Satoi tai paistoi, on korvissa kuulokkeet ja kertojan ääni

Aurinkoa vaihteeksi työmatkalla (ja kuulokkeet tietysti korvissa)

Maeve Binchy : The Chestnut Street 
Äänikirjalaina HelMet Overdrive 

Edellisen kerran, kun luin Maeve Binchyä sain liikuttua työmatkoilla, välillä ihan kyyneliin saakka. Jotenkin odotin tälläkin kertaa samanlaista lämpöä, mutta kun ei niin ei. Kun edellisellä kerralla tarinat sitoi yhteen niiden päähenkilöiden vierailu uudessa majatalossa, tällä kertaa pääsemme seuraamaan erään kadun asukkaiden elämäntarinoita - tai ainakin osia niistä. Jotenkin vain kokonaisuus jäi paljon löyhemmäksi. Ehkä se johtui siitä, että lankoja ei mitenkään sidottu yhteen eivätkä tarinat viitanneet kovinkaan usein toisiinsa tai toistensa päähenkilöihin.

Toki tarinoissa itsessään oli monia mielenkiintoisia. Taksikuskin näkökulma erään pariskunnan avioliiton hajoamiseen ja uusien haasteiden syntymiseen seuraavassa suhteessa, oli varsin mielenkiintoinen. Rajallisilla tapahtumilla Binchy maalasi draamaa, joka kaiketi toistuu suhteellisen usein. Ikkunanpesijän rakkaus huonoille teille joutuvaa poikaansa kohtaan on juuri niin rajaton kuin voisi kuvitellakin, sydämen sivistys koulutusta voimakkaampaa. Yksinäisen naisen yksinäisyys osoittautuu katkeraksi ja itselle välttämättömäksi vaikka tarjolla olisi seuraa ja ystävyyttä.

Binchyn tarinointia kuuntelee mielellään, mutta tällä kertaa "se jokin" jäi puuttumaan. En tirauttanut sitten kyyneleen kyyneltä. Työmatkat kyllä sain kulumaan rattoisasti.

Nyt onkin jäljellä enää yksi etäpäivä ja sitten alkaa jo kovasti odotettu kesäloma! Saa nähdä, miten käy äänikirjakuuntelun, kun noita yksinäisiä bussi/metromatkoja ei enää olekaan joka päivä. Pitänee lähteä reippaasti kävelylle. Nyt on kesken sellainen kirja, jota saisi kuunnella melkein pari tuntia päivässä, jos meinaa ehtiä laina-ajan puitteissa. Katsotaan, miten käy.

Kyyneliä bussipysäkillä

Maeve Binchy : A Week in Winter 
HelMet Overdrive äänikirja 

Huomio, jos näette bussipysäkillä itsekseen kyynelehtivän naisihmisen, niin hänellä ei varsinaisesti ole välttämättä mitään hätää. Tarkistakaa, ovatko kuulokkeet korvilla. Jos ovat, voi kyse olla kirjaan eläytyvästä työmatkalaisesta.

Joo, tuli tuossa kuunneltua Maeve Binchyn A Week in Winter työmatkoilla. Ei, se ei ole mitenkään erityisen suurta klassikkoainesta, eikä varsinaisesti edes mitään itkukirjallisuutta, mutta jotenkin siinä oli kohtia, jotka onnistuivat liikuttamaan. Muutaman kerran tuli kiire pyyhkiä silmiä ennen kuin kanssamatkustajat ryhtyisivät ojentelemaan nenäliinoja.

Tämä ei ole minulle mitenkään tyypillistä. Lukiessani kyllä liikutun, mutta harvemmin kyyneliin saakka. Äänikirja onkin sitten näköjään asia erikseen. Tämä pitänee muistaa jatkossa kirjavalinnoissa.

Millainen kirja sitten saa keski-ikäisen naisen kyynelehtimään? 

Maeve Binchyn kirjat ovat sellaisia ihmisyyden ja ihmiskohtaloiden eri puolia kevyellä otteella tutkivia sikermiä. A Week in Winter kertoo Irlannin länsirannikolla olevaan majataloon avajaisviikolla vieraiksi saapuvien ihmisten tarinat, kunhan ensin on selvitty majatalonpitäjän omasta historiasta. Kirja siis on sarja erilaisten ihmiskohtaloiden kuvauksia. Joukkoon mahtuu ruotsalaisen kirjanpitofirman perintöprinssi, ennakkonäkyjä saava nuori nainen, traagisen tapahtuman jälkiseurauksista kärsivä lääkäripariskunta ja monia muita. Kaikille on yhteistä tarve päästä hetkeksi pois omasta elämästään. Tarinat eivät ole tragediaa, mutta eivät romanttista hömppääkään. Ne ovat elämänmakuisia ja inhimillisiä kertomuksia (ainakin melkein) tavallisista ihmisistä.

Maeve Binchyllä on kyky käsitellä henkilöhahmojaan lempeästi. He tekevät virheitä, kokevat pettymyksiä ja suruja tai etsivät kohtaloaan. Jotenkin suurinta osaa tarinoista leimaa kuitenkin toivo ja lupaus paremmasta. En minä itkenyt niitä traagisia tapahtumia. Kyynelet kirposivat onnellisissa kohdissa.

Olen lukenut Maeve Binchyn kirjoja joskus aikaisemminkin. En muista tarinoita itsessään, mutta muistan saman tunteen lukemisen jälkeen. Olo on jotenkin puhdistunut. Tuntuu, että maailma näyttää itselläkin taas astetta kirkkaammalta (kuvan sumusta huolimatta). Aina joskus tekee hyvää vähän liikuttua ja kaipa ne kyyneleet vievät mukanaan osan omistakin suruista. Kuorma kevenee vaikka kyseessä ovat fiktiiviset kohtalot. Sehän kai on ollut yksi kirjallisuuden tärkeistä tehtävistä kautta aikojen.