(Luku)päiväkirja: Kunderaa ja teininostalgiaa

 

Pitäisi ehkä lukea Olemisen sietämätön keveys ja muitakin Kunderan kirjoja (Pila jne.) uudelleen. Tuolla ne hyllyssä odottavat. Samalla pääsisi (joutuisi?) nostalgiamatkalle omiin teinivuosiin. Muistikuvat nosti tällä kertaa mieleen Kunderan kirja Romaanin taide, joka kulkeutui lukulistalleni aiemmin lukemieni kirjoittamista pohtivien teosten suosituksena. Romaanin taide on julkaistu 80-luvulla. Vuosi(kymment)en tauon jälkeen on käsiini näköjään kulkeutunut jo parikin tuohon aikakauteen osuvaa kirjaa. Edellinen oli Juha Tantun kirja Ranskasta, nyt Kafkaa ja romaanin tai romaanikirjailijan olemusta pohtiva Kundera.

Universumin pilailua ennemminkin kuin sattumaa lienee, että tuon ajan kirjoja osuu käsiin näin juuri syksyn korvilla. Tuntuu, että teini-iässä oli aina syksy. Ensimmäiset kylmät aamut kirpaisivat poskia, ilmassa tuoksuivat omenat ja hengittäessä höyrysi. Mielessä myllersivät tunnelmat luetuista kirjoista, joista joidenkin kavereiden kanssa keskusteltiin. Toisia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Tummat sävyt ja "taiteellisuus" saivat nuorison huokailemaan. Kaipasimme jotain,. Koimme nostalgiaa tulevaan?  Ehkä kirjat toivat tuntemuksiimme maailman painon etuoikeutetun helpossa elämässämme. Myöhemminkin olen lukenut Kunderan kirjoja, mutta mikään ei ole osunut ihan samalla tavalla kuin tuo ensimmäinen.

Romaanin taide koostuu esseistä, haastatteluista ja onpa joukossa palkintopuhekin. Osa meni iloisesti ohi, kun en kommentoituja kirjoja tuntenut. Kafkaa käsittelevä osuus oli ehkä mielenkiintoisin, tai ennemminkin se käsitteli kafkamaisuutta. Kaikkihan me tunnistamme termin "kafkamainen", mutta kuinka moni meistä oikeasti on lukenut Kafkan kirjoja ja ymmärtää viittauksen ja sen taustaa ? En minä ainakaan. Kafka on ollut lukulistallani vuosikymmeniä. Ehkä nyt pitäisi tarttua. Jonkun kerran olen jo Kafkan matkapäiväkirjaa kirjakaupassa sormeillutkin, mutta eihän se tietysti ole sama kuin romaaninsa.

Joka tapauksessa, seuraava kappale jotenkin herätti. Tuo on kirjoitettu jotain 30v sitten, mutta ei tarvitse kuin katsoa uutisia, niin kummasti kaikuu...  

"Totalitaariset valtiot, jotka ovat mainittujen tehokeskittymiä, ovat tuoneet näkyviin Kafkan romaanien kosketuskohdat tosielämään. Mutta jos lännessä tällaisia yhteyksiä ei nähdä, se ei johdu ainoastaan siitä, että ns. demokraattinen yhteiskunta on vähemmän kafkamainen kuin nykypäivän (1980-luku toim.huom) Praha. Yskoakseni se johtuu myös siitä, että täällä todellisuuden taju on kohtalokkaasti heikkenemässä" (Milan Kundera : Romaanin taide s.112)

Vai mitä tuumitte ? 

Tavallaan Romaanin taide toi mieleeni myös Ville-Juhani Sutisen Reunamerkintöjä teoksen. Siinä oli samanlaista menneen nostalgiaa ja myös historian julmien sattumien ironiaa. Kuvatut kirjailijat eivät ole samoja, mutta samalla tavalla he ovat kirjoittaneet ylös joko kadonnutta idylliä tai sitten sen tilalle tullutta mekanismia, jonka keskellä ihminen kadottaa itsensä (ja itsenäisyytensä / tahtonsa). Kunderan ajatukset kotimaansa poliittisen tilanteen osalta eivät tainneet olla salaisuus, mutta kirjassa oli mielenkiintoista pohdintaa myös siitä, miten kirjailijan tulee ensisijaisesti kuvata henkilöhahmojensa ajatuksia, ei omiaan. Tosin hän välillä myönsi itsekin tulleensa etualalle julistamaan mielipiteitään, vaikka useimmiten verhosi ne vaikeammin tulkittaviksi henkilöidensä ristiriitojen kautta. 

 Ajatuksia herättävä kirja. Sellainenkin tosin juolahti mieleen, että ehkä nämä vanhemmat kirjat ovat viime aikoina erityisesti tuntuneet kiinnostavilta, koska itse noita aikoja eläneenä (ja uutisia katsoneena) saa perspektiiviä tarkasteluun ja huomaa aivan uusia kuvioita. Ehkä siksikin voisi olla hyvä lukea Olemisen sietämätön keveys uudelleen. Lukisin sen varmasti eri tavoin ja siitä tulisi minulle aivan uusi teos. 

(Luku)päiväkirja : Koodeja kotiin ja kaukana kotoa

 

Tänä vuonna aion aloittaa talviuinnin, tai siis jatkaa kesäuintia syksyyn ja... No, katsotaan, miten käy. Ainakin vielä olen saanut itseni veteen pari kertaa viikossa huolimatta särkevista nilkoista ja ranteista. Turvotukset laskevat ja huomaan herääväni eri tavalla. 

Itsepäisessä kylmään veteen laskeutumisessa tuntuu olevan myös jotain kovin suomalaista. Kollegat töissä pyörittelevät videopuheluissa silmiään: "Hulluja nuo suomalaiset". Kuitenkin tiedän talvi-uintia harrastettavan myös Atlantin rannalla. Jää tietysti puuttuu, mutta ei sitä nyt vielä täälläkään näy. 

Kuuluuko identiteettiini siis olla hullu suomalainen ? Ehkä. Olisikin ensimmäinen vuosi, kun saan itseni kylmään veteen elokuuta pidemmälle. Olenko muuttunut iän myötä hullummaksi ? Varmasti. 

Jotenkin on lukulistalleni tänä kesänä päätynyt kaksikin ranskalaisuutta ja identiteettiä pohtivaa kirjaa. Juha Tantun kirja Ranskalaisia pastilleja vei 80-luvulle ja nosti mieleeni kummallisia takaumia omilta ensimmäisiltä matkoilta Ranskaan. Kira Poutasen uutuus Pariisi-koodi:Paperisotaa & poskisuudelmia ranskalaisittain kuvaa Pariisissa pitkään asuneen ulkosuomalaisen identiteettiä kahden kulttuurin välissä. Mikä shokeeraa, mihin tottuu, mikä muuttuu ja muuttaa. Millaisia kokemuksia ovat terrori-iskun lähelle joutuminen ja koronaeristys suurkaupungissa?

Minä en ole koskaan asunut lukuvuotta kauempaa ulkomailla, mutta kummasti ovat vuosikymmenet ranskalaisen puolison kanssa tartuttaneet tapoja ja kai ajatteluakin. Poskisuudelmat ovat tuttu juttu, samoin niiden lukumäärävaihtelut alueittain ja siitä seuraavat keskustelut. Ranskalainen byrokratia vertautuu aina suomalaiseen. Osaan arvostaa tilaa ja etäisyyttä, mutta minun päälleni ei kansainvälisessä keskustelussa kyllä puhuta nykyään millään. Osaan pitää puoleni. Kaipaan puhetta ruoasta. Kenenkään muun puoliso ei aikoinaan soittanut päivällä vain kysyäkseen, mitä söin lounaaksi. 

Poutanen kuvaa hyvin jakautunutta olotilaa. On mahdollista olla kotona ja samalla kaukana kotoa. Käänteisesti mietin, miten ranskalainen kokee Suomessa asumisen. Kieli on vielä hankalampaa, välittömyyteen ja vilkkaaseen keskusteluun tottunut joutuu oppimaan elämään taukojen ja hiljaisuuksien kanssa. Samalla voi tutustua suomalaiseen kohteliaisuuteen, joka on lämpimämpää kuin Ranskassa. Olen vuosien varrella käyttänyt termiä "la politesse du coeur" - sydämen kohteliaisuus. Me käytämme ehkä vähemmän sanoja, mutta useimmiten tarkoitamme, mitä sanomme. 

Pariisi-koodi antaa erilaisen kuvan Ranskasta kuin turistioppaat, mutta jotenkin kaikki peruskliseet löytyvät luvuista, vai olenko kuitenkin liian lähellä ? Jos ei ole ranskalaiseen kulttuuriin muuta kosketuspintaa kuin turistimatkat ja media, päästää kirja lähemmäs. Sitä paitsi, eivätkö kliseet ole kliseitä juuri siksi, että ne ovat niin kovin totta ? 

Pariisi-koodi ei kuitenkaan ole pelkästään kurkistusikkuna ranskalaiseen elämäntapaan. Se kertoo myös juurista ja irrallisuudesta, siitä, miten identiteetti kehittyy ja muuttuu vuosien varrella, mutta pysyy pohjimmiltaan kuitenkin samana. Synnyinkoti on aina koti, vaikka hattunsa asettaisi minne naulaan. Kulttuurien kohtaaminen ja kietoutuminen yhteen rikastaa, mutta on välillä raskasta. Ristiriitaiset tunteet ovat arkipäivää, Sitä voi tiedostaa, että 1+1>2, mutta aina välillä yhtälöön iskeytyy myös miinuksia. Siksi kirjan anti on laajempi kuin ensilukemalta kuvittelisi ja ainakin itselleni nousivat juuri nuo vähän ristiriitaiset tunteet omasta identiteetistä tärkeämmiksi kuin näkymät pariisilaiseen elämään. 

(Luku)päiväkirja : Miksi en kirjoittaisi ?

 

Viime sunnuntaina meillä vietettiin kuopuksen rippijuhlia eli viimeistä kertaa sukua koolla tällä teemalla meidän veljessarjamme osalta. Vähän tietysti oli haikeakin olo sen suhteen, mutta aurinko paistoi ja oli mukavaa. 

Ensimmäistä kertaa ikinä olin myös tilannut kaikki tarjottavat. Kaukana ollaan ajoista, jolloin leivoin ja laitoin tarjottavat. Nyt en tehnyt itse muuta kuin keitin kahvin ja teen. Energiaa ei vaan riittänyt edes suunnitteluun, eivätkä äidin tekemiset tietysti olekaan näissä juhlissa pääasia. Mistä se sellainen tunne oikein tuleekin, että pitäisi tehdä itse kaikki? Geeneissä perittyä ja kotoa opittua kait. 

Sen verran oli sentään kotikutoista, että aurinkokukkateema lähti noista virkkaamistani lasinalusista, joita näin loppukesästä löytyikin sitten usemmallekin pöydälle pöytäliinan korvikkeeksi. Huomaan kaipaavani keltaista, niin auringon paistetta kuin kukkien loistoa. Väsymys koittaa ottaa valtaansa, mutta väreistä saa voimaa. Muutama auringonkukkakimppu ja taas mennään vähän aikaa eteenpäin. 

Vaikka mentiinkin "laiskalla" (tuo sana!) meiningillä, niin lukeminen on jäänyt elokuussa melkoisen vähälle. Jotain sentään olen ehtinyt. Heinäkuussa jatkoin Anneli Kannon vuosiopäiväkirjasta hänen kirjoitusoppaaseensa ja siinä hän sitten listasi monia kirjoittamisoppaita tai muuten kirjoittamiseen liittyviä kirjoja. Keikuin hetken kaninkolon reunalla, mutta sitten tartuin ensimmäiseen listalta. 

Päivi Haanpää ja Terhi Rannela : Miksi en kirjoittaisi

Kirjastosta 

Kirjassa kaksi kirjoittamisen ammattilaista pohtii kirjoittamista ja lukemista yleensä. Tämä ei ole kirjoittamisopas vaan enemmänkin pohdintaa monesta näkökulmasta. Tekstit vaihtelevat tyyliltään ja pituudeltaan, mutta tällainen ei ammattilainen kirjoittaja saa niistä mielenkiintoisen ikkunan kirjoittajaelämän haasteisiin, iloihin ja tapoihin. 

Kirja on jaettu osioihin Sanat valloilleen, Kirjoittajan arki, Pidä huolta luovuudestasi , Ilman lukemista ei ole kirjoittamista. Lukijana ehkä mielenkiintoisin oli kurkistus kirjoittajan arkeen. Se kuulosti aikalailla sellaiselta kuin olen kuvitellutkin. Korporaatiomaailmassa hikistyneenä kadehdin vapauden tuntua ja mielen liitoa, mutta tunnustan myös realiteetit. Kaikkia tekstejä ei julkaista, eikä taloudellinen vapaus ole itsestäänselvää. Kirjoittajan leipä on pieninä palasina. Mutta se vapaus... 

Vinkkejä ihan jokaiselle löytyy luovuus-osiosta - Puolen tunnin lomat tai taiteilijatreffit (kyllä, aloitin minäkin jossain kohtaa lukemaan Cameronin kirjaa, mutta väsähdin jo alkuluvuilla) kuulostavat ihanalta. Niiden kohdalla pitää yrittää uudelleen. Kirjeet tuntemattomille puolestaan kuulostavat ihanan kapinalliselta tavalta tuoda hyvää mieltä nykyajan digivallatussa maailmassa. 

Olen myös ehkä hieman yllättynytkin sekä Kannon kirjassa että tässä läpitulevassa kirjailijoiden välisestä solidaarisuudesta ja yhteistyöstä. Meille tarjotaan edelleen kuvaa yksinään työhuoneessa puurtavasta kirjailijasta, joka karttaa sosiaalisia kontakteja viimeiseen asti. Ehkä noita yksinäisiä susiakin on, mutta yhteisöllinen tapa kirjoittaa, kommentoida ja saada vertaistukea kuulostaa aivan ihanalta. Ehkä pitäisi itsekin kokeilla jotain kirjoituskurssia, kun kerran uusia taitoja olen alkanut miettimään. 

Ainakin pitänee järjestää lukubileet. Ystävät (tai perhe) lukemassa omia kirjojaan samassa huoneessa. Yhdessä, mutta kukin omassa kuplassaan. Kyllä. 

Pudotus kaninkoloon jatkuu seuraavien kirjojen parissa. Kirjaston varauksista on saapunut hyllyyni jo useampi kirjoittamiseen liittyvä teos. Kiinnostaa. 

(Luku)päiväkirja : Heinäkuun luetut

 

Heinäkuu oli hyvä lukukuu erityisesti tietokirjojen osalta. Joukkoon mahtuu peräti 5 erinomaisen mielenkiintoista tietoteosta. Kolmesta jo vähän pikaiseen summeerasinkin täällä. Niiden lisäksi Anneli Kanto jatkoi lukulistallani, tällä kertaa kirjoitusoppaallaan, jota sitäkin oli mielenkiintoista lukea. Varsinkin tuon Elämänlangalla päiväkirjateoksen jälkeen. 

Proustkin kummittelee luetuissa edelleen. Tällä kertaa ilmeisesti kovinkin tunnetun filosofin "elämänohjeina" Proustin liittyvien teemojen mukaan. Olihan How Proust can change your life ihan mielenkiintoinen luettava, varsinkin kun olen lukenut Kadonnutta aikaa etsimässä, joten teemoituksesta saa kiinni, mutta... Tähän tosiaan tulee tuo "mutta". En nimittäin koe, että kirjasta olisi jäänyt minulle varsinaisesti mieleen tai käteen oikeastaan mitään. Se oli sellaista yleistä hötöä ja plötinää. 

Kaikkiaan heinäkuu osoittautui runsaaksi lukukuukaudeksi. Loppuun luettuja on kaikkiaan 11. Dekkareitakin jonkun verran, pääasiassa cozy mysteryä, mutta on joukossa yksi vähän erikoisempi (ja rajumpi) tapaus. Rouva Shim, palkkamurhaaja oli verinen juttu. Kate Atkinsonin Kuolema kulkee kartanohotellissa puolessaan oli kirjailijansa tyylinen eli kiemurainen ja monimutkainen ja tasojakin riitti. Tykkäsin. 

T.A.Williamsin kirjasarja englantilaisesta eläköityneestä rikoskomisariosta selvittämässä rikoksia Italian eri upeissa kohteissa mustan labradorinsa kanssa toimii leppoisuudessaan sekä Italian matkailumainoksena eli ihan mukavan rentouttavana viihteenä. 

Lintuneidit kertoi emigranttiperheen tyttäristä eri aikatasoilla. Aihe on mielenkiintoinen, mutta jotenkin kirja  jäi ohueksi. En saanut oikein juonesta kiinni, mutta toki todellisen perheen vaiheisiin perustuva tarina koskettaa. 

Sellainen lukukuu heinäkuussa. Elokuu on jo hyvässä vauhdissa, mutta lukeminen vähän vähemmän. Jotenkin on ollut nyt muutakin puuhaa ja katsoimme mm. Yle Areenasta Ei mikään murhamysteeri (This is not a Murder Mystery) - sarjan, josta pidän kovasti. Tämä oli jo toinen katsomiskertani, enkä ihan heti muista elokuvaa tai muuta ohjelmaa, jota olisin jaksanut kerrata. 

(Luku)päiväkirja: Heinäkuu tietokirjojen pauloissa

 

Heinäkuu oli vaihteleva niin säältään kuin lukulistaltaan. Yksi asia on kuitenkin näköjään tullut jäädäkseen. Jäätelöä ehdottaville todettakoon, että se on ollut kesävakiona vuodesta kivi ja kirves, eli siitä ei ole kyse. Minä tarkoitan nyt tietokirjoja. Vuosikaudet, vuosikymmenet itse asiassa, luin pääasiassa fiktiota. Tietokirjat tuntuivat, no, liikaa tietokirjoilta - tylsiltä, faktoilta, koululta... Vähänpä tiesin. 

Keittokirjojen ja satunnaisten elämäkertojen lisäksi on viime vuosina kuin varkain kertynyt yhä enemmän, useimmiten historiaan liittyviä, tietokirjoja. En tiedä, onko niitä myös ehkä ilmestynyt viime vuosina enemmän, mutta ainakin minä olen päässyt niiden makuun oikein tosissaan. Itse asiassa kannatan porttiteoriaa... historiapodcasteja kuuntelulistallani ovat selvästi seuranneet myös jaksojen aiheita lisää avaavat tietokirjat - usein vieraan itsensä kirjoittamana. 

Tai sitten itse podcastin vetäjän kirjoittamana. Yksi heinäkuun mielenkiintoisimmista ja ajatuksia herättävimmistä kirjoista nimittäin oli Betwixt the Sheets podcastin vetäjän tohtori Kate Listerin viimeisin kirja. 

Kate Lister : Flick - A History of Female Pleasure

Audiblesta 

Kirja kuvaa, miten käsitys naiseudesta ja naisen seksuaalisuudesta on muuttunut aikojen kuluessa. Milloin on naiset käsitetty seksihirmuiksi, joiden himoja tulee rajoittaa, milloin taas todettu seksuaalisen mielihyvän olevan jotain naisilta luontaisesti puuttuvaa (!?). Käsityksemme naisten seksuaalihistoriasta perustuu pääasiassa harvalukuisiin (miesten kirjoittamiin) lähteisiin ja todellisuus on saattanut olla jotain ihan muuta, niin kuin arkeologiset löydöt esim muinaisista dildoista meille paljastavat. 

Olemme myös historiamme tuotoksia ja edelleen ovat vallalla usein vahingolliset käsitykset naisten mielihyvän lähteestä - ja ei, naisen mielihyvään ei tosiaankaan tarvita penistä. Itse asiassa, vain osa naisista yleensä pystyy saamaan orgasmin penetraation aikana, vaikka ainakin oman ikäluokkani naisista kai suurin osa on oppinut, että "oikea" orgasmi tapahtuu yhdynnässä ja mielellään niin, että molemmat saavat samaan aikaan...  Jos seksistä nyt edes varsinaisesti kukaan mitään kertoi virallisesti. Romanttisista romaaneista ja kavereilta minäkin kai teininä oppini pääasiassa sain. 

Flick on tärkeä kirja ja sen soisi annettavan luettavaksi niin pojille kuin tytöillekin. On terveellistä ymmärtää, mistä käsitykset ja arvotetut mielikuvat kumpuavat. Historia on pitkä, eikä useimmiten naisille suosiollinen. Listerin kertoma statistiikka naisten orgasmeista on itse asiassa vähän surullista kuultavaa. Ei voi kuin toivoa, että nuoremmat sukupolvet saavat paremmat lähtökohdat tasa-arvoisempaan elämään myös seksuaalisen mielihyvän osalta.

Ihan jotain muuta on sitten toinen heinäkuussa kuuntelemani tietokirja 

Professor Alice Roberts : Crypt - Life, Death and Disease in the Middle Ages and Beyond

Audiblesta  

Tämä kirja on vähän kuin viime aikoina Netflixistä tuijottamani Bones-sarja. Täynnä luita ja kiehtovia tuloksia niiden tutkimuksista.

Jokainen luku kertoo jostain kaivauksesta ja tarina syventää sekä kaivaukseen liittyvän aikakauden ja paikan historiaa että tutkimusmetodeja, joiden kehittyminen on tuonut mahdollisuuden ihan uusiin tulkintoihin vanhoistakin löydöistä. Kunhan luut on säilytetty seuraavia tutkimuskierroksia varten. 

Kirja valottaa myös tautien historiaa ja esimerkiksi rutto-lussa sen kehityksestä ja vaikutuksesta maailmalla, sekä geneettisestä sukupuusta oli erityisen mielenkiintoinen. Omat lukunsa saivat myös lepra ja syfilis, aina yhteydessä siihen, mitä arkeologisissa löydöissä luut ovat meille kertoneet. 

 Myönnän, että jotkin tieteellisemmät osuudet, kuten selitykset laskelmametodeista esim. uponneen laivan luiden analyysistä, jonka tarkoituksena oli arvioida, paljonko uhreja laivalla oikeasti olikaan, meni iloisesti ohi kuunnellessa äänikirjana. Tosin en ole ihan varma, olisinko jaksanut lukea keskittyneesti tekstinäkään. Mielenkiintoisen yleiskäsityksen kuitenkin sain ja halutessaan voi tässä kirjassa syventyä enemmänkin. 

On myös erityisen palkitsevaa, kun aikaisemmin jostain luettu tieto alkaa yhdistyä uusiin faktoihin ja kokonaiskuva tarkentuu. Vaikka aiheet ja tutkimuskohteet vähän makaabereita tässä kirjassa ovatkin, ne tuovat historian elävänä eteen ja antavat taustaa monille esim. romaaneissa esiintyville kuvauksille. 

Crypt-kirjan tarinat tietysti keskittyvät kirjoittajansa tutkimuskohteisiin ja siitä syystä melko paljon Iso Britannian suuntaan. Oli  siis kiva lukea myös jotain Suomeen liittyvää. 

Elise Pihlajaniemi : Ritareita, linnanrouvia ja merirosvoja. Suomen keskiajan linnanväen tarinoita

Kirjastosta 

Tämän kirjan tarinoissa pyöritään Suomen linnoissa. Jokaisessa luvussa on yksi historiallinen henkilö, joka alussa ensin esiintyy kuvitteellisessa kohtauksessa ja sitten saa historiantutkimukseen ja lähteisiin perustuvan kuvauksen. 

Kirjan nimen mukaisesti pääsemme seuraamaan mm. paria ritaria, linnanrouvaa ja merirosvoa, mutta minusta ehkä kaikkein mielenkiintoisimpia olivat kuvaukset eri ammattilaisista. Heistä kuulee yleensä aika vähän (eikä taida toki tutkimustietoa ja tutkittavaa materiaaliakaan olla samalla tavalla kuin ylimystön edustajista). 

Luvut ovat lyhyitä ja sisältö tietysti pakostakin aika pinnallista, mutta on tässä oiva kokoelma Suomen keskiajan henkilöhahmoja, joista luki mielenkiinnolla ja mielellään. Kirja on helppolukuinen ja sopinee mainiosti myös historiainnostustaan vasta aloittelevalle. 

Myös elokuu näyttää kiinnostavalta tietokirjojen (ja toki muunkinlaisten kirjojen) osalta, mutta tässä nyt oli kolme toisistaan erilaista, mutta kukin omalla tavallaan kiinnostavaa, teosta heinäkuulta