiaa tietysti auttaa se, että dekkarigenrestä itsessään on muodostunut jo erittäin laaja käsite. 

Dekkari sanana kai tulee englannista termistä "detective story" - Jonkinlaisesta etsivä-tarinasta siis lienee kyse. Suuri osa dekkareista kertookin ammattimaisesta rikosten selvittäjästä, joko poliisista tai yksityisetsivästä. Tosin kautta aikojen lukijat ovat suosineet myös tarinoita, joissa yksityishenkilö joutuu sattumalta keskelle kummallisia tapahtumia ja päätyy selvittämään rikosta tai oletettua sellaista. Neiti Marple lienee tuttu useimmille. 

Skaala siis on laaja päähenkilön statuksen osalta. Rikos kuitenkin tarvitaan, tai ainakin jokin tilanne, jossa voidaan olettaa jotain hämärää tapahtuneen. Muutenhan ei olisi mitään selvitettävää? 

Tarinan tapahtuma-ajalla ei ole käytännössä merkitystä. Olen lukenut dekkareita, jotka sijoittuivat muinaiseen Egyptiin, keski-ajalle, Tudorien Englantiin, 20-luvulle ja taisipa jossain olla androidi etsivänä jossain hamassa tulevaisuudessa. Historialliset dekkarit ovat yksi suosikkilajini, varsinkin hyvää ajankuvausta sisältävät. 

Dekkarit myös voivat olla erittäinkin (inho)realistisia tai sitten kevyttä fantasiaa. Realistisuus voi liittyä rikoksen kuvailuun tai sitten henkilökuviin, ajankuvaan ja miljööseen. Toisinaan voi tarinan pohjana olla todellinen rikostapaus, joka sitten on kuvattu enemmän tai vähemmän totuudenmukaisesti.

Minä taidan olla dekkarien suhteen melko kaikkiruokainen. Tosin yhdellä rajauksella. En pidä väkivallalla mässäilystä, erityisesti en halua lukea lapsiin kohdistuvasta ylenmääräisestä raakuudesta. Viimeisimpiä lukemiani dekkareita ovat:

  1. Max Seeck: Pahan verkko - Nordic Noir tyyliä pienellä twistillä yliluonnollista (tai mielen temppuja - en ole vielä tähän Jessica Niemi-sarjan toiseen osaan mennessä keksinyt
  2. Keiko Higashino: Uskollinen naapuri - japanilaista dekkaria. Sekoitus poliisityötä ja fysiikan professorin ajattelua hämärän kuolematapauksen selvittelyssä. Jännästi japanilainen, mutta silti varsin perinteinen dekkari tyyliltään. 
  3. Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen - taidemaailmaan sijoittuva ja Caravaggion historiaa mielenkiintoisesti sekoittava dekkari, jossa poliisi on aivan sivuosassa ja rikosta selvittelee keskiössä taidehistorian asiantuntijana toimiva taidemaalari. 
  4. Elly Griffiths: Siniviittainen nainen - Ruth Galloway -sarjassa olen edennyt jo kahdeksanteen osaan. Kuulostaa hullulta sanoa, että murhatarina voi olla leppoisa, mutta nämä ovat juuri sellaisia. Jotenkin niissä on sellainen rytmitys, että lukija viihtyy, muttei uppoudu liikaa tarinaan, tai jännitä ylenmääräisesti. Kirja on edelleen kesken, mutta jo nyt voi sanoa, että tuttua Gallowayta. 
Nuo ovat varsin edustava otos useimmiten lukemistani dekkarityypeistä. Vain puhdas historiallinen dekkari sekä viihdegenreenkin kuuluvat cozy mystery fantasiaelementeillä. 

Noin muuten on lukeminen jäänyt vähille. Äänikirjana olen yrittänyt kuunnella tarinoita Kuuluisista kissoista ja heidän ihmisistään, mutta huolimatta mielenkiintoisesta sisällöstä, tuppaan nukahtamaan kesken kaiken. Se tosin taitaa kertoa enemmän minun väsymysasteestani kuin kirjasta. Huomaan, miten heti pitkän viikonlopun (peräti 5 päivää) alkaessa, alkoi silmäluomia painamaan. Kun tuon yhdistää Etelä-Ranskan lämpöön ja uimarantavisiitteihin, ei liene yllättävää, että iltapäivät ovat kuluneet siestaa viettäessä. Huomenna pitäisi jatkaa töitä taas... 

Biarritz on ihana kaupunki (en ollut käynyt koskaan ennen), mutta kaikkein onnellisin olen siitä, että olemme miehen kanssa yhdessä samassa paikassa pitkien kuukausien eron jälkeen. Sitä eivät edes työt pysty pilaamaan :-) 




5.6.2021

(Luku)päiväkirja: Toukokuun luetut


Kesäkuu alkoi kuin varkain toukokuun tohinoiden keskellä. Kiirusta on pitänyt, niin  minulla kuin keväällä. Eihän enää kevät olekaan, vaan kaikki hehkuu rehevää kesää. Näin koulun päättäjäisviikonloppuna on lämpökin hellinyt. 

Pojilla alkoi loma, minulla pitkä viikonloppu. Sanottakoon, että tulee todelliseen tarpeeseen. 

Yllättävän hyvin ehdin toukokuussa kuitenkin myös lukemaan. 

Vaikuttavin lukukokemus oli heittämällä Marisha Rasi-Koskisen REC. Upea, upea, kirja. 

Mielenkiintoisin puolestaan oli Kaisa Pulakan Kurittomat, jotka ovat tavallaan Jännittävien naisten sisaria tai ainakin kaukaisia sukulaisia. Pahoja akkoja. Taisin muuten saada vaikutteita. Pari kertaa tuossa viikolla todettiin minulle uusi titteli Pohjan paha akka, kun laitoin ohimennen partnereita ja projekteja ojoon. Ihan tuolleen leikillään tietysti nimiteltiin, mutta kertonee jotain väsymykseni tasosta, kun tuo kärsivällisyysmittari keikkuu siellä jossain nollasta pakkasen puolella.  

Ei Paha Akka yleensäkään ole välttämättä oikeasti paha, kunhan ei anna kävellä ylitseen ja ilmoittaa mielipiteensä. 

Jännittävin kirja oli tietysti Max Seeckin Pahan verkko. Toinen osa Jessica Niemi-sarjaa ei selvittänyt kaikkia mysteereitä, mutta piti hereillä. 

Hupsuin kirja - no se oli tietysti jo nimensä puolesta Kaari Utrion Hupsu rakkaus, vaikka ei nuorisofantasia Gregistä, joka kuulee olevansa kääpiö ja joutuu tietysti hurjiin tilanteisiin ja vaaroihin ollut kovin vakavamielinen sekään. Toukokuussa luin trilogian toisen osan Gregin kirous ja kesäkuussa olen tähän mennessä ainoana loppuun luettuna listannut kyseisen trilogian kolmannen osan eli Gregin kohtalo, jossa sama meno jatkuu. 

Silvia Hosseinin esseekokoelma Tie, totuus ja kuolema oli alustavalla laiturilistallani. Ihan mielenkiintoisia tarinoita, mutta jätti silti vähän kylmäksi. Sinänsä esseet ovat taitavasti kirjoitettuja, mutta jotenkin kauhean ehdottomia ilman mahdollisuutta dialogiin. 

Roar! - Elämäni Wookieena oli sellainen Star Wars -fanikirja ja kun minä en ole kummoinenkaan fani varsinkaan noille uudemmille, niin meni minulla vähän ohi. Toki oli kiva röyhistää rintaa silla, että suomalainen näytteli yhtä valkokankaan klassikkohahmoista. 



Noin muuten on lukeminen vähän takkuillut. Hurmaava herttua on toinen kirja laiturilistaltani, mutta se etenee vähän hitaanpuoleisesti. Sankaritar ei jotenkin ole kovinkaan rakastettava, vaan vähän hupsu ja välillä ajattelematon ja ilkeäkin. Lisäksi nyt juuri mennään kohdassa jossa "ei pitäisi ja voi olla vaarallista, mutta tokihan me tytöt silti lähdemme kujille keskenämme, vaikka tiedämme, että pahikset etsivät tilaisuutta..." Joo, toivottavasti tarina vähän yllättää tämän alustuksen jälkeen, mutta pahoin pelkään, ettei niin käy. Muuten kyllä ihan hauskaa ajankuvausta ja pientä naisasiatwistiä. 

Oma laiturilistani ei siis ole ollut kummoinenkaans suksee tähän mennessä - katsotaan, mitä ehdin nyt viiden päivän breikilläni. Tosin näyttää tänään vähän huonolta, kun on jo ilta enkä ole lukenut oikein mitään. 

Toton kesälukulista puolestaan näyttää tosi hyvältä - vai mitä sanotte näistä ? 


ja näistä 



Loppuun luettuja: 

Chris Rylander: Gregin kohtalo 
Trilogian kolmas osa jatkaa epäonnistumisten ja vaarallisten tilanteiden polulla. Ihan hauska, mutta pitää haastatella Totoa  siitä, mitä hän tykkäsi. Minusta hauskuus oli välillä vähän sellaista tekemällä tehtyä ja lukijalle turhan tarkkaan selitettyä.


29.5.2021

Kurittomat - esikuvat vai varoittavat esimerkit

 Naisille on kautta aikojen kerrottu varottavia esimerkkejä siitä, miten ei tulisi käyttäytyä. Ei pidä olla itsenäinen, ei saa päättää, ei saa haluta. Onkin mukava lukea välillä tulkinnat toisinpäin. Mitäs jos kyseessä olisikin tavoiteltava tapa toimia, tai ainakin sallittu. Kuten nyt vaikka Aatamin ensimmäinen vaimon, Lilithin kohdalla. Pienellä pohdinnalla julmasta seksihurjastelijasta tuleekin nainen, joka uskalsi sanoa ei ja vaatia tasa-arvoista asemaa, ja sitten kävellä ovesta ulos, kun sellaista ei ollut tarjolla. 



Kaisa Pulakka: Kurittomat - jumalattaria, nykynanisia ja muita kauheita akkoja 
Oma ostos painettuna versiona 

Luin kirjaa silleen luku kerrallaan iltaisin. Luvut kun olivat juuri sopivan mittaisia poikien kanssa sopimaani 30s lukuhaasteeseen, tai ainakin suurin piirtein.  Sinänsä ei vastaan tullut kovinkaan montaa uutta naista, mutta oli jotenkin rentouttavaa lukea kauheat akat vahvoina ja oman arvonsa tuntevina naisina. 

Vahvuus ei tietenkään ole synonyymi hyvyydelle. Kyllähän kirjan naiset tekivät virheitä ja julmuuksiakin, mutta ainakin he olivat rehellisesti itsensä kaltaisia, kauheita akkoja. Eivät niinkään varoituksina tuleville polville, vaan vaihtoehtoina - voit itse valita millaiseksi haluat tulla. 

Tällaisia lempeästi voimaannuttavia kirjoja tarvitaan edelleen. Kuten Pulakka kirjassa sanoo, muotteja työnnetään eteen sekä tytöille että pojille edelleen, mutta sukupuoliskaalan ääripäistä poikkeaville tungetaan standardimallit pahimmillaan kurkusta alas. Vielä on matkaa siihen, että jokainen saisi olla vapaasti sellainen kuin on. 

Olen Pulakan kanssa myös samaa mieltä siitä, että vanhojen tarinoiden ja kirjojen siistiminen ei oikeastaan ole oikea tapa uudistaa ajattelua. Vääristyneitä ajatustapoja ei pidä historiasta piilotella, täytyy vain pitää huoli, etteivät ne pääse valta-asemaan uudelleen eli lukemiseen pitää liittyä keskustelu ja sen pitää olla avointa, rehellistä ja ehdottomasti eteenpäin katsovaa. Siinä auttavat oman aikamme kirjoitukset, kuten nyt vaikka tämä Kurittomat. 

28.5.2021

(Luku)päiväkirja: Kurittomia

 

Perjantai 28.5.2021

Se on taas viikonloppu ja kyllä sitä on odotettukin. Eikä odotusta ole varmaan ollut vähiten sen takia, että viikonloppuna kerkiän ajelemaan vähän enemmän uudella kaarallani. Kyllä uusi on sentään aina uusi - varsinkin 10v entistä uudempi. Niin on kevyt ja pehmeä ajaa. Näköjään automaattivaihteisiinkin tottuu ihan heittämällä. 

Töitä on riittänyt, joten lukeminen on jäänyt viimeisiin iltahetkiin. Tällä viikolla olenkin nautiskellut paloina Kaisa Pulakan Kurittomat - jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja. Juuri sopivan mittaisia lukuja iltalukemiseksi - yleensä saan katettua poikien kanssa sovitun lukuhaasteen 30 sivua, joskin vähän kuvasivuilla huijaten. Sitten tulee uni. 

Muuten olen vain kuunnellut hiukan Warmage-romaanin alkua. Jotenkin tällainen miehinen, vähän ronski fantasia sopii hyvin työpäivästä irtautumiseen. Nuolia ja hiisiverta, sekä kauheasta kusihädästä kärsivä sotavelho. Hyvin unohtuvat puhelinpalaverit.

Nyt kuitenkin on se viikonloppu, onneksi. 

23.5.2021

REC - hämmentävä, häiritsevä, mielenkiintoinen, koukuttava - sanoinko jo hämmentävä ?

On kolme poikaa, tai ainakin kaksi ja sitten on heijastus. On tyttö ja sitten ei ole, mutta jälki jää. Ovat huoneet ja niiden valokuvat. On kaupunki ja kaupungissa vuori. 

Marisha Rasi-Koskisen REC on pelottavan tarkkanäköinen kuvaus, mutta mistä kuvassa on kyse? En ole edelleenkään ihan varma. 

Valokuvat ja visuaalisuus nousevat keskiöön. Meidän maailmamme on kuvien maailma, mutta voiko edes valokuviin luottaa. Kertovatko ne, mitä oikeasti tapahtui, vai kuvaajan tietoisesti tai tahtomattaan rajaaman tarinan ? Onko kyseessä tarina vai sarja irrallisia hetkiä ja tulkintoja?

Myös ihmiset rajautuvat. Meistä näkyy ulospäin vain se osa, jonka haluamme kertoa - tai sitten se osa, jota emme osaa piilottaa. Loput meistä jää peilikuvan taakse, tai kävelee kaksoisolentoinamme toisissa maailmoissa. 

Onko ihmisillä lopulta edes merkitystä? Maailmassa kaikki liikkuu. Eniten aika. Vaikka vuori pysyisi räjähtäessäänkin paikoillaan, se muuttaa muotonsa. Kaikki on kiinni perspektiivistä. Vuorelta katsoessa ei vuorta näe, ellei heijastuksessa. 

Marisha Rasi-Koskinen : REC
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Luin kirjaa isommissa paloissa. Lucin, Colen ja Nicin tarina koukutti, kuulosti tavanomaiselta teiniangstin maailmalta. Sitten se muuttui heijastusten ja kuvien ketjuksi, jossa todellisuus katosi kerroksiin. Juoni kaarteli ja kiemurteli, keräsi kysymyksiä. Kaupunki ilmaantuu tarinaan kuin varkain. Samalla näkökulma vaihtuu. Vastauksia ja linkityksiä listataan välähdyksenomaisten tarinoiden myötä, mutta kadotetaan kysyjät. Katoaa myös se, mihin vastauksia edes etsittiin. Lopulta on vain sarja kuvia ja kosketuksia. 

En yhtään ihmettele kirjan saanutta innostunutta vastaanottoa. Rasi-Koskisella on taito kirjoittaa kerroksittain tarinaa, jota lukiessa kokee jatkuvasti olevansa jonkin suuremman ymmärryksen äärellä, melkein perillä. Sitten lopussa jää kuitenkin vähän hämmentyneenä miettimään, ymmärsikö sittenkään yhtään mitään ? Tai ymmärsikö erityisesti sitä, mitä kirjailija on tarkoittanut. Kertomuksen kudoksista kun voi itselleen luoda vastaukset useammanlaisiin kysymyksiin. Kaikki riippuu näkökulmasta, tai siitä, miten lukija oman katseensa rajaa. 

Eikä RECiä lukiessa kuitenkaan koskaan kokonaan eksy. Aina löytyy jokin tuttu ihminen, paikka, linkitys, jolla löytää takaisin punaiselle langalle. On taitolaji hämmentää lukija ja sitten kuitenkin antaa hänelle tunne kärryillä pysymisestä - oli kyseessä sitten illuusio tai seuraavassa luvussa säröille isketty peilikuva tai savuna ilmaan haihtuva haamu.

On ihanaa joutua tuolla tavalla pyöritetyksi. Aivosolut lähtevät pikkuhiljaa liikkeelle ja törmäilevät toisiinsa. Lievästi epämukava olo virkistää. Sitä melkein kuulee verensä kohinan, elää pikkuisen enemmän. Sellaista kirjallisuus parhaimmillaan on ja REC on oikeasti hienoa kirjallisuutta. Tämän voisi joskus vaikka lukea uudelleen. 

(Luku)päiväkirja: Odottavan aika on

Sunnuntai 23.5.2021

Kummallinen välitila päällä. Odotan, rokotusta, viikonloppua, autoa, matkaa... Pitäisi opetella elämään hetkessä, eikä koko ajan suunnata johonkin tulevaan, mutta mitäs sitten, kun se hetki on lähinnä töitä ilman tarvittavaa motivaatiota? Olen loman tarpeessa, pahasti. 

Sirutettu sentään olen, ensimmäisen kerran. Eikä tullut edes mitään vähän pahempia sivuoireita. Mitä nyt oli vähän höntti olo samana iltapäivänä. Kollegakin huvittui, että harvemmin minun kuulee puheissani takeltelevan, mutta nyt ei ajatus kulkenut tai ainakaan suu seurannut ajatuksejuoksua. Olisikohan ollut pikainen kuumepiikki tai ihan vain rokotuksen odottamisen ja jännityksen laukeaminen? Tiedä tuosta, mutta ei kestänyt paria tuntia kauempaa. 

Maanantaina vanhat renkaat takakonttiin ja tiistaina hakemaan uutta. Sitten on autokin hoidettu. Jännää. Sunnuntaina sitten tietysti heti Turkuun näytille siskolle ja vanhemmille. Pitäähän uudella autolla päästä edes jollekin kehuskelemaan. Ei siihen sen kummempia lisävarusteita tai ominaisuuksia hankittu, perusmalli, mutta se on kivan punainen... Automaattivaihteet ovat uutta, mutta kai niihin tottuu. 

Kesäkeli on viilentynyt ja muuttunut märemmäksi, mutta luonto jatkaa kuitenkin heräämistään. Pihan kääpiöomenapuuhunkin on tullut jo ensimmäiset kukkaset. Muutenkin tämä alkukesän vihreys tekee hyvää. Sateen jälkeen eri sävyt kerrostuvat, korostuvat ja hehkuvat. Väriterapiaa parhaimmillaan. 


Mielelle tekee hyvää seurata luonnon heräämistä. Vaikka ollaan ja elellään poikkeustilanteessa, välitilassa, jumissa, jokin sentään muuttuu ja kasvaa lohdullisesti samoin kuin kaikkina muinakin vuosina. Varsinkin kukkien kehitys nupuista täyteen loistoon piristää ja on aina muutaman valokuvan arvoinen. 



Kirjoja hälle, sulle, mulle... 

Lukeminen on sujunut vähän niin tai näin, mutta on sujunut. Olen lukenut peräti kaksi kirjaa loppuun. Yhden äänikirjan ja yhden ekirjan.

Poikien kanssa sovittu 30-sivun päivähaaste on voimissaan, ainakin kaikilla  muilla kuin juuri sillä, jota kirjojen pariin sillä yritämme houkutella... Keskimmäisen kirjanmerkki ei oikein tunnu siirtyvän. No, hevosenkin voi viedä juomakaukalolle, mutta juomaan sitä ei voi pakottaa. Sama lienee totta teinipojan ja kirjojen kohdalla. Kirjoista sen ei pitäisi olla kiinni. Fiktiota karttavalle nuorelle miehelle löin käteen enemmän tietokirjoihin kallellaan olevia eli seuraavat kaksi nyt ensi alkuun. 
  1. Russell Edwards, Jari Louhelainen, Tero Valkonen: Viiltäjä Jack - kuinka paljastimme murhaajan kertoo paitsi karmeasta murhaajasta ja hänen uhreistaan, myös siitä, miten nykyajan tekniset keinot auttavat selvittämään vanhoja rikoksia. DNA-tutkimuksella saatiin muutama vuosi sitten ilmeisesti melkoisen hyvä käsitys siitä, kuka murhaaja oikeasti oli... 
  2. Katarina Baer : He olivat natseja. Oletan historiasta kiinnostuneen nuoren miehen mielenkiinnon pysyvän edes jollain tasolla mukana Baerin kertomuksessa isovanhemmistaan. 

Omista lukemisistani Joonas Suotamon Star Wars-muistelu Roar! - Elämäni wookieena oli mielenkiintoinen. Vasta tämän kirjan myötä konkretisoitui, että suomalainen nuori koripalloilija on ihan oikeasti ollut mukana useammassa ikonisen saagan elokuvassa, ja vieläpä yhtenä päähenkilöistä. Ihan mahtavaa! 

Kirja tosin meni välillä minulta vähän ohi. En ole nähnyt noita uusia Star Wars -elokuvia, enkä muutenkaan koskaan pysy mitenkään kärryillä Hollywoodin tähdistä, joten suurin osa nimistä meni iloisesti ohi. Kiva, että Joonaksella on ollut kivaa, ja selvästi hän on kiitollinen saamastaan mahdollisuudesta ja nauttinut siitä täysin rinnoin. Peukut sille.

Marisha Rasi-Koskisen REC oli mielenkiintoinen, hämmentävä, paikoin ahdistava, mutta ehdottomasti taitavasti kirjoitettu ja yksinkertaisesti hyvä. En yhtään ihmettele, että se on saanut palkintoja ja muutenkin huomiota. 

Pitää vähän pureskella sen tuottamia ajatuksia ja vaikutelmia. Oman postauksensa arvoinen kirja. 
Jos nyt saan jotain aikaiseksi kirjoittaa. Vähän huono tuottavuus ollut sen suhteen viime aikoina. 

Enää kaksi viikkoa ja ollaan Toton kanssa jo matkalla Ranskaan. Pitääkin mennä pojan kanssa vielä kirjakauppaan, että on lukemista matkassa. Ranskassa voidaan sitten hankkia ainakin sarjakuvia täydennykseksi. En ole ihan varma, riittääkö hänen kielitaitonsa vielä paksumpiin romaaneihin ja jotain kivaa tekemistä pitää olla, kun äiti joutunee ainakin osaksi aikaa liimautumaan läppärinsä viereen.

Vähän hirvittää. Olen loman tarpeessa ja jotenkin mielessäni Ranska assosioituu lomaan. Tällä kertaa kuitenkin pitäisi tehdä töitä ja edessä saattaa olla yksi tämän vuoden kiireisimmistä kausista. Saa nähdä, mitä tuostakin tulee... 


Viikolla loppuun luettuja : 

Joonas Suotamo, Hippo Taatila : Roar! - Elämäni Wookieena
Mielenkiintoinen muisteluteos suomalaisesta koripalloilijasta Star Wars-saagan pyörteissä ja tähtikaartissa. Elokuvafriikille erityisen sopiva, kaltaiseni ei-ekspertti vähän väsyi nimilistaan, kun ei oikein ketään (ilmeisimpiä lukuunottamatta) listalta tunnistanut. 

Marisha Rasi-Koskinen: REC 
Upea kirja, josta joitakin ajatuksia myös täällä

16.5.2021

(Luku)päiväkirja: Autokaupoilla

En ole ainoa auringosta nauttija näillä kulmilla

Olen lukenut, vaikka blogi on viettänyt hiljaiseloa. Teimme poikien kanssa sopimuksen. Jokainen lukee 30 sivua kirjaa joka päivä. Kuopus on tunnollisesti hoitanut tehtävänsä. Keskimmäinen väittää niin tehneensä, en ole tarkistanut. Esikoinen on miettinyt omiaan ja kuulemma satoja sivuja jäljessä. Minä taas... No, minä olen lukenut joinakin päivinä kirjan, joinakin päivinä en mitään. 

Auringosta olemme nauttineet. Kesäisen kelin myötä olen minäkin herännyt, tai sitten se johtuu päätöksestä pitää työajat kurissa. Ainakin mahdollisuuksien mukaan. Toistaiseksi olen ehtinut muutakin kuin istua koneen vieressä. Kävin kampaajalla, ostin uuden auton. 

Molemmat piristivät. Varsinkin auto, sillä minulla ei ole sitä vielä. Odotuksen onni on päällä. 

"Oli jo aikakin", sanoi autokauppias, "kyllä sitä kymmenen vuoden jälkeen jo voi ajatella vaihtavansa." Mukava mies. Mikäs siinä on ollessa mukava, kun saa varmaan yhden helpoimmista kaupoista ikinä. Rouva käveli kauppaan koeajoon ja palasi vartin päästä. Ilmoitti tullessaan ottavansa auton, jos hinnasta sovitaan. Sovittiin, mutta oli se mukava mies muutenkin. Selitti tarpeelliset asiat ja kohteli asiakasta ihmisenä. Joskus on naisenea tullut vastaan toisenlaistakin, mutta ehkä ajat ovat muuttuneet. Kymmenessä vuodessa. 

Blogissa on ollut niin hiljaiseloa, että viime aikoina luetut ovat toukokuun puoleen väliin mennessä luetut. 

Kirjoja on kolme. 

Kuuntelin Silvia Hosseinin esseekokoelman Tie, totuus ja kuolema.  

Suorat jutut perseenräjähtämisineen ja mielipiteineen ovat toki taitavasti kirjoitettuja, mutta jotenkin en saanut otetta. Kuulin vain kyllä ja ei, eikä sellaisesta oikein saa mieleensa aikaan dialogia. Mielenkiintoisia juttuja, mutta etäiseksi jäi. 

Ihan vähän näin vanhempana naisena jäi  myös ihmetyttämään niin kovin negatiivinen suhtautuminen kanssasisaren teoksiin. Ei lyttäys luo keskustelua sen paremmin kuin lavalla kärjistäminenkään. En kauheasti innostunut Saara Turusen Rakkaudenhirviöstä, enkä myöhempiä teoksiaan ole (vielä) edes lukenut, teatteriesityksen katsomisesta puhumattakaan, mutta minun on vaikea kuvitella itseäni kirjoittamassa ihan noin kärkevään tyyliin huononakaan pitämästäni teoksesta. Voi kritisoida, mutta eikö meidän pitäisi kannatella toisiamme eikä potkia tuolinjalkoja kumoon? 

Eniten pidin kirjoittajan matkasta sukunsa kotimaahan. Vieraus ja tuttuus, oma ja peritty löivät iloisesti kättä ja itsekin pääsin tutustumaan minulle melkoisen vieraaseen kulttuuriin. 

Max Seeckin Pahan verkko herätteli pitkän cozy mystery - kauden keskellä. Pahuus oli vahvasti läsnä ja kulmat terävämmät, käänteet rosoisemmat kuin missään pitkään aikaan lukemassani dekkarissa. Hyvin juonittu ja kirjoitettu. Luulin arvaavani, mutten sitten ihan kuitenkaan. 

Jessica Niemi -sarjan toinen osa ei varsinaisesti tuo selvyyttä ensimmäisen osan noituuteen. Maaginen realismi on läsnä ja kietoutuu poliisityöhön, mutta ainakaan minä en saanut selville, onko kyse Jessican mielen tempuista vai oikeasti jostain yliluonnollisesta. Pitänee lukea seuraava osa sitten kun (jos) se ilmestyy. 

Kaari Utrion Hupsu rakkaus oli nimensä mukainen. Hupsu, mutta varsin viihdyttävä. Taatusti juuri sitä, mitä näiltä kirjoilta odottaa. 

Nuori leskirouva seuraa sydäntään ja tekee päänsä mukaan. "Vastapuolella" itsepäinen tykistön kapteeni murjottaa tahollaan. Eihän siinä voi olla kuin hupsuja tapahtumia seurauksena keskellä 1800-luvun maalaisseurapiirejä. 

Hieman yllättäen, kaksi kolmesta loppuun luetusta on ekirjoja eikä äänikirjoja. Tekee mieli tarttua kirjaan (tai Koboon). Kuulokkeet tippuvat korvalta heti, kun puhelut päättyvät, mitä nyt välillä tulee laitettua ruokaa äänikirjaa kuunnellen. 

Olen myös sompaillut äänikirjasta toiseen. Mikään ei ole kunnolla tarttunut. Joonas Suotamon Roar!- Elämäni Wookieena on ihan mielenkiintoinen, mutta soveltunee paremmin todelliselle Star Wars-fanille, tai yleensä enemmän elokuvista kiinnostuneelle. Minä puudun aina välillä itselleni tuntemattomiin henkilöihin, joiden tapaamisesta Suotamo intoilee, vaikka sinänsä onkin hauska lukea suomalaisesta legendojen keskellä. 

Sara Medbergin Hurmuriherttua puolestaan saattaisi toimia paremmin luettuna kuin kuunneltuna. Kuunneltuna nolot tilanteet korostuvat ja muutenkin päähenkilön toiminta vaikuttaa välillä vähän kyseenalaiselta. En oikein meinaa oppia pitämään hänestä millään, vaikka toki kovia kokeneelle tytölle hyvää toivonkin. Suurta plussaa kuitenkin maantierosvosta! Siinä on hahmo, johon en ole tainnut törmätä sitten teinivuosien Barbara Cartland-kauden. 

Tänään olen lukenut vaaditut 30 sivua. Todennäköisesti luen illalla vielä enemmän. Marisha Rasi-Koskisen REC on häiritsevä, kiehtova, jännällä tavalla epämukava lukukokemus. Hieno. 


Loppuun luetut: 

Kaari Utrio: Hupsu rakkaus 
Hupsuahan se on, kun nuori leskirouvaa rakastuu ja tekee päänsä mukaan. Kaikenlaista kommellusta ja väärinkäsitystä tietysti tapahtuu, mutta lopulta sitten boheemit, mutta rakastettavat päähenkilöt saavat toisensa - tietenkin. 

Max Seeck: Pahan verkko
Jännittävä. Pitkästä aikaa vähän nordic noiria ja hyvää sellaista. Tosin välillä joukkoon livahtaneet maagisen realismin unikuvat hämmentävät. 

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema
Mielenkiintoinen kylä, mutta jätti jotenkin kylmäksi eikä päästänyt lähelle ollenkaan. 

2.5.2021

Kuoleman kulissit

 

Olen elämäni aikana todennäköisesti lukenut satoja dekkareita... 

Tulipa sanottua vahvasti. Pitää tarkistaa. Hetki. 

Ei, kun se olikin alakanttiin. Pian voin jo sanoa tuhansia, sillä jo tästä blogista löytyy tunnisteella dekkari yli 1700 postausta. Joukossa toki voi olla muutakin dekkareihin liittyvää kuin itse kirjoja, mutta toisaalta olen myös usein kirjoittanut samassa postauksessa useammasta. Puhumattakaan tietysti siitä, että luin jo aika monta vuotta (vuosikymmentä) ennen koko blogin aloittamista. 

EDIT: Ja niin sitä mentiin luvuissa metsään. Eihän Blogger mitään laskea osannut. Artikkeleita on kaikkiaan 1700 ja niistä noin äkkiseltään laskemalla vain vajaat 300 dekkaritagilla. Silti olen todennäköisesti lukenut tuhansia dekkareita, sillä en ole blogannut kaikkia lukemiani, monessa artikkelissa on useampi kirja ja tosiaan luin dekkareita jo ihan lapsena ja siis vuosikymmeniä ennen blogin aloittamista. 

Voimme siis kaiketi olla samaa mieltä siitä, että kaikenlaisia dekkareita olen tullut lukeneeksi. On siis suhteellisen harvinaista, että koen dekkarin jotenkin genressään erilaiseksi. Kun niin käy, tunnen riemastunutta löytämisen iloa. 

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Anniina Tarasovan esikoinen Venäläiset tilikirjani riemastutti ja pääsi yllättämään. Kuoleman kulissit jatkaa Reija Wrenin seikkailuja, joten jotain jo tiestin odottaa, mutta silti ei tässäkään oltu kaavoihin kangistuttu. Maantieteellisestikin piiri laajentui Kyprokselle saakka, sillä tarina alkaa sieltä. Murhalla tietenkin. 

Businesschicklitjännäri luokittelin Venäläiset tilikirjani. Tässä on ehkä vähän vähemmän chick litiä, vaikka osittain hahmoissa onkin havaittavissa pientä pehmenemistä. Lukemisesta on jo vähän aikaa ja huomaan parhaiten muistavani kuvaukset työoloista ja Reijan ajatukset bisneksen johtamisesta tai haasteista työntekijöiden kanssa. Itse kansainvälisessä liikemaailmassa koko työurani luovineena tuo ei liene mikään yllätys.

Reijan esimies siis kuolee ennen kuin Reija edes pääsee aloittamaan uudessa positiossa ja sitten pohditaan kuolemaan johtaneita syitä, jotka (ei niin yllättäen) johtavan petoksen jäljille. Yrityskaupat eivät olekaan ihan kuvitellun suoraviivaiset ja hämäräpeliä löytyy suunnasta jos toisesta. Kaikenlisäksi Konstantin palaa kuvioihin. 

Niin, Konsta... hänessä juuri on havaittavissa pieniä säröjä kovan kuoren pinnassa, mutta... Eniten jäin pohtimaan Tarasovan kuvausta organisaatiodynamiikasta. Mies palkataan johtajaksi ja hänen oletetaan suoraan olevan ylimmäisenä, vaikka varsinainen osaaminen olisi toisella (naisen) suunnalla. Tämän tunnistan. Naisena joutuu aina puskemaan tullakseen vakavasti otettavaksi, päästäkseen piireihin. Usein odotetaan naisen toimittavan esim. materiaalit ja strategiasisällöt, joista herrat sitten keskustelevat.

Kärjistän, mutta vain hieman. Olen  huomannut näin etäaikana tämän korostuvan. Kuulen välillä jälkikäteen keskusteluista, joiden lopputulemana sitten odotetaan minun toimittavan materiaalit. Herroilla kun ei ole tarkkaa käsitystä sen paremmin kokonaisuudesta kuin yksityiskohdista, niin joutuvat lopulta tulemaan luokseni. Minä siis en kelpaa keskustelemaan ja suunnittelemaan, mutta toki toimittamaan sisällön, tai jos olenkin mukana keskustelussa niin lopullinen "käsityö" jää minun kontolleni.

Ottaako päähän? Kyllä. Jaksanko taistella? Nykyään vähemmän. Voimat eivät yksinkertaisesti riitä. Joskus mietin, onko tässä työmäärässä oikeasti taktiikkaana vaientaminen. Liian kiire saada aikaiseksi, että ehtisi edes tunnistamaan kieroutunutta dynamiikkaa. Ehkä pitäisi viheltää peli poikki ja yksinkertaisesti kieltäytyä toimittamasta. Itseasiassa jotain tuollaista olen viime viikkoina tehnytkin. Äänensävyni on tiukentunut ja resurssipyyntöjeni volyymi noussut. Katsotaan, miten käy.

Nyt olin vähän epäreilu. Ympärilläni on ihan mahtavia kollegoja, niin miehiä kuin naisia. Kaikilla myös on ihan järjetön kiire, koko ajan. Eikä ylläoleva koske kaikkien tiimien toimintaa. Paljon on kiinni mukana olevista ihmisistä. Väsymys saa liioittelemaan, mutta vain osittain ja vain vähän. 

Noin sitä mentiin sivupoluille itse aiheesta eli kirjasta, joka oli oikein viihdyttävä dekkari. Pidin siitä ja huolimatta työelämä-assosiaatioista lukeminen oli rentouttavaa. Toivottavasti Reijan seikkailut jatkuvat. 

1.5.2021

(Luku)päiväkirja: Turboauto, huhtikuun luetut ja laiturilukemistoa

Lauantai 1.5.2021 Vappu rauhallisesti kotona 

Vappua juhlittiin (juhlitaan) rauhallisesti kotona. Herkkuja ja Mario Kartia. Tekee hyvää, sillä yleisesti ottaen teemana on viime aikoina taas ollut "liikaa töitä". Ei kai tässä muuta. Lisäksi aurinkoa ja vähän räntää.  Normaali kevät siis.  

Auton hajoaminenkin alkaa jo tuntua normaalilta. Näköjään muutaman kuukauden välein on jotain. Ihan kuin kaara olisi odottanut "yhden aikuisen" -asetelmaa ja ruvennut sitten temppuilemaan. Viimeksi oli ongelmia renkaan kanssa, sitä ennen valot eivät toimineet. Tällä kertaa kuului ensin vain pientä pärinää, sitten mentiin jo turboasetuksille. Kaasua painaessa tuli mieleen amerikanrautojen kortteliralli. Poskeni kuumottivat valoista lähtiessä ja kaipasin tummennettuja laseja myös etuikkunoihin... 

Lopputuloksena auto odotti ensin pari viikkoa huoltoaikaa ja nyt sitten odotellaan puuttuvaa osaa. Todennäköisesti tämän auton aika meidän perheessämme on nyt ohi. Tosin onhan tuo Qashqai+2 meitä jo kymmenen vuotta palvellutkin varsin uskollisesti. Kivan ketterä ja silti vakaa. Olen tykännyt, mutta hermoni eivät kestä vanhan auton kommervenkkejä. Nyt laitetaan kuntoon, katsastetaan ja sitten auto lähtee kärsivällisemmälle ja autoista enemmän tietävälle käyttäjälle. 

Aikansa kutakin. Nyt pitäisi keksiä, mikä auto seuraavaksi ? Suosituksia ? Sähköauto olisi kiva, mutta ei taida mahtua budjettiin. Niin, ja jos jotakuta kiinnostaa ostaa tämä nykyinen, niin pistäkää viestiä. Hyvin huollettu, huonosti pesty... 


Sitten ihan muihin asioihin ja niihin kirjoihin 

Jonkunlainen merkkipaalu tuli huhtikuussa saavutettua. Kävin ensimmäistä kertaa vuoteen kahvilla oikein kahvilassa odotellessani Totoa Taidekoulusta. Jotain positiivista siis julkisilla liikkumisessa, kun ei kiidä tukka putkella edestakaisin. WeeGeen uusi kahvila Zoceria oli mukava tuttavuus ja sekä kahvi että mantelicroissant herkullisia. Lisäksi kahvilassa oli kivan väljää ja korkea, iso aulatila loi ainakin illuusion tilasta ja turvallisuudesta. 

Yllättäen olen myös ehtinyt lukemaan jonkin verran. Kirjoittamaan en, joten katsotaan nyt kerralla paitsi viimeiset pari viikkoa, myös koko huhtikuun lukusaldo. Se ei ole yhtään hullumpi. Kaikkiaan tuli luettua loppuun 8 kirjaa. 


Joukossa on kaksikin kirjaa, joihin liittyen nautin muustakin kirvasta kuin lukemisesta. Samin Nosratin Salt, Fat, Acid, Heat -kirjaan perustuva Netflixin sarja, oli tosi kivaa katseltavaa ja Jyrki Erran Lyijyvalkoinen - dekkarin myötä pääsin virtuaaliselle vierailulle Italiaan. Ihan huippua. 

Stressi ja pienoinen alakulo vaativat myös järeitä keinoja lukemisen osalta. Joonatan Tolan perhehelvettikuvaus jäi hetkeksi tauolle ja jatkoin Italian maisemissa romanttisen mysteeriromaanin myötä. Aprikoosiyöt oli todellinen täsmälääke työperäiseen lamaannukseen, vaikka yölukeminen sitten vähän painoikin keskellä viikkoa. Samaa mielenkohotusta tarjosi Enni Mustosen Syrjästäkatsoja-sarjan viimeisin osa Näkijä.  Se oli taattua historiallisen kirjallisuuden laatua ja Hollywoodin kimallus vei mukavasti pois arjen harmaudesta. 

Toki kuuntelin loppuun myös Punainen planeetta-romaanin. Se tosin tuntui jossain kohtaa jo vähän pitkältä. Samanlaisia kohtauksia yksi toisensa perään. Pieni tiivistäminen olisi ehkä ollut hyväksi, vaikka miten sitä kai elämää tiivistäisi. Lukijaa se ehkä olisi kuitenkin helpottanut. 

Muuten äänikirjoissa on menty aika kevyellä Murder at the Mousetrap on englantilaista kylää nykyajassa ja London Callin puolestaan siirtää hurmaavan, arvoituksia ratkaisevan pariskunnan pienestä englantilaisesta kylästä vaihteeksi Lontooseen. Molemmat erittäinkin piristävää ja leppoisaa kuunneltavaa.

Mark Morrisin The Wolves of London osoittautui jännäksi yhdistelmäksi synkkää dekkaria, aikamatkailua ja fantasiaelementtejä. Tarina jäi ihan kesken, joten pitänee kuunnella myös trilogian muut osat. 


Vielä laiturilukemistosta 

Sitä tässä nyt vähän ihmettelen, että mitäs lukulistaa sitä nyt tekisi kesäksi ? Kaksi listalla ollutta kun näköjään on tullut jo luettua. Tällä hetkellä koottu laiturilukemistoni näyttää tältä. Selvästi ainakin dekkareita puuttuu vielä. 

  • Vera Vala : Aprikoosiyöt
  • Enni Mustonen: Näkijä 
  • Anneli Kanto: Rottien pyhimys
  • Sara Medberg: Hurmuriherttua 
  • Silvia Hosseini:  Tie, totuus ja kuolema 
  • Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa 
  • Jatkoa Marcel Proustin À la recherche du temps perdu

Ehdotuksia Laiturilukemiston jatkoksi ? 


p.s. Laiturilukemisto - Voi käsittää sekä kevyttä ja leppoisaa, että keskittymistä vaativaa. Sellaista lukemista, johon voisi kuvitella uppoutuvansa laiturinnokassa loikoillen aaltojen liplattaessa ja auringon lämmittäessä suloisesti.

19.4.2021

(Luku)päiväkirja: Ihan on olo kuin bileiden jälkeen

 

Maanantai 19.4.2021 

Itse asiassa minun olisi pitänyt kirjottaa näin jo eilen, mutta en saanut aikaiseksi istuttua tietokoneen viereen. Vetämätön olo vei terää koko päivästä. 

Ihan kuin olisi bilettänyt, mutta ei. Minä vain luin kirjaa. 

Myönnetään, luin aika myöhään. Ei sitä vanha näköjään enää kestä yli puolenyön meneviä lukusessioita... Tosin uskallan väittää myös rankalla työviikolla olevan osuutta asiaan. Kooma oli päällä jo perjantai-iltana.

Oli kuitenkin kivaa. Jos lauantaina valittelin mieleen ikävästi vaikuttavaa lukemista, niin itse itselleni määräämä lääke tepsi. Vera Valan Aprikoosiyöt vei ehkä osan yöunistani, mutta virkisti mieltä. 

En tiedä teistä  muista, mutta minulla lukeminen on jonkinlaista terapiaa ja "mielenhuoltoa". Pitää vain osata valita oikea kirja. 

Tai itse asiassa tiedän minä vähän teistäkin. 

Kysäisin Instassa Vaikuttaako mielentila siihen, mitä voi/kannattaa lukea. Vastaus oli harvinaisen yksimielinen eli 100% ilmoitti mielentilan vaikuttavan. Ehkä seuraavaksi pitäisi kysyä toisinpäin. "Vaikuttaako kirja siihen, millainen mielentilasi on ? " 

Joka tapauksessa. Aprikoosiyöt ei ole liian imelä rakkaustarina, vaikka suuria tunteita ja hekumaa sivuilta löytyykin. Se ei myöskään ole dekkari, sillä päähenkilö ei varsinaisesti lähde aktiivisesti selvittämään rikosta. Kirja on mukava sekoitus "dekkarihkoa viihdettä". 

Ihan parasta ja ehkä se eniten mieltä hoitava osuus oli Italia. Auringon lämpö, kukkien tuoksu ja se verkkaisen elämäniloinen ilmapiiri. Pakostakin tuli itsellekin rennonmpi olo. Tuli myös ikävä etelään, vaikka tiedänkin kesällä reissussa tekeväni pääasiassa töitä ja ihan samalla tahdilla kuin täällä.  

Nytkin pitäisi tehdä töitä. Ehkä siis siirryn tuonne toisen koneen viereen. Onneksi eivät viikot ole veljeksiä ja nyt pitäisi ehtiä myös hengittämään. 


17.4.2021

(Luku)päiväkirja: Huomaanko, milloin kirja ei tee minulle hyvää ?

Lauantai 17.4.2021

Takana on muutama sellainen työviikko, että aikaisempi keväinen kiireestä valittaminen tuntuu ihan vitsiltä. Kun torstai-iltainen asiakkaan johtoryhmäesitys oli takana ja perjantaina piti käydä läpi ensi viikon dokumenttia, ei siitä tullutkaan oikein mitään. 

Väkisin runnoin läpi pakolliset tehtävät. Aivot olivat yhtä tahmeaa mössöä, jotka valuivat keskittymistä vaativien laskelmien yli ja ohi pysähtymättä oikeisiin kohtiin. Onneksi on maanantai ja tiistai. 

Juuri tällaisina viikonloppuina sitä toivoisi Plan B:n olevan vähän todennäköisempi, mutta en taida lottovoiton varaan edelleenkään kovin paljon laskea. 

Älkääkä käsittäkö väärin. Minua haitannut kuukausien kyllästyminen ja turhautuminen on vaihtunut varsin mielenkiintoisiin projekteihin. Paine vaan on kova ja välillä pitäisi ehtiä palautumaankin. 

Lienee turha mainitakaan, että lukeminen on jäänyt satunnaiseen äänikirjakuunteluun. Ehkä satunnainen on väärä sana. Olen aika systemaattisesti kuunnellut tauoilla ja iltaisin Joonatan Tolan omaelämäkerrallista perhetarinaa Punainen planeetta. Jäljellä on enää vajaat kolme tuntia, mutta tänään rupesin ensimmäistä kertaa miettimään kirjavalintani järkevyyttä. 

Tarina on hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoisella tavalla keveydellä etäännyttävä, mutta silti. Onhan tuo nyt kauhean masentava kuvaus aika hirveästä lapsuudesta täysin tasapainottomien vanhempien hoteissa. Aloin epäilemään kirjan vaikuttavan omaan mielialaani ja käytökseeni, kun huomasin aamulla olevani ärtyisä. Kiukuttelin pojille huoneiden siivottomuudesta (aiheesta tosin) ja omakin saamattomuuteni otti suunnattomasti päähän. Koti on tietysti karseassa kunnossa, kun kaikki ovat vain tehneet töitä tai koulua, mutta ehkä levottomuuteni ja äkkipikaisuuteni ei ollutkaan pelkästään väsymyksestä johtuvaa. 

Elän helposti lukemiseni mukana. Toisinaan kirjoitukseni heijastaa minuun vaikuttaneen kirjan tyyliä, onnellinen tarina saa hyrisemään, jännittävä puhdistaa mielen turhasta hötkyilystä ja ehkä nyt ahdistava tarina luo epätervettä jännitettä väsymystilaan. Vika ei ole kirjassa, vaan todennäköisesti väärässä hetkessä. Myötätuntoa ja turhauttavaa halua muuttaa menneisyyttä ei ole hyvä kerätä itseensä, kun jo muutenkin on väsymyksen rajoilla. 

Testataan. Taidan vaihtaa taas johonkin kevyeen. Löytyisiköhän jotain hötöä romanttista ? Tai sitten vaan joku peruslempeä cozy mystery? 


Koetteko te muut kirjojen vaikuttavan mielialaan ja käytökseen ? 

Ei ehkä aina, mutta joissain tietyissä tilanteissa  tai oloissa ? 


p.s. Vähän myöhemmin : Latasin Elisa Kirjan alesta nyt Koboon Vera Valan Aprikoosiyöt ja Enni Mustosen Näkijän. Eiköhän noilla tule taas parempi  mieli (eivätkä vielä jäljellä olevat sotkutkaan osu silmiin Koboa lukiessa :-) 

Välillä syödäänkin - kaksi herkkua muistiin

 Kokkausjumini ei varsinaisesti ole mihinkään kadonnut, mutta selvästi ruokakirjoja lukemalla / kuuntelemalla saa edes jotain liikettä ruokainspiraatioista vastaaviin aivosoluihin. Pitää laittaa ylös viime aikoina tehtyjä ja  maisteltuja reseptejä, jotka pääsivät oikein yllättämään herkullisuudellaan. Lisäksi ne ovat kevääseen sopivia herkkuja ja kasvispainotteisuudellaan kovasti trendikkäitäkin. 



1) Pääsiäisen suosikkisalaatti eli viismauste parsaa ja tee-kananmunia Maku-lehden pohjalla

Viismauste on yksi suosikeistani maustesekoitusten joukossa. Harmillisesti siinä vain on sellainen anismainen sävy, jota Isäntä inhoaa yli kaiken. Siksi olen vähän unohtanut koko herkun. Onneksi Maku-lehti muistutti, sillä Isännän Ranskassa olon myötähän on oiva tilaisuus ottaa se takaisin repertuaariin. 

Parsaakin on viime aikoina tullut syötyä sen verran monta kertaa kinkkuun käärittynä, että vaihtelu tekee hyvää (vaikka toki kinkun kanssa onkin herkkua). 

Tämä oli herkkua seuraavan päivän jämälounaanakin. 

1 nippu parsaa
kourallinen kokonaisia sokeriherneen palkoja
oliiviöljyä
2rkl hoisinkastiketta
2rkl kookossokeria
1tl kiinalaista viismaustetta

lisäksi: 
vuonankaalia
Teriyaki-kastikkeella kuorrutetta uunilohta (eli pistä kastike lohifileen päälle ja uuniin 200 asteeseen 15-20min... ) 
suolaa ja pippuria 
Teessä keitettyjä kypsiä kananmunia
majoneesia

Keitä kananmunat. 
Kypsennä lohi. 

Valmista parsat. Napsauta kuiva varren tyviosa pois ja leikkaa parsat 2-3 osaan. Sekoita marinadin ohjeet ja kieritä parsapalat marinadissa. Sekoita joukkoon vielä paloiksi leikatut sokeriherneet. Kaada uunivuokaan ja paahda 200 aseisessa uunissa noin 10min. 

Huuhtele vuonankaali, kuivaa ja levitä tarjoiluastiaan. Lisää päälle parsa ja palkopalat. Kuori ja halkaise munat ja asettele salaatin päälle. Halutessasi voit tehdä mimosamunia tai vain laittaa pienen lusikallisen majoneesia muutaman munanpuolikkaan päälle. Valuta päälle vielä parsan marinadia vuoasta ja viimeistele suolalla ja pippurila. Maista kuitenkin ennen, minusta tuo ei tarvinnut enempää suolaa, mutta makuasia... 


#parastareseptiä ja maailman paras hapanimeläkastike

Jokin aika sitten tulin tilanneeksi 10 ruokavaikuttajan yhdessä keräämän reseptikokoelman. Siis kymmenen parasta reseptiä kymmeneltä tunnetulta bloggaajalta. Kyllähän nuo reseptit varmaan löytyvät myös heidän blogeistaan, mutta on ihan kiva lukea kokoelmia. 

PDF-muotoisen reseptikirjan voi halutessaan tilata täältä (hinta 16.95€). Toimi hyvin tabletilta luettaessa myös keittiössä. 

Listalta löytyy monta houkuttelevaa herkkua, mutta ihan ensimmäiseksi silmiin tarttui Oona Poutiaisen Maailman paras hapanimelä tofu. 

Punainen kastike on kiinalaisissa ravintoloissa heikkouteni. Melkein nuolen lautaset puhtaaksi. 

Muutaman kerran olen kokeillut jotain reseptejäkin, mutta aina on jäänyt jotain puuttumaan. Nyt ei - ihan huikea resepti. Tosin jotain aina tulee muutettua. Nyt todettiin, että ehkä sittenkin tarjoilemme kastikkeen erikseen ja ilman ananasta. Sen voi laittaa vaikka sitten seuraavana päivänä pizzaan... Pikkuisen tein ehkä myös etikkaisemman version ja siirappikin vaihtui. 

Hapanimeläkastike neljälle

2 pienen ananastölkin mehu 
2 rkl ketsuppia
4 rkl agavesiirappia
4-5 rkl riisiviinietikkaa
2-3 rkl soijaa 
2 rkl Maizenaa ja sama määrä vettä

Sekoita kastikkeen ainekset kattilassa ilman Maizenaa, joka pitää ensin sekoittaa veteen ja sitten vasta hiljalleen valuttaa kastikkeeseen. Sekoittele vispilällä ja kuumenna varovasti kunnes kastike paksunee eikä maistu enää Maizenalle. Tarkista maku. 

Seuraksi voi sitten paistaa pannulla kasviksia - vaikka paprikaa, herneenpalkoja jne. Maizenan, suolan ja pippurin sekoituksessa kieritetyt ja seesamiöljyssä paistetut painon alla kuivatut tofupalatkin ovat herkkua. Päälle kevätsipulia ja seesaminsiemeniä. Alle riisipeti. 

No niin, nyt ovat reseptit muistissa. Näihin meinaan tullaan palaamaan vielä monta kertaa. 

11.4.2021

(Luku)päiväkirja: Monikanavaisia kokemuksia

 

Keli on juuri tällainen - eli sitä ja tätä ja vähän tuota päälle

Lauantai 10.4.2021

Olen työssäni tekemisissä asiakaskokemusten määrittelyn kanssa ja päivän sana on monikanavaisuus. Pitäisi pystyä tuottamaan samaa elämystä oli asiakas sitten yhteydessä puhelimitse, netissä, sähköpostilla tai missä muussa kanavassa tahansa. 

Hieman huvittuneena tässä totesin ilahtuvani monikanavaisuudesta myös vapaa-ajalla. Kuuntelin nimittäin Samin Nosratin Salt, Fat, Acid and Heat - ruokakirjan, jonka mukana Audiblessa oli myös pdf-dokumentti lisämäärityksineen ja taulukoineen täydentämässä kuuntelukokemusta ja muistilistaksi. Kun sitten vielä satuin bongaamaan Netflixistä kirjaan liittyvän neliosaisen dokumenttisarjan, hykertelin tyytyväisenä. Kyllä tuossa monikanavaisuudessa kokemuksen täydentämisessä on oikeasti jotain perää. 

Sitä paitsi, kyllähän sitä melko usein tulee etsittyä netistä kaikenlaista tietoa luvussa olevaan kirjaan tai sen kirjoittajaan liittyen. Kokemuksen täydentämistä sekin. 

Murder at the Mousetrap cozy mysteryn ja ruokakirjan jälkeen aloitin kuuntelemaan Joonatan Tolan kirjaa Punainen planeetta. Tyyli on jännästi kepeän ja ironisen sekoitous, vaikka oletan jo nyt melkoisen julman tarinan etenevän vielä tästäkin tummempiin sävyihin. Mielenkiintoinen ja ainakin toistaiseksi hyvin kirjoitetun oloinen, mutta olen tosiaan vielä melko alussa. 

Iltaisin olen  huomannut kaipaavani ihan perusdekkaria. Mikään ei irrota yhtä hyvin ajatuksia pitkien työpäivien kiemuroista ja kysymyksistä kuin vetävä tarina, jossa selvitetään jotain ihan muuta kuin projektiestimaatteja tai sopimusklausuuleja. Jyrki Erran Lyijyvalkoinen toimii tässä erinomaisen hyvin. Italia ja taidemiljöö ovat tietysti suurta plussaa. Lisäksi tähänkin kirjaan liittyy lisäkokemus, josta lisää myöhemmin. Olen pääsemässä matkalle! 

Onneksi tämä(kään) dekkari ei ainakaan vielä ole liian pelottava. Eilen myrsky jaksoi riehua vielä illallakin niin, että olisivat saattaneet liian jännittävät tapahtumat kertyä peltisen kattoreunan kolinan myötä myös uniin. Vanhan talon saunakamarissa, jossa makuuhuoneeni on, myös ovet liikahtelevat myrskysäällä vedon mukana. Ei parane kauheita kummitustarinoita lueskella kuin kauniilla kelillä.

 


Sunnuntai 11.4.2021

Aurinko paistaa, joten Pokemon GO vei meitä kiertelemään ulos. Tuuli vähän jäädytti sormia, mutta selvittiin rantaa vältellen. Ei tarvinnut mennä merituulen purtavaksi. 

Lukenut en ole sivuakaan, mutta Punainen planeetta on äänikirjana vienyt minut mukanaan. Tarina on karmaiseva, mutta kirjoitettu helpoksi kuunneltavaksi. Neljä tuntia on mennyt. Nyt voisi olla tauon paikka - ja päiväunien. Väsyttää luvattoman paljon.  Unet jäävät öisin lyhyiksi ja rikkonaisiksi. Stressi mitä ilmeisimmin painaa jonkin verran. 

Aurinko tuo sentään energiaa ja kesäkuun Ranska-visiitin odotus piristää mieltä. Enää kahdeksan viikkoa ja päästään kuopuksen kanssa isännän luo. Toivottavasti. 


Loppuun luettuja: 

Samin Nosrat: Salt, Fat, Acid, Heat - Mastering the Elements of Good Cooking 
Äänikirja Audiblesta lukijana kirjoittaja itse
Netflixissä sarja SaltFatAcidHeat 

Helena Marchmont: Murder at the Mousetrap 
Nextory 
Cozy mystery, jossa päähenkilö palaa lapsuutensa kesien pieneen englantilaiseen kylään. Tädiltä peritty talo tuo mukanaan myös tädin ystävät kylästä ja ennen kuin huomataankaan on päähenkilö värvätty paikalliseen teatteriryhmään ja samalla hän sotkeentuu myös hämäräperäisen kuolemantapauksen selvittelyyn. 
Huvittavinta tämän kirjan osalta oli oma eksymiseni aikakausissa. Olin aivan lukemassa jonnekin viime vuosisadan alkupuolelle sijoittuvaa kirjaa, kunnes päähenkilö otti taskustaan kännykän... Kertonee jotain kuvaustyylistä (tai englantilaisista pikkukylistä).