Metsän kronikka - Tarinoita puista

Osuuskumman antologiat ovat suosikkejani. Vaikka ne välillä ovat hieman epätasaisia, on luvassa aina joukko mielenkiintoisesti kääntyviä ja vääntyviä juttuja. Metsän kronikka ei ole poikkeus. Metsää, metsän asukkeja ja ihmisen suhdetta puihin tarkastellaan mielikuvituksen kaikista kulmista.

Vaikka kokoelman tarinat ovat erilaisia, yksi asia yhdistää. Puut ja metsät ovat ihmisille ja maailmalle tärkeitä. Ilman niitä ei ihmisillä ole mahdollisuuksia. Metsissä on elinvoimaa, jota tulee vaalia tai se voi kääntyä meitä vastaan.

Kuva Osuuskummalta 

toim. Anu Korpinen, Mia Myllymäki : Metsän kronikka - tarinoita puista
Luettavaksi kustantajalta 

Luin kirjaa pidemmän ajan kuluessa, tarinan sieltä toisen täältä. Tällä kertaa on vaikeampi nimetä suurinpia suosikkejani, mutta ehkäpä Tarja Sipiläisen Resonointia puiden ja ihmisten välisestä yhteydestä vielä silloinkin, kun puu on jo rakennuksen seinänä oli jotenkin herttainen ja henkilöhahmoiltaan viehättävä.

Toinen tarina, joka jäi mieleen oli Mia Myllymäen Nuutin taikapuut, jossa puiden käytöstä joutuu maksamaan omalla uhrauksellaan. Siinä olisi hyvää ohjetta kaikille metsänkäyttöä suunnitteleville.

Myös Kari Välimäen Kuolematon antaa lukijalle pientä tyydytystä siitä, miten metsäkin voi joskus ottaa asiat omiin käsiinsä.

Jussi Katajala puolestaan on muutenkin suosikkejani tarinoidensa seikkailullisuuden vuoksi, eikä hän petä nytkään. Fantasiaelementtejä, hyvää, pahaa, kostoa, rakkautta - Jep. Tykkäsin Suuren tammen varjossa -tarinasta.

Muutkin tarinat ovat mielenkiintoisia. Niissä kuljetaan dystopia-ympäristöstä avaruuteen, puunhengistä metsän valtiaaseen.

Minulla on vielä lukematta tämän vuoden Tieto-Finlandian voittaja Metsä meidän jälkeemme. Pitäisi varmaan ottaa se tähän perään lukulistalle. Assosiaatiot ovat todennäköisesti mielenkiintoisia.

Kirjan sisällysluettelo : 
Anu Korpinen: Esipuhe
J.S. Meresmaa: Metsän kronikka
Tarja Sipiläinen: Resonointia
Nadja Sokura: Tyttö tuli puun juurilta
Mia Myllymäki: Nuutin taikapuut
Kari Välimäki: Kuolematon
M.A. Tyrskyluoto: Hän joka ei laula
Teresa Myllymäki: Matkaajat
Jussi Katajala: Suuren tammen varjossa
Anne Leinonen: Valo kuvun alla
Anni Kuu Nupponen: Puulaulu

Kissat varjoisilta kujilta

Meidän Asterix muutama vuosi sitten

Kissat ovat ihania. Ne ovat pehmeitä ja suloisia. Ne ovat viisaita ja juonikkaita. Niitä ei oikeasti voi kesyttää, mutta ne oppivat vaikka mitä. Ne asuvat ihmisten luona vain koska siltä tuntuu, ei meidän halustamme. Silti ne myös antavat kiintymyksensä ja tuntevat meidän tunteemma, lohduttavat tarvittaessa.

Kyllä, minä olen kissaihminen (vaikka pidän toki koiristakin). Kotonani asui vähintään yksi kissa yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Talo tuntuu edelleen tyhjältä, vaikka rakkaan lemmikin poismenosta on kohta jo vuosi.

Minä siis mielelläni ja vähän haikeana katselen kissavideoita, kun vastaan osuu. Enkä tietenkään voinut olla tarttumatta Osuuskumman kokoelmaan kissatarinoita. Shimo Suntilan ja Christine Thorelin toimittama valikoima enemmän tai vähemmän vinksahtaneita kissatarinoita olikin piristävää luettavaa kissanikävään (ja muutenkin).

"Katso syvälle silmiini - teet tahtoni mukaan..."

toim. Shimo Suntila ja Christine Thorel : Varjoisilta kujilta
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Kuten yleensäkin, Osuuskumman kokoelmat ovat täynnään erilaisia näkökulmia ja asetelmia. Asioita katsotaan niin kissan kuin ihmisten silmin, eikä kumpikaan aina ole kovin imartelevassa valossa. Eniten taisin pitää tarinasta, jossa kissan henki jää asuttamaan kesähuvilaa perheen lähdettyä pois. (Artemis Kelosaari: Kissa, joka jäi)  Se oli jotenkin kovasti herttainen ja lohdullinen, olematta kuitenkaan yli-imelä.

Etsiviä ja noitia ja pahoilaisen kissoja sisältävä kertomus toi hauskasti mielleyhtymiä perinteisiin Kyöpelinvuoren tarinoihin. (Anu ja Eero Korpinen: Neiti Madiganin lemmikki) Se osui ajoituksellisestikin sopivasti, kun viime aikoina olen taas Kansallisteatteriin tulleen Mestari ja Margarita näytelmän myötä muistellut aihepiirin kuvioita. Odotan teatteri-iltaa kovasti.

Kissat tuntuvat sopivan etsivänrooliin muutenkin vallan mainiosti (Anni Nupponen: Valkoisen kissan kuolema) ja yleensäkin kissat ovat tarinoissa vahvoja ja pystyviä, varsinaisia sankareita (Jussi Katajala: Rottakuningas) tai sitten tosi pahiksia (Tarja Sipiläinen: Peto).

Kaikki tarinat olivat viihdyttävää luettavaa, vaikka tuossa mainitsinkin vain osan. Tuntuu siltä, että myös Osuuskumman kirjoittajat kunnioittavat tavallani kissan itsenäisyyttä ja kehräämisen voimaa. Kautta aikojen palvottu tai vihattu rakas lemmikki sopii (tietysti) ehdottoman hyvin kumman kiemuraisiin kertomuksin.

Kauheat lapset

Eihän meillä toki kiltit lapset minnekään kadonneet, vaikka joulu jo menikin. Kiltisti menivät rantaankin poseeraamaan...  Nimi viittaa itse asiassa taas yhteen Osuuskumman julkaisemaan kirjaan.

Anni Nupponen: Kauheat lapset 
Luettavaksi kustantajalta (Osuuskumma) 

Eletään maassa, jossa ikää pidentäviä rattaita asennetaan ihmisten päähän ja hallinto hamuaa lisää valtaa kansan kustannuksella. Kapinoitsijat ovat kadonneet kirjaimelliesti maan alle ja heistä kenties vaarallisimman eli Ratasnero Adriana Kimasin oletetaan kuolleen. Vain uskollisimmat tietävät totuuden ja veren kautta uskollisin, eli hänen poikansa, valvoo turvallisuutta maan pinnalla. Sitten paikalle ilmaantuvat tutkijat ja tarinan rattaat pyörähtävät liikkelle vähän vinksahtaneeseen suuntaan.

Pidin kovasti kirjan maailman hahmotuksesta ja rakenteesta. Steampunk henkeen yhdistellään koneita ja ihmisiä, kulkuvälineen vaihtelevat tekniikan saavutusten (ilmalaivat) ja hevoskärryjen välillä. Sodassa käytetään automaattiaseita. Steampunkissa tuttuun tapaan jännite syntyy perinteisen ja modernin yhdistelystä ja teknologian kehityskaaren kiemurtelusta historiasta poikkeavaan tapaan. Kauheat lapset ei kuitenkaan ole ihan niin tekniikkaa idealisoiva kuin Steampunk-tarinat toisinaan. Itse asiassa ote on varsin kriittinen ja tarina herättää mielleyhtymiä ajankohtaisiin keskusteluihin teknologian ja ihmisyyden yhdistelyn eettisistä haasteista.

Romaani jatkaa tarinaa, joka alkoi Steampunk - Koneita ja korsetteja kokoelman yhdestä novellista. Joka ratasta pyörittää oli jo kokoelmassa suosikkini ja yksi kaikkein kiinnostavimmista juurikin maailmankuvansa ansiosta. Teki mieli kuulla jatkoa Trillin ja hänen ystäviensä tarinaan. Onkin hieman harmillista, että henkilöhahmot romaanissa sitten jäävät vähän miljöökuvauksen jalkoihin. En oikein saanut samaistumispintaa päähenkilöön ja muutenkin sekä Trill että häntä ympäröivät ihmiset jäivät jotenkin etäisiksi Se teki lukukokemuksesta jotenkin kliinisen. Tarinan käänteitä sekä miljöökuvausta luki mielenkiinnolla, mutta kosketus jäi pinnalliseksi. Romaani ei ole hurjan pitkä (121sivua), itse asiassa kyseessä on melkein pienoisromaani, joten sitä olisi vielä voinut ehkä vähän tukevoittaa henkilöhahmojen syventämisellä. Itse kun en osaa kirjoittaa, niin en oikein tiedä miten, mutta jotain jäin vähän kaipaamaan.

Kauheat lapset on kuitenkin mielenkiintoinen lajityyppinsä edustaja ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.