Kissat varjoisilta kujilta

Meidän Asterix muutama vuosi sitten

Kissat ovat ihania. Ne ovat pehmeitä ja suloisia. Ne ovat viisaita ja juonikkaita. Niitä ei oikeasti voi kesyttää, mutta ne oppivat vaikka mitä. Ne asuvat ihmisten luona vain koska siltä tuntuu, ei meidän halustamme. Silti ne myös antavat kiintymyksensä ja tuntevat meidän tunteemma, lohduttavat tarvittaessa.

Kyllä, minä olen kissaihminen (vaikka pidän toki koiristakin). Kotonani asui vähintään yksi kissa yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Talo tuntuu edelleen tyhjältä, vaikka rakkaan lemmikin poismenosta on kohta jo vuosi.

Minä siis mielelläni ja vähän haikeana katselen kissavideoita, kun vastaan osuu. Enkä tietenkään voinut olla tarttumatta Osuuskumman kokoelmaan kissatarinoita. Shimo Suntilan ja Christine Thorelin toimittama valikoima enemmän tai vähemmän vinksahtaneita kissatarinoita olikin piristävää luettavaa kissanikävään (ja muutenkin).

"Katso syvälle silmiini - teet tahtoni mukaan..."

toim. Shimo Suntila ja Christine Thorel : Varjoisilta kujilta
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Kuten yleensäkin, Osuuskumman kokoelmat ovat täynnään erilaisia näkökulmia ja asetelmia. Asioita katsotaan niin kissan kuin ihmisten silmin, eikä kumpikaan aina ole kovin imartelevassa valossa. Eniten taisin pitää tarinasta, jossa kissan henki jää asuttamaan kesähuvilaa perheen lähdettyä pois. (Artemis Kelosaari: Kissa, joka jäi)  Se oli jotenkin kovasti herttainen ja lohdullinen, olematta kuitenkaan yli-imelä.

Etsiviä ja noitia ja pahoilaisen kissoja sisältävä kertomus toi hauskasti mielleyhtymiä perinteisiin Kyöpelinvuoren tarinoihin. (Anu ja Eero Korpinen: Neiti Madiganin lemmikki) Se osui ajoituksellisestikin sopivasti, kun viime aikoina olen taas Kansallisteatteriin tulleen Mestari ja Margarita näytelmän myötä muistellut aihepiirin kuvioita. Odotan teatteri-iltaa kovasti.

Kissat tuntuvat sopivan etsivänrooliin muutenkin vallan mainiosti (Anni Nupponen: Valkoisen kissan kuolema) ja yleensäkin kissat ovat tarinoissa vahvoja ja pystyviä, varsinaisia sankareita (Jussi Katajala: Rottakuningas) tai sitten tosi pahiksia (Tarja Sipiläinen: Peto).

Kaikki tarinat olivat viihdyttävää luettavaa, vaikka tuossa mainitsinkin vain osan. Tuntuu siltä, että myös Osuuskumman kirjoittajat kunnioittavat tavallani kissan itsenäisyyttä ja kehräämisen voimaa. Kautta aikojen palvottu tai vihattu rakas lemmikki sopii (tietysti) ehdottoman hyvin kumman kiemuraisiin kertomuksin.

Kiehtova legenda joltain mielen aavikolta

Viikonlopun karkumatkalla tuli vastaan iloinen yllätys hotellin käytävässä eli kirjojen kierrätyspiste. Lisäksi olen aina rakastanut noita seinällä kiemurtelevia hyllyjä. Joskus vielä hankin tuollaisen kotiinkin.

Minulla on viime vuoden kirjoja vielä pari bloggaamatta. Tässä toinen niistä. Joululoma meni aikalailla fantasiaksi ja joukosta löytyi myös yksi viehättävä kumma. Tämä tarina koukutti, oli julmalla tavalla kaunis ja tuntui ottavan kantaa. 

Christine Thorel : Liskon häntä 
Luettavaksi kustantajalta 

Aalmei on lapsena ryöstetty ja sitten taas toiseen kertaan. Hänet on kasvatettu esikoisena, palvelemaan Khobaa, kaupungin hallitsijaa. Aalmein mielessä kytee kuitenkin kapina ja hän pakenee hullun valtiaan kaupugista autiomaahan mielessään kosto ja valtaus.

Aalmei on hahmona herkullisen ristiriitainen. Hänen elämänsä on näennäisen helppoa, mutta pintaa raaputettaessa ei hovipalvelus olekaan tulkin kevyttä tointa eikä poika sopeutunut elämään poissa autiomaasta. Aalmei ei myöskään ole yksiselitteisen hyvä tai paha. Hän haluaa auttaa kansaansa, tuhota toisen, ja sitten ei kuitenkaan. Hän on myös kasvatettujen asenteiden vanki, joka ei reagoi enää oman kansansa tapojen mukaan. Hän ei oikeasti ole enää kukaan ja kuitenkin kantaa mukanaan kaikuja kaikista heimoista. Aalmein tarinaan jää koukkuun. Hänelle toivoo hyvää ja haluaa varoittaa kostonhimon vaikutuksista myös viattomiin ja kostajaan itseensä.

Autiomaa on julma ja Liskon häntä on kirja erityisesti autiomaasta. Siitä, miten hiekan keskellä toiset selviävät, mutta suurin osa ei. Siitä, miten autiomaata joko vihaa tai rakastaa. Siitä, miten autiomaan lapsi voi unohtaa ja kaupungin poika nähdä kauneuden villissä maassa. Tämä kirja sai minutkin, merenrannan kasvatin, kaipaamaan aavikon tähtitaivasta ja merta muistuttavaa tyhjyyden avaruutta. Melkein tunsin kuuman hiekan varpaissani. Se houkutti ja samalla kauhistutti, sillä autiomaa on julma tasapuolisesti.

Liskon häntä on myös kertomus siitä, miten erilaisuus voi johtaa pahuuteen. Hengissäpysymisen vaikeus voi käpertää ihmisen itseensä ja kaltaisiinsa, vaikka vahvuus löytyisi taitojen ja kykyjen yhdistämisen kautta. Toisinaan on parempi avata silmät ja ottaa vastaan, opetella elämään yhdessä eikä rinnakkain rajojen takana. Kannattaa myös varoa mitä haluaa itselleen ja muille. Joskus voi saada haluamansa, eikä se osoittaudukaan odotetun kaltaiseksi.

Pidin kirjan hitaasta rytmityksestä, joka mahdollisti runollisen kerronnan. Lukijalle kerrotaan legendaa, joka herää jännällä tavalla elämään ja tuntuu muuttuvan todellisuudeksi. Mielenkiintoinen lukukokemus, josta nautin kovasti.