Näytetään tekstit, joissa on tunniste Haavikko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Haavikko. Näytä kaikki tekstit

5.1.2022

(Luku)päiväkirja: Ei edes yhtä, paitsi ehkä Utrio

Keskiviikkona 5.1.2022

Kyllä nyt menee huonosti ainakin lukujen valossa. Ollaan jo menty viisi päivää tammikuusta eikä minulla ole luettuna yhden yhtä kirjaa loppuun saakka.  

Kuten aina statistiikkojen osalta, ei pidä katsoa pelkästään numeroita vaan dataa niiden takana, jotta tulkinta olisi edes sinnepäin oikein. Toki on ollut kiirettä töissä, mutta olen minä lukenutkin. Nyt vain sattuu olemaan niin, että kesken on useampi järkäle ja savottaa jäljellä vielä melkoisesti ennen viimeistä sivua. 

Tällä hetkellä minulla siis on (enemmän tai vähemmän) aktiivisessa luvussa seuraavat opukset. Eteneminen on hitaammanpuoleista paitsi mahtavan sivumäärän vuoksi, myös kunkin kirjan vaatiman keskittymisen takia. Yksikään ei ole sisällöltään nopeasti luettavaa välipala-ainesta. 


  • Haruki Murakami Vieterilintukronikka, josta luettuna 151s/744s
  • Ritva Kylli : Suomen ruokahistoria, josta luettuna 186s/470s
  • Anna-Liisa Haavikko : Kaari - Kirjailija Kaari Utrion elämä. Erja Manton lukemasta äänikirjasta kuunneltuna 18h18min ja jäljellä noin 50min. 
Ei siis hätää. Kyllä minä luen. Sitä paitsi, Taustapeili-postausten ihmettelyssäkin meni hetki. 

Ensimmäisenä taidan näillä näkyvin saada loppuun tuon Kaari Utrion elämäkerran, todennäköisesti jo myöhemmin tänään. Aion nimittäin nauttia pitkän viikonlopun alusta lukemalla rauhassa normaalia myöhempään. 

Kaari - Kirjailija Kaari Utrion elämä on osoittautunut ennakko-odotuksiani vielä paljon mielenkiintoisemmaksi. 

Olen toki Utrioni lukenut jo varhaisteininä ja nyt taas vähän tiheämmässä viime vuosien aikana kuunnellut äänikirjoina. Nuorena ahmin keskiaikaa, näin vanhempana olen tykästynyt 1800-luvun tapakomedioihin. Molemmat ovat olleet runsaasti aikansa kuvausta sisältäviä, romantiikkaa tihkuvia ja tapahtumia täynnä olevia historiallisia romaaneja. 
En ole ihan varma uskaltaudunko tarttumaan enää noihin keskiaikaisiin "rouvasporno"-romaaneihin, kuten 70-80-luvulla vanhoilliset ja kateelliset Utrion kirjoja kuvasivat, mutta vielä taitaa olla jäljellä noita  myöhäisempiäkin. Vanhempien teosten uudelleen lukemisen välttelyn syynä on ehkä vähemmän rohkeiden kohtausten pelko kuin nuoruuden lukuelämyksen laimentuminen aikuisen kokemuspohjalta. 

En varmastikaan ole ainoa, jolla Utrio on kulkenut mukana melkoisen nuoresta lukijasta tähän päivään. Siksi hänen elämäkertansa onkin niin mielenkiintoista luettavaa. Useampi kirja tuntuu tutulta ja sen syntytarina syventää yhteyttä. 

Lisäksi, harva kirjailija tai yleensäkään minkään ammatin edustaja, on niin laaja-alaisesti ja aktiivisesti osallistunut myös aikansa keskusteluihin ja tapahtumiin. Onhan Utrio vaikuttanut mm. aktiivisena kirjoittajana, paikallispoliitikkona, presidentin valitsijamiehenä (tai -henkilönä kai nykyään pitäisi sanoa), erilaisissa hyväntekeväisyysjärjestöissä ja Kirjailijaliitossa, puhumattakaan laajasta kontaktiverkosta ja roolista Suomen kulttuurielämässä. Haavikko on osannut kirjailijan elämäkerran lisäksi luoda aiheelleen sopivasti myös kontekstina suomalaisen yhteiskunnan kehitystä ja tapahtumia 40-luvulta tähän päivään. Erityisen kiinnostavaa oli lukea myös suomalaisen kirja- ja kustannusalan kehityksestä. Onhan Kaari Utriolla ollut alusta alkaen Tammen perustajan tyttärenä myös erityisen läheinen suhde kyseiseen toimialaan. 

Kirja etenee enemmän tai vähemmän kronologisesti. Välillä vähän hypätään ja sitten taas palataan taaksepäin aiheesta riippuen, mutta suurilla linjoilla edetään vuosikymmenestä toiseen. Välillä tarina menee juonenkaareltaan loogisemmin, välillä hajaudutaan yksittäisiin aiheisiin ja lyhyisiin lukuihin, mutta koko ajan pysyy aihe kasassa. 

Erja Manto lukijana on tietysti taitava ja sopii tähän kirjaan erittäin hyvin. Hän lukee elävästi, muttei teatraalisesti. Tapahtumat ja henkilöt suorastaan syntyvät kuvina silmien eteen. 

Olen siis nauttinut elämäkerran kuuntelusta valtavasti. Tämä taitaa olla yksi parhaita lukemiani/kuuntelemiani. Osansa on tietysti mielenkiintoisella päähenkilöllä, mutta paljon on vaikutusta myös hyvin taustoitetulla käsittelytavalla. Tätä voi suositella niin historiasta, kirjallisuudesta kuin ihan vain ihmiselämästä kiinnostuneelle lukijalle. 

17.7.2015

Tältä kohtaa - Meriluoto päiväkirjamerkinnöissä



Aila Meriluoto toim. Anna-Liisa Haavikko : Tältä kohtaa - päiväkirja vuosilta 1975-2004
Oma ostos Suomalaisen alepöydästä 

Se on jännä, miten hajanaisista, jopa vuoden välein kirjoitetuista lyhyistä päiväkirjamerkinnöistä voi syntyä yhtenäinen tarinan kaari. Niin vain kuitenkin käy Aila Meriluodon päiväkirjamerkinnöistä koostetun kirjan kohdalla.

Minun täytyy myöntää, etten tunne Aila Meriluodon tuotantoa laisinkaan. Ensinnäkin, olen hirmuisen huono lukemaan runoja. En yleensä avaa runokirjaa oikeastaan koskaan. Jotenkin vain ei kärsivällisyyteni riitä runojen lukemiseen, vaikka niiden kai pitäisi juurikin olla vähän lyhempiä. Tai en minä tiedä, mistä runovälttelyni johtuu. Se ei varsinaisesti taida olla edes tietoista. Toisaalta en tietoisesti myöskään ole päättänyt runoihin perehtyä...

Muitakaan Meriluodon kirjoituksia ei vastaan ole kävellyt. Pitäisi varmaan etsiä niitä käsiini, saattaisin jopa tykästyä. Ainakin uppouduin näihin päiväkirjamerkintöihin. Meriluoto on kirjoittaessaan rehellisen ja avoimen kuuloinen, jopa paljas. Niinhän sitä on "salaiseen päiväkirjaan" tarkoitus ollakin. Iän mukanaan tuomat krempat ja elämänmuutokset ilmaantuvat kertomukseen vähitellen, mutta miehet, vanhat ja uusi eli se joka jäi, ovat mukana kaikissa merkinnöissä.

Klaani on Aila Meriluodolle ilmiselvästi tärkeä, aviomies Jouko hänen maailmansa keskipiste, mutta samalla nousee esille taiteilijan tarve omaan tilaan ja yksinäisyyteen. Jopa se kaikkein rakkain ja tärkein on välillä vain häiriöksi, mikä kai tekeekin taiteilijan kanssa elämisestä niin vaikeaa. Vaaditaan vahvaa luonnetta jäädä säännönmukaisesti toiseksi jollekin epämäräiselle, josta ei koskaan muodostu konkreettista kilpailijaa, mutta joka kuitenkin voittaa - aina.

Elämäkerroissa ja erityisesti päiväkirjamerkintöjen kohdalla ainakin minulla on yleensä hieman häpeilevä tirkistelijän olo. Tässä kirjassa kuitenkin tuntuu kirjoittaja itse antavan luvan katsella ja jopa esittelee itse tekemisiään juurikin lukijoita silmällä pitäen. Vaikutelma taitaa syntyä kahdesta asiasta. Ensinnäkin, Aila Meriluoto valmistelee päiväkirjan aikana aiempien päiväkirjojensa julkistamista. Toiseksi, samalla hän pohtii tarvettaan julkistaa ajatuksiaan ja leikittelee myös ajatuksella näiden tekstien tuomisesta lukijoiden käsiin. Ei siis sinänsä yllättävää, että me tosiaan pääsemme hänen ajatuksiaan ja tekemisiään seuraamaan - oikein luvalla ja suunnitellusti. Silti tuo avoimuus ja paljaus säilyvät. Tuntuu siltä, että Meriluoto tarkoituksellisesti repii itseään auki ja näkyviin.

Hyvä niin. Aila Meriluoto on mielenkiintoinen persoona. Vaikka moni hänen ajatuksensa ja tapansa (mm. alkoholinkäyttönsä) on minulle vierasta, on kyseessä kuitenkin vaikuttava ja suomalaiseen kulttuurielämään vahvastikin vaikuttanut hahmo. Lisäksi kirjassa kuvataan naisen vanhenemista suoraan ja kaunistelematta, mutta kuitenkin lempeästi hyväksyen, mikä tietysti kiinnostaa tällaista vähän yli nelikymppistä, jolla nuo ajat vähitellen lähestyvät.