2.5.2021

Kuoleman kulissit

 

Olen elämäni aikana todennäköisesti lukenut satoja dekkareita... 

Tulipa sanottua vahvasti. Pitää tarkistaa. Hetki. 

Ei, kun se olikin alakanttiin. Pian voin jo sanoa tuhansia, sillä jo tästä blogista löytyy tunnisteella dekkari yli 1700 postausta. Joukossa toki voi olla muutakin dekkareihin liittyvää kuin itse kirjoja, mutta toisaalta olen myös usein kirjoittanut samassa postauksessa useammasta. Puhumattakaan tietysti siitä, että luin jo aika monta vuotta (vuosikymmentä) ennen koko blogin aloittamista. 

EDIT: Ja niin sitä mentiin luvuissa metsään. Eihän Blogger mitään laskea osannut. Artikkeleita on kaikkiaan 1700 ja niistä noin äkkiseltään laskemalla vain vajaat 300 dekkaritagilla. Silti olen todennäköisesti lukenut tuhansia dekkareita, sillä en ole blogannut kaikkia lukemiani, monessa artikkelissa on useampi kirja ja tosiaan luin dekkareita jo ihan lapsena ja siis vuosikymmeniä ennen blogin aloittamista. 

Voimme siis kaiketi olla samaa mieltä siitä, että kaikenlaisia dekkareita olen tullut lukeneeksi. On siis suhteellisen harvinaista, että koen dekkarin jotenkin genressään erilaiseksi. Kun niin käy, tunnen riemastunutta löytämisen iloa. 

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Anniina Tarasovan esikoinen Venäläiset tilikirjani riemastutti ja pääsi yllättämään. Kuoleman kulissit jatkaa Reija Wrenin seikkailuja, joten jotain jo tiestin odottaa, mutta silti ei tässäkään oltu kaavoihin kangistuttu. Maantieteellisestikin piiri laajentui Kyprokselle saakka, sillä tarina alkaa sieltä. Murhalla tietenkin. 

Businesschicklitjännäri luokittelin Venäläiset tilikirjani. Tässä on ehkä vähän vähemmän chick litiä, vaikka osittain hahmoissa onkin havaittavissa pientä pehmenemistä. Lukemisesta on jo vähän aikaa ja huomaan parhaiten muistavani kuvaukset työoloista ja Reijan ajatukset bisneksen johtamisesta tai haasteista työntekijöiden kanssa. Itse kansainvälisessä liikemaailmassa koko työurani luovineena tuo ei liene mikään yllätys.

Reijan esimies siis kuolee ennen kuin Reija edes pääsee aloittamaan uudessa positiossa ja sitten pohditaan kuolemaan johtaneita syitä, jotka (ei niin yllättäen) johtavan petoksen jäljille. Yrityskaupat eivät olekaan ihan kuvitellun suoraviivaiset ja hämäräpeliä löytyy suunnasta jos toisesta. Kaikenlisäksi Konstantin palaa kuvioihin. 

Niin, Konsta... hänessä juuri on havaittavissa pieniä säröjä kovan kuoren pinnassa, mutta... Eniten jäin pohtimaan Tarasovan kuvausta organisaatiodynamiikasta. Mies palkataan johtajaksi ja hänen oletetaan suoraan olevan ylimmäisenä, vaikka varsinainen osaaminen olisi toisella (naisen) suunnalla. Tämän tunnistan. Naisena joutuu aina puskemaan tullakseen vakavasti otettavaksi, päästäkseen piireihin. Usein odotetaan naisen toimittavan esim. materiaalit ja strategiasisällöt, joista herrat sitten keskustelevat.

Kärjistän, mutta vain hieman. Olen  huomannut näin etäaikana tämän korostuvan. Kuulen välillä jälkikäteen keskusteluista, joiden lopputulemana sitten odotetaan minun toimittavan materiaalit. Herroilla kun ei ole tarkkaa käsitystä sen paremmin kokonaisuudesta kuin yksityiskohdista, niin joutuvat lopulta tulemaan luokseni. Minä siis en kelpaa keskustelemaan ja suunnittelemaan, mutta toki toimittamaan sisällön, tai jos olenkin mukana keskustelussa niin lopullinen "käsityö" jää minun kontolleni.

Ottaako päähän? Kyllä. Jaksanko taistella? Nykyään vähemmän. Voimat eivät yksinkertaisesti riitä. Joskus mietin, onko tässä työmäärässä oikeasti taktiikkaana vaientaminen. Liian kiire saada aikaiseksi, että ehtisi edes tunnistamaan kieroutunutta dynamiikkaa. Ehkä pitäisi viheltää peli poikki ja yksinkertaisesti kieltäytyä toimittamasta. Itseasiassa jotain tuollaista olen viime viikkoina tehnytkin. Äänensävyni on tiukentunut ja resurssipyyntöjeni volyymi noussut. Katsotaan, miten käy.

Nyt olin vähän epäreilu. Ympärilläni on ihan mahtavia kollegoja, niin miehiä kuin naisia. Kaikilla myös on ihan järjetön kiire, koko ajan. Eikä ylläoleva koske kaikkien tiimien toimintaa. Paljon on kiinni mukana olevista ihmisistä. Väsymys saa liioittelemaan, mutta vain osittain ja vain vähän. 

Noin sitä mentiin sivupoluille itse aiheesta eli kirjasta, joka oli oikein viihdyttävä dekkari. Pidin siitä ja huolimatta työelämä-assosiaatioista lukeminen oli rentouttavaa. Toivottavasti Reijan seikkailut jatkuvat. 

1.5.2021

(Luku)päiväkirja: Turboauto, huhtikuun luetut ja laiturilukemistoa

Lauantai 1.5.2021 Vappu rauhallisesti kotona 

Vappua juhlittiin (juhlitaan) rauhallisesti kotona. Herkkuja ja Mario Kartia. Tekee hyvää, sillä yleisesti ottaen teemana on viime aikoina taas ollut "liikaa töitä". Ei kai tässä muuta. Lisäksi aurinkoa ja vähän räntää.  Normaali kevät siis.  

Auton hajoaminenkin alkaa jo tuntua normaalilta. Näköjään muutaman kuukauden välein on jotain. Ihan kuin kaara olisi odottanut "yhden aikuisen" -asetelmaa ja ruvennut sitten temppuilemaan. Viimeksi oli ongelmia renkaan kanssa, sitä ennen valot eivät toimineet. Tällä kertaa kuului ensin vain pientä pärinää, sitten mentiin jo turboasetuksille. Kaasua painaessa tuli mieleen amerikanrautojen kortteliralli. Poskeni kuumottivat valoista lähtiessä ja kaipasin tummennettuja laseja myös etuikkunoihin... 

Lopputuloksena auto odotti ensin pari viikkoa huoltoaikaa ja nyt sitten odotellaan puuttuvaa osaa. Todennäköisesti tämän auton aika meidän perheessämme on nyt ohi. Tosin onhan tuo Qashqai+2 meitä jo kymmenen vuotta palvellutkin varsin uskollisesti. Kivan ketterä ja silti vakaa. Olen tykännyt, mutta hermoni eivät kestä vanhan auton kommervenkkejä. Nyt laitetaan kuntoon, katsastetaan ja sitten auto lähtee kärsivällisemmälle ja autoista enemmän tietävälle käyttäjälle. 

Aikansa kutakin. Nyt pitäisi keksiä, mikä auto seuraavaksi ? Suosituksia ? Sähköauto olisi kiva, mutta ei taida mahtua budjettiin. Niin, ja jos jotakuta kiinnostaa ostaa tämä nykyinen, niin pistäkää viestiä. Hyvin huollettu, huonosti pesty... 


Sitten ihan muihin asioihin ja niihin kirjoihin 

Jonkunlainen merkkipaalu tuli huhtikuussa saavutettua. Kävin ensimmäistä kertaa vuoteen kahvilla oikein kahvilassa odotellessani Totoa Taidekoulusta. Jotain positiivista siis julkisilla liikkumisessa, kun ei kiidä tukka putkella edestakaisin. WeeGeen uusi kahvila Zoceria oli mukava tuttavuus ja sekä kahvi että mantelicroissant herkullisia. Lisäksi kahvilassa oli kivan väljää ja korkea, iso aulatila loi ainakin illuusion tilasta ja turvallisuudesta. 

Yllättäen olen myös ehtinyt lukemaan jonkin verran. Kirjoittamaan en, joten katsotaan nyt kerralla paitsi viimeiset pari viikkoa, myös koko huhtikuun lukusaldo. Se ei ole yhtään hullumpi. Kaikkiaan tuli luettua loppuun 8 kirjaa. 


Joukossa on kaksikin kirjaa, joihin liittyen nautin muustakin kirvasta kuin lukemisesta. Samin Nosratin Salt, Fat, Acid, Heat -kirjaan perustuva Netflixin sarja, oli tosi kivaa katseltavaa ja Jyrki Erran Lyijyvalkoinen - dekkarin myötä pääsin virtuaaliselle vierailulle Italiaan. Ihan huippua. 

Stressi ja pienoinen alakulo vaativat myös järeitä keinoja lukemisen osalta. Joonatan Tolan perhehelvettikuvaus jäi hetkeksi tauolle ja jatkoin Italian maisemissa romanttisen mysteeriromaanin myötä. Aprikoosiyöt oli todellinen täsmälääke työperäiseen lamaannukseen, vaikka yölukeminen sitten vähän painoikin keskellä viikkoa. Samaa mielenkohotusta tarjosi Enni Mustosen Syrjästäkatsoja-sarjan viimeisin osa Näkijä.  Se oli taattua historiallisen kirjallisuuden laatua ja Hollywoodin kimallus vei mukavasti pois arjen harmaudesta. 

Toki kuuntelin loppuun myös Punainen planeetta-romaanin. Se tosin tuntui jossain kohtaa jo vähän pitkältä. Samanlaisia kohtauksia yksi toisensa perään. Pieni tiivistäminen olisi ehkä ollut hyväksi, vaikka miten sitä kai elämää tiivistäisi. Lukijaa se ehkä olisi kuitenkin helpottanut. 

Muuten äänikirjoissa on menty aika kevyellä Murder at the Mousetrap on englantilaista kylää nykyajassa ja London Callin puolestaan siirtää hurmaavan, arvoituksia ratkaisevan pariskunnan pienestä englantilaisesta kylästä vaihteeksi Lontooseen. Molemmat erittäinkin piristävää ja leppoisaa kuunneltavaa.

Mark Morrisin The Wolves of London osoittautui jännäksi yhdistelmäksi synkkää dekkaria, aikamatkailua ja fantasiaelementtejä. Tarina jäi ihan kesken, joten pitänee kuunnella myös trilogian muut osat. 


Vielä laiturilukemistosta 

Sitä tässä nyt vähän ihmettelen, että mitäs lukulistaa sitä nyt tekisi kesäksi ? Kaksi listalla ollutta kun näköjään on tullut jo luettua. Tällä hetkellä koottu laiturilukemistoni näyttää tältä. Selvästi ainakin dekkareita puuttuu vielä. 

  • Vera Vala : Aprikoosiyöt
  • Enni Mustonen: Näkijä 
  • Anneli Kanto: Rottien pyhimys
  • Sara Medberg: Hurmuriherttua 
  • Silvia Hosseini:  Tie, totuus ja kuolema 
  • Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa 
  • Jatkoa Marcel Proustin À la recherche du temps perdu

Ehdotuksia Laiturilukemiston jatkoksi ? 


p.s. Laiturilukemisto - Voi käsittää sekä kevyttä ja leppoisaa, että keskittymistä vaativaa. Sellaista lukemista, johon voisi kuvitella uppoutuvansa laiturinnokassa loikoillen aaltojen liplattaessa ja auringon lämmittäessä suloisesti.

19.4.2021

(Luku)päiväkirja: Ihan on olo kuin bileiden jälkeen

 

Maanantai 19.4.2021 

Itse asiassa minun olisi pitänyt kirjottaa näin jo eilen, mutta en saanut aikaiseksi istuttua tietokoneen viereen. Vetämätön olo vei terää koko päivästä. 

Ihan kuin olisi bilettänyt, mutta ei. Minä vain luin kirjaa. 

Myönnetään, luin aika myöhään. Ei sitä vanha näköjään enää kestä yli puolenyön meneviä lukusessioita... Tosin uskallan väittää myös rankalla työviikolla olevan osuutta asiaan. Kooma oli päällä jo perjantai-iltana.

Oli kuitenkin kivaa. Jos lauantaina valittelin mieleen ikävästi vaikuttavaa lukemista, niin itse itselleni määräämä lääke tepsi. Vera Valan Aprikoosiyöt vei ehkä osan yöunistani, mutta virkisti mieltä. 

En tiedä teistä  muista, mutta minulla lukeminen on jonkinlaista terapiaa ja "mielenhuoltoa". Pitää vain osata valita oikea kirja. 

Tai itse asiassa tiedän minä vähän teistäkin. 

Kysäisin Instassa Vaikuttaako mielentila siihen, mitä voi/kannattaa lukea. Vastaus oli harvinaisen yksimielinen eli 100% ilmoitti mielentilan vaikuttavan. Ehkä seuraavaksi pitäisi kysyä toisinpäin. "Vaikuttaako kirja siihen, millainen mielentilasi on ? " 

Joka tapauksessa. Aprikoosiyöt ei ole liian imelä rakkaustarina, vaikka suuria tunteita ja hekumaa sivuilta löytyykin. Se ei myöskään ole dekkari, sillä päähenkilö ei varsinaisesti lähde aktiivisesti selvittämään rikosta. Kirja on mukava sekoitus "dekkarihkoa viihdettä". 

Ihan parasta ja ehkä se eniten mieltä hoitava osuus oli Italia. Auringon lämpö, kukkien tuoksu ja se verkkaisen elämäniloinen ilmapiiri. Pakostakin tuli itsellekin rennonmpi olo. Tuli myös ikävä etelään, vaikka tiedänkin kesällä reissussa tekeväni pääasiassa töitä ja ihan samalla tahdilla kuin täällä.  

Nytkin pitäisi tehdä töitä. Ehkä siis siirryn tuonne toisen koneen viereen. Onneksi eivät viikot ole veljeksiä ja nyt pitäisi ehtiä myös hengittämään. 


17.4.2021

(Luku)päiväkirja: Huomaanko, milloin kirja ei tee minulle hyvää ?

Lauantai 17.4.2021

Takana on muutama sellainen työviikko, että aikaisempi keväinen kiireestä valittaminen tuntuu ihan vitsiltä. Kun torstai-iltainen asiakkaan johtoryhmäesitys oli takana ja perjantaina piti käydä läpi ensi viikon dokumenttia, ei siitä tullutkaan oikein mitään. 

Väkisin runnoin läpi pakolliset tehtävät. Aivot olivat yhtä tahmeaa mössöä, jotka valuivat keskittymistä vaativien laskelmien yli ja ohi pysähtymättä oikeisiin kohtiin. Onneksi on maanantai ja tiistai. 

Juuri tällaisina viikonloppuina sitä toivoisi Plan B:n olevan vähän todennäköisempi, mutta en taida lottovoiton varaan edelleenkään kovin paljon laskea. 

Älkääkä käsittäkö väärin. Minua haitannut kuukausien kyllästyminen ja turhautuminen on vaihtunut varsin mielenkiintoisiin projekteihin. Paine vaan on kova ja välillä pitäisi ehtiä palautumaankin. 

Lienee turha mainitakaan, että lukeminen on jäänyt satunnaiseen äänikirjakuunteluun. Ehkä satunnainen on väärä sana. Olen aika systemaattisesti kuunnellut tauoilla ja iltaisin Joonatan Tolan omaelämäkerrallista perhetarinaa Punainen planeetta. Jäljellä on enää vajaat kolme tuntia, mutta tänään rupesin ensimmäistä kertaa miettimään kirjavalintani järkevyyttä. 

Tarina on hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoisella tavalla keveydellä etäännyttävä, mutta silti. Onhan tuo nyt kauhean masentava kuvaus aika hirveästä lapsuudesta täysin tasapainottomien vanhempien hoteissa. Aloin epäilemään kirjan vaikuttavan omaan mielialaani ja käytökseeni, kun huomasin aamulla olevani ärtyisä. Kiukuttelin pojille huoneiden siivottomuudesta (aiheesta tosin) ja omakin saamattomuuteni otti suunnattomasti päähän. Koti on tietysti karseassa kunnossa, kun kaikki ovat vain tehneet töitä tai koulua, mutta ehkä levottomuuteni ja äkkipikaisuuteni ei ollutkaan pelkästään väsymyksestä johtuvaa. 

Elän helposti lukemiseni mukana. Toisinaan kirjoitukseni heijastaa minuun vaikuttaneen kirjan tyyliä, onnellinen tarina saa hyrisemään, jännittävä puhdistaa mielen turhasta hötkyilystä ja ehkä nyt ahdistava tarina luo epätervettä jännitettä väsymystilaan. Vika ei ole kirjassa, vaan todennäköisesti väärässä hetkessä. Myötätuntoa ja turhauttavaa halua muuttaa menneisyyttä ei ole hyvä kerätä itseensä, kun jo muutenkin on väsymyksen rajoilla. 

Testataan. Taidan vaihtaa taas johonkin kevyeen. Löytyisiköhän jotain hötöä romanttista ? Tai sitten vaan joku peruslempeä cozy mystery? 


Koetteko te muut kirjojen vaikuttavan mielialaan ja käytökseen ? 

Ei ehkä aina, mutta joissain tietyissä tilanteissa  tai oloissa ? 


p.s. Vähän myöhemmin : Latasin Elisa Kirjan alesta nyt Koboon Vera Valan Aprikoosiyöt ja Enni Mustosen Näkijän. Eiköhän noilla tule taas parempi  mieli (eivätkä vielä jäljellä olevat sotkutkaan osu silmiin Koboa lukiessa :-) 

Välillä syödäänkin - kaksi herkkua muistiin

 Kokkausjumini ei varsinaisesti ole mihinkään kadonnut, mutta selvästi ruokakirjoja lukemalla / kuuntelemalla saa edes jotain liikettä ruokainspiraatioista vastaaviin aivosoluihin. Pitää laittaa ylös viime aikoina tehtyjä ja  maisteltuja reseptejä, jotka pääsivät oikein yllättämään herkullisuudellaan. Lisäksi ne ovat kevääseen sopivia herkkuja ja kasvispainotteisuudellaan kovasti trendikkäitäkin. 



1) Pääsiäisen suosikkisalaatti eli viismauste parsaa ja tee-kananmunia Maku-lehden pohjalla

Viismauste on yksi suosikeistani maustesekoitusten joukossa. Harmillisesti siinä vain on sellainen anismainen sävy, jota Isäntä inhoaa yli kaiken. Siksi olen vähän unohtanut koko herkun. Onneksi Maku-lehti muistutti, sillä Isännän Ranskassa olon myötähän on oiva tilaisuus ottaa se takaisin repertuaariin. 

Parsaakin on viime aikoina tullut syötyä sen verran monta kertaa kinkkuun käärittynä, että vaihtelu tekee hyvää (vaikka toki kinkun kanssa onkin herkkua). 

Tämä oli herkkua seuraavan päivän jämälounaanakin. 

1 nippu parsaa
kourallinen kokonaisia sokeriherneen palkoja
oliiviöljyä
2rkl hoisinkastiketta
2rkl kookossokeria
1tl kiinalaista viismaustetta

lisäksi: 
vuonankaalia
Teriyaki-kastikkeella kuorrutetta uunilohta (eli pistä kastike lohifileen päälle ja uuniin 200 asteeseen 15-20min... ) 
suolaa ja pippuria 
Teessä keitettyjä kypsiä kananmunia
majoneesia

Keitä kananmunat. 
Kypsennä lohi. 

Valmista parsat. Napsauta kuiva varren tyviosa pois ja leikkaa parsat 2-3 osaan. Sekoita marinadin ohjeet ja kieritä parsapalat marinadissa. Sekoita joukkoon vielä paloiksi leikatut sokeriherneet. Kaada uunivuokaan ja paahda 200 aseisessa uunissa noin 10min. 

Huuhtele vuonankaali, kuivaa ja levitä tarjoiluastiaan. Lisää päälle parsa ja palkopalat. Kuori ja halkaise munat ja asettele salaatin päälle. Halutessasi voit tehdä mimosamunia tai vain laittaa pienen lusikallisen majoneesia muutaman munanpuolikkaan päälle. Valuta päälle vielä parsan marinadia vuoasta ja viimeistele suolalla ja pippurila. Maista kuitenkin ennen, minusta tuo ei tarvinnut enempää suolaa, mutta makuasia... 


#parastareseptiä ja maailman paras hapanimeläkastike

Jokin aika sitten tulin tilanneeksi 10 ruokavaikuttajan yhdessä keräämän reseptikokoelman. Siis kymmenen parasta reseptiä kymmeneltä tunnetulta bloggaajalta. Kyllähän nuo reseptit varmaan löytyvät myös heidän blogeistaan, mutta on ihan kiva lukea kokoelmia. 

PDF-muotoisen reseptikirjan voi halutessaan tilata täältä (hinta 16.95€). Toimi hyvin tabletilta luettaessa myös keittiössä. 

Listalta löytyy monta houkuttelevaa herkkua, mutta ihan ensimmäiseksi silmiin tarttui Oona Poutiaisen Maailman paras hapanimelä tofu. 

Punainen kastike on kiinalaisissa ravintoloissa heikkouteni. Melkein nuolen lautaset puhtaaksi. 

Muutaman kerran olen kokeillut jotain reseptejäkin, mutta aina on jäänyt jotain puuttumaan. Nyt ei - ihan huikea resepti. Tosin jotain aina tulee muutettua. Nyt todettiin, että ehkä sittenkin tarjoilemme kastikkeen erikseen ja ilman ananasta. Sen voi laittaa vaikka sitten seuraavana päivänä pizzaan... Pikkuisen tein ehkä myös etikkaisemman version ja siirappikin vaihtui. 

Hapanimeläkastike neljälle

2 pienen ananastölkin mehu 
2 rkl ketsuppia
4 rkl agavesiirappia
4-5 rkl riisiviinietikkaa
2-3 rkl soijaa 
2 rkl Maizenaa ja sama määrä vettä

Sekoita kastikkeen ainekset kattilassa ilman Maizenaa, joka pitää ensin sekoittaa veteen ja sitten vasta hiljalleen valuttaa kastikkeeseen. Sekoittele vispilällä ja kuumenna varovasti kunnes kastike paksunee eikä maistu enää Maizenalle. Tarkista maku. 

Seuraksi voi sitten paistaa pannulla kasviksia - vaikka paprikaa, herneenpalkoja jne. Maizenan, suolan ja pippurin sekoituksessa kieritetyt ja seesamiöljyssä paistetut painon alla kuivatut tofupalatkin ovat herkkua. Päälle kevätsipulia ja seesaminsiemeniä. Alle riisipeti. 

No niin, nyt ovat reseptit muistissa. Näihin meinaan tullaan palaamaan vielä monta kertaa. 

11.4.2021

(Luku)päiväkirja: Monikanavaisia kokemuksia

 

Keli on juuri tällainen - eli sitä ja tätä ja vähän tuota päälle

Lauantai 10.4.2021

Olen työssäni tekemisissä asiakaskokemusten määrittelyn kanssa ja päivän sana on monikanavaisuus. Pitäisi pystyä tuottamaan samaa elämystä oli asiakas sitten yhteydessä puhelimitse, netissä, sähköpostilla tai missä muussa kanavassa tahansa. 

Hieman huvittuneena tässä totesin ilahtuvani monikanavaisuudesta myös vapaa-ajalla. Kuuntelin nimittäin Samin Nosratin Salt, Fat, Acid and Heat - ruokakirjan, jonka mukana Audiblessa oli myös pdf-dokumentti lisämäärityksineen ja taulukoineen täydentämässä kuuntelukokemusta ja muistilistaksi. Kun sitten vielä satuin bongaamaan Netflixistä kirjaan liittyvän neliosaisen dokumenttisarjan, hykertelin tyytyväisenä. Kyllä tuossa monikanavaisuudessa kokemuksen täydentämisessä on oikeasti jotain perää. 

Sitä paitsi, kyllähän sitä melko usein tulee etsittyä netistä kaikenlaista tietoa luvussa olevaan kirjaan tai sen kirjoittajaan liittyen. Kokemuksen täydentämistä sekin. 

Murder at the Mousetrap cozy mysteryn ja ruokakirjan jälkeen aloitin kuuntelemaan Joonatan Tolan kirjaa Punainen planeetta. Tyyli on jännästi kepeän ja ironisen sekoitous, vaikka oletan jo nyt melkoisen julman tarinan etenevän vielä tästäkin tummempiin sävyihin. Mielenkiintoinen ja ainakin toistaiseksi hyvin kirjoitetun oloinen, mutta olen tosiaan vielä melko alussa. 

Iltaisin olen  huomannut kaipaavani ihan perusdekkaria. Mikään ei irrota yhtä hyvin ajatuksia pitkien työpäivien kiemuroista ja kysymyksistä kuin vetävä tarina, jossa selvitetään jotain ihan muuta kuin projektiestimaatteja tai sopimusklausuuleja. Jyrki Erran Lyijyvalkoinen toimii tässä erinomaisen hyvin. Italia ja taidemiljöö ovat tietysti suurta plussaa. Lisäksi tähänkin kirjaan liittyy lisäkokemus, josta lisää myöhemmin. Olen pääsemässä matkalle! 

Onneksi tämä(kään) dekkari ei ainakaan vielä ole liian pelottava. Eilen myrsky jaksoi riehua vielä illallakin niin, että olisivat saattaneet liian jännittävät tapahtumat kertyä peltisen kattoreunan kolinan myötä myös uniin. Vanhan talon saunakamarissa, jossa makuuhuoneeni on, myös ovet liikahtelevat myrskysäällä vedon mukana. Ei parane kauheita kummitustarinoita lueskella kuin kauniilla kelillä.

 


Sunnuntai 11.4.2021

Aurinko paistaa, joten Pokemon GO vei meitä kiertelemään ulos. Tuuli vähän jäädytti sormia, mutta selvittiin rantaa vältellen. Ei tarvinnut mennä merituulen purtavaksi. 

Lukenut en ole sivuakaan, mutta Punainen planeetta on äänikirjana vienyt minut mukanaan. Tarina on karmaiseva, mutta kirjoitettu helpoksi kuunneltavaksi. Neljä tuntia on mennyt. Nyt voisi olla tauon paikka - ja päiväunien. Väsyttää luvattoman paljon.  Unet jäävät öisin lyhyiksi ja rikkonaisiksi. Stressi mitä ilmeisimmin painaa jonkin verran. 

Aurinko tuo sentään energiaa ja kesäkuun Ranska-visiitin odotus piristää mieltä. Enää kahdeksan viikkoa ja päästään kuopuksen kanssa isännän luo. Toivottavasti. 


Loppuun luettuja: 

Samin Nosrat: Salt, Fat, Acid, Heat - Mastering the Elements of Good Cooking 
Äänikirja Audiblesta lukijana kirjoittaja itse
Netflixissä sarja SaltFatAcidHeat 

Helena Marchmont: Murder at the Mousetrap 
Nextory 
Cozy mystery, jossa päähenkilö palaa lapsuutensa kesien pieneen englantilaiseen kylään. Tädiltä peritty talo tuo mukanaan myös tädin ystävät kylästä ja ennen kuin huomataankaan on päähenkilö värvätty paikalliseen teatteriryhmään ja samalla hän sotkeentuu myös hämäräperäisen kuolemantapauksen selvittelyyn. 
Huvittavinta tämän kirjan osalta oli oma eksymiseni aikakausissa. Olin aivan lukemassa jonnekin viime vuosisadan alkupuolelle sijoittuvaa kirjaa, kunnes päähenkilö otti taskustaan kännykän... Kertonee jotain kuvaustyylistä (tai englantilaisista pikkukylistä).

Joskus äiti nauraa, joskus ei

kuva WSOY (Anton Lipasti)
 Nuorille kohdennetut kirjat ovat tyylillisesti välillä vaikeita. "Mukahauska" ei aina naurata ja hauskan ja "mukan" välinen ero on hiuksenhieno. Toisinaan mietin, onko ero minun aikuisen mielessäni vaiko tekstissä. Välillä käy nimittäin niinkin, että Totoa naurattaa vaikka minua ei. Malliesimerkki sukupolvien välisestä erosta lienee Neropatin päiväkirja - tosin Totollakin kesti muutaman kirjan verran ennen kuin hän alkoi oikeasti pitämään ja into hiipui melko nopeasti. 

Viime aikoina meitä molempia naurattaneista kirjoista minusta hauskimmat ovat olleet Lipastin isä/poika yhdistelmällä kirjoitetun Oskari Onniston uskomattomat seikkailut-sarjan kaksi osaa. Niissä mennään juuri hauskan ja ärsyttävän rajamailla, mutta jotenkin vältetään itsestäänselvyyksien toisto ja lukijaa aliarvioivat välihuomautukset. Ehkä kuvittajana toiminut Anton on karsinut isänsä pahimmat kielikukkaset. 

Anton Lipasti, Roope Lipasti : Luutarhurin tapaus ja Leprankukka 
Kirjastosta 

kuva WSOY (Anton Lipasti)
Oskarille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Ensimmäisessä osassa lähdetään luokkaretkelle Oskarin isän johtamaan kaivokseen ja sieltä löytyy omituinen hahmo. Hahmon lähdettyä karkuretkelle tarvitaan myös luokkakavereiden apua, jotta hässäkkää aiheuttava otus saadaan palautettua, minne se kuuluu. 

Toisessa osassa puolestaan joudutaan taas tekemisiin kauhean rehtori Limataisen kanssa. Pitäähän ihmiset pelastaa hirvittävän leprankukan vaikutuksilta vaikka siemenet ovatkin levinneet jo kaikkialle. Leprankukan vaikutus oli muuten sellainen, että minuakin vähän puistatti. En ole ehkä kaikkein modernein äiti, mutta 50-luvun asetelmiin en todellakaan halua palata. 

Tarinat ovat tietysti täysin villejä ja epäuskottavia, mutta eipä tässä mitään realismia kirjoitetakaan. Kaikenlaista vähän noloakin sattuu, mutta päällimmäisenä on mukavan hyväksyvä sävy. Kukaan ei ole oikeasti ilkeä ja kaverit ottavat nolot tilanteet ennemminkin ystävällisesti auttaen kuin ilkeästi hohottaen. Sehän sopii ainakin minulle vallan mainiosti. 

Kaikkiaan siis mukavia pikavälipaloja äidillekin. Jostain syystä Toto aivan ehdottomasti halusi minun lukevan nämä. En tiedä, miksi. Ehkä kyseessä oli jonkinlainen äiti-testi. Taisin läpäistä, kun kerran osasin nauraa oikeissa kohdissa. 


kuva Tammi (Johanna Rojola)

Maria Laakso: Taltuta klassikko 

Äänikirja Nextorysta 
lukijana : Pirjo Heikkilä

Tämän kirjan konsepti on tosi hauska. Otetaan kirjallisuuden klassikoita ja muokataan niistä juttua ymmärrettävässä  ja helposti lähestyttävässä muodossa - nuorille siis. 

Minun täytyy myöntää, etten tyylillisesti tainnut olla kohderyhmää. Pidin kyllä siitä, miten klassikoita kuvattiin, mutta kiemurtelin kuunnellessani lukijalle heitettyjä välihuomautuksia ja kommentteja. Ne kuulostivat jotenkin päälleliimatuilta, ihan siltä kuin aikuinen yrittäisi puhua "nuorten kieltä". Saatoin sieluni silmillä nähdä omien teinieni ilmeet, jos yrittäisin samaa. Ne selän takana veljeen luodut silmäykset... 

Tunne saattoi tietysti johtua formaatista. Äänikirjan lukijassa ei ollut mitään vikaa, mutta ehkä tekstin "opettavaisuus" jotenkin korostuu kuunnellessa aikuista lukemassa. Voi olla, että kirja toimii paremmin kuvituksen tukiessa luettua tekstiä. En tiedä, ehkä pitää joskus kokeilla ja kysyä jälkikasvulta kommentteja. 

Nyt olen taas jonkun aikaa keskittynyt "aikuisten kirjoihin". Totonkin lukuinto on ollut vähän niin ja näin. Lähinnä hän on tainnut viime aikoina koittaa saada selvää sarjakuvista ranskaksi. Tai no, luki hän myös tabletilta Nextory-kirjoja koulun lukudiplomiin. Ihan hyvä sekin tietysti, mutta olisiko lisää jotain hyviä lukuvinkkejä krantulle kymmenvuotiaalle lukijalle? 

4.4.2021

(Luku)päiväkirja : Puoli vuosisataa on pitkä aika

 


Pääsiäisen pelottavin noita kuvassa, vaikkakin kyllä hyvällä tuulella pihapuuhastelun jäljiltä. 


Pitkäperjantai 2.4.2021 

Puoli vuosisataa on pitkä aika, eikä sitten kuitenkaan. Eihän tässä ole oikein kerinnyt vielä mitään. Paitsi tietysti nuo pojat, jotka ihan oikeasti ovat suurin saavutukseni ja ylpeydenaiheeni.  

Jonkunlaisen kriisin tässä kai kuitenkin on saanut mieleensä aikaiseksi. Ihan kuin ei pandemiassa olisi tarpeeksi, pitää vielä ruveta ikäänsä ihmettelemään.

Jotain pitäisi kai muuttaa, mutta mitä ? 

Eikä tässä ole mitään hätää. On töitä (vähän liikaakin), ihanat lapset, mukava koti ja kuopuksen alkuviikon koronatestikin osoittautui negatiiviseksi. 

Ihmisen mieli on sitten kummallinen. Kun asiat ovat hyvin, pitää ruveta kriiseilemään. Onneksi on kirjat ja viime aikoina myös Pokemonit. Ollaan kuopuksen kanssa vietetty iltaisin laatuaikaa sohvalla vierekkäin. Pari jaksoa kerrallaan. 

Jos olen ihan rehellinen, on lukeminen vähän takkuillut viimeisen viikon aikana, ei tosin yksin ikäkriisin vuoksi. Työpäivät ovat parina viime viikkona nekin taas venyneet. Onneksi alkukuusta lukeminen sujui. Siksi maaliskuun luettujen kirjojen lista on yllättävänkin pitkä. Sain loppuun peräti yhdeksän kirjaa. 



Dekkareita listalta löytyy peräti kuusi. Niiden avulla saa aivot mukavasti rentoutumaan, varsinkin jättäessään liian jännät muille. Cozy mysteryt ovat näinä aikoina minulle ihan riittävän jännittäviä ja niihin olen näköjään aika tiukasti pitäytynytkin. Ruth Galloway, neulovat vampyyrit ja Egyptin kaivaukset sekoittuvat iloisesti taas englantilaiseen kartanoelämään. 

Rachel Cusk toki oli sitten taas toisella tavalla piristävä. Upeasti lyhyistä kuvista koostuva tarina herätti aivoissa joitain osia, jotka ovat viettäneet aivan liian tylsää hiljaiselämää. 

Ikuisuusprojekti How to Eat tuli myös kuunneltua loppuun. Heti perään aloitin seuraavan ruokakirjan eli Salt, Fat, Acid, Heat. Siinä ei ole reseptejä, mutta todella mielenkiintoistia pohdiskelua ruoanlaiton salaisuuksista. 



Sunnuntai 4.4.2021

Tänään kaivettiin Kamado talvikuosista ja grillattiin parsaa kinkkuvyöllä ja karitsapurilaiset. Leikkasin vanhoja ja kuivia osia pois niin rakuunan kuin oreganon alkujen päältä. En ole ikinä tajunnut, että oregano kasvaisi jotenkin monivuotisesti. Kasvaakohan se juuresta vai tippuiko siihen tarpeeksi siemeniä ? Pitänee ottaa selvää. 

Aurinko paistoi ja tuntui keväältä, vaikka tuuli olikin kylmä. Huomenna kuulemma sataa taas räntää. 

Kirjoja olen tänä viikonloppuna aloittanut kolme. Loppuun en ole lukenut yhtään. Kirjahyppely on taas osa todellisuutta. 

Louise Pennyn Three Pines-sarjan toinen osa Kylmän kosketus jatkaa verkkaista ja kiehtovaa kerrontaa, mutta jouluinen tunnelma ei nyt osunut. 

Murder at the Mousetrap jatkaa Cozy Mystery - linjaa. Erehdyin kirjasta. Luulin päätyväni viime vuosisadan alkupuolen seikkailuihin erään sarjan kolmannen osan myötä, mutta sitten kuvaan astui kännykkä... No, on tässäkin englantilainen pieni kylä ja ilmiselvä murha. Katsotaan, mihin kehittyy. 

Jyrki Erran Lyijyvalkoinen osui silmiini kirjabloggaajien keskusteluissa. Siihen liittyy myös virtuaalinen matka, mutta siitä lisää, jos se kohdallani toteutuu. Kuulostaa ainakin mielenkiintoiselta. Kyllä sellaista varten aina yhden dekkarin lukee. Lyijyvalkoinen kulkee taiteen maailmassa ja Italiassa. Mikäs sen parempaa. Sitä paitsi sille myönnettiin Vuoden johtolanka 2021 - palkinto.

Pelkkiä dekkareita lukulistalla näemmä, paitsi se yksi ruokakirja. 

Huomenna on maanantai, mutta koska kyseessä on pääsiäismaanantai, ei tarvitse tehdä töitä. Ihanaa! Harmi, kun tiistaina taas pitää. 

How to Eat eli keittokirja korvissa

Pian syödään taas raparperia!


Minä olin pitkään Nigella-fani ja hyllystäni löytyy rivi hänen kirjojaan. Helpossa ja huolettomasti oikaisevassa kokkaustyylissä vaan on sitä jotain, vaikka välillä sensuelli yösyönti tv-sarjoissa tuntuikin päälleliimatulta ja katsojan vanhetessa alkoi seksistisyydessään vähän ärsyttääkin. Kai siinä sitten aika tehnyt tepposensa vai liekö syynä ollut kaikenlaiset kohuotsikot, mutta viimeisimmät kirjat ja tv-sarjat eivät enää ole ollenkaan houkuttaneet. 

Toki oma kokkaustapanikin on  muuttunut, ruokatrendeistä puhumattakaan. Huomasin vieraantuvani monista pinnalla olevista "must"-asioista jopa siihen pisteeseen saakka, että lopetin ruokabloginikin. (Toki myös muista syistä mm. ajanpuutteen vuoksi). Ruoanlaittokin muuttui huvista ja harrastuksesta lähemmäs pakkopullaa. Jopa ruokalehtien lukeminen vaihtui pikaiseksi selailuksi. 

Viime aikoina olen ollut pikkuhiljaa palaamassa patojen ääreen muutenkin kuin pelkästään katraani (välttämättömäksi) ruokkimiseksi. Sama on koskenut  myös ruokaan liittyviä kirjoja. Le Keittokirja vei ihanasti Ranska-tunnelmin ja Ottolenghin Flavour on mielenkiintoinen jo herkullisuuteen liittyvien teoriaselitysten ansiosta. 

Nigellan How to Eat-kirjan olen lukenut jo sen ilmestymisaikana yli 20v sitten. Puolitoista vuotta (kyllä!) sitten osui silmiini 20v juhlapainos ruokakuningattaren itsensä lukemana. Olihan se pakko ottaa testiin, vaikka keittokirja äänikirjana tuntuikin hivenen oudolta konseptilta. 

Eikä tuota kyllä ihan noin keittokirjana voisikaan käyttää. Hyvin kuitenkin toimii juttuosuuksien osalta ja muutaman reseptinkin tulin bonganneeksi, tosin niin, että tarkistin ne sitten hyllystä löytyvästä painetusta versiosta. Nigellan yläluokkainen englanti on aina miellyttävää kuunneltavaa ja löysin siitä ihan uuden piirteenkin. 

How to Eat toimii nimittäin erinomaisena unilääkkeenä. Jossain kohtaa laitoin unimittarin vain 5 minuuttiin, sillä vähänkin pidemmällä päädyin palaamaan tarinassa taaksepäin aina vähintään puolet ajasta. Mitä ilmeisimmin Nigellan keittokirja tuudittaa minut unten maille noin kahdessa minuutissa. Ei yhtään hullummin, vaikken ehkä taida aiheesta Nigellalle faniviestiä laittaakaan. 

Koko kirajn kuuntelu kesti sen puolitoista vuotta. Ei, että kirjassa olisi mitään vikaa, mutta se on melko paksu ja kuuntelin sitä lähinnä välipaloina (tai unilääkkeenä). Toki jotkut luvut kuulostavat vähän aikansa eläneiltä, esim. lasten ruokailun osuus vähän tuppasi melkein hymyilyttämään, mutta noin pääasiallisesti ollaan perusteiden äärellä eivätkä ne ole mihinkään muuttuneet. Nigella on virkistävästi sitä mieltä, että terveellisyys on toki tärkeää, mutta mielihyvä vielä tärkeämpää. Teesit tuoreiden raaka-aineiden ja hyvinvoivien eläinten puolesta jo pelkästään hyvän maun maksimoinnin vuoksi kuulostavat melkein trendikkäiltä ja itse asiassa paljon houkuttelevammilta kuin monet syyllistävät nykyargumentoinnit. 

Kaikkiaan lukukokemus siis oli varsin mielenkiintoinen, hivenen outo, mutta samalla lohdullinen. Ihan kuin olisi palannut johonkin nuoruudesta tuttuun paikkaan visiitille - ja niinhän siinä tavallaan tekikin. Taisi olla kuuntelu todellinen nostalgiatrippi. Ei niinkään reseptien tai edes Nigellan vuoksi, vaan tunnelmassa ja aiheen tarkastelutavassa oli jotain tunnistettavaa.

Edelleenkin haluan varsinaiset keittokirjani painettuina versioina, mutta kyllä ruoasta juttelua mielellään kuunteleekin. Itse asiassa minulla on luuureissa jo seuraava ruoka-aiheinen kirja, nimittäin Samin Nosratin Salt,Fat,Acid,Heat- Mastering the Elements of Good Cooking. Siinä ei ole reseptejä, mutta vinkkejä ja ohjeita sitten senkin edestä, höystettynä anekdooteilla keittiöistä eri puolilta maailmaa. 

Nosratin opus nukuttaa ehkä hieman Nigellaa hitaammin, mutta tarjoaa kiinnostavaa kuunneltavaa huolimatta ilmestymisajasta kuluneista useammasta vuodesta. 

21.3.2021

Kevyttä kuunneltavaa englanniksi eli korona-kiukku kuriin

En taida olla ainoa, jolla näin korona-aikaan on tarve välillä antaa ajatusten levätä jossain kevyessä ja vähän hörhöilevässä maailmassa. Uskottavuudella ei niin väliä, kunhan välillä hymyilyttää. Jonkinlaiset mysteerit  ovat parhaita, sillä niissä yleensä saadaan asiat sievästi nippuun ja ratkaisu selväksi tarinan loppuun mennessä. Toisin kuin tässä loputtomiin (?) jatkuvassa vellonnassa keskellä rajoituksia ja etäisyyksiä muista ihmisistä. 

Jo ensimmäisen vuosineljänneksen aikana olen siis kuunnellut useammankin kirjan juuri tuollaista arjesta irrottavaa ja piristävää hötöä. Eivätkä nämä kuitenkaan ole mitään tyhjiä tarinoita, monesta voi löytää myös teemoja suvaitsevaisuudesta, ystävyydestä, välittämisestä sekä tietenkin rakkaudesta. 

Jokainen sarja on myös hieman erilainen. On fantasiaa historiallisessa kontekstissa, fantasiaa nykyajassa sekä sitten historiallista cozy mysteryä ilman fantasian häivääkään, vaikka uskottavuuden rajoja ei pääosin edes yritetä kunnioittaa. 

1. Ensimmäisenä historiallista fantasiaa 

Tilly Wallace: Monsters and Manners 
Manners and Monsters, Galvanism and Ghouls, Gossip and Gorgons, Vanity and Vampires

Minulla kesti hetken tajuta, että tämähän on oikeasti zombie-tarina. Eletään Napoleonin sotien aikaa ja ranskalaiset ovat käyttäneet luksuspuuteria aseenaan. Sitä käyttäneet Englannin yläluokan naiset (ja muutama mies) ovat muuttuneet ihmisaivoja himoitseviksi ja vähitellen mätäneviksi hirviöiksi. 

Hannah Miles työskentelee yhdessä isänsä kanssa löytääkseen kiroukseen parannuskeinon. Samalla Hannahin äiti, entinen valtionvelho, etsii parannusta taikuuden avulla. Joukkoon liittyy  myös varakreivi Wycliff, jonka tehtävänä on ratkaista paranormaaliin liittyviä rikoksia. Huolimatta varakreivin töykeästä käytöksestä Hannah päätyy auttamaan tätä ratkaisemaan parhaan ystävänsä häitä uhkaavaa murhatapausta. Samalla hän huomaa haluavansa ratkaista myös töykeän käytöksen takaa pilkahtavan synkän salaisuuden. 

Kirjojen juonet eivät ole liian yksinkertaisia, ja kun fantasiassa ollaan, voivat ratkaisutkin olla varsin yllätyksellisiä. Galvanism and Ghouls -osassa etsittiin murhaajaa, joka ompeli uhriensa osia yhteen uusiksi olennoiksi ja Gossip and Gorgons -osassa ollaan vierailulla maalaiskartanossa. Valitettavasti vain jotkut vieraista muuttuvat kivipatsaiksi. Juonet siis ovat mielikuvituksellisia ja rikokset karmeita. Silti pidän kirjoista juuri niiden herttaisuuden vuoksi. Hannah ja Wycliff ovat suloisia kaikessa oikeamielisyydessään ja epävarmuudessaan toistensa suhteen, ja muutenkin hahmogalleria zombie-kirouksen vallassa olevasta velho-äidistä keppostelevaan käteen on mielenkiintoinen ja hauska. Vanity and Vampyres -kirjan nimikin jo kertonee osan tyylilajista. 

No joo, vähän melodramaattista, mutta itse asiassa hyvin rakennettua tarinaa. Jokaisessa osassa ratkaistaan jokin rikos, mutta kirjojen yli kantaa myös mielenkiintoinen ja yllätyksellinen kehystarina. Totesinpa nuo osat luettuani, että olen tainnut heti alkuvuodesta löytää yhden tämän vuoden lemppareistani. 

2. Sitten vampyyreja ja noitia nykyajan Oxfordissa 

Nancy Warren: Vampire Knitting Club
The Vampire Knitting Club, Stiches and Witches, Crochet and Cauldrons, Stockings and Spells, Purls and Potions, Fair Isle and Fortunes, Lace and Lies 
Äänikirjoja Nextorysta 

Uskottava se on. Olen kuunnellut tästä sarjasta jo seitsemän kirjaa! Aina välillä vähän väsähdän ja sitten palaan taas iloisesti takaisin kuunneltuani välillä jotain muuta. Näissä on jotain herttaista, huolimatta joka kirjassa tapahtuvasta murhasta sekä verenhimoisista vampyyreistä. Tai no, ennemminkin nämä vampyyrit himoitsevat uusia lankoja ja neulemalleja. Siksihän heidän neulekerhonsakin kokoontuu viikoittain. 

Lucy siis perii isoäidiltään lankakaupan Oxfordissa. Kaupan mukana tulee myös alakerran asukkaita eli maanalaisissa käytävissä hulppeaa majaansa pitävät paikalliset vampyyrit. Ensimmäisessä osassa huomataan, että isoäiti on liittynyt ystävänsä toimesta vampyyrien joukkoon. Tosin hänen kuolemansa ei johtunut verenhimosta vaan ihan lihaa ja verta olevan murhaajan hyökkäyksestä. 

Oxford on tapahtumapaikkana aina kiinnostava (ihana), mutta on tässä kirjassa muutakin. Ihan oikeasti on hauskaa kuunnella neuleista ja langoista samalla kun itse pistää puikoilla menemään. (Ja minähän olen viimeisen vuoden aikana ollut neuloosin kourissa oikein pahemman kerran). Samalla myös henkilöhahmot ovat mukavia, eivät liian pahoja, eivät liian hyviä. Eikä rakkauskaan ole useissa genren kirjoissa niin raivostuttavaa juupas, eipäs, kumman valitsen kiertelyä. Itse asiassa pidän kovasti ystävyyden korostumisesta. 

Kaikkiaan siis varsin virkistävä ja hupaisia sarja, jossa myös osataan yhdistää juonet vaikka Shakespearen näytelmiin tai nykyajan tositv-maailmaan. 


3. Viimeisenä sitten viime vuosisadan alussa iloittelevaa cozy mysteryä

Sona Parin : Evie Parker 
House Party Murder Rap, Murder at the Tea Party ja Murder at the Car Rally 

Kevyttä, hötöä, mutta viihdyttävää.  Jo kirjojen nimet kertovat, millaisista tarinoista on kyse ja tarkennuksena vielä mainittakoon, että sankaritar on 27-vuotias amerikkalainen nuori leskikreivitär, joka seikkailee autonkuljettaja/henkivartijansa kanssa edesmenneen miehensä kotikonnuilla englantilaisen yläluokan kartanoissa... 

Nämä kirjat voisivat olla todella katastrofaalisen huonoja, mutta jotenkin vain Evie onnistuu välttämään totaalisen naurettavuuden. Ehkä se johtuu siitä aika piristävästä kontrastista, jonka Evien amerikkalaisuus tuo suhteessa ympäröivien kartanoiden asujamistoon. Niin, ja onhan kyseessä sentään iloinen 20-luku. 

Eiväthän nämä tietenkään vakuuta uskottavuudellaan, mutta ei niiden kuulukaan. Tällaisessa kirjallisuudessa pääpaino on lukijan / kuuntelijan viihtyvyydellä ja Evien seurassa viihtyy. 


Siinä lista alkuvuoden viihdytystä. Onneksi valon lisääntyminen on tuonut mukanaan myös pientä energialisäystä, joten olen jaksanut muutakin kuin ihan kevyttä viihdettä. Eihän sitä pullaakaan koko ajan, välillä pitää saada ruisleipää.  


20.3.2021

(Luku)päiväkirja - Ei minua kukaan haluaisi sisustussuunnittelijaksi

 Lauantai 20.3.2021

Joopa, sisustus näyttää vähintäänkin mielenkiintoiselta. Pahvilaatikoita ja pölykoiria olohuone puolillaan. Olen taas tilannut ruokaostokset netin kautta.  Kätevää muuten, mutta pahvilaatikoita kertyy meidän tuotemäärällämme turhan monta ja sitten niiden poisvienti aina venyy. 

Pahvilaatikoiden joukossa on tällä kertaa myös robotti-imuri, jonka toivon tuovan edes pientä helpotusta siivoushaasteisiin. Kunhan nyt joku ehtisi ottamaan sen pois tuolta laatikosta ja hoitamaan asetukset kuntoon. Vanhaa imuria ei kukaan tietenkään ole edes näyttänyt huushollille koko viikkona. 

Arvasitte oikein. Työtahti kiihtyy. 

Lukeminenkin on jäänyt äänikirjakuunteluun ruokaa laittaessa ja nukkumaan mennessä. Muuta ei oikein ehdi. Ihan hyviä kirjoja kuitenkin. 

Kuuntelin loppuun kaksi jo jonkin aikaa kesken ollutta. 

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään tuotti jonkin verran vaikeuksia. Piti oikein miettiä syitä, sillä sinänsä ajatus hitaan vanhenemisen vuoksi satojen vuosien ikäisestä miehestä on mielenkiintoinen. Ehkä vastahakoisuuteni johtuu haikeudesta, joka tuntuu päällimmäisenä tarinaa kuunnellessa. Jotenkin sitä kaipaisi ennemminkin piristävää iloisuutta, kuin melankolista rakkaudenkaipuuta. Toisaalta syynä voi myös olla lukijan tapa aina välillä kuulostaa hieman kyllästyneeltä tai ylimieliseltä. En oikein osaa selittää, jotenkin äänen sävyssä ja intonaatiossa oli hetkittäin jotain nuorten teinipoikien "asennetta". 

Lace and Lies oli sitten taas sellaista "pirteää murhatarinaa". Vähän hötöä huttua, mutta mukavilla henkilöhahmoilla ja neulomisesta on aina mukava lukea. Tällä kertaa vampyyrit olivat vähän vähemmällä sarjan nimestä huolimatta (Vampire Knitting Club), mutta loitsuja tarvittiin matkan varrella ennen kuin tv-tuotannon neulomisohjelman yhden esiintyjän murha ratkesi. Kevyttä kuunneltaaa, josta ei saa painajaisia. 


Somepohdintaa

Koko viikon on somessa pyörinyt erinäisiä tärkeitä keskustelunaiheita. Naisten ihan todelliseen väkivallan uhkaan perustuva turvattomuuden tunne nousi päällimmäiseksi. Jotenkin tuntuu oudolta ajatella, ettei osa miehistä kykene ollenkaan sisäistämään, miksi näin on. Miksi pyydämme ystävää laittamaan viestiä, kun hän on päässyt turvallisesti kotiin...

#notallmen - No ei kai, mutta mistäs sitä kadulla kulkiessa tietää, ketä varoa. Pakko varoa jokaista. Oli jotenkin pysäyttävää lukea naisten käyttämistä varokeinolistoista. Jokaisesta listasta olen itsekin käyttänyt suurinta osaa. Avaimet kädessä, puhelin valmiina, reitin valinta valoisampaan, toiselle puolelle tietä siirtyminen, puolijuoksua "turvaan" eli kotiin...  Jokainen nainen on myös joutunut, varokeinoista huolimatta, jonkinlaiseen uhkaavaan tilanteeseen useammin kuin kerran - niin minäkin. 

Eikä kyse ole pelkästään uhkaavista tilanteista tai toteutuneista kauhukuvista. Kaikki naisiin kohdistuva seksuaalissävytteinen pilailu, ulkonäkökommentit, alentuva tai alentava arviointi vaikuttavat osaltaan naisvihamielisen ilmapiirin syntymiseen. Verbaalisesta mitätöimisestä on lyhyt matka fyysiseen vallankäyttöön, sen tuntumiseen oikeutetulta. 

Voin vain toivoa kasvattaneeni poikia, jotka eivät ole uhka yhdellekään naiselle (tai kenellekään muullekaan), jotka osaavat myös avata suunsa puolustamaan uhattua ja myös ilmaista paheksuntansa halveeraavaa pilailua tai sanailua kohtaan. 

Lupaan itsekin reagoida vielä vahvemmin esim. kielenkäyttöön ja vitsien sävyyn työpaikalla. Jos jonkin kuuleminen tuntuu ikävältä, aion myös sanoa sen ääneen, vaikkei juttu suoraan minuun kohdistuisikaan. Myönnän ihan viime vuosinakin olleeni välillä hidas reagoimaan. Olen jäänyt miettimään, miten asian ilmaista ja sitten on tilanne ollut ohi. Nyt pitää opetella taas avaamaan suu silläkin riskillä, että sieltä hyppää joskus sammakoita. 


Sunnuntai 21.3.2021

Aktiivisesta viikonlopusta tulee hyvä mieli. Itse asiassa olen saanut hyvän mielen pääasiassa siitä, että kotia on järjestetty oikein urakalla ja pahvilaatikoita kannettu kierrätykseen sylikaupalla. Sitä paitsi, robotti-imuri toimii!

 Melkein pelottavaa, miten hyvin se osaa löytää tiensä. Lopuksi kuului vain ilmoitus "Finished cleaning. Returning to the dock..." ja Rolle rullasi latauspisteelleen eksymättä, vaikka olin nostanut aloittamaan siivouksen ihan jostain muualta. Kyllä teknologia on ihmeellistä. 

Rollen toimet olivat myös todellinen sunnuntain ohjelmanumero. Meitä taisi välillä olla kokonainen rivi ihmettelemässä sen toimintaa. Tiedän, siinäkin ajassa olisi ehtinyt sitten siivoamaan kaikkea sitä, mihin Rolle ei ylettynyt, mutta tänään meni viihteen puolelle.

Lukeminen sitten on vähän jäänyt. Niin myös neulominen. Tänä viikonloppuna olen availlut laatikoita, asentanut tekniikkaa, siivonnut vanhoja papereita, sekä vahtinut Rollea. Vaihtelu virkistää. 

Illalla toki luen vielä, jos nyt Voice of Finlandilta ennätän. 


Loppuun luettuja : 

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään 
Nextory äänikirja 
lukijana Aku Laitinen 

Nancy Warren: Lace and lies (Vampire Knitting Club)
Nextory äänikirja 
lukijana: Sarah Zimmerman

14.3.2021

Hyvä arkiruoka


Sari Spåra: Hyvä arkiruoka 
Kirja saatu tekijältä 

Nykyään tuntuu olevan työn ja tuskan takana keksiä arki-iltoihin jotain sopivaa ruokaa. Luulen, etten ole ainoa haasteen kanssa painiskeleva ja kaikki apu on tarpeen. Lista ehdotuksista kompaktissa keittokirjamuodossa toimii. 

Sari Spåra on koonnut listan nopeita ja suhteellisen yksinkertaisia reseptejä, joilla arkihuolet helpottuvat ainakin kotipoppoon ruokkimisen osalta. Reseptit eivät yleisesti ottaen ole maultaan liian vahvoja ja perustuvat helposti löytyviin ja useimpiin lapsiin helposti uppoaviin aineksiin. 

Luvut on jaettu pääainesosan mukaisesti kala-, kana-, liha ja makkara- ja munaruokiin. Lisäksi on luku kasvisruokia ja toinen salaatteja. Osiosta "muut" löytyvät toisinaan arkea mukavasti helpottavat grillileivät ja muutama lisuke. Lopuksi on myös lista arkiruokia, joiden valmistaminen kestää yli puoli tuntia. Useimmat tosin toimivat hyvin lämmitettyinä, joten pienellä suunnittelulla niillä saa viikon toimimaan. 

Useimpien reseptien vieressä on tyyliltään raikas kuva lopputuloksesta. Ainakin meidän tekemämme sitruunapasta näytti lautasella juuri siltä, miltä kuvakin. Tosin eri levyisen pastan verran muokattuna. Kaapista kun löytyi pappardellea eikä tagliatellea. 

Kuten suurin osa kirjan resepteistä, myös sitruunapasta on yksinkertainen ja nopea valmistaa. Lopputulos miellytti kaikkia, vaikka meillä teinit  kaipasivatkin vähän täydennystä ja pasta toimi ennemminkin lisukkeena kuin yksinään pääruokana. 

Kirja siis on hyvä apuväline muistilistana arjen keskellä. Tosin hieman ihmettelin tarvetta peräti kolmelle lohikeittoreseptille, mutta onhan lohi tietysti se kaikkein helpoiten löydettävissä oleva ja myös edullinen kala arkiruokien pohjaksi.  Hyvä arkiruoka on käyttökelpoinen opus tukemaan ruokahuollosta vastaavaa, tai vinkeiksi vastuuta vasta ottavalle. 

13.3.2021

(Luku)päiväkirja: Keskeneräisten kauhistus

Lauantai 13.3.2020

Aloittaisiko sitä taas kauhistelemalla ajan nopeaa kulkua? Että miten sitä voikin taas olla viikonloppu ja maaliskuu jo puolivälissä ? Ehkä kauhistelen vaihteeksi jotain muuta.

Instassa joku taas kysyi kesken olevien kirjojen määrästä. Kirja kerrallaan vai monen välillä hyppien? Ei liene yllätys, että minulla on homma viime vuosina levähtänyt ihan käsiin. Pahimmillaan on kirjoja ollut samanaikaisesti kesken lähemmäs kolmekymmentä. Nyt on Goodreadsin "currently reading"-listalla "vain" kymmenkunta kirjaa. Tähän pääsy vaati kylmäveristä siivousta. Yli vuoden kesken olleet joko kokonaan pois (kesken jäävät) tai sitten "want to read"-listalle. 

Kirjahyppely on salakavala tauti. Se alkoi hyvinkin viattomasti. Ensin  mietin, että ei kai se haittaa, jos minulla on samaan aikaan kirja kesken suomeksi, englanniksi ja ranskaksi. Aivoille on hyväksi vähän vaihtaa välillä... Kirjaformaattien valikoiman laajetessa minulla alkoi olla kirja kesken suomeksi, englanniksi ja ranskaksi sekä painettuna että ekirjana. Sitten tulivat äänikirjat... Taidatte jo tietää, mitä tapahtui ? 

Olen muutamana vuotena joutunut  nolona tunnustamaan, että ranskaksi lukeminen on jäänyt ihan kokonaan. Silti kirjoja on kesken melkoinen määrä. Kai se on myönnettävä, että nuoruuden "kirja kerrallaan ja mielellään kovakantisena" -periaatteesta on tullut tingittyä. Niin sitä ihminen muuttuu. Kaikki muutos ei tietenkään ole huonoon suuntaan ja jousto helpottaa elämää, mutta ehkä sitä voisi yrittää pitää tuon keskeneräisten listan edes jotenkin hallinnassa. 



Tällä viikolla olenkin toiminut varsin esimerkillisesti. 

Luin loppuun Rachel Cuskin Ääriviivoja, josta pidin valtavasti. Jotenkin luonnosmainen rakenne ja ajatuksina soljuva teksti loivat unenomaisen maiseman ääriviivoiltaan terävästä sarjasta kuvia. Ihan kuin olisi katsonut samasta rannasta eri kohdista otettuja yksittäisiä kuvia vierekkäin. Sitä jotenkin hahmottaa rannikon reunan ja kallioiden ääriviivan, mutta tietää väleissä olevan vielä paljon piilossa. 

Samoin aloitin ja luin loppuun Elly Griffithsin Ruth Galloway-sarjan kuudennen osan Kadonneet ja kuolleet. Aihealueessa pyörittiin lapsenmurhien, -sieppausten ja väärien syytösten kiemuroissa muutaman sadan vuoden ajalta. Kauhea aihe, mutta selvästi olen nyt ohi yliherkkyyden, joka minuun lasten ollessa pieniä iski täydellä voimalla. Kymmenen vuotta sitten en olisi voinut kirjaa lukea, ihan vain sen takia, että siinä tapahtui ikäviä asioita pienille lapsille. 

Arkeologia näyttää olevan aihealue, johon viittaaminenkin saa minut lukemaan (vakka Amelian seikkailuista). On ihan sama, miten suuressa roolissa varsinainen historiatutkimus on. Minä luen. Ruth Galloway-kirjoissakin toki aina kaivetaan luita esiin ja niitä tutkitaan sekä luodaan historiallista kontekstia, mutta pääpaino on kyllä varsinkin tässä osassa nimenomaan ihmisissä, heidän reaktioissaan ja suhteiden labyrintistä. Kumman koukuttavaa, kun kirjat ovat kuitenkin myös melko hajanaisia ja juonenpätkiä sinkoilee, tai ehkä juuri siksi. Lopussa kyllä sidotaan pätkät rusetille ja sehän näissä dekkareissa yleensä on lohdullista. Saadaan juttu loppuun, syylliset kiinni ja voidaan siirtää katse seuraavaan. Elämässähän harvemmin kai menee ihan noin selkeästi. 

Aloitin jo seuraavankin Gallowayn eli Aavekentät. Noin muuten on näitä "lähimpiä" kesken olevia mm. Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään, joka etenee hitaasti, mutta varmasti. Kuulokkeet ovat palaverisuman vuoksi korvilla niin paljon, että jotenkin ei tee mieli yhtään enempää, mikä vähän rajoittaa äänikirjojen kuuntelua. Sama kohtalo on kohdannyt myös Samin Nosratin Salt, Fat, Acid, Heat - Mastering the Elements of Good Cooking klassikkoa. Kyseessä on tietokirja keittotaidosta, muttei keittokirja. Yhtään reseptiä ei pitäisi kirjasta löytyä. 

Kaikkiaan keskeneräisten listalta löytyvät tällä hetkellä (5 äänikirjaa, 2 painettua ja 4 ekirjaa - kahdella kielellä): 

  • Elly Griffiths: Aavekentät (ekirja)
  • Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään (äänikirja)
  • Samin Nosrat: Salt, Fat, Acid, Heat (äänikirja)
  • Mark Morris: The Wolves of London (äänikirja)
  • Nancy Warren: Lace and Lies (äänikirja)
  • Yotam Ottolenghi: Ottolenghi Flavour (painettu)
  • Anni Kytömäki: Margarita (ekirja)
  • Terhi Tarkiainen: Kitty - eli kuinka mies tuhotaan (ekirja)
  • Elizabeth Gilbert: Tyttöjen kaupunki (painettu)
  • Alix E. Harrow: The Ten Thousand Doors of January (ekirja)
  • Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmes - The Definitive Audio Collection (äänikirja)


Lopuksi vielä viikonloppuvinkki pääkaupunkiseudulle: Kuva on meidän perjantain herkuttelusta. Kokeiltiin uutta Crunch Brunch -palvelua ja täytyy sanoa, että viikonloppuun laskeuduttiin varsin rennosti ja nautiskellen. Kaikille löytyi jotain ja asettelu oli houkuttelevaa. Tuotteet maistuivat tuoreilta,  mikä on tietysti supertärkeää, kun listalla on marjoja ja hedelmiä. Salaatin hummus oli huippuhyvää. Plussaa myös pääasiallisesti pahvisista pakkauksista. Tämä menee jatkoon ja tullaan tilaamaan uudelleen. 


Viikolla loppuun luettuja : 

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Rachel Cusk: Ääriviivat
Oma ostos Elisa Kirjasta 


7.3.2021

(Luku)päiväkirja: Yhden viikon loppu

 7.3.2021 Sunnuntai 

Se on tosiaan jo sunnuntai. Taas on yksi viikko melkein loppu. Ihan hyvä viikko lukemisten osalta ja ok muutenkin, mutta miksi ihmeessä tuntuu, että elän viikko kerrallaan odotellen... niin mitä ? 

Joka viikko odotan viikonloppua. Töissä on ihan mielenkiintoinen vaihe menossa, mutta tahti kiihtyy ja vähän hirvittää. 

Odotan Koronan loppua (eikös me kaikki?), mutta näyttää taas vähän toivottomalta. Ehkä siksikin vain juoksen tätä oravanpyörää (miksi sanotaan oravanpyörä, eikös ne ole yleensä hamstereilla?) enkä oikein tiedä, missä se maaliviiva oikein häämöttääkään. Juoksen vaan - kehää tässä pienessä etäkuplassani. 

Odotan kesäkuuta ja sitä, että viimein taas oltaisiin edes vähän aikaa samassa paikassa isännän kanssa. Samalla pelkään, ettei se tule jostain syystä (Korona) onnistumaan. Ikävä on kova ja ajatuskin siitä, ettemme näkisikään saa kyyneleet nousemaan silmiin. Lisäksi stressaan jo nyt koronatestin ja tuloksen ajoittamisesta, että päästään koneeseen - tai mahdollisesta rokotustodistusvaatimuksesta, kun en tasan taida rokotusta saada kesään mennessä. 

Onneksi aika kuluu nopeasti. Toisaalta, kurjaa kun aika vain kuluu. Eikös tässä pitäisi elää ? 

Kuva on kuin synkempikin goottilainen maisema. Se ei kerro koko totuutta kelistä, vaikka ehkä mielenmaisemana välillä toimiikin. Rannassa oli vänkää, kun aurinko paistoi lumisateen läpi, mutta ei siellä nyt ihan noin tummaa ollut... Pitäisi varmaan uusia kännykkä, että saisi paremman kameran kävelyseuraksi. 


No, ainakin kirjojen suhteen olen edennyt yllättävänkin hyvin. 

Tällä viikolla sain loppuun peräti kaksi kirjaa. 

Amelia Peabodyn seikkailujen 4. osa The Lion in the Valley oli samalla tavalla epäuskottava käänteissään ja karikatyyrimäinen henkilöhahmoissaan kuin kolme ensimmäistäkin osaa, mutta viihdyin varsin hyvin. 

Sain myös loppuun huikean ison urakan. Nigella Lawsonin How to Eat äänikirjana tuli kuunneltua hereillä kokonaisuudessaan. Jos lasketaan kaikki aika, jonka se on ollut päällä... No, kirja on rullannut varmaan ainakin pariin kertaan. Sen verran tehokas unilääke se on ollut. Yllättävän hyvin tuollainen tarinallinen keittokirja myös toimii äänikirjana. Tosin olen iloinen siitä, että minulla on hyllyssä alkuperäinen opus ihan painettuna. Reseptien käyttö äänikirjasta ei tule minulta onnistumaan koskaan. 

Seuraavakin ruokaan liittyvä opus on minulla jo aloitettuna Samin Nosratin Salt, Fat, Acid, Heat on genrensä klassikko, johon en ole koskaan tullut tarttuneeksi. Reseptejä kirjasta ei löydy, vaan luvassa on käsittääkseni opastusta tasapainoiseen kokkaukseen ilman niitä. Saa nähdä, miten käy. Olen kuunnellut vasta ekan luvun. 

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään on myös äänikirjana mielenkiintoinen, mutta Toto on halunnut nyt lukea Nextorysta lukukunnari kirjojaan, joten se ei ole ollut minun käytettävissäni. Siispä olen kuunnellut Audiblesta hankkimaani The Wolves of London-romaania. Aika alussa olen siinäkin. Käsitin kyseessä olevan jonkunlainen fantasia, mutta ainakin toistaiseksi mennään ennemminkin dekkaritunnelmissa. Vähän tyyliin parannuksen tehnyt rikollinen joutuu vielä kerran vanhoihin piireihin. Katsotaan, miten etenee. 

Kirjahyppely siis vauhdissa taas, vaikka olenkin onnistunut saamaan jotain myös loppuun. Ekirjana minulla on kesken Rachel Cuskin Ääriviivoja. Pidän vahvasta kerronnasta todella paljon. Pitää ehdottomasti hankkia vielä Siirtymä ja Kunniakin. Harmittaa, kun en kerralla hankkinut koko trilogiaa Elisa Kirjan alesta, kun oli mahdollisuus. 


Loppuun luettuja: 

Elizabeth Peters: Crocodile on the Sandbank, The Curse of the Pharaohs, The Mummy Case, Lion in the Valley
Ekirja

Nigella Lawson: How to Eat 
Audible äänikirja kirjoittajan itsensä lukemana
Ääni ja aksentti taattua Nigellaa. Tykkäsin, vaikka toimikin erittäin hyvin illan unilääkkeenä. 


6.3.2021

Voi Amelia... riemastuttavan rasittava

Amelia Peabody on karikatyyri viktoriaanisen ajan "bossy lady"-hahmosta. Hän on englantilainen, pukeutuu käytännöllisesti, ei pyörry koskaan, haluaa arkeologisille kaivauksille ja pelastaa harhautuneita sieluja (ihmisiä) riippumatta näiden toiveesta tulla pelastetuksi. Lisäksi hän on mielestään aina oikeassa ja ryntää eteenpäin sateenvarjo ojossa keskellä Egyptin kuumuutta vaaroista ja vaikeuksista välittämättä. 

Itse asia Amelia on hahmo, jonka hyvin voisi vähän pyöristettynä ottaa vaikka esikuvakseen. Samanlaisesta itsevarmuudesta ja "puskutraktoriasenteesta" voisi olla apua vaikka nykyajan bisnesmaailmassa. Amelia on nimittäin myös hyvin rakastettava ja pidetty ja äärimmäisen hyväsydäminen. 

"Rasittava naisihminen" voisi kuulua aikalaisten (miesten) suusta, mutta lukijalle on tarjolla varsin piristäviä hetkiä - tosin mielellään kohtuuannoksissa.

Minulla meni neljän ensimmäisen osan Omnibus-painoksen lukemiseen vajaat 2 vuotta. 

Elizabeth Peters: Crocodile on the Sandbank, The Curse of the Pharaohs, The Mummy Case, Lion in the Valley

Kirjat itsessään ovat käänteissään villejä ja juoneltaan välillä (usein) uskottavuuden tuolla puolen, muttta niissä on hauskasti jotain samaa kuin ilmestymisaikansa (1975-1985) humoristisissa seikkailu- / dekkarielokuvissa. Vaikka ollaan aikakautena aikaisemmin ja miljöökin on pyramidien kyljessä, on näissä jotain pikkuisen väreissä liiottelevaa ja letkeää. 

Amelia on piristävän omanlaisensa ja kirjoista löytyy muutama muukin naishahmo, jotka eivät ihan sovi kuvatun aikakauden käsitykseen naisten roolista ja tavasta toimia, vaikka ehkä sopivasti pyörtyilevätkin. Itse asiassa päähenkilöt ovat kaikki melko värikkäästi kuvattuja ja jonkinlaisia karikatyyrisiä hahmoja. Radcliffe Emerson on jonkinlainen sekoitus Indiana Jonesia ja merirosvoa ja pieni Ramses-poika pikkuvanhoine tapoineen ja kyvyllään joutua taukoamatta vaikeksiin on oikeastaan aika hellyttävä. Tosin kiitän kohtaloa siitä, että meidän pikkuvanhamme eivät ole koskaan olleet ihan tuolla tasolla. Puistattaa ajatuskin.

Murhat, antiikkivarkaudet ja kaikenlaiset epäilyttävät roistot villeine motiiveineen ja vielä villeimpine valeasuineen ovat kuin suoraan sarjakuvista. Kaikenlaisia kiemuroita riittää ja juoni on useimmiten sen verran odottamaton, että ihan helposti ei ratkaisua keksi. 

Minä sekä hermostuin Ameliaan ja vähän mutkat suoriksi vetäviin käänteisiin, mutta sitten pidin välillä taukoa ja taas nautin ja naureskelin. Joissan kohdin mentiin kyllä melko rankasti kaiken mahdollisen uskottavuuden tuolle puolen, mutta kun todellisuus on tällä hetkellä samanlaista kuin ennen luettiin dystopiakuvauksista, niin mieluusti pistän vaakaan jotain toiselle puolen nojatuolissa lukiessa. 

Kuriositeettina muuten mainittakoon, että kuvaukset arkeologisilta kaivauksilta ja Egyptistä yleensä vaikuttavat niin eläviltä todennäköisesti sen vuoksi, että kirjat on kirjoittanut oikea egyptologi... ilmeisesti ihan vain harrastuksekseen! 

28.2.2021

Kolmas sisar - vetävää kotimaista fantasiaa

"Pitkästä aikaa kävi niin, että yöunet lyhenivät vetävän kirjan vuoksi. Halusin lukea tarinan loppuun. Erityisen tyytyväinen olen siitä, että koukuttava kirja oli kotimaista fantasiaa. "

Tuosta blogikirjoituksen aloituksesta on jo jonkin aikaa. Sitten jumahti (niin muiden kirjojen lukeminen kuin blogin kirjoittaminen). Se ei kuitenkaan vähennä laisinkaan kirjan ansioita. 

Jossain kohtaa somea osui silmiini kirjailijan merkintä siitä, että toinen osa olisi piakkoin ilmestymässä. Pitänee siis saada tämä bloggaus ulos ennen kuin on seuraavakin osa luettuna, ja luetuksihan se tulee. 

Magdalena Hai: Kolmas sisar 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Lune ja Ciel ovat nuoria noitia, joista odotetaan paljon. Valkoisen ja  mustan noidan tyttärinä heidän laulunsa pitäisi soida suuruutta. Niin ei kuitenkaan käy. Lunen laulu soi heikosti ja Ciel jää kaikkien kauhuksi lauluttomaksi. 

Ystävyys ja uskollisuus kuitenkin kantavat ja tytöt lähtevät kotimaailmastaan ja päätyvät Maahan. Suursodasta on aikaa, mutta mahtavat voimat ovat taas liikkeellä. Valkoisen noidan etsiessä epätoivon vimmalla tytärtään maailmojen välissä, joutuvat Lune ja Ciel pohtimaan lojaalisuudensa suuntaa samalla yrittäessään selviytyä vieraan ympäristön haasteista. 

Ensin mietin, onko tämä ehkä vähän liian YA minun makuuni, vaikka toki nuorille suunnattua kirjallisuutta luenkin tosi mielelläni. Asetelma oli jotenkin vähän liian yksinkertainen ja heijastumia aiemmista sarjoista (Potter koulusta, maailmojen väliset portit jostain muusta, laulu noidan voiman lähteenä on sekin jossain tullut vastaan) muistui mieleen säännöllisin väliajoin. Sitten meno koveni, panokset suurenivat ja eikä kuvio ollutkaan ihan niin yksinkertainen. Huomasin jääneeni koukkuun. 

Kolmas sisar on jotenkin virkistävän erilainen. Se yhdistää noidat, maailmojen (planeettojen?) väliset jännitteet ja koulumaailman jännäksi sekoitukseksi. En sitten ollutkaan ihan varma, miten tarina etenee, vaikka genren perussäännöt pysyvätkin mielessä (jos sellaisia nyt fantasiakirjallisuudessa voi edes ajatella olevan)). 

Henkilöhahmoissa pidin niiden pienestä särmästä. Maailma on ehkä musta ja valkoinen, mutta harmaa hivuttautuu mukaan monessa kohtaa, vihreästä puhumattakaan. Eivätkä rakkaus, ystävyys ja uskollisuuskaan ole aina ihan sellaisia kuin voisi kuvitella. Twistejä riittää. 

Pidin siis kovasti. Koskakohan se toinen osa ilmestyy ? Goodreads ei ainakaan näyttänyt vielä tietävän. 

(Luku)päiväkirja: Kun aivot auki loksahtivat

 Maanantai 22.2.2021 

Onpas tuossa kakkosia, ja helmikuukin taas lähellä loppuaan. Enää 2 työpäivää tätä kuuta jäljellä. Kyllä! Tulossa on pitkä viikonloppu. Ihanaa. Tulee tarpeeseen. 

Jonkunlainen koronaväsymys tässä onkin iskenyt. Siksi kai viikonlopun pikavisiitti muksujen kanssa isovanhempia moikkaamassa oli niin kiva. Vaikka autossa tuli istuttua paljon, oli tosi kiva nähdä, edes hetken aikaa ja maskien takaa. Onneksi yli kasikymppiset ovat nyt saaneet ensimmäisen rokotuksensa ja kesän korvilla sitten voidaan toisen piikin jälkeen nähdä vähän vapaammin. Luulen kaikkien odottavan sitä aikaa jo vähän malttamattomina. 

Lukeminen on taas edellisviikon spurtin jälkeen ollut vähän niin ja näin. Lähinnä äänikirjaa, kevyttä sellaista. Vampyyrit jatkavat neulomista - niin kuin muuten minäkin. Aloitin Novitan yhteisneulonnan lapaset. Jämälankoja kun löytyy laatikosta useampaankin pariin. Malli näyttää kauniilta, mutta pitää tehdä toinen vähän erilaisella värivalinnalla. Nyt ei vaaleanpunainen kuvio erotu edukseen harmaasta pohjasta. Sinänsä ihan hauskat lapaset on tulossa. Glitteriä pitää elämään saada aina välillä, vaikka sitten lapasissa.

Mutta siis, yksi kirja kuunneltu loppuun. Tällä kertaa ratkaistiin maalaiskylän markkinoilla tapahtunut murha, ja ilmassa on pientä romantiikkaakin... Rentouttavaa kuunneltavaa. Muuten olen todennut, että uutiset ovat nyt hetken pannassa. Niistä tulee kertakaikkiaan liian paha olo tällä hetkellä, eikä pelkästään koronalukujen kasvusta. 


Onneksi ei autoa ole viikolla tarvittu 

Torstai 25.2.2021

Ahh... pitkä viikonloppu. Hiihtolomani kestää tänä vuonna peräti kaksi päivää, mutta nelipäiväinen viikonloppukin tuntuu tosi ihanalta. Harmi vaan, kun pääkallokelit ovat jo sillä tasolla, että ulos ei oikein ole asiaa ilman nastoja. Arvatkaa, olenko monen vuoden pohdinnan jälkeenkään saanut niitä nastoja hankittua ? 

Mitähän sitä kaikella tällä vapaa-ajalla oikein tekisi ? Siivota pitäisi (tietysti), ja käydä kaupassa, ja laittaa ruokaa, ja... ei kun hetkinen! Eikös tässä ollut tarkoitus olla jotain lomaan viittaavaa ? 

Neuloosia kai tulen hoivaamaan. Sitä en sitten tiedä vielä, tarkoittaako tuo sitä, että kesäkassi ja lapaset etenevät, vai saanko itseni joogaamaan selän jumeja käsitelläkseni. Suuntaan tai toiseen, ehkä jopa molempia. 

Lukeminen on edennyt tasaisen hitaasti, mutta edennyt kuitenkin. Vähän ruokapitoiselta on lukulista tosin näyttänyt. Äänikirjana Nigella Lawsonin How to Eat etenee kohti loppua. Millähän minä sitten itseni nukutan ? Ehkä aloitan alusta uudelleen. Yotam Ottolenghin Flavour on mielenkiintoinen, mutta en ole ihan varma, miten kaikki reseptit uppoaisivat meidän kriittiseen raatiimme. Pitää kuitenkin kokeilla edes jotain. 

Romaanien puolella olen Insta-suosituksien perusteella lukenut Olga Togarczukin Aja aurasi vainajain luitten yli -romaania. En ole ihan varma olenko romaanin fantastisuudesta aivan samaa mieltä. Toistaiseksi lukukokemus on outo ja kirja toki hyvin kirjoitettu, mutta jotenkin se pysyy minusta etäisyyden päässä, tai minä siitä. En tiedä. Katsotaan, miten käy jatkossa. 

Jokin meissä valvoo -esseekokoelma on pöydällä valmiina luettavaksi. Jokusen olen jo lukenutkin. Hieman hämmentyneenä, myönnän. Jotenkin joudun nyt päivittämään käsitystäni essee-muotoisesta kirjoittamisesta. Itse teksteistä pidän joistakin kovasti, jotkut jäävät minulle liian hajanaisiksi ja siten en pääse niihin oikein sisälle. Toki lukijan olotila vaikuttaa tällaisissa teksteissä paljon. Liian väsyneenä ja lievässä (tai vähemmän lievässä) koronakututuksessa on vaikea keskittyä. 


Perjantai 26.2.2021

Olen nauttinut näistä kahdesta lomapäivästä suunnattomasti ja ihan parasta on vielä edessä oleva viikonloppu. Vaikka päiviin mahtuu niin pyykkäystä, ruokaostoksia kuin kokkaustakin, olen kuitenkin ehtinyt myös istahtamaan ja antamaan ajan kulua, lukemaankin. Tänään iltapäivällä tunsin miltei fyysisesti, miten aivossa jokin laukesi, ajatukset aukenivat ja jaksoin keskittyä lukemaani. Ehkä siksi Jokin meissä valvoo - esseekokoelma viimeisinä lukemani esseet jotenkin kolahtivat enemmän ? 

Aamulla heräsin jo kuudelta, eikä nukuttanut enää yhtään. Niinpä luin loppuun Olga Togarczukin romaanin Aja aurasi vainajain luitten yli. Kirja on nimensä mukaisesti vähän synkkä ja kuolemaan kallellaan, oudosti vanhahtava ja pikkuisen vinksallaan. Tunnistan kirjailijan taituruuden, mutta tällä kertaa Puolan ja Tsekin rajamailla, karuilla rinteillä asuvan kertojan ja hänen enemmän tai vähemmän omituisten naapureidensa tarina ei jostain syystä koskettanut. Toki, teema metsästyksestä ja julmuudesta on aina ajankohtainen ja jaan toki monia ajatuksia, mutta jotenkin jäin ulkopuolelle. 

Nyt on hyvä lukudraivi päällä. Mitähän sitä seuraavaksi ? Jopa Voice of Finlandin viimeinen ääni ratkaisee -jakso jäi nyt toiseksi blogimerkinnän ja kirjapohdintojen jälkeen... 


Sunnuntai 28.2.2021

Helmikuun viimeinen päivä. 

Tämä on ollut ihan hyvä kuukausi. Pitkä viikonloppu pelastaa paljon. Seuraava on sitten vasta pääsiäisenä, mutta se on huhtikuun puolella. Maaliskuusta siis on tulossa pitkä ja työntäyteinen. 

Mitenkähän sitä osaisi / onnistuisi pitämään tämän fiiliksen ? Mieli  on vastaanottavaisempi kuin pitkään aikaan ja lukeminenkin sujuu. Jopa haluan lukea ja kaipaan sitä tehdessäni jotain muuta. 

Olotila näkyy myös kuukauden luetuissa. Helmikuun lista ei ole pitkän pitkä, olen lukenut 7 kirjaa, mutta pitkästä aikaa olen lukenut monenlaisia kirjoja ja äänikirjojakin on listalla alle puolet. Hyvä minä! Hyvä keväinen aurinko ja eläköön pitkät viikonloput! 



Viikon aikana loppuun luetut: 

Nancy Warren: Fair Isle and Fortunes 
Äänikirjan lukijana Sarah Zimmerman
Nextory
Ennustajan avustajan rooli osoittautuukin odotettua hankalammaksi, kun yksi ennustuksista osuu oikeaan heti samana päivänä ja sen vastaanottaja kuolee nuoli rinnassaan. Noituus pelottaa nykypäivänäkin ja Lucy päättää selvittää oikean murhaajan, jotta vanhan ajan noitavainot eivät nosta päätään. Kaunis maalaiskylä kätkee julkisivunsa alle monenlaisia vähemmän viehättäviä salaisuuksia ja kyläläisten joukossa on murhaaja, jolle viimeisin kuolema ei välttämättä ole ensimmäinen. 

Todellisuuden tutkimuskeskus: Jokin meissä valvoo 
Esseitä hallinnasta ja hallitsemattomuudesta
Oma ostos 
Esittävän taiteen edustajien kirjoitusprojektin lopputuloksena syntynyt esseekokoelma vaatii minua muuttamaan käsitystäni esseistä. Monet näistä teksteistä ovat rakenteeltaan jopa "kokeellisia" ja minun ajatuksissani ajautuvat melkein novellin suuntaan. Pitääpä vähän pohtia. 
Osa herätti ajatuksia, osa vähän vieraannutti. Todennäköisesti riippuen sekä lukijan olotilasta että kunkin esseen aiheesta. 

Olga Togarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Tunnistan taituruuden, mutta jotenkin tämä ei nyt päästänyt lähelle laisinkaan. 

Roope Lipasti, Anton Lipasti: Leprankukka 
Kirjastosta. 
Oskarin seikkailut jatkuvat. Tällä kertaa kesäloman pilaa punainen kukka, joka vie vanhemmat aikaan, jolloin lapset tottelivat ja kaikkien piti olla ahkeria. Aikasiirron takaa löytyy tietysti rehtori Limatainen. Teinihuumoria lempeästi, tykkäsin. Ainakin kirjoittajilla on vilkas mielikuvitus. Tyylillisesti ehkä  hieman Neropatin päiväkirjaa, mutta mukavammalla tavalla. 


27.2.2021

Jokin meissä valvoo

 "Todellisuuden tutkimuskeskuksen esseitä hallinnasta ja hallitsemattomuudesta." Tottahan tämä nyt piti lukea. Nautiskelin siis kirjaa jonkin aikaa, esseen tai parin kertalukutahdilla. Viimeisen sivun jälkeen olo oli vähän hämmentynyt.

Ihan ensin pitänee päivittää oma käsitys esseen määritelmästä. (Käsitykseni toki perustuu vain hähmäisiin olettamuksiin. Mitään varsinaista asiaan perehtymistä en ole harrastanut mutu-menetelmää tieteellisemmin.) 

Tieteen termipankki toteaa esseestä mm. seuraavasti

"yleistajuinen lyhyehkö kirjoitelma tai tutkielma rajatusta aiheesta"

Minun hämmennykseni selventämiseksi tosin tärkeämpi lause löytyy vähän alempaa : 

"Essee on usein vapaasti assosioivaa tekstiä, jossa ei yleensä 
pyritä tieteellisen esityksen kaltaisiin lopullisiin synteeseihin. "

Ok. Ilmiselvästi olen kuvitellut esseen lähemmäs tieteellistä artikkelia, toki vapaamuotoisemmaksi, mutta kuitenkin proosan keinoin aihettaan analysoivaksi. 

Nyt kun tästä on päästy yli, niin palataan taas kirjaan 

Jokin meissä valvoo - Todellisuuden tutkimuskeskuksen esseitä hallinnasta ja hallitsemattomuudesta
Heidi Backström, Titta Halinen, Lea Kalenius, Tuomas Laitinen, Johanna Matruka, Pilvi Porkola, Janne Saarakkala, Jonna Wikström
Oma ostos. Osittain mielenkiinnosta, osittain siksi, että Heidi on tuttavani ja olen nähnyt  Janne Saarakkalan mielenkiintoisen teatteriesityksen, jonka muistan edelleen

Jo ajatus vuoden ajan kerran kuussa kirjoittamaan (fyysisesti ja sitten sattuneesta syystä virtuaaliesti) kokoontuvasta ryhmästä esittävän taiteen ammattilaisia saa minut innostumaan. Tässä on pakko olla jotain mielenkiintoista. 

Ensinnäkin siksi, että yhdessä (ja samalla erikseen, sillä kirjoitukset ovat kunkin omia) kirjoittamisen ja keskustelun on pakko tuoda tekstiin jotain olennaista. Dialogi vie sisältöä eteenpäin. Se jalostuu.

Toiseksi, esittävän taiteen ammattilaiset määritteenä tuo minun mieleeni jotain dynaamista, visuaalista ja ennen kaikkea rytmitettyä. Enkä pettynyt. Esseet kolahtivat eri asteisesti. Tietysti. Jokaisella meillä on oma kokemuspohjamme, johon peilaamme lukemaamme. Yksi asia on kuitenkin kokoelman esseille yhteinen. Jokaisessa niistä on rytmityksensä, monessa mielenkiintoisesti narratiivia rikkova, mutta aina omanlaisensa. 

Janne Saarakkalan kokoelman nimiromaani Jokin meissä valvoo peilasi osittain omia ajatuksiani unettomuudesta ja pysähtymättä etenevästä tekijästä. Nuorempana nukuin yöni hyvin (poikien vauvavuosia ei lasketa). Nyt olen muutaman vuoden ajan kärsinyt yöllisistä heräämisistä. Herään miettimään työasioita, katselemaan kuuta tai muuten vaan kröhimään kroonista yskääni. En tiedä, onko syynä ikä, työstressi vaiko vain jonkinlainen vaihe. Toistaiseksi saan itseni melko helposti takaisin uneen äänikirjalla (Nigella!), mutta oletan unettomuuden olevan perinnöllistä ja äitiäni katsomalla uneni tulevaisuus hieman arveluttaa. Äitini ei myöskään pysähdy koskaan. Aina on jotain tekemistä, lepääminen toisarvoista. Tunnistan tuonkin. Nytkin suunnittelin päiväunia, mutten "ehtinyt". Olisi jäänyt liian monta juttua väliin... 

Toki Saarakkalan esseessä on paljon muutakin, mutta nuo asiat tunnistin. Se ei vähennä esseen kokonaisuuden arvoa. Tuntui siltä, että kirjoittaja päästi lähelle, kosketusetäisyydelle - tai sitten viereen tulivat juttua eteenpäin vievät rakenteelliset välihuutelijat. Oiva esimerkki rytmillisyydestä kietomassa lukija tekstin sisälle, syvemmälle ajatuksiin. 

Kosketuksestakin kokoelmassa on essee. Heidi Backströmin Ei tiedä enää, miten koskettaa - epidemiasta, suostumuksellisuudesta ja kättelemisestä. Liekö syynä pandemia-ajan kuplaeristäytyminen, mutta en nyt löytänyt sinänsä mielenkiintoisesta esseestä kosketuspintaa (pun intended) itselleni. Toisaalta, en koskaan ole ollut erityisen perso kosketukselle. Halauksestakin lähden helposti "tekemään jotain". Toki rakastan lapsen tuntua sylissäni ja miehen (oman tietysti!) läheisyys on tärkeää. Ehkä olenkin nyt vain oppinut olemaan ilman. Isäntä toisessa maassa ja isot pojat vähemmän kosketusetäisyydellä. Kaikkeen tottuu. 

Toisaalta ihmiset myös ovat erilaisia. Omista pojistani yhdeltä piti jo pienenä pyytää lupa koskettamiseen. "Saako ottaa syliin?" Kosketusherkkä lapsi ei pitänyt yllätyksistä ihollaan (karheista vaatemateriaaleista puhumattakaan). Toinen taas vaati jatkuvan kosketuksen, oli varsinainen Äidin kylkiäinen. Äidin osa on sopeutua. Antautua kosketukselle, kun on sellainen hetki tai hyväillä sanoin, kun sitä tarvitaan. 

Löytyihän sitä sitenkin, kosketuspintaa. Eikä tarvinnut edes kaivaa syvältä. Sitä paitsi, esseessä on paljon mielenkiintoista pohdintaa. 

Pilvi Porkolan essee "Ihminen, mikä se on?" vei ajatukseni Sapiens-kirjaan ja näytelmään (tietysti). Tuomas Laitisen Esityksen vanki puolestaan tarjosi näkökulmia tai näkemyksiä, ei ehkä niinkään näytelmiin, vaan esityksiin. Tuntematta sen enempää teatteritaidetta (tai -teoriaa), oli mielenkiintoista seurata esityksen kokemuksen muutosta katsomosta, osaksi esitystä tai jonnekin ilman esitystä. Miten esitys muodostuu ilman tilaa, virtuaalisesti, digitaalisesti - luontaisesti tai pandemiapakon edessä? 

Tämä on minun yhden lukukertani tulkintaa, maallikon ajatuksia ammattilaisen tekstistä. Meniköhän ihan metsään ? Olisiko sillä merkitystä?

Jokin meissä valvoo siis käynnisti työn parissa luutuneen aivotoiminnan ihan uuteen vauhtiin. Ehkä vapaamuotoisempi kirjoitustapa herättää ajatuksia vielä enemmän kuin alkuperäinen käsitykseni esseistä rakenteellisina analyyseinä. Ainakin nautin lukemisesta. Olen kirjannut vain päällimmäisiksi mieleen jääneitä pohdintojani, mutta jokainen teksti tyrkkäsi ajatuksia liikkeelle. Reitit ja päätelmät sitten ovat tietysti lukijan omia.