Neropatin päiväkirja - Miksi siitä tykätään?

Kuunnellaan Toton kanssa iltaisin äänikirjoja. Nyt pitää varoa omia ilmeitään. Aina välillä Toto vilkaisee minuun päin. "Oliko tuo hauska kohta?" Ei taida kuopuskaan olla oikein innostunut. Ehkä hän halusi kuunnella tämän ja sanoo hauskaksi siksi, että niin kuuluu sanoa ja koulussa kaverit ovat kehuneet.
En halua valheellisesti vahvistaa lapsen keinotekoista huvitusta, mutta en myöskään estää häntä nauttimasta. En minä voi tietää, miten Neropatin hauskuus avautuu tokaluokkalaiselle. Olemme ihan eri kohderyhmää - tai siis, minä selkeästi nimenomaan en ole kohderyhmää.

Nyt on kulunut kuuntelusta hetki aikaa - uskaltaisiko kysyä Totoltakin mielipidettä ?

kuva: WSOY

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja - Viimeinen oljenkorsi
Nextory 
Lukijana: Toni Kamula

(Esi)teinin lorvailu ja ihastumiset ovat kiinnostaneet nuoria lukijoita vuodesta ja osasta toiseen. Meilläkin yleensä kirjoja viimeiseen saakka karttava keskimmäinen on tainnut lukea noita useamman kuin yhden. Ehkä siksi, että kuvien vuoksi kirjat ovat nopeita suupaloja.

Viimeinen oljenkorsi kertoo siitä, miten Greg koittaa vältellä koulutehtäviä, herättää ihastuksensa huomiota ja tehdä isälleen mieliksi jalkapalloilijana tai partiolaisena. Elämä on juuri niin vaikeaa kuin teini voi sen itselleen vaikeaksi tehdä. Itse asiassa toivon, etteivät omien poikieni ajatukset kulje aivan samanlaisia ratoja.

Greg osoittautuu melkoisen itsekeskeiseksi (kuten kai jossain määrin kaikki teinit) ja hänen sinänsä aidotkin yrityksensä tehdä asioita valuvat usein hukkaan kertakaikkisen metkuilun ja pienen huijaamisen vuoksi. Lisäksi hän koittaa pönkittää asemaansa käyttämällä hyväkseen parasta ystäväänsä ja huijaamalla.

Tiedän. Minä olen keski-ikäinen nalkuttava äiti-ihminen, mutta silti... Minua ei naurattanut. Kirjan kuvaama teini-maailma sai minut pikemminkin vähän surulliseksi. Toni Kamula kyllä lukee sujuvasti ja päähenkilön äänensävy tuntuu aidolta. Sisältö vaan ei ollut minua varten.

Mutta mitähän 9v tuumaa kirjasta ? Jotain kai voi tulkita jo siitä, että yleensä sarjoja kerralla ahmiva poika ei ole laisinkaan ehdottanut Neropattia seuraavaksi luettavaksi. Kysytään suoraan.


Mitä tykkäsit Neropatin päiväkirjasta ? 
"Olen lukenut niitä ennenkin" 

Niin, mutta tykkäsitkö? 
"Kyllä, miksi muuten haluaisin kuunnella lisää?" 
Ai haluatko?
"....."  

Mikä Neropateissa on hyvää ? 
"Kun se saa kaikki tylsät kohdat kiinnostavammiksi, vaikka se aikakapseli juttu voisi olla tylsä jossa toisessa romaanissa  - ja noissa on vähän mun huumoriakin" 

Mikä Neropatissa naurattaa ? 
"No, ei se oikeastaan naurata. Muuten vaan pidän."

Hmmm... onko sun kaverit kehuneet Neropatteja ? 
"Joo..."
Voisiko olla niin, että tykkäät kehujen takia? (kysyy äiti varovaisesti ja koittaa muotoilla kysymystä sävyltään mahdollisimman neutraaliksi) 
"Jaa... se on kyllä ihan mun oma mielipide, mutta tykkään myös siksi, että saisin ehkä enemmän kavereita... Kaksi syytä" 


Mitäpä tästä sen enempää. Selvästi ryhmäpaine vaikuttaa ainakin jonkin verran mielipiteeseen kirjasta, mikä lienee sinänsä ihan luonnollista. Uskon saman toistuvan paljon myös aikuisten maailmassa. Kaikki me haluamme kuulua joukkoon, tykätä samoista asioista kavereiden kanssa. Onneksi poika sentään myös itse tunnistaa tilanteen ainakin jossain määrin.

Toto tykkää jutella kirjoista, mutta taitaa lukea enemmän ja ehkä "vaikeampia", tai ainakin paksumpia, juoniromaaneja kuin koulukaverinsa. Neropatin päiväkirja tarjonnee koulun välitunneille keskustelunaihetta jonkinlaisena kompromissina jalkapallointoisessa porukassa. Löytyy "yhteistä kenttää". Pallon perässä juokseminenhan ei sitten taas ole Toton juttu ollenkaan.



p.s. olen selvästi ollut Neropatille lempeämpi muutama vuosi sitten, tai sitten osan teemoitus ja tunnelma on ollut toisenlaista. Pitänee lukaista uudelleen ja tarkistaa. 

Neropatin päiväkirja

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja 
Oma ostos Suomalaisesta 

Meidän keskimmäistä on suhteellisen vaikea saada lukemaan. Lukudiplomikin jäi puoliksi kesän laiskanläksyksi. Ihan, jotta saataisiin lukeminen edes jotenkin käyntiin, tulin ostaneeksi luettavaksi puoliksi sarjakuvana kirjoitetun Neropatin päiväkirja. Ei se nyt suuren suurta menestystä saanut, mutta ilmeisesti on luettu loppuun. Kommentti hyvin miesmäiseen tyyliin : "Ihan kiva"

Äidin vähän kovistellessa, tuli lisää tekstiä. Alussa kuulemma oli kivaa, kun kaikki oli äidin vika (??) Lisäksi : "Oli hauskaa, kun päähenkilö höpötti tyttöjen tykkäävän ensin luokan nopeimmasta ja sitten jostain muusta... ja miten tytöt tykkäävät aina sellaisesta, jolla on jotain sattunut...  paitsi sitten, kun yrittää näyttää märkivää haavaa, jolloin ne juoksevat karkuun... ja kaikkea muuta...vähän..."

Suoria lainauksia yllä siis. Voinemme siis todeta kirjan tosiaankin olleen "ihan kiva". Samalla tuli testattua, että luettu on. Äitikin meinaan muisti noita samoja juttuja.

Arvasin siis ihan oikein. Yläkoululaisen Gregin toilaukset ja yritykset olla cool näyttävät uppoavan tuollaiseen kohta 11v poikaan. Ilmiselvästi myös osittainen sarjakuvamuoto auttaa keskittymään kirjaan helpommin kuin pelkkää tekstiä olevaan. Yksi kirja suoritettu. Seuraavaksi pitää sitten keksiä jotain muuta.

Kyllä minäkin Neropatin päiväkirjan luin ja jopa aina välillä sille vähän hymähtelin. Taitaa tosin olla niin, että kun kotona on yksi melkein 13v poika ja toinen melkein 11v, niin toilailut ja "tyhmistyminen" ovat liian jokapäivästä, jotta kirjasta jaksaisi lukea enää lisää. En siis nyt niin hirveästi kirjasta innostunut. Toki siinä kuvattiin aika osuvasti juurikin tuota teini-iän "mitä toiset sanovat,jos teen jotain näin pöhköä vai suuttuuko äiti" -mentaliteettia. Kaikki teinipoikien äidit taitavat tietää, mitä tarkoitan...

Gregin mukana pääsee myös kurkistamaan nuorten maailman julmuuteen ja nokkimisjärjestykseen. Lohdullista kirjassa tosin on se, ettei Greg pahemmin taida kuitenkaan kärsiä siitä, ettei luokan suosituin olekaan. Yritys jatkuu samanlaisena ideasta toiseen.

Sarja jatkuu monella kirjalla. Minä taidan pitää nämä varalla siinä tapauksessa, että tarvitaan lisävauhtia keskimmäisen kesälukemiseen. Ensin kokeillaan uppoaisivatko Kissasoturit edes osaksi yhtä hyvin kuin isoveljeen...


EDIT: Neropattia ovat muutkin käyttäneet lukuinnottomien houkuttimena. Tänään juuri aiheesta on kirjoittanut myös Lukupinon Simo