Mätä

Ei, nyt ei puhuta mistää ruokajutusta, vaikka ne viime aikoina ovatkin vallanneet blogissa tilaa, ja vaikka löysin hedelmäkulhosta työmatkalta palatessani pari veriappelsiinia sellaisessa kunnossa, että pidin kotona olleille puhuttelun kulhon puhtauden tärkeydestä... Kun on pari päivää poissa, huomaa kummasti, mitkä asiat ovat nimenomaan äidin kontolla. Meillä se näyttää olevan (muutaman muun lisäksi) c-vitamiiniannostuksesta huolehtiminen.

Kulhosta ei ollut hävinnyt kuin pari omenaa ilman minun jatkuvaa motkotustani. Eivät kuulemma muistaneet? Mitä? Minä kun luulin, että tykkäsivät hedelmistä. Ilmeisesti äiti-palvelu on ollut ihan liian hyvällä tasolla viiime aikoina, kun kuoriminen koetaan ylivoimaiseksi tehtäväksi. Enää en varmasti kuori aamuisin muille kuin itselleni (ja kuopukselle...), vaikka se siinä sivussa menisikin melkein samalla vaivalla. Tehkööt isot itse. Minä vaan motkotan.

Mutta tässä Mätä siis tarkoittaa kirjaa - hyvää sellaista.

Siri Pettersen: Mätä (Korpinkehät #2) 
HelMet Ellibs e-laina

Hirka on kulkenut Korpinkehän läpi ja päätynyt erilaisen maailmaan. Outo maailma on meille tietysti kovin tuttu, sillä hän löytää itsensä nyky-Englannista korppinsa kanssa.

Uusi maailma, uusi kieli, uudet tavat, uudet ihmiset - vain yksi on samaa. Täälläkään ei erilaisuutta suvaita vaan sitä pelätään ja se pyritään kahlitsemaan ja eristämään, vaikka sitten hyvilläkin tarkoituksilla. Lisäksi Hirka huomaa olevansa tarkkailun alainen. Mätää sisällään kantavat ovat hänen perässään, eikä pakeneminen ole helppoa. Ei edes Näkijän avulla.

Jo Odininlapsi oli kiehtova asetelmaltaan ja maailmaltaan. Mätä nostaa tasoa vielä piirun verran. Nyky-Maan ja Hirkan kotimaailman lomittuminen luo jännän vierauden tunnun. Jotenkin sitä ei itsekään tunnista omaa maailmaansa, vaikka tietääkin kiepsahduksen johtuvan Hirkan ajatuksista ja tavasta katsoa.

Tarina on myös jännittävä ja täynnä yllättäviä käänteitä, kun asiat eivät olekaan ihan niin kuin alussa ajateltiin. Kirjan "henkilöt" ovat mukavasti monisävyisiä, eivät puhtaasti pahoja, eivät puhtaasti hyviä, mikä on aina kiinnostavampaa kuin äärimmilleen mustavalkoiset.

Koin myös kiinnostavaksi ajatuksen siitä, miten jumaluudet ja uskonnot ehkä syntyvät, miten ne luodaan ja miten ne muuttuvat, unohdetaan tai valjastetaan joidenkin vallan välineeksi. Jos haluaa, voi ajatuksiä lähteä viemään pidemmällekin - yhtymäkohtia nykymaailmaan löytyy erilaisten -ismien kohdalla enemmän kuin tarpeeksi. Toisaalta kirjaa voi myös lukea viihdyttävänä fantasiana, se toimii niinkin erittäin hyvin.

Vaikka pidinkin Mädästä kovasti ja melkein enemmän kuin Odininlapsesta, odotan kolmatta osaa hivenen epäluuloisena. Luulen havaitsevani trilogiassa tietyn kaavan ja syklisyyden. Toivottavasti Pettersen rikkoo sitä, eikä seuraa latuja liian uskollisesti. Pettyisin hieman.

Odininlapsi

Kun tarttuu monien kehumaan kirjaan, usein vähän hirvittää. Siksi on tainnut Odininlapsikin minulta jäädä näin myöhäiseen. Toinen odotuksen syy on tietysti hyvän tarinan jääminen kesken. Kaltaiselleni kärsimättömälle persoonalle on jatkon ilmestymisen odottaminen välillä melkein ylivoimaista.

Korpinkehät - sarjassa on jo kolme osaa (tai itse asiassa kyseessä kai onkin trilogia) ja juuri lainasin toisen osan luettavakseni. Arvannette siis, mitä mieltä olin ensimmäisestä?

Siri Pettersen : Odininlapsi 
HelMet Ellibs - lainana 

Hirka asuu isänsä kanssa kylässä, erilaisena, mutta kuitenkin muiden joukossa. Häneltä puuttuu jotain, eikä kukaan saa tietää miksi - ei edes Hirka itse. Sitten joku kutsuu sokeat valtakuntaan ja jollain tavalla Hirkan tarina liittyy siihen, miksi kivikehien portti onkin äkkiä avoinna. Joku haluaa tappaa Hirkan vallan tai voiman tai uhrin vuoksi. Kaikki pitää vaarantaa, jotta jotain pelastuu.

Tarinasta ei voi kertoa liikaa, sillä suuri osa sen viehätyksestä syntyy juuri hitaista oivalluksista. Perusasetelma selviää aika nopeasti, mutta sitten mennään eteenpäin ja samalla vilkuillaan taaksepäin.

Pidin kirjasta hurjasti. Jo kansa, jolle ihmiset ovat myyttien pahoja olentoja, on itsessään mielenkiintoinen. Lisäksi maan historia ja sen myötä alueiden jakautuminen, valtataistelut ja samalla asukkaiden tasapainoilu myyttisen vihollisen ja epäuskon välillä luo omat jännitteensä. Lisäksi tarinassa on nuori rakkaustarina, joka jostain kumman syystä tuntuu uskottavammalta kuin monet vastaavat, vaikka tarinassa se onkin kuin vastakohtien vetoa toisiinsa.

Odininlapsi on todellinen fantasia ilman lohikäärmeitäkin. Siinä on todellisuudesta poikkeava maailma, taikuutta, pahuutta, taistelevia hyviksiä... ei kun hetkinen, tuo hyvisten rooli ei ollutkaan ihan niin suoraviivainen. Oikein hyvissä fantasiakirjoissa ei kaikki ole mustaa tai valkoista, vaan harmaan sävyt vaihtelevat tummuusasteiltaan henkilöhahmojen kehittyessä ja tarinan jatkaessa eteenpäin. Sekä hyvään että pahaan kykeneät henkilöhahmot ovat aina enkeleitä ja piruja mielenkiintoisempia.

Viihdyttäessään lukijaa hyvin rakennetulla ja välillä julmuudestaan huolimatta kauniilla tarinalla, ovat teemat kaikkea muita kuin kevyitä. Julmuus ei tässä tarkoita nyt väkivaltaa vaan enemmänkin sitä, miten tavalliset ihmiset voivat uskomuksillaan tuomita jotain vain kuulopuheiden tai legendojen perusteella vastakkaisista todisteista huolimatta. Massojen sokea voima ja vallankäyttäjien kyky käyttää yleistä mielipidettä hyväkseen aina äärimmäiseen petokseen saakka ovat tuttuja monista fiktiivisistä tarinoista (ja toisinaan kummasti myös todellisuudesta).

Seuraava osa Mätä odottaa jo Kobossa, että ehtisin lukemaan. Hivenen hirvittää sillä lainasin senkin kirjastosta ja aika kuluu  nopeasti. Itse asiassa olen lainannut aika monta e-kirjaa viime aikoina kirjastosta.

HelMetin tarjoamat Overdrive- ja Ellibs -palvelut ovat aivan mahtavia.

Ainoa ongelma ovat varauksesta samaan aikaan luettavaksi pelmahtavat useammat kirjat aikana, jolloin lukuaika on muutenkin kortilla ja lukusuma pahempi kuin pitkään aikaan. Tänäänkin siirryn tästä seuraavaksi sohvalle ja vuorossa on Voice of Finland - tänään siellä kisaa entinen kollegani. Pitää mennä jännäämään, kääntyvätkö tuolit!