Kyllä klassikko on aina klassikko - teatterissakin

Kuukauden teatteri -haaste on mennyt jokseenkin poskelleen tänä vuonna, mutta sentään saatiin siskon kanssa aikaiseksi jo perinteeksi muodostunut visiitti Suomenlinnan kesäteatteriin. Oli ihan pakko. Siellä nimittäin menee Agatha Christien Idän pikajunan arvoitus. Klassikko on aina klassikko ja kun se yhdistetään Ryhmäteatterin omintakeiseen tyyliin on lopputuloksena nautinnollinen teatterikokemus.

Osaan Idän pikajunan juonenkäänteet jo suurin piirtein ulkoa, mutta silti tarina vie mukanaan. Siinä on jotain sillä tavalla suurta ja tunteisiin vetoavaa, ettei viehätys kulu ja aina muistan myös liikuttua tarinasta.

Toki asiaa auttoi Suomenlinnassa myös Ryhmäteatterin ote toteutuksessa. Jotenkin jännästi he osaavat tasapainotella sopivasti hauskan ja naurettavan välimaastossa. Henkilöhahmot ovat karikatyyrejä, mutta tarpeeksi hienovaraisesti tehtyjä ollakseen kiehtovia.

Omaksi suosikikseni nousi Sara Paavolaisen esittämä Ruhtinatar Dragomiroff, jonka ylväs olemus sekoittui vanhan naisen oikeuteen sanoa mielipiteensä painokkaasti asiasta kuin asiasta. Myös Helena Vierikon Greta Ohlsson oli viehättävä kaikessa stereotyyppisyydessään. Kristo Salminen puolestaan esitti Hercule Poirotin roolin tavalla, joka nosti esiin tunnettuja piirteitä, mutta oli silti omanlaisensa. Muutenkin teksti antaa mahdollisuuksia hivenen inhimillisempään mestarisalapoliisiin ja näitä kohtia oli hyödynnetty. Silti, myönnän myös vähän naureskelleeni mestarin otteille ja omahyväisyydelle.

Paikkana Suomenlinnan on tunnelmallinen jo siellä kävellessä. Teatterille paksut kivimuurit antavat aivan oman säväyksensä, ja erityisen hyvin ne tuntuivat sopivan luomaan mielikuvaa vuorien keskelle tunneliin lumen saartamasta junavaunusta.

Muutenkin lavastus oli yksinkertainen, mutta erittäin tehokas. Kolmelta puolelta näytelmää seuraava yleisö luo omat haasteensa esteettömän näkyvyyden luomiselle viimeisimmällekin penkkiriville. Kevyt ja liikehtivä rakennelma loi illuusion matkasta ja liikkeestä sekä junan kulkiessa että ihmisten vaihtaessa paikkaa junan sisällä. Pidin kovasti.

Jäin myös miettimään, miten äänet oli toteutettu. Oliko lavasteissa jokin liikkeentunnistin, vai oliko ajoitukset esim. ovien avaamiselle ja sulkemiselle niin hyvin harjoiteltu, että kaikki sujui saumattomasti ja junatunnelma pysyi täydellisenä. Äänimaailma tuki todella hyvin mielikuvaa junamatkasta ja junasta tapahtumapaikkana.

Yhden asian merkkaan tähän nyt muistiin siltä varalta, että ensi vuonna vilkaisisin tekstiäni ennen teatteriin lähtöä. Mikäli ei ole hurja helle, muista laittaa pitkät housut tai sukkahousut. Katsomossa on kyllä viltit, mutta hameen kanssa paljaat sääret ja nilkat olivat aivan kohmeessa. Tällä kertaa auringossa oli lämmin, mutta mereltä puhaltanut tuuli sai varjoissa värisemään. Teatterissa kylmä veto puhalsi huolimatta siitä, että katsomo oli täynnä viimeistä paikkaa myöten. Sitä ne kiviseinät teettävät.

Kaikkiaan siis koimme jälleen kerran nautinnollisen teatterielämyksen, eikä päivässä ollut muutenkaan mitään vikaa. Mitä nyt lounaspaikoissa oli niin paljon yksityistilaisuuksia tai festariaitoja, että pelkäsimme jo joutuvamme nälkäisinä katsomoon. Onneksi jotain pientä sentään saatiin. Museokorttiakin vingutimme siskon kanssa ja kävimme pikaiseen Sotamuseossa (siellä, joka jäi minulta väliin edellisellä visiitillä Pokemon-raidin vuoksi). Mahtava reissu kaikkiaan taas kerran. Ensi vuonna taas uudestaan, jos suinkin ehditään.

Pidin Idän pikajunan arvoituksesta myös elokuvissa

Kesäyön uni poképaratiisissa

Suomenlinna on aivan mahtava paikka. Sieltä löytyy vaikka mitä. Niin kuin nyt vaikka pokémoneja. Luret olivat päällä sekä rannassa että muutamassa muussakin paikassa ihan koko päivän ajan. Noin ihan vinkkinä kaikille niille, jotka haluaisivat lähteä perheen kanssa päiväretkelle, mutta historia ei jälkikasvua kiinnosta.

Myönnetään, minäkin bongasin pokémonparatiisin pojille houkuttimeksi vähän vahingossa. Kävin nimittäin lauantaina siskon kanssa jo melkein perinteeksi muodostuneella kesäteatterikäynnillä. Suomenlinnan kesäteatteri on miljöönä mahtava. Kivimuurien keskellä riittää tunnelmaa ja meillä on näinä kahtena kertana myös ollut uskomaton tuuri kelin kanssa.  Aurinkoa taivaan täydeltä.

Kun miljööseen, aurinkoon ja kaupungin parhaaseen salaattiin lisää upeaa teatteria, on päivä aika lähellä täydellistä.


Kesäyön uni / Ryhmäteatteri

Olin pikkuisen varuillani teatteria kohti suunnatessani. Viime vuoden Valheet ja viettelijät ei ihan täysin vakuuttanut, vaikka toki näyttävä olikin. Vähän pelotti, miten oma Shakespeare-suosikkini on ehkä kärsinyt Ryhmäteatterin käsissä.

Turhaan pelkäsin. Shakespearesta löytyi juuri se kepeys ja rakkauden ylistys, jota tämän näytelmän kohdalla odottaakin. Kaksi ja puoli tuntia vilahti ohi ihan huomaamatta, vaikka tarina ja teksti minulle tuttua tutumpia ovatkin. Olen jopa itse joskus teininä näytellyt Helenaa kesän teatterileirillä. Harmi, etten koskaan saanut esityksestä tehtyä videota itselleni... tai no, ehkä se on kuitenkin parempi näin...

Ryhmäteatterin Helena oli myös yksi näytelmän parhaista hahmoista, jonka koomisuus sai palkkiokseen naurua joka kerran lavalle ilmestyessään. Onhan hän vähän surullinenkin hahmo traagisessa rakkaudessaan, mutta senkin voi kertoa naurulla kyyntelten läpi.

"Sekaisin nuo miehet naiset, 

hulluja nuo kuolevaiset"

Miehet ja naiset ovatkin näytelmässä sekaisin useammalla kuin yhdellä tavalla. Gender-leikki lisää omaa sävyään jo muutenkin hyrskyn myrskyn menevien parien sekamelskaan. Oberon ja Titania kinaavat niin kuin pitää, Lysander ja Hermia rakastavat, Demetrius ja Helena juoksevat peräkanaa, työläiset näyttelevät, keijut tanssivat ja kaiken yllä temppujaan tekee Puck...  Aivan mahtava Puck. Ääni, elkeet ja olemus olivat aivan täydelliset. 

Erityismaininnan ansaitsee myös idea esittää Shakespearea... no, melkein räpäten... ihan tosi, uskokaa pois! Siihenkin teksti taipuu, kun näyttelijä hallitsee rytmityksen. Ihan mahtavaa katsottavaa. Itse asiassa tämä esitys on niin runsas kaikkine yksityiskohteineen, että se pitäisi varmaan katsoa useampaan kertaan, jotta bongaisi edes suurimman osan. 

Rakastamani tarina siis säilyy sydämessäni myös Ryhmäteatterin versiona. Teksti elää, mutta lisäksi mukaan tulee niin paljon muuta. Lavastus on yksinkertainen, mutta tehokas. Enempää ei tarvita, sillä puvut toimivat miltei lavasteiden sijaisina. Niin mahtavan värikkäitä ja näyttäviä ne ovat. Keijukaiset lenkkareineen ja hempeine mekkoineen olivat ihan parhaita! (Muutenkin - todella taitavia laulajia ja kaikessa koomisuudessaan ihanasti kesän keveää henkeä ilmentäviä)

Kertakaikkiaan mahtava esitys! Vielä ehtii katsomaan, jos lippuja vain on jäljellä. Kannattaa. 

Teatteriselfie - jo toinen lauantailta

Jos teatteriin ei pääse / ehdi, niin Suomenlinnassa kannattaa silti käydä. On se hieno paikka. Mekin suuntasimme sinne koko porukalla vielä sunnuntaina.

Sieltä löytyi tykkejä...  

Monenlaisia ja monesta paikasta. Riitti katseltavaa ja kiipeiltävää

Maisemista puhumattakaan tietysti. Helteessä varjoisa nurmikko puiden alla kutsui. 

Myös kaikki tunnelit, muurit ja aukot olivat jatkuva ihmetyksen ja kiinnostuksen kohde. 

Pokémoneista tietysti puhumattakaan... niitä parveili pilvin pimein 

Ryhmäteatteri Suomenlinnassa - Valheet ja viettelijät

Choderlos de Laclosin Dangerous Liaisons taisi olla ensimmäinen lukemani englanninkielinen kirja. Olimme perheen kanssa Kreetalla lomamatkalla ja minä kahlasin kirjeromaanin läpi sanakirja vieressäni. Sittemmin olen myös katsonut ainakin kaksi tarinan pohjalta tehtyä elokuvaa. John Malkovich on ehdottomasti "aidoin" Valmont minun mielessäni perusteellisen elostelijan elkeineen. Valheet, viettelijät ja viattomat siis on kulkenut mukanani teini-iästä lähtien, vaikken oikeastaan edes tarinasta pidä. Minulle jää siitä aina vähän epämukava olo. Juonittelijat ovat vähän liiankin petollisia, viettelijät turhan suorasukaisia ja viattomat ihan liian naiiveja.

No, silti lähdin tyytyväisenä teatteriin siskon ehdottaessa elokuun teatterikäynnikseni Suomenlinnan kesäteatteria, jossa Ryhmäteatteri esitti tarinan yhtä sovitusta. Mikäs siinä oli Suomenlinnaan lähtiessä, kun aurinko paistoi ja kesäsää helli muutenkin. Katetussa teatterissa tosin oli vilttejä yleisön lämmikkeeksi kiviseinien hohkaavaa kylmyyttä vastaan, mutta väliajan jälkeen niitä ei varsinaisesti enää olisi edes kaivannut.

Itse teatteriesityksestä olen vähän kahden vaiheilla. Aloitus oli vallan mainio. Kolme tanssijaa rymisteli lavalla hevisävyisen musiikin säestyksellä ja kertoi sitten asetelmat kreikkalaisen kuoron tyyliin. Siinä otettiin luulot pois yleisöltä samantien.

Samoin pidin hurjasti esityksen aikana useamminkin käytetystä tekniikasta, jossa kohtaukset etenevät kaanonina. Varsinkin alun kirjeen kirjoitus, jossa Madame de Merteuil aloittaa kirjeen kirjoituksen, jonka Valmontin lakeija jatkaa loppuun lukemalla, ja muutama muu vastaava ketjutus olivat viihdyttäviä ja veivät tarinaa jouhevasti eteenpäin.

Silti olin ennen väliaikaa vähän pitkästynyt. Farssimaiset karikatyyrihahmot ja liioittelevat tunteidenpurkaukset saivat kyllä aikaan hymähdyksiä, mutta osittain ehkä vähän väärissäkin paikoissa.  Lisäksi tarina eteni vähän turhan leppoisaan tahtiin. Asiaa olisi auttanut käytettyjen elementtien hyödyntäminen tarinan ripeyttämisessä. Juonen kohtauksia kuvaavat tanssiesitykset (tanssijoina: Johannes Hiltunen, Karoliina Kauhanen, Justus Pienmunne, Laura Sorvari) olivat hirmuisen hyvä idea, mutta miksi ihmeessä piti sitten sama näytellä vielä selväsanaisesti uudelleen perään. Monessa kohtaa tanssi olisi itse asiassa riittänyt ja tuonut sellaista raikasta vaihtelua tarinankulkuun.

Lavasteet olivat varsin toimivat ja muuttuivat nopsaan makuukammarista, budoaarin kautta salonkiin (ja muutamaan muuhunkin kuvioon.) Aika rohkeita kuvioita makuukammarissa esitettiinkin, ihan juonen mukaisia toki, mutta ymmärrän näytelmän määritelmän "aikuisille". Ei siellä mitään törkeää tietenkään ollut, mutta varmasti kohtia, joissa vitsi menisi nuoremmalta yleisöltä ihan ohi.

Henkilöhahmoista pidin eniten Cécilestä (Sonja Salminen), hän oli oikeasti hauska kaikessa liioittelussaan. Samoin herra Danceny (Paavo Kinnunen) sai suupielet hymyyn. Fabio-karikatyyri Valmont (Antti Virmavirta) vähän nikotutti ensi alkuun, mutta sitten hän inhimillistyi tarinan edetessä ja...

Niin, väliajan jälkeen kerronta vahvistui ja tunnelma tiivistyi. Loppuosa näytelmästä mentiin traagisemmissa merkeissä ja päästiin näkemään oikein draamaa. Se sopi minullekin paremmin. Valmontin lopun kohdalla jopa liikutuin (tosin oli pakko myös vähän hymyillä dramaattisuudelle).

Lopun parantumisen ansiosta jäi esityksestä lopussa hyvä maku. Vähän olisi voinut tiivistää, mutta ainakin taidettiin mennä aika uskollisesti alkuperäisen juonen mukaan. Ihan hyvä kokemus siis, vaikka en minä edelleenkään ole tuon tarinan varsinainen fani.

P.s. Jos haluat tietää, miten päädyin seuraavana päivänä puiden latvojen tasalla - niin kurkkaa täältä.