(Luku)päiväkirja: Kesäkuun luetut ja miksi kesä tuntuu tänä vuonna oudolta

Olavinlinna ilta-auringossa oopperasta poistuttaessa 

 

Kun nyt kerran ollaan jo heinäkuussakin yli puolenvälin, niin pidetään tämä postaus ehkä hieman kesäkuuta ajankohtaisempana. Välissä olikin yli kuukauden bloggaustauko. Ei siihen ollut mitään erityistä syytä. Aika vaan kului ja oli kaikenlaista puuhaa. 

Lukenut toki olen ja kuunnellut äänikirjojakin, mutta niiden lisäksi olen palannut lapsuuteeni Aku Ankan kesätarjouksen myötä. Lehti kotiin kannettuna kerran viikossa on ollut mukavaa, mutta ihan parasta on ollut digipalvelu tabletilla ja Taikaviitta-taskarit. Lapset eivät ole yllättäen ole oikein innostuneet, mutta äiti onkin sitten lukenut koko rahan edestä. 

On myös ollut kiva huomata, että Aku on seurannut aikaansa. Jotenkin vielä 10v sitten, kun vanhemmille pojille otin hetkeksi, oltiin vanhanaikaisissa asetelmissa, mutta nyt tuntuu jotenkin raikkaammalta. 

Kesäkuun kirjat puolestaan näyttävät tältä.

Kesäkuun aikaan tulin lukeneeksi loppuun kaikkiaan kymmenen kirjaa. Pari painettua kirjastosta, neljä äänikirjaa ja 4 ekirjamuodossa (kaikki digimuodot Storytelista). 

Kesän alku saa minut yleensä tarttumaan vahvasti viihteeseen, eikä tämä vuosi tehnyt poikkeusta. Emily Henryn Lomalla kaikki on toisin ja Ilona Tuomisen Seurustelusalaliitto ovat genrensä tyypillisiä edustajia. Henryyn tosin vähän petyin sillä väsähdin tosi nopeasti vatvomiseen ja henkilöhahmotkin saivat välillä lähinnä haukottelemaan. Tuomisen kirja puolestaan oli enemmän minun makuuni, eikä tietenkään vähiten Turku-miljöön osalta. Myös juoni oli jotenkin riemastuttavan perinteinen kostoromanssi, joka kuitenkin pysyi yllättävän hyvin kasassa ja hyväntuulisena. 

Nykykirjallisuuden edustajat Rusetti ja Kristallipalatsi muistuttivat puolestaan taas siitä, miten aina ei virkistymiseen tarvita kevyttä viihdettä, vaan myös aivojen käyttäminen tekee hyvää ja piristää oloa. Agathe puolestaan jätti minut jotenkin kylmäksi. Olihan tarina vanhan psykologin elämänvoiman virkistymisestä omalla tavallaan herttainen, mutta toisaalta oli miltei puistattavaa, miten siihen tarvittiin nuorempi nainen. En edes jaksa ruveta analysoimaan motiiveja jne... 

Tietokirjaosastolta luin kaksi täysin erilaista kirjaa. Annolan Säädyttömät : Perhe ja murros pitkällä 1800-luvulla tarkasteli Suomen muutosta sääty-yhteiskunnasta luokkayhteiskunnaksi kahden suvun tarinoiden pohjalta. Itkosen Teoriani perheestä on puolestaan kirjailijan kuvaus perheestään sekä kehityksestään vanhampana. Anekdootteja ja pohdintaa yhden ihmisen kokemuspohjalta. Kirja on lämminhenkinen ja kiinnostava, sekä herättelee pohtimaan myös omia kokemuksia, vaikka jokainen perhe onkin omanlaisensa yksikkö. 

Kesä on myös dekkarien aikaa. Sujata Masseyn Rei Shimura on vanha tuttu vuosien takaa, mutta sujuvasti tuo tuli kuunneltua nytkin. Japanilaistaustainen amerikkalainen Rei on mielenkiintoinen hahmo ja Japani tapahtumapaikkana minulle noin yleensä melko tuntematonta aluetta, joten jo näiden perusteella tulen todennäköisesti jatkamaan sarjan kuuntelua. Ainakin toinen osa näkyi olevan Storytelissa valmiina. 

Sinänsä on jännä, miten Sujata Massey on kirjoittanut Japaniin sijoittuvia dekkareita (ilmeisesti hänellä on sinne kuitenkin jonkunlaista taustaa) ja nyt sitten myöhemmin myös kovasti pitämiäni Intialaisesta naisasianajajasta kertovia Perveen Mistry -kirjoja, jotka ovat aivan erilaisia historiaan sijoittuvia dekkareita. 

Eppu Nuotion Hopeamedaljonki puolestaan jatkaa Raakel Oksa sarjaa ja pidin tästä kakkososasta ensimmäistä enemmän. Raakel on pikkuisen vähemmän ilmeinen ja historiallinen taustatarina saa jotenkin enemmän tilaa. Kyseessä ei varsinaisesti olekaan perinteinen "ratkaistaan rikos" kertomus vaan enemmänkin kuvaus ihmissuhteista ja miten niiden solmujen myötä voi tapahtua traagisiakin asioita. 

Nyt sitten pompitaan ja pohditaan kesälukumaratonien puutosta

Heinäkuu on ollut lomakuukausi - tänään on viimeinen virallinen lomapäiväni. Sitä luulisi siis löytyvän aikaa lukemiseen keskittymiseen, varsinkin, kun ei olla tehty mitään isompia reissujakaan. 

Olen kuitenkin levottomana päätynyt aloittamaan kirjan toisensa jälkeen. Toki tähän mennessä olen saanut loppuunkin seitsemän, mutta heinäkuussa aloitettuja taitaa olla kesken melkein saman verran. Kaikkiaan kesken on tällä hetkellä 32 kirjaa... 

Tähän mennessä minuun on tehnyt suurimman vaikutuksen Minna Rytisalon Jenny Hill. Se kuvasi kovin osuvasti keski-ikäisen naisen tuntemuksia, joihin tavallaan voin samaistua monessa kohtaa, vaikken ihan noin radikaaleja muutoksia ole elämääni tekemässäkään ja mieskin on ihan toisenlainen. Pidin myös prinsessoista. 

Terhi Tarkiaisen Peto irti jatkaa Annan ja hänen vampyyriensä Vladin ja Kalman seikkailuja. Kullervo on kuollut ja Kalevalassa vietetään peijaisia.  Hukat ja vampyyrit päätyvät tukkanuottasille, mutta kaikki ei kuitenkaan ole ihan sitä, miltä näyttää. Tykkäsin ihan yhtä paljon kuin ensimmäisestäkin osasta Pure mua. 

Nyt minulla on luvussa mm. David Suchetin valokuva-elämäkerta ja Maggie O'Farrellin Lucrezian muotokuva. 

Tällä viikolla olen myös ihmetellyt, miksi jotain tuntuu puuttuvan kesästä. Sitten isäntä alkoi tehdä makrillipateeta ja tajusin. EI YHTÄÄN KESÄLUKUMARATONIA!  Herranen aika! Ei ihme, että tuntuu oudolta. 

No, loma loppuu, mutta sehän ei sinänsä estä maratoonausta vaikka viikonloppuna. Lukemista ainakin riittää. Ehkä sitä vielä jossain kohtaa elokuun aikana ehtisi. 

Ja jos satutte miettimään, miksi makrillipatee tuo mieleen lukumaratonin, niin se on ollut perinteistä maratoonausherkkua jo muutamana kesänä - se ja herneet. 

Kuva vuodelta 2015... 

(Luku)päiväkirja: Jään alla velloo musta vesi

 

Lauantai 19.2.2022

Helmikuu, eikä jäästä ole tietoakaan. Jokohan se talvi oli tässä ? 

Minun mieleni talvi jatkuu. Olen jämähtänyt jäiseen kuoreen, jonka alla musta vesi velloo ja keinuttaa. Hyinen kiukku leviää iholla hermopisteeltä toiseen ja korvissa humahtaa. Siis monta kertaa päivässä. 

Selvästi edessä on risteys, mutta minä olen jäänyt kiertämään liikenneympyrää tietämättä, minne kääntyä. 

Sellaista elämä kai välillä on. Muutos on edessä, sen on pakko olla, mutta millainen ?

Minun huono oloni liittyy töihin. Kotona on kaikki hyvin, rakkaus kukoistaa ja perhe ankkuroi minut todellisuuteen. Onneksi. Joskus aiemmin mainitsin kolmijalkaisen jakkarani ja nyt yksi jaloista on pahasti vinksallaan. 

Minä olen aina mennyt vauhdilla eteenpäin. Kirjaimellisesti. Kun jokin asia harmittaa tai aiheuttaa pettymyksen, kohautan olkapäitäni, puhaltelen hetken ja painan kaasua. Pusken asiat maaliin ja saavutan tavoitteet. Nyt ei onnistu. En tunnista tätä versiota itsestäni, joka palaa samaan asiaan ja tunteeseen päivästä toiseen ja lamaantuneena polkee paikallaan. 

Se tarkoittanee, että asia on vielä selvittämättä. Todennäköisesti pääasiassa itselleni. Mitä ilmeisimmin en nyt osaa käsitellä itselleni vierasta tunnetta ja ajatusmallia. Siksi olen tapaamassa ensi viikolla valmentajaa. Toivon hänen tönäisevän raidekeppiä sen verran, että pääsen pois kehäradalta. Minne ? Sen sitten näkee. Perspektiivi on hakusessa. Ehkä sitä voi auttaa löytämään vieraan tapa nähdä asioita. 

Ehkä opin ravistamaan harmin yltäni ja lähtemään kohti uusia tuulia, ehkä huomaan liioitelleeni ja osaan muuttaa omaa ajatusmalliani, ehkä tunnistan muutoksen suunnan. Ehkä huomaan todellisen syyn pahalle mielellni olevan kuitenkin jossain muualla kuin kuvittelen. Ehkä. 

Asita ovat kuitenkin kaikkiaan hyvin. Minulla on työ ja mahtavat kollegat, saan palkkaa, kotona kaikki hyvin, rakkaus kukoistaa etäisyydestä huolimatta. 

Korona-aika ja loskakeli eivät tietenkään auta asiaa. Seinät jo kaatuvat päälle. Enkä ole ihan varma, onko kaikki lukemanikaan auttanut olotilaani. Toiset kirjat enemmän kuin toiset luulisin. 

Luettuja viikon varrelta

Sairas ja viallinen - naiset lääketieteen historiassa on mielenkiintoinen tietokirja siitä, miten nainen on nähty lääketieteessä lähinnä synnytyskoneena ja hysteerikkona. Vaikka toki pääpiirteet ovatkin tuttuja jo kouluvuosilta, tulee kirjaa kuunnellessa välillä vähän epäuskoinen olo. Siis ihan oikeasti miehet? Mitä ihmettä esi-isänne oikein ovat ajatelleen (siis muuta kuin jalkoväliään ja omaa mukavuuttaan?). Käsitykset naisesta ja naisen ruumiin toiminnasta ovat olleet nykytietämuksen valossa uskomattomia ja usein perustuneet kouristuksenomaiseen miehisen valta-aseman pönkittämiseen.

Pahinta ei kuitenkaan ole historiallinen ymmärryksen puute, vaan se miten nuo vanhat asenteet ja käsitykset heijastuvat nykymaailmassa. Kyllä, olen toki miettinyt pahaa oloani gynekologisesta vaihdevuosinäkökulmasta ja onkin aika tarkastuskäynnille, mutta että olisin "taakka miehelleni" tai "kauhu perheelleni" vain elämänvaiheeni vuoksi? En ihan osta tuota. Ei myöskään tuntunut mukavalta lukea käsityksiä siitä, miten opiskelu tai työnteko tekevät  naisesta automaattisesti epänaisellisen ja ennenkaikkea huonon äidin. Vielä sata vuotta sitten asiaa perusteltiin fysiologisilla terveystekijöillä, mutta eikö tuo ajatusmalli heijasta liian hyvin myös nykyajattelua monessa maassa ? (Suomessakin). 

Eli tuota kirjaa kuuntelemalla saa toki kanavoitua negatiivista energiaa, mutta en ole ihan varma haihtuuko se ulos mielestä. 

Mielenvirkistystä jo pelkällä miljööllään on viime viikon aikana puolestaan tuonut Serena Kentin Death in Provence, jota ryhdyin selailemaan uudelleen. Minun piti nimittäin lukea sarjan seuraava osa Death in Avignon, mutta huomasin kaipaavani pientä muistutusta henkilögalleriasta ja aiemmista tapahtumista. 

En  siis tiedä, voiko minun sanoa varsinaisesti lukeneen kirjaa, niin ylimalkaisesti sitä selailin paikasta toiseen, mutta olihan se ihanaa lukea Provencen maisemista ja leppeästä säästä rännän piiskatessa ikkunaa. Toki minulle miljöö tuo ihan omanlaisensa olon, olenhan sekä käynyt Provencessa että pian taas palaamassa Biarritzin (vähän samantaipaiseen, mutta kuitenkin omanlaiseensa) tunnelmaan, mutta ihan varmasti kirja saa aikaan matkakuumetta, vaikkei koskaan olisi Ranskaan jalallaan astunut. 

Lisäksi olen kuunnellut Taina Latvalan Torinon enkeli -kirjaa. Sen hieman ahdistava tunnelma ei taida oikein sopia minulle juuri nyt sillä kirja itsessään tuntuu mielenkiintoiselta ja hyvin kirjoitetulta, mutta en millään saa kiinni kuunteluflowsta. 

Sama lukujumitus koskee myös J.S.Meresmaan Kenties vielä tapaan sinut - vampyyritarinaa. Tosin siinä voin myös olla niin pahasti kohderyhmän ulkopuolella, etten siksi löydä kosketuspintaa. E-sport tähden urasta haaveileva teinipoika, joka kohtaa naapurissa asuvan vampyyritytön, ei ehkä ole ihan keski-ikäisen äiti-ihmisen ominaisinta asetelmaa. 

Toisaalta, kirjassa myös on minua aina suunnattomasti ärsyttävä elementti eli jännitystä luodaan kertomalla, että kohta tapahtuu jotain kamalaa ja "antaakohan hän koskaan minulle anteeksi sen, mitä tein" ennakointia. Harmi, sillä perinteisen vampyyritarinan modernisointi herättää aina mielenkiintoni. Nyt vaan täytyy sanoa, että esim. Terhi Tarkiaisen Pure mua viihdytti ja riemastutti enemmän. Mutta kuten mainitsin, voin vain olla väärää kohderyhmää. 

Eikä tämä elämä nyt kuitenkaan pelkkää loskaa ja harmautta ole. Kiitollisuuspäiväkirja tai hyvien asioiden listaaminen on monen terapeutin suosittelema tapa tasapainottaa oloa. Tässä siis viikolta viisi minua ilahduttanutta asiaa: 

1. Ystävänpäivän ruusukimppu ja niiden mukana tullut viesti isännältä. Tiedän, ettei hän itse kirjoittanut korttia käsin (Interflora), mutta laitoin sen silti työkoneen näppäimistön viereen ja rinnassa läikähtää lämpö joka kerran silmieni osuessa siihen. 
2. Kuopuksen into rakentaa räntäsateeseen sulanut lumilyhty joka ilta uudelleen. Hän on oikeassa, kynttilän valo ilahduttaa. 
3. Edenneet käsityöt. Kauluri valmis, sukkapari kohta viimeistelyä vaille. Neulominen on tietotyöläisen pelastus. Joku hyvänolon hormoni siinä erittyy, silmukka silmukalta. 
4. Eilen paistoi aurinko ja ehdin hetkeksi ulos kävelemään 
5. Rauhalliset aamukahvit. Etätoimiston etuja on mahdollisuus juoda aamukahvi kiirehtimättä, ajatuksia selvitellen. 

(Luku)päiväkirja: Kai tämä vuosi pitäisi ihan oikeasti aloittaa - ja yllättäviä keskeneräisiä

Jaa, että mitäs nämä ensimmäiset 9 päivää sitten on tehty ? Lähinnä kai oleskeltu, lueskeltu, nautiskeltu... Töiden tekeminenkin oli tuossa viikolla vähän vielä leikittelyä, kun suurin osa kollegoista ja asiakkaista oli joko vielä lomalla tai aloitteli hiljalleen. Eikä työpäiviäkään ollut oikeasti kuin kolme. 

Huomisesta sitten alkaa se todellinen työnteko, kai. Innostus ei ole kauhean korkealla tasolla. Mieluiten vaan jatkaisin tätä oleskelua. 

Luettavaa ainakin olisi. Minulla on Murakamin Vieterilintukronikka edelleen kesken. Enkä ole lukenut Suomen ruokahistoriaakaan loppuun. Molemmat etenevät kuitenkin ihan hyvää tahtia. On vain kaikenlaista muutakin puuhaa. 

Äänikirjoina olen kuunnellut Love, Lies and Hocus Pocus sarjaa. Beginnings loppui ja Revelations on kesken. Tykkään. 

Minulla on keskeneräisiä kirjoja ylläolevien lisäksi melkoisen paljon ja joukossa useampi yllättävä nimi. Ainakin osan kyllä aion jossain kohtaa vielä lukea loppuun: 

• Anni Kytömäki: Margarita - Olen melkein shokissa siitä, että tämä kirja on jäänyt kesken. Rakastin Kultarintaa ja Kivitaskua, mutta Margarita sai minut jostain syystä kiemurtelemaan lukiessa. En osaa sanoa, miksi. Tarina ei vain vetänyt minua mukanaan. Aion kuitenkin lukea Margaritan loppuun. Ehkä jopa tänä vuonna 
•  Terhi Tarkiainen: Kitty - Epäilin tätä kirjaa hieman jo ennen kuin aloitin sitä lukemaan. En vain ole ollut siinä moodissa, että tarina väkivaltaisen koston unelmoinnista houkuttelisi. Riippumatta siitä, onko koston kohde ansainnut suunnitellun kohtalonsa vai ei. Tässäkin on kyseessä kirjailija, jonka edellisestä romaanista pidin hurjasti. 
• Taylor Jenkins Reid : Daisy Jones & the Six - Äänikirja bändin sekoilusta, noususta ja tuhosta kuulosti hauskalta. Puoleenväliin mennessä en enää jaksanut huvittua. Kliseisyys kantaa tiettyyn pisteeseen saakka, mutta sitten kyllästyin. Varsinkin, kun tarina jotenkin toisti itseään. Useampi tätä on kehunut, joten ehkä annan jossain kohtaa uuden mahdollisuuden, ehkä... 
• Terry Mancour: Warmage - Toinen osa The Spellmonger sarjaa on aivan  yhtä pitkä ja kiemurainen perinteinen "maskuliininen" fantasia kuin ensimmäinen osa. Se vaatii vähän pidemmän pätkän aikaa ja kuuntelua, jotta flow-syntyy. Odottaa vielä sopivaa hetkeä, sillä olen vasta ihan alkukahinoissa. 
• Sherlock Holmes kokoelma Stephen Fryn lukemana on kai jonkunlainen ikuisuusprojekti. Kuuntelen siitä aina yhden muutaman kuukauden välein. 
• Elizabeth Gilbert: Tyttöjen kaupunki - Sain kirjan pyytämättömänä arvostelukappaleena. Aloitin lukemaan, pidin ja sitten tuli jotain. Kirja on edelleen kesken. Ongelmana näissä historiallisissa romaaneissa on, että keskenjäämisen jälkeen pitäisi selata alkua, jotta muistaa, missä mennään. 
• Louise Penny: Kylmän kosketus - laadukasta, tummasävyistä dekkaria Kanadasta. En tiedä, miksi tämä on jäänyt kesken (tai oikeastaan, miksen päässyt alkua pidemmälle). Todennäköisesti kaipasin jotain kevyttä ja viihdyttävää, niin kuin suurimman osan viime vuotta. 
• Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta - taas kerran kirjailija, jonka aiemmista romaaneista pidin kovasti. Kyseessä on Portugaliin sijoittuva dekkarisarja, jonka kaksi ensimmäistä osaa kuuntelin nopeasti ahmaisten. Tässä kuitenkin henkilöhahmot vaikuttavat olevan jotenkin niin täysin eksyksissä ja lamaannuksissa ja kieroutuneesti kiinni toisissaan, että tuli melkein paha olo. Jäi kesken, muttta kaipa kuuntelen jossain kohtaa loppuun. Pidän etsivä Rui Santosista sen verran, että mielellään lukisin hänestä lisää. Ehkä seuraavat osat ovat vähemmän täynnä negatiivista energiaa.

Tuossa siis lista kirjoja, jotka todennäköisesti tulen lukemaan loppuun jossain vaiheessa, ehkä. Lisäksi Goodreadsin listalta löytyy Barack Obaman A Promised Land, mutta en ole päässyt siinä ensimmäistä lukua pidemmälle, joten sitä tuskin lasketaan vielä edes keskeneräiseksi. 

Listaa katsoessa huomaan, että viime vuonna on kesken jäänyt erityisesti jollain tavalla aihettaan negatiivisesti tai synkästi lähestyviä kirjoja, tai sitten sellaisia, joiden lukemiseen pitäisi jotenkin keskittyä. Mitä ilmeisimmin voimat eivät ole riittäneet mihinkään vaativampaan. 

Lukulistalla tietysti on sitten aloittamattomia kirjoja pitkä rivi, mutta siitä lisää toiste. 

Pure mua

Minä pidän fantasiasta ja olen lukenut viihdefantasiaakin muodossa jos toisessa. Nyt kuitenkin tuli vastaan kirja, joka heitti kerralla kehiin ihan jotain uutta - ja vielä genren kotimaisena edustajana! Ihan oikeasti viihdyin ja hihittelin huolimatta siitä, että joukossa on myös vakavaa asiaa siitä, mitä toiselle olennolle voi tehdä, vaikka tämä sitten olisikin kuollut.

Terhi Tarkiainen : Pure mua
Oma ostos Elisa Kirjasta (tarjouksessa 11.11. saakka) 

Annan täyttäessä 30 hän saa lahjaksi vampyyrin. Eikä ihan mitä tahansa vampyyriä vaan tumman ja komean ja kaikki kliseet täyttävän. Onhan lemmikkivampyyrin tarkoituksena toimia jonkunlaisena harjoituskappaleena, kunnes Anna jollain ihmeellä saisi miehen itselleen. Kulmilla roikkuvaa entistä poikaystävää kun ei lasketa.

Vampyyrin mukana tulee käyttöohje sekä tuskallisia komentopiikkejä antava kauko-ohjain kurinpidollisia toimia varten. Annaa lahja lähinnä puistattaa ja hän haluaisi päästä siitä eroon, mutta miten hän voisi palauttaa lahjansa salaperäiseen Kenneliin, kun ei ole mitään takeita siitä, että seurava emäntä tai isäntä kohtelisii lemmikkiään edes kohtuullisesti. Pitäähän vampyyriakin kohdella ihmismäisesti, vaikka hän miten olisi kuollutta lihaa.

Ihanat värit kannessa !

Annan etsiessä palautusmahdollisuutta, alkaa 1918 sisällissodan tapahtumiin liittyvä gradukin jäädä entistä enemmän paitsioon, eikä hieman omituisesti aiheesta pakkomielteinen proffakaan auta asiaa ollenkaan. Kaiken lisäksi gradussa mainitut Annan kotitalossa tapahtuneet julmuudet tuntuvat jotenkin kummasti liittyvän myös lahjavampyyriin sekä tämän paikalle ilmaantuvaan ystävään.

Seikkailussa on tietysti kaikenlaisia käänteitä, seksuaalisia patoumia, väkivallan uhkaa, verta niin pullossa kuin kaulassa. Jotenkin jännästi Terhi Tarkiainen on onnistunut hyödyntämään monenlaisen fantasiakirjallisuuden kliseisimpiä piirteitä ja sekoittamaan ne uudestaan piristäväksi Helsinki-coctailiksi.

Anna on henkilönä mukavan ristiriitainen. Vähän saamaton opiskelija ja ajelehtija, jolla kuitenkin on tiukkoja moraalisia periaatteita. Nössykkä selkärangalla, joka kai yllättää tarinan edetessä itsensäkin muutamassa kohtaa. Myös Vlad ja hänen ystävänsä ovat hauskalla tavalla monimutkaisia hahmoja. Heistä ei lopulta oikein ota selvää. Kumpikaan ei ole kiltti, mutta ei heistä oikein mustan mustia pahiksiakaan saa millään. Tässä porukassa on mielenkiintoista särmää.

Parasta kirjassa oli kuitenkin omituisesti hulvaton meininki. Tapahtuu kauheita ja ollaan vaarassa, mutta huomaan hihittäväni ja mieli piristyy. Riemastuttavaa ja hyvää viihdettä twistillä. Tykkäsin kovasti.