Melkein ymmärsin - Hannu Rajaniemi : Fraktaaliruhtinas

Hannu Rajaniemi : Fraktaaliruhtinas 
Oma ostos Elisa Kirjan Alesta

On tämä helpommin sulateltava kuin Kvanttivaras. Jotenkin kuvittelin pysyväni tarinassa oikein kärryillä tällä kertaa. Syynä voi tietysti olla myös se, että luin tämän toisen osan suomeksi, kun ensimmäisen osan kahlasin englanniksi. Vieraamman genren ja vieraan kielen yhdistelmä saattoi olla vähän liikaa.

Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Sirrin kaupungissa valtaeliittiin kuuluvan suvun hyljeksitty, outoja voimia hallitseva tytär saa erikoisen tehtävän Sobornostin lähettilään oppaana. Samaan aikaan mestarivaras Jean le Flambeur kamppailee vapautensa puolesta ja yrittää murtautua Sobornostin valtiaan mieleen apunaan Mieli ja hänen olevaksi laulamansa alus Perhonen. Tarinoiden yhdistyessä maskit putoavat ja niiden takaa löytyy outojen motiivien ohjaamia yllättäviä hahmoja.

Edelleen mennään scifin kentillä ja edelleen pitää edes kuvitella tajuavansa jotain kvanttifysiikasta ja scifille ilmeisesti niin tyypillisistä futurististen teknologioiden määritelmistä. Kirjassa on kuitenkin myös eheämpi tarina. Henkilöhahmot saavat paremmin lihaa luiden päälle ja Sirrin kaupungin tuhannen ja yhden yön tarinoihin liittyvät viittaukset tuovat lohdullista tuttuuden tuntua. Aavikon aarteet, Jinnit öisinä henkinä lomittuvat jännästi koodihiekan ja teknologian luoman ikuisen elämän kanssa. Lopputuloksena on mielikuvituksen töihin pistävä kudelma. Lukija ei pääse tässäkään osassa ihan helpolla. Viittaukset vanhoihin jumaltaruihin ja jopa filosofiseen jumalan olemassaolon kerrostumaan pitävät valppaana. (Kyllä, viittaan kirjan ja unien väliseen kerrokselliseen yhteyteen ja todellisen maailman oletettuun "todellisuuteen") Mielenkiinto säilyy ja lukuja melkein ahmii.

Minä nautin kirjan oudosta maailmasta. Maapallon koodihiekan peittämä tila ja sen tuomat haasteet asukeille on kuvattu taitavasti. Viittaukset vanhoihin satuihin tuovat tarinaan ihan oman lumonsa ja rikastavat sen kudoksia yllättävilläkin yhteyksillä. Ainoa vähän ärsyttävä seikka kirjassa on sen loppu. Asioita jää auki niin paljon ja koko tarina jotenkin pirstaloituu viimeisillä sivuilla. Rajaniemi tasapainoilee lukemattomien juonenhaarojen välillä koko kirjan ajan. Köydeltä tipahtaminen on lähellä monessa kohtaa, mutta jotenkin hän saa matkan varrella kaiken pysymään kasassa. Lopussa kuitenkin jäädään kirjaimellisestikin avaruuteen leijumaan.

Ehkä auki kerityillä juonilangoilla pedataan jatko-osaa ja se onkin kai sitten pakko lukea, sillä en parhaalla tahdollanikaan osaa kuvitella tarinan jatkoa. Jos saa esittää toiveita, niin olisi kiva sukeltaa taas johonkin ihan toisenlaiseen maailmaan, toisenlaisilla referensseillä. Kirjan lopussa taivaalta löytyy myös lohikäärmeitä. Onko seuraavaksi tulossa ritareita ? Vai fantasiaa ? vai... ?

Vielä viime vuodesta ja Quantum Thiefistä...

Monen muun blogin innostamana aloin minäkin oikein laskemaan, että paljonkos sitä tulikaan viime vuoden aikana luettua. Yllätyin. Olen näköjään ehtinyt kirjojen pariin enemmän kuin uskoinkaan.
Tilastoni tosin on vain suurin piirtein puolen vuoden ajalta (eli tämän blogin tähänastisen elämän ajalta), mutta sinä aikana olen Library Thingissä pitämäni listauksen mukaan lukenut 29 kirjaa. Ei paha, sehän on noin kirja viikossa.

Okei, myönnetään, joukossa on tosi paljon helppolukuisia dekkareita, mutta eikös nekin kuitenkin lasketa kirjoiksi ?

Ja mitä näistä luetuista sitten jäi mieleen vielä vuoden vaihduttua ? No, ainakin nuo uudet vanhat dekkarituttavuudet eli kirjailijoina Ngaio Marsh ja Martha Grimes, jotka tarjosivat hyvinkin viihdyttäviä hetkiä. Tänään Akateemisessa näin pokkarihyllyssä ainakin Ngaio Marshia englanninkielisenä, joten sieltä löytyy halukkaille...

Erikoisimpia tuttavuuksia ehkä olivat nuo Jane Austen väännökset Zombeineen. Ne jäivät vaivaamaan mieltä vielä lukemisen jälkeenkin - eivät tosin sen takia, että olisivat olleet erityisen pelottavia tai aiheuttaneet painajaisia. Lähinnä jäin miettimään sitä, voiko toisen tekstiin noin vain tarttua ja lähteä vääntelemään. Onko kyseessä pilanteko vai kunnianosoitus ?

Vanhoja rakkaita tuttavuuksia joukkoon mahtui ainakin Waltarin "Suuri Illusioni", Mäkelän "Mestari" ja Hemingwayn "Käärme paratiisissa", eikä vuotta voi laittaa plakkariin mainitsematta Coelhon "Alkemistia". Viimeksi mainitun lukeminen oli oikeasti nautinnollista.

Vuoden viimeisenä kirjana on vielä bloggaamaton "Quantum Thief" Hannu Rajaniemeltä. Mitähän siitä nyt sitten oikein sanoisi ? Scifi on minulle osittain vähän tuntematon laji ja kirjan kanssa kesti hetken päästä sinuiksi varmaan ihan vaan tyylilajiin tottumisen takia. Lisäksi kirjan tarina polveilee kovasti, koneet ovat osa ihmistä eikä ihmisen olemus ole ollenkaan totutunlainen. Vai mitä sanotte aineettoman tietoisuuden tai identiteetin mahdollisuudesta vaihtaa ruumista ja käytännössä elää vaikka ikuisesti ?

Tarina sinänsä on aika perinteinen - Jean le Flambeur on varas, joka on aikoinaan rakentanut jotain myös muita kiinnostavaa. Hän ei vain muista sitä. Kirjan edetessä selviää vähitellen, mistä on kyse. Ei siitä sen enempää, ettei pilata niiden lukukokemusta, joilla tämä odottaa vielä luettavien pinossa.

Ihan mielenkiintoinen tuttavuus, mutta en ole ihan varma tulenko jatkossakaan scifiin kovasti keskittymään. Kaipa sitä pitäisi lukea edes muutama...

Tänään täydennettiin kirjahyllyn päällä vaarallisen korkeana keikkuvaa pokkaripinoa. Sekä miehen että minun luettavien kasa kasvoi muutamalla. Minä poimin mukaani muutaman blogeissa kehutun kuten Miina Supisen "Liha tottelee kuria" ja Haruki Murakamin "Suuri lammasseikkailu". Niistä sitten myöhemmin, kun pääsen pinossa eteenpäin.