Elämä elämältä

Kate Atkinson : Elämä elämältä 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

On vuosi 1910 ja pieni tyttö syntyy... yhä uudelleen ja uudelleen. On niin monta tapaa kuolla ja Ursula Toddin kohtalona on palata alkupisteeseen kerta toisensa jälkeen.

Ursula myös aavistaa hetkiä, joilla on merkitystä, päätöksiä, joiden vaikutuksesta kierros alkaa uudelleen. Oudot tuntemukset saavat hänen käyttäytymisensä muuttumaan oudoksi ja vievät hänet äidin toimesta psykologin luo tai saavat luovuttamaan väärässä kohtaa.

Lukijalle tarina on kiehtova ja vähän pelottava. Elämä on hauras ja lanka katkeaa helposti. Tietysti oman lisänsä vaaroihin tuovat myös maailmansodat ja niihin liittyvät kohtalot. Helpoimmalta näyttävä tie ei aina lopulta viekään eteenpäin.

Toinen maailmansota tuo aivan oman ulottuvuutensa eri elämäkertoihin. Ihmisten kohtaamiset, rakkaus ja historian käänteet muuttavat tarinan milloin mihinkin suuntaan. Lopulta Ursula tuntuu myös saavan juonesta kiinni. Olisihan se huimaa, jos voisi vaikuttaa historian kulkuun jo ennen kuin se on tapahtumassa.

Kate Atkinson kuljettaa tarinaa taitavasti. Välillä toisto huimaa (jouduin tarkistamaan, olinko välillä vaihtanut väärälle sivulle), mutta missään kohtaa ei tylsisty. Kirjan loputtua jäin miettimään haluaisinko uusia mahdollisuuksia elämässäni. En oikein tiedä. En ainakaan, jollen olisi uusinnasta tietoinen ja pystyisi vaikuttamaan lopputulokseen. Toisaalta en usko siihen, että kukaan voisi ohjata tarinansa kulkua tosissaan. Muuttujia on liian paljon niin tapahtumien kuin ihmisten osalta. Muistattehan. Perhosen siipi ja niin edelleen...   Lisälksi olisi kamalan stressaavaa joutua koko ajan miettimään aiheuttaisiko vaikka illallisravintolass salaatin valitseminen pihvin sijaan pimeyden saapumisen.

Lukukokemuksena ajatusleikki on kuitenkin viihdyttävä ja kirjaa melkein ahmii. Lopussa tarina hieman hajoaa, enkä ihan saa kiinni loppuratkaisusta, mutta ei kai tällaisessa nyt ihan kaikkea tarvitsekaan ymmärtää. Mietinkin matkan varrella, miten tällaisen kertomuksen oikein lopettaa, eihän sillä periaatteessa voi loppua ollakaan. Ehkä tuo olikin se kirjan lopun tarkoitus?

Täytyy sitä dekkariviikolla yksi "dekkarihko" romaani blogata

Vielä ehtii! Dekkariviikko on menossa ja minä olen vain painanut töitä, työnhakua ja kyökkipsykologiaa (tulkaa tekin analysoimaan!). Lukeminenkin on jäänyt vähän vähemmälle, mutta tämän sain sentään loppuun jossain vaiheessa. Eihän tämä nyt varsinaisesti ole tyylipuhdas dekkari, mutta "dekkarihko" lukuromaani kuitenkin ja erittäin sopiva kesälukemiseksi!

Kirjassa on kissojakin, joten se on hyvä jo pelkästään sen vuoksi

Kate Atkinson : Ihan tavallisena päivänä 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Ei tämä ole varsinainen dekkari, vaikka siinä onkin yksityisetsivä ja katoamistapauksia selvitettävänä. Toki niitä ratkaistaan, mutta paino on kuitenkin kerronnassa, ihmisissä ja ihmissuhteiden kiemuroissa. Ollaan melkein kirjan puolivälissä ennen kuin koko yksityisetsivä edes ilmestyy kuvaan mukaan.

Itse asiassa minä oikein hämmästyin kyseisen etsivän ilmaantumisesta ja piti tarkistaa Goodreadsista. Totta tosiaan, tämä on Jackson Brodie -sarjan ensimmäinen osa. Mikäs siinä, minä pidän dekkarimaisista lukuromaaneista tai lukuromaanin kaltaisista dekkareista, kunhan ne on hyvin kirjoitettu.

Ihan tavallisena päivänä on hyvin kirjoitettu. Tarinat kietoutuvat keskenään, eriävät, ihmiset tapaavat ja kadottavat toisensa näennäisessä sekamelskassa, mutta lukija pysyy hyvin kärryillä, tällainen jonkinasteisessa väsymistilassa toimiva lukijakin. Kaiken lisäksi lopussa langat sidotaan nätisti umppariin ja  siitä minä pidän.

Tarinoista löytyy myös vaikuttava kirjo rikostapauksia. On kadonnut pikkutyttö ja toinenkin, kotimatkalla myöhästyvä sisar ja asianajajan suru. Lukija kokee ilahduttavia oivalluksia, kun tarinat loksahtavat palapeliin paikoilleen ja välillä sitä arvaa asioita ennen etsivää. Sattuma on kummallinen juttu.

Jackson Brodie on miellyttävän karhea hahmo ja vähän hellyttävä Provencen eläkesuunnitelmineen. Eronnut isä, joka on pikkuisen eksyksissä, mutta jonka tarkalta tutkinnalta ei pääse yksikään yksityiskohta livahtamaan karkuun. Sankari, mutta sillain vähän nallekarhumaisesti ja vähemmän täydellisesti.

Pidin siis kovasti. En ole tainnut ennen lukea Kate Atkinsonilta mitään (piti oikein tarkistaa tuosta blogin sivupalkista). Jostain syystä taidan sotkea hänet Kate Mortoniin, vaikkei heillä kai ole muuta yhteistä kuin etunimi - tai no, on heillä tyylillisesti ehkä samanlainen hivenen vihjaileva ja henkilöhahmojen kautta aukeava tapa kertoa. Samoin Sarah Waters jostain syystä assosioituu tähän. En tiedä miksi. Olisinko niinkin tylsä, että kyse olisi vain anglosaksisista naiskirjailijoista?