(Luku)päiväkirja: Taustapeili 2022 - Viimeinen eli osa 3 (lupaan) - Suuremman luokan huijausta ?

Tämä on aina yhtä vaikeaa. Luokittelu nimittäin. Tarinoissa tuppaa olemaan elementtejä eri lajityypeistä ja tulkinta lienee kiinni yhtä paljon lukijan mielentilasta, preferensseistä kuin tähtien asemasta.  Koska kuitenkin itsepäisesti (ja niin ihmiselle tyypillisesti) haluan asiat laatikoihin/ pylväisiin, tässä pientä pohdintaa viime vuoden lukemisista. 

Olen myös täysin tietoinen siitä, että vuosi 2023 on edennyt jo pari viikkoa, mutta koittakaa kestää. Lupaan, että tämä on viimeinen tarkempi vilkaisu taustapeiliin. Puolustuksekseni sanon sen verran, että uuden vuoden vahdikas ja muutostentäyteinen alku on vienyt sekä aivokapasiteettia että energiaa. 

Esikoisen kotoamuutosta jo mainitsinkin. Sen lisäksi työnantajani ilmoitti 10% henkilöstövähennyksistä globaalisti. Amerikoissa tuo tarkoitti sähköpostia koko henkilöstölle, toista niille, joita vähennykset koskevat ja sen jälkeen sähköposti sitten lakkasikin toimimasta "virtuaalisen lapun" käteensä saaneilla. Euroopassa kun on kaikenlaisia hidastavia irtisanomisiin liittyviä lakeja, niin täällä vielä odottelemme mahdollisia vaikutuksia. Sanomattakin lienee selvää, mikä tiimeissä on päällimmäisenä mielessä ja keskusteluissa. 

Lukeminen, kuten aina, rentouttaa ja vie ajatukset toisaalle. Tänä vuonna olen aloittanut sekalaisella kokoelmalla cozy mysteryä, kirjallisuusesseitä, historiatietokirjaa ja romanttista viihdettä, eikä viime vuosi näytä yhtään vähemmän monipuoliselta. 

Taisin jo mainitakin kahden genren hallinneen viime vuoden tilastoja. Tietokirjat ja dekkarit kattoivat melkein puolet luetuista. Kuten käppyräkuvasta kuitenkin näkyy, ei tilanne ole ihan noin yksioikoinen. Tietokirjoissa oli useammanlaista luettavaa ja 14 varsinaiseen tietokirjaluokituksen saaneeseen opukseen mahtuu myös hyvinkin erilaisia aiheita ja lähestymistapoja. Tietokirjojen lisäksi parempi termi saattaisi olla "non-fiction", mutta en ole ihan varma, onko sille hyvää suomenkielistä vastinetta. 

Dekkareissa sama piirre on vielä vähän vaikeammin luokiteltavissa. Onko vampyyrien kanssa rikoksia selvittelevä lankakaupan pitäjä cozy mysteryä vai fantasiaa ? Laitanko 1920-luvun maaseutukartanoissa murhia selvittelevän kreivittären historialliseksi, viihdedekkariksi vai cozy mysteryksi? No, ainakin perinteiset poliisidekkarit ovat selkeitä ? Niinhän sitä luulisi. Vaan minne laitetaan Elly Griffithsin Muukalaisen päiväkirjat, jossa Harbinder Kaur niminen etsivä törmää paitsi rikokseen, myös kuolemaa ennustavaan haamuun ja tunnelma muutenkin on kuin goottilaisessa kauhuromaanissa. 

No, haaste on sama vuodesta toiseen, mutta luokittelupäätökset vaihtelevat. Statistiikka ei siis taida olla varsinaisesti vertailukelpoista, mutta onneksi tämän ei tarvitse olla niin vakavaa. 

Suuremman luokan huijausta? 

Itse asiassa tässä päästään aiheeseen, josta myös työelämässä usein mainitsen. Koskaan ei pidä niellä käppyräkuvia sellaisenaan, ei edes uutisista. Mikäli niiden perusteella haluaa tehdä johtopäätöksiä ja suunnitella aktiviteetteja, pitää myös ymmärtää dataa niiden taustalla. Kaaviot saa nimittäin tukemaan eri tavoitteita vain valitsemalla luokitteluperusteet ja sen, mistä kulmasta dataa näyttää. 

Jo tuo tietokirja- vs. dekkari-määrien vertailu kuvaa hyvin dataymmärryksen tarvetta. Graafia tarkemmin katsoessa huomaa myös, että itse asiassa yksi elementti lukemisessani on selvästi yli muiden, vaikka se ei suoraan luvuissa näykään. 

Keksittekö, mikä ? 

Kyseessä on hallitseva piirre, joka pääasiallisena luokitteluelementtinä käytettäessä olisi muuttanut järjestyksen ihan toisenlaiseksi. 

Sillä aikaa kun mietitte 

Muistellaan tähän väliin erityisesti mieleen jääneitä kirjoja. Tietokirjoja listasin jo aiemmin. 

Vuoden ärsytys - Haruki Murakami : Vieterilintukronikka  Tätä lukiessani heilahtelin tuntemuksissani suuntaan jos toiseenkin. Tunnistan ja tunnustan kirjailijan taituruuden yksityiskohtien linkityksissä ja tarinan kiemurtelussa. Näin jälkikäteen muistellessa tuntuu kuitenkin siltä, että melkoisen asenteellinen suhtautuminen naisiin (tai oikeastaan sen suhtautumisen puuttuminen) ja lukijan tahallisen eksyttämisen venyttäminen äärimmilleen, on oikeastaan melko ärsyttävää. En tiedä, koska tulen tarttumaan seuraavaan Murakamiin. 

Vuoden vaikuttavin nuortenkirja - Aiden Thomas: Hautausmaan pojat Tämä on luokiteltu nuortenkirjaksi ja henkilöhahmot ovat nuoria, mutta ehkä suosittelisin kuitenkin tätä vähän vanhemmille lukijoille. Hankin tämän alunperin Totolle luettavaksi, mutta itse luettuani ajattelin kuitenkin ehkä vielä jättää odottamaan hetkeksi. Syynä ei suinkaan ole päähenkilön pohdinta sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyen - itse asiassa oman itsensä etsiminen ja ympäristön sille luomat haasteet on kuvattu herkällä kädellä ja kauniisti ja kuitenkin kaunistelematta. Totesin vain vilkkaan mielikuvituksen omaavan 11-vuotiaan olevan ehkä vähän altis haamuja, kuolemaa, jengikontekstia ja varsin pelottavaa tunnelmaa sisältävälle tarinalle. Itse pidin kovasti ja pidän hyllyssä tallella myöhempää varten.  

Upottavin tarina - Madeline Miller: Kirke Klassista mytologiaa naisnäkökulmasta ? Aina toisinaan väsyn siihen, miten ihan kaikki pitää nyt väkisin vääntää naispäähenkilöön, naisnäkökulmaan, naissankaruuteen. Se ei aina toimi ja tuntuu turhalta. Keksittäisiin uusia tarinoita. Kirke on kuitenkin ihana poikkeus ja se ehdottomasti piti kirjoittaa. Vahva ja pelottava nainen, herkkä ja tunteellinen, olosuhteiden pakosta noita. Vaikuttava käänteinen tarina, joka ei ota mitään pois alkuperäisen arvosta, mutta näyttää sen, miten kolikolla on aina toinen puoli, eikä miehen tarina välttämättä tiedä naisesta mitään. 

Vuoden trilogiat - Tove Ditlevsen (Lapsuus, Nuoruus, Aikuisuus) ja Rachel Cusk (Ääriviivat, Siirtymä, Kunnia) Kahden naisen trilogiat. Vähän eri ajalta, eri maantieteellä, eri lähestymistavalla - molemmissa naisen elämä ja sen vaikeus. 

Vuoden hupaisin dekkari - Erin McCarthy/Kathy Love: Murhadraamaa ja yksi laama Tarvitseeko tuosta nimen lisäksi sanoa tuon enempää. Aivot narikkaan ja pientä hihitystä. Samassa postauksessa muuten muutama muukin samoihin aikoihin luettu dekkari. 

Herkullista viihdettä - Maija Kajanto : Korvapuustikesä ja Taatelitalvi Vain ensimmäisestä on postauksessa, mutta molemmissa on jotenkin raikkaan romantiikan lisäksi herkullisia reseptejä. Tykkäsin, vaikken kai vielä ole tainnut reseptejä testatakaan. 

Kirjaversen yllätyspari: Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär ja Alice B Toklas Cookbook Pidin kovasti molemmista kirjoista ja peräkkäin luettuna varsinkin Parkkisen kirjan tarina sai ihan uutta syvyyttä. Taustatieto Gertrude Steinistä ja hänen (heidän) elämästään toi omaa sävyään romaanin fiktiiviseen kudokseen. 

Nuo tuossa nyt osuivat ensimmäisinä listalta silmiin, vaikka toki vuoden lukulistalta löytyy paljonkin mielenkiintoista luettavaa. 

Mielenkiinnosta nyt sitten tuohon aiemmin esittämääni kysymykseen. Huomasitteko, mikä piiloutui käppyräkuvioiden taakse ? 

Se on tietenkin FANTASIA! 

Jo kuvaa lukiessa, voi huomata että luokat fantasia/scifi 12, viihdefantasia 8, dekkarien fantasiaelementit 3-4 nostavat fantasiakirjat tasoihin dekkarien kanssa lukuun 24. Niiden lisäksi lienee ilmiselvää, että lasten/nuortenkirjoissa meidän perheessä on fantasiaa useamman kirjan verran. 

Lopputuloksena siis voimme todeta, että fantasia-genre on hyvinkin hallitseva lukutottumuksissani, myös viime vuonna. 

Toivottavasti sain samalla myös konkretisoitua sen, miten tärkeää on pohtia sekä graafin esittäjän tarkoitusperiä että sen pohjalla käytettävää luokittelua ja dataa. 

Tähän päättyyvät vuoden 2022 Taustapeiliin kurkistukset.  Aika hurjaa, jos luit tähän saakka. Kiitos siitä. Jos kuitenkin vielä kaipaat lisää käppyröitä ja pohdintaa, niin aiemmat löytyvät täältä. 

HYVÄÄ LOPPUVUOTTA 2023! 

(Luku)päiväkirja: Universumi yllättää

Kuuntelinpa tuossa kesän lopussa yhden keittokirjan - tai no teknisesti kyseessä on toki keittokirja, mutta sellainen, jossa on paljon muutakin luettavaa kuin reseptejä. Kyseessä on The Alice B Toklas Cookbook, joka ilmeisesti oli lajissaan ensimmäinen. Siis ensimmäinen siinä genressä, jossa reseptien lisäksi kerrotaan anekdootteja ruoan ympäriltä ja elämästä yleensä. 

Pidin kirjasta kovasti. Se kertoo kahden amerikkalaisen naisen seikkailuista Ranskassa (ja vähän Amerikassakin) viime vuosisadan alkupuolella. Kuuluista taiteilijat (mm. Picasso) ja kirjailijat (kuten Hemingway) vilahtelevat kahden maailmansodan tapahtumien ja puutarhaelämän välissä. Gertrude Stein ja Alice Toklas elivät yhdessä vuosikymmeniä ja valitsivat asuinpaikakseen Euroopan, koska ranskalaiset suhtautuvat vapaamielisemmin erilaisiin seksuaalisiin suuntauksiin kuin puritaaniset amerikkalaiset. 

Reseptit ovat kirjassa tietenkin mielenkiintoisia (vaikka se tryffelien määrä on kyllä ihan kammottavaa. Minä kun en ole tuohon mielestäni ylihypetettyyn sieneen tykästynyt ollenkaan). Parasta kirjassa on kuitenkin kuvaus elämäntavasta ja jo kadonneesta ajasta. Varsinkin kertomukset kesistä vuorien kainalossa sijaitsevassa talossa ja sen puutarhassa olivat viehättäviä ja houkuttivat tunnelmoimaan ranskalaista maalaiselämää. 

Kuva Storytel

Alice B. Toklas kuvailee keittokirjassaan myös niitä monia keittäjiä, jotka heidän palveluksessaan valmistivat amerikkalaista, ranskalaista, indokiinalaista, tai mistä nyt sattuivat olemaankaan, ruokaa emäntiensä iloksi. Joukkoon mahtui myös eräs suomalainen Margit, jonka ruoka oli jumalaisen hyvää, mutta jonka Toklasin ja Steinin ystävä risti Mademoiselle Hamletiksi hänen raskasmielisyytensä vuoksi. 

Tuskin olin mielessäni maistellut viimeisen kirjan reseptin, kun tartuin Leena Parkkisen uutuuteen... 

Ja BAM!

Olisihan se pitänyt tajuta ja ehkä jossain alitajunnassa jokin yhteys heikosti vilahtikin, mutta pysähdyin kuitenkin hämmentyneenä kuin seinään heti kirjan alussa. 

"Margit oli monta vuotta taloutemme ilonaihe, joskaan hänen olemuksensa ei säteillyt iloa. Hän oli melankolinen, kuten pohjoisen ihmiset yleensä ja muuan ranskalainen ystävä kutsui häntä mademoiselle Hamletiksi..."

Että mitä ? Minähän juuri luin jotain varsin samanlaista... Eikä ihme, sillä tuo on suora lainaus Alice B Toklasin keittokirjasta. Sinänsä ei kai olisi pitänyt hämmästyä, kun kirjan nimikin on Neiti Steinin keittäjätär, mutta näköjään sitä (kirja)universumi pääsee yllättämään, jos ei pidä varaansa ja pysy tarkkana. En ollut yhdistänyt kirjan nimeä mitenkään amerikkalaiseen kirjalijaan Pariisissa - saa tietysti kyseenalaistamaan kykyäni ajatella ja kyselemään väsymyksen asteesta, mutta näin se nyt meni. 

Kirjat totta totisesti tulevat sarjoissa (tai pareissa) - välillä ihan sattumalta ja lukijan vaikuttamatta asiaan muuten kuin tarttumalla eteensä tuleviin opuksiin. 

Kun toivuin hämmästyksestäni, mikä tapahtui toki nopeasti, nautin kovasti yhtymäkohdista juuri lukemaani keittokirjaan. Parkkinen kutoo todellisuuden anekdootit taitavasti Margitin fiktiiviseen tarinaan Paraisten saarella. On kiehtovaa seurata tapahtumia kertomuksen ajankohdasta ja takaumina kahden siskoksen saapumisesta kartanolle palvelukseen ja tapahtumien etenemisestä kohti tragediaa. 

Dekkarimainen tarina pitää otteessaan alusta loppuun saakka, vaikkei juonessa rikosta ratkaistakaan. Kertomus ei ole tavanomainen, vaikka rakkaus ja luokkaerot tuttuja kuvioita luovatkin. Parkkinen kääntää asetelmia uudella tavalla, tosin ehkä nykytrendien keskellä vähän odotetustikin ja kirjoissaan osittain toistuvana teemana naisten välisestä kiintymyksestä. Toistuvuus ei kuitenkaan tarkoita millään tavalla tylsää. Itse asiassa tuntuu, että kirjailija on tulossa aina vain taitavammaksi antamaan lukijan tunnistaa hahmottuvia kuvioita paljastamatta tarinasta missään vaiheessa liikaa. Kuva on kokonainen ja oivallus syntyy vasta ihan lopussa, kun viimeisetkin yhteydet paljastuvat. Toisaalta arvostan myös langanpätkien sitomista. Työ tuntuu viimeistellyltä. 

Neiti Steinin keittäjätär onkin jotenkin tyylikäs kirja. Ei sliipattu ja lipevä, mutta hienostuneella tavalla siloiteltu kaikkine juonellisine rosoineen ja rikkonaisine henkilöhahmoineen. Vähän niin kuin vaikka Lapponia-korut, joiden karkeakin ja välillä käsittelemättömän näköinen pinta muodostaa arvostettuja ja haluttuja esineitä. 

Pidin kirjasta kovasti. Se oli yksi eniten odottamiani uutuuksia tälle syksylle, enkä tosiaankaan pettynyt. En ole ihastunut ihan kaikkiin Leena Parkkisen kirjoihin, mutta erityisesti Säädyllinen ainesosa ja nyt tämä saavat minut jatkossakin odottamaan uusien kirjojen ilmestymistä. 

(Luku)päiväkirja: Kaikenlaista huumaa ja hyvää oloa

Huomenna on taas  perjantai. Viikot vain vilahtelevat ohi ja se tarkoittaa, että syksykään ei ole enää kaukana. Kirjoja lukevalle syksy tarjoittaa kaikenlaisten kirjatapahtumien ja erityisesti kirjauutuksien sumaa ja huumaa. Paitsi ei aina, eikä kaikille. 

Minä olen muutaman vuoden ajan onnistunut jotenkin missaamaan hypetyksen ja ollut autuaan tietämätön uutuuksista ja jättänyt (tahallani?) väliin kaikki hehkutukset ja listaukset. Tänä vuonna kuitenkin jokin on toisin. 

Eikä muutos koske pelkästään kirjalistoja. Huomaan jaksavani. Loma oli oikeasti palauttava (koronasta huolimatta). Kaiken lisäksi palautuminen tuntuu jatkuvan sangen omituisissakin tilanteissa. Keväällä mutisin uudesta hienosta urheilukellostani, joka ei osannut näyttää minulle muuta olotilaa kuin "stressaava". Pohdin jo susikappaleen päätymistä ranteeseeni, mutta vika taisi ollakin käyttäjässä. 

Nyt nimittäin jo pohdin kellon viallisuutta tällä viikolla, kun vauhdikkaan ja vähän kuumenneenkin työkeskustelun päätteeksi se näytti  minulle "palauttavaa"-statusta. Voisin päätyä viemäänkin kellon huoltoon, jollei oloni oikeasti olisi huomattavasti kevättä parempi ja laite näyttää päivän mittaan muitakin statuksia.

Säännöllinen liikunta, lepo ja ennen kaikkea mustasukkainen oman ajan varjelu ovat mitä ilmeisimmin tehneet tehtävänsä. Puoli vuotta siihen meni, mutta nyt ollaan paremmassa tilassa. Hyvä minä! 

Kirjoista vielä sen verran, etten minä nyt vielä ole päätynyt katalogeja varsinaisesti selaamaan, mutta somesta olen bongannut useammankin tuoreen tuttavuuden. Jo luettuja dekkareita tuossa jo listasinkin, mutta niiden lisäksi olen merkinnyt lukulistaan mm. seuraavia : 

• Leena Parkkinen : Neiti Steinin keittäjätär - historiallinen romaani, jossa ollaan ilmeisesti myös paljon keittiössä. Minulla on Parkkisen suhteen vähän epätasainen kokemushistoria. Sinun jälkeesi Max ei innostanut ollenkaan, mutta Galtbystä länteen oli varsin kiinnostava. Eniten kuitenkin pidin Säädyllinen ainesosa romaanista ja toivon tästä löytyvän jotain samanlaista. 
• Riikka Pulkkinen : Lumo - Pulkkisen osalta minulla on vähän samanlainen kokemus. Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän miellytti. Raja jätti kylmäksi. Totta vakuutti taitavuudellaan. Mielenkiintoista nähdä, miten tässä käy. Hauska muuten miten Pulkkisella on tapana käyttää nelikirjaimisia sanoja kirjojen niminä, paitsi tuossa yhdessä täydessä suullisessa... 
• Alastair Reynolds: Noidankehä - Kirjaa verrataan Pilvikartastoon, joten se on ihan pakko lukea. Olen suuri David Mitchell fani, joten odotukset ovat korkealla. Alastair Reynolds puolestaan on minulle ihan uusi tuttavuus, vaikka ilmeisesti varsin tunnettu kirjailija scifi-genressä. Tämä ilmestyi jo kesällä, mutta uusi kuitenkin.
• Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi - Tässä olen ihan puhtaasti some-mainoksen uhri. Krista Kosonen on lukenut äänikirjan ja kehui mainoksessa teosta, joten pitää edes testata. Oletan tämän olevan tuhti lukuromaani. Saa nähdä, olenko väärässä. 

Sellainen lukulista seuraavaksi siis. Olenkin viimeksi lukenut lähinnä hömppäfantasiaa ja kuunnellut edelleen Alice B. Toklasin keittokirjaa. Siinä on mielenkiintoisia kuvauksia viime vuosituhannen alkupuolen kuuluisuuksista (Picasso) ja pidin erityisesti luvusta, jossa Gertrude (Stein) ja Alice olivat ambulanssikuskeinan ensimmäisen maailmansodan aikaan. Resepteihin on jostain syystä jaksa keskittyä yhtään ja vain kaikkein erikoisimmat saavat minut havahtumaan. Kuten nyt vaikka kilpikonnaliemi. Luovutin siis kuuntelun  yrittämisenkin niiden osalta ja ajatusten harhautuessa pyrin vain palaamaan kertomukseen, kun taas mennään tarinointiin.

Vaarallisen Alice B. Toklas Cookbookista tekee sen kuvaus Etelä-Ranskasta. Minäkin haluan ajaa autolla, minne sen nokka vie ja pysähtyä kaikkiin ihaniin hotelleihin ja jäädä muutamaksi kuukaudeksi johonkin idylliseen taloon oleskelemaan viini- ja hedelmätarhojen keskelle... 

(Luku)päiväkirja: Kesäloma taputeltu, mutta kesää kai vielä jäljellä ? Ja luettavaa...

 

Niin se päättyi kesäloma, mutta kesä jatkuu. Jotenkin kummasti sitä aina kuvittelee, että töihinpaluu tai koulunalku tarkoittaisi kelien viilenemistä, sadetta - syksyä siis, mutta ei se nyt ihan niin mene. 

Mielessä tietysti ei valo ehkä ole enää ihan niin kirkas, kun kahden kuukauden ajan nauttimamme yhdessäolo taas jakaantui kahteen maahan, mutta tästäkin selvitään, edelleen. Sitä paitsi, tekemistä riittää myös muuta kuin töitä. Jatkuuhan harjoitukseni suorituslistan unohtamiseksi edelleen. Ehkä elämä vähän muuttuu, on jo muuttunut, sen osalta. 

Takana on kaksi viikkoa leppoisaa työntekoa käytännössä kaikkien muiden vielä lomaillessa. Ei tarvittu kuin yksi vähän tiiviimpi päivä, niin totesin silmälasien uusimisen olevan ihan oikeasti sen oikeasti pakollisen listan kärjessä. Tänään on pää särkenyt siihen malliin, että sain jopa aikaiseksi aloittaa prosessin eli varattua ajan. Ei se fyssari turhaan painottanut takaraivon lihasten olevan linkissä silmiin. Suorastaan tunnen siristyksen ja kiristyksen välisen yhteyden. 

Toki olen tiennyt lasien tarpeen jo jonkin aikaa. Lukeminenkin jäi heti, kun tuli enemmän työruutuaikaa. Silmät eivät vaan jaksa.  Heinäkuussa huomasi lomamoodin. Tuli nimittäin luettua hulppeat 15 kirjaa, joista vain kolme oli äänikirjoja. 

Heinäkuun luetut 

Hauskasti mentiin taas jonkunlaisissa samantyyppisten kirjojen ryhmityksissä. Ensin luin ryhmän romantiikkaa eli Maailmanlopun kahvila, Korvapuustikesä ja Teetä auringonkukkien kahvilassa. Pidin kovasti kahdesta ensimmäisestä ja ne ovat oiva lisä laiturilukemistoon. Kolmas oli vähän "mjääh"-kostotarina. Sen on kai tarkoitus olla voimaannuttava, mutta jotenkin en lämmennyt. Ehkä tarina on vähän kulunut ja käänteet liian ennalta-arvattavia. 

Sitten luin mysteeritarinan, jossa oli vähän matkaa ja vähän romantiikkaa ja vähän jännitystä eli Parkkisen Galtbystä länteen. Pidin kirjasta, vaikka se jättikin vähän hämmentyneen olon. Vanhan rouvan ja huoltoaseman ryöstöön sekaantuneen raskaana olevan nuoren tytön matkakertomus on täynnä villejä käänteitä ja samalla se vie vääjäämättä ratkaisuun ikivanhan murhan osalta. 

Tämän genrejä haastavan teoksen kautta sitten loppukuukausi meni dekkarien parissa. Murha linnassa, Avain ja Kuolema asuntonäytössä. Samanlaisia ja sitten kuitenkin niin erilaisia. Pitänee kirjoittaa noista jossain kohtaa ihan oma postauksensa. 

Heinäkuun lukumaratonilla luin Parkkisen lisäksi fantasiaa ja kuuntelin matkakertomusta eli Kummat ja Kyllikki Villan Pakomatkalla - toinen lokikirja. Ensimmäinen oli vähän outo. Kiinnostava, mutta lievästi ahdistava ja kuitenkin hivenen tylsän tuntuinen huolimatta herkullisesta länkkärifantasia asetelmasta. Villan matkakertomus taas sai taas kerran unelmoimaan.  

Fantasiaa edusti heinäkuussa myös Magick of Merlin, jossa etsittiin arvaatteko kenen taikakirjaa. Modern Magick sarja on hauska ja kirjailija osaa vääntää perinteiset kuviot vähän uuden  näköisiksi. Niin tässäkin. Merlin ei ollut ihan sitä, mitä odottaisi. 

Fantasiaa ja myös lastenkirjoja edusti Kummat-romaanin lisäksi Taikuuden aika - Noitakuningas herää. Se oli viihdyttävä, mutta ehkä jopa meidän Totoa nuoremmille kohdennettu tarina sotureista ja noidista. 

Tässä kai olisi sopiva aasinsilta...

Silläkin uhalla, että tästä postauksesta tulee ylipitkä, haluan minäkin nostaa esille viime päivien media-keskustelun siitä, etteivät aikuiset osta tarpeeksi lasten- ja nuortenkirjoja. 

Kaikki alkoi Elina Lappalaisen HS kolumnista, jossa hän kyseenalaisti aikuisten ostohaluja lasten- ja nuortenkirjallisuuden osalta. Varmasti meillä kaikilla on tekemistä genren arvostuksen nostossa, mutta ei ole ihan reilua pistää ostajaa vastuuseen. Kyllä myyjälläkin on petraamista. 

Lukujonossa sanoo sen taas paremmin kuin minä osaisin kirjoittaa, mutta varsinkin kirjojen saatavuudessa olisi kirjakaupoilla ja kustantamoilla pientä peiliin katsomisen varaa. Olen tainnut ennenkin ihmetellä mm. sarjojen osalta sitä, miksi uuden osan ilmestyessä ei vanhoja osia ole automaattisesti tarjolla. On kuitenkin ihan turha valittaa, etteivät myöhemmät osat myy, jollei ensimmäisiä ole saatavilla. 

Tein pienen loogisen numeroharjoituksen. Jos kirjasarjan osien ilmestymisessä esim. trilogian kohdalla kuluu 3v. (yleensä kai vähintään tämä), on lasten- ja nuortenkirjojen kohdalla väistämättä kohderyhmä osittain muuttunut. Ensimmäisen osan ilmestyessä 10-12v lukijat, ovat kolmannen kohdalla yli 13-vuotiaita. Ensimmäisen osan ostaneista vain jotkut palaavat toisen ja kolmannen pariin, mutta samanaikaisesti uusia lukijoita ei tule yhtään, kun sarjaa ei voi aloittaa alusta. 

Kuitenkin paljon huippusarjoja, jotka varmasti saisivat uusia lukijoita, kunhan vain tarinaan pääsisi mukaan alusta. Ei tämän pitäisi olla näin vaikeaa. Ihan yksinkertaista matematiikkaa.

Sitten tietty voitaisiin puhua kirjojen elinkaaresta ja saatavuuden suhteesta tunnettuuteen jne. Mielelläni näkisin jotain analyysiä myös tästä. 

Räntin loppu ja samalla myös tämän postauksen. 

Tai no, sen verran palaan heinäkuun kirjoihin, että Elämäni ranskattarena oli ihan ok elämänpohdintakirja, vaikken ihan suoraan omaa Ranska-kokemustani siitä löytänytkään (tai omaa sisäistä ranskatartani). En tosin olekaan aiheesta minkäänlainen ekspertti, kun kokemukseni on keskittynyt lähinnä miespuoliseen ranskalaiseen. 

Cry Wolf - no, se oli jonkunlainen murhahömpänpömppä, jossa oli ihmissusia. En meinannut millään muistaa siitä mitään. Että niinkin mieleenpainuvaa kirjallisuutta. 

Kesälukumaraton 2022 erä 2 (päivittyvä postaus)

 

N.Y.T. se alkaa eli perjantaina 15.7. klo 20:30. 

Tämän kesän toinen lukumaraton. Ensimmäisen tulos olikin sitä tasoa, että siitä lienee helppo petrata - tai sitten ei. Se nähdään seuraavan 24 tunnin aikana. 

Ainakin kirjoja on valmiina listalla riittävästi - tosin aion samantien poiketa suunnitelmasta ja aloittaa maratonin uudella ostoksella, jota myös Toto aloitti lukemaan. Hän tosin ei taida tänään enää kirjaan tarttua, joten minä nappaan sen itselleni. Kyseessä on Eli Brown : Kummat. 

Jos muuten haluat myös tulla mukaan, niin ohjeet löytyvät Kirjailuja-blogista. 

Minä kirjoitan tunnelmia säännöllisesti tähän postaukseen ja jotain myös Instan puolelle @minna_vuocho.  Tervetuloa mukaan! 

Lauantai 16.7. klo 8

Ensimmäinen kirja luettu! Sain sen loppuun illalla ja se tarkoittaa 332 sivua jo. 

Eli Brown: Kummat

Oma ostos painettuna versiona

Eli Brownin Kummat on nuorten "fantasialänkkäri" - Mielenkiintoinen genremääritys sai minut ostamaan sen eilen Totolle luettavaksi. Niin, laji ja kuvaus oudoista esineistä ja seikkailusta. 

Itsekin tietysti olin kiinnostunut ja nyt luin sen jo ennen kuin Toto sai loppuun. Ymmärrän, miksi hänellä etenee vähän hitaasti, sillä tarinassa olisi aineksia vaikka mihin, mutta se jää jotenkin oudosti vajaaksi. Siihen ei uppoa samalla tavalla kuin Pottereihin tai Tolkieniin tai Narrin ja Fitzin seikkailuihin. 

En oikein osaa sanoa, mistä tarina töksähtää. Taikaesineet ja niitä etsivät saalistajat, everstikukko, noita... Elementit ovat paikoillaan, mutta jostain kiikastaa. Ehkä se on kaiken lävistävä synkeys ja yksinäisyys. On sodan uhka. Ystävät eivät tunnu todella ystäviltä vaan pettävät. He ovat matkatovereina, koska sattuvat paikalle ja intressit kohtaavat. Clover voi oikeasti luottaa vain itseensä. 

Tarinakaan ei jotenkin kehity. Se vain etenee. 

Silti, luin kirjan loppuun sillä miljöö on mielenkiintoinen ja kyllähän tarinassa tapahtuu. Saa nähdä, lukeeko Toto tuota koskaan kokonaan. Vähän harmittaa, kun maksoin kirjasta kuitenkin yli 25€. 

Eikä ole "lukukunto" sitä, mitä ennen. Aloitin maratonin 20:30 ja luin vähän yli puoleenyöhön. Sitten nukuin 7h ja tänään aamulla herätessä särkee pää vähän. Onneksi ei väsytä ihan samalla tavalla kuin viime päivinä muuten. 

Joka tapauksessa, aamukahville siirryin äänikirjaan ja taidan jatkaa sitä vielä hetken silmät kiinni sohvalla. Tiedän, siinä on riskinsä, mutta tällä kertaa näin. Ehdin kyllä vielä lukemaankin päivän aikana. 

Melkein klo 11

Kuuntelin Kyllikki Villan matkakertomuksen loppuun. Myönnetään, vähän ehkä torkahtelin sohvalla, mutta menin taaksepäin ne kohdat, joista en kuullut mitään. Luulisin, että kaikki. Ei niitä kauhean montaa lopulta ollut. 

Piti lähteä kävelyllekin, mutta aina noustessani sohvalta, alkoi sade ropista. Niinpä palasin sohvalle. 

Toivon, että eläkkeellä voin tehdä jotain samanlaista kuin Villa. Matkustaa ilman tarkkaa suunnitelmaa, jäädä jonnekin pidemmäksi aikaa, kun siltä tuntuu. Myös  minä olen aina arvostanut enemmän pysähdystä uudessa paikassa kuin kiertomatkan nähtävyyksiä. Uskallanko ? Aika näyttää. 

Nyt on vähän tyhjä olo. Mitäs sitä seuraavaksi lukisi ? 

Pitää aloittaa, joku kirja ennen kuin menen suihkuun. Muuten saattaa tulla pidempikin tauko lukumaratonille. 

Noin 15:45

Lukumaraton etenee yllättävänkin jouhevasti. Olen jo reippaasti :suuremmissa sivumäärissä kuin viime kerralla. 

Sivuja kertyy parhaillaan Leena Parkkisen Galtbystä länteen romaanista. Se on odottanut hyllyssä jo useamman vuoden sillä jostain syystä tykkäämisjakaumani Parkkise kirjoissa on laajalla skaalalla. Tämä kyllä vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta. 

Tähän mennessä sivuja on kertynyt jo 132. Se tarkoittaa sitä, että kokonaissivumäärä on jo 464. Taidan päästä yli viidensadan, mikä on sellainen vähän epävirallinen tavoitteeni tällä kertaa.  

Äänikirjassakin vaihdoin seuraavaan. Martti Suosalon tähänastinen elämä vaikuttaa  mielenkiintoiselta ja toimi ruokaa laittaessa ja siivotessa vallan mainiosti. Toistaiseksi olen kuunnellut 41min eli yhteensä 2h56min kuunneltu tähän mennessä. 

Nyt on pieni paussi ja sitten taas jatkuu. Vielä on useampi tunti lukuaikaa jäljellä... 

klo 19:30

Luin Parkkisen loppuun. Pidin siitä, vaikka tarina onkin ehkä vähän hajanainen ja hämmentävä. 

Kaikkiaan sivuja 339 eli kokonaisuudessaan olen lukenut 671 sivua

Nyt tässä pohdin, vieläkö jaksan jotain lukea. Tekisi mieli jotain kevyttä ja viihdyttävää. 

20:30 Se oli sitten siinä

Vielä ehdin lukemaankin. 

Tartuin Cressida Cowellin Taikuuden aika -sarjan ensimmäiseen osaan Noitakuningas herää. Kuvia, sujuvaa tekstiä ja selkeää kieltä. Nopsaan eteni ja lisäsin loppusaldoon vielä 272 sivua. 

KOKONAISTULOS : 943 sivua ja äänikirjaa 2h56min 

-Aikamoista. En odottanut ihan näin suurta tulosta. 

Kun en vaan lämpene

Minun moottorini on yskähdellyt koko alkusyksyn. Kuvittelin vain vetäväni henkeä lomien välissä sillä töissä oli hiljaisempaa kesäloman jälkeenkin ja viime viikolla olin taas lomalla. Olen tottunut saamaan aikaiseksi, pistämään toimeksi ja ruksimaan tehtäviä listalta reipasta tahtia. Nyt ei toimi, kone ei lämpene, ei edes loman numero kaksi jälkeen.

Ainoa, mihin minulta näköjään riittää iloisesti energiaa on rantaraitilla haahuilu ja mikäs siinä. Kauniit on maisemat ja sadekin tauonnut sopivin väliajoin.

Ei auta. Piti mennä lääkärille ja tällä kertaa työterveyslääkäri otti minut oikein vakavissaan ja nyt pitää suunnata verikokeisiin - jotain lienee vähän pielessä. Toivottavasti selvitään rautakuurilla tai jollain sellaisella.

Samalla tavalla yskähteli odotuksistani huolimatta myös Parkkiselta toisena lukemani kirja. Kun ei iske niin ei etene. Luin kuitenkin loppuun, vähän ristiriitaisin tunnelmin.

Leena Parkkinen : Sinun jälkeesi Max
Oma ostos kirjailijalta, makuloinnin alta napattuja 

Pidin kovasti ensimmäisenä Parkkiselta lukemastani Säädyllinen ainesosa -romaanista. Siispä odotukset olivat suuret myös tämän suhteen.

En tiedä johtuiko sitten odotuksista vai mistä, mutta en oikein millään päässyt mukaan siamilaisten kaksosten matkaan.  Max on toinen kaksosista ja tarinaa kertoo hänen toinen puoliskonsa. Matkustetaan kummajaisina sirkuksessa, kohdataan naisia ja miehiä, halveksuntaa ja rakkautta, hyväksikäyttöä ja... tavallaan rakkautta siinäkin.

Jotenkin tarina hajosi käsiini, enkä oikein vieläkään tiedä, oliko kyseessä juonellinen romaani vai sarja kohtauksia ja tunteita. Tavallaan kirja ehkä onkin kertomus siitä, miten ulkopuolisuuden tunne ja rakkauden etsiminen saattavat tarttumaan rippeisiin ja hyväksymään liian paljon, elämään vain hetkittäin.

Lukukokemukseeni vaikutti ehkä henkilöhahmojen groteskius, enkä nyt tarkoita siamilaisten kaksosten fyysistä tilaa. Jokainen henkilöhahmoista on jollain tavalla rikki. Taustalla voi olla lapsuuden kokemukset, mielen järkkyminen, elämätarina, fyysisten haasteiden aiheuttamat ongelmat - oli syynä mikä tahansa, jokin on kierossa. Joukosta löytyy ystävyyttä, rakkautta, hellyyttä, välittämistä eli toivoa, mutta silti vieraus säilyy. Sitä en tiedä, mitä kykenemättömyyteni löytää kauneutta tästä henkilögalleriasta kertoo itsestäni, mutta tällä kertaa en pystynyt näkemään pinnan alle.

Romaanin juoni on myös hajanainen, enkä aina pysynyt ihan kärryillä aikajärjestyksen suhteen. Kieli on kaunista ja selkeää, kuvaukset eläviä, mutta... tällä kertaa en vain yksinkertaisesti lämmennyt kirjalle, sen henkilöhahmoille tai tarinalle. Joskus näin käy.

Viikon virkistykset

Jännä, miten asioilla on taipumusta kasautua. Nytkin olen lähdössä sunnuntaina koko viikon työmatkalle ja niin sitä vain tälle viikolle olisi ollut tarjolla ohjelmaa joka illalle. Ihan kaikkiin en sentään lähtenyt, sillä naamaa pitää näyttää vähän kotonakin varastoon ensi viikon poissaoloa varten, mutta parissa poikkesin. Kirjoihin liittyen tietysti, kuinkas muuten.

Perjantai-iltaa piristi kirjabloggaajien kuukausitapaaminen, jonne saimme vieraaksi ihanan Leena Parkkisen.  Tavalliseen tapaan olivat bloggaajat kaikkea muuta kuin hiljaisia, vaikka toki mielellämme kuuntelimme Leenan ajatuksia kirjoista ja muistoja Meksikon kirjamessumatkasta. Sitten lähdimme muuttamaan kustannusalan markkinointia ja keskustelu velloi kirjailijabrändin tarpeesta kirjojen myyntikärkenä, somen vaikutukseen nykymarkkinoinnissa ja erityisesti myynnin edistämisessä. Hyvää pohdiskelua, kärjekkäitä mielipiteitä ja virkistävää ajatusten pallottelua.

Ihanaa, miten koko mieli kirkastuu ja perjantai-iltaankin saa energiaa hyvästä keskustelusta. Kiitos kaikille! 

Keskiviikkona puolestaan oli WSOY:n kalevalanpäivän kirjasessiot. JP Koskinen ja Maritta Lintunen olivat kertomassa uutuuksistaan ja molemmat kirjat pitää tietysti nyt sitten myös lukea. Tosi jännä juttu, miten kirjailijan kertomana sitä kiinnittää huomiota kirjaan ihan eri tavalla. Haastattelijana toimi WSOYn Ina Westman. 

JP Koskisen Kalevanpoikien kronikka kuulostaa jonkinlaiselta historialliselta veijariromaanilta kalevalaiseen tyyliin - tosin ei kuitenkaan kai runomitassa? (Oli pakko tarkistaa kirjasta - ei runomittaa) Pääsankareina on tuttuja hahmoja, jotka kokevat 1100-luvulla ennenjulkaisemattoma seikkailuja. Kalevalan toisinnosta siis ei ole kyse, vaikka perinteestä ammennetaankin. 

Samalla kuulimme kirjailijan tuumailuja siitä, miten hän kirjoittaa aina kirjan kerrallaan ja joka kerran valmiiksi mietittyyn kehykseen ja miljööseen. Siksi kuulemma ei tuotteliasta kirjoittajaa häiritse hypätä tyylilajista toiseen tiiviissäkin tahdissa. Valmiiseen settiin voi uppoutua suoraan, ei tarvitse muistella vanhoja. 

Maritta Lintusen Stella puolestaan kertoo taiteilijoista ja erityisesti musiikista. En tiennyt kirjailijan olleen laulunopettaja ennen kirjailijaksi ryhtymistään, mutta asiantuntijuus siis on taattu. Tosin tämä on ensimmäinen teemaltaan musiikkiin littyvä kirja hänen tuotannossaan. Viimeinen laulutunti tuli pidettyä vuonna 2006, mutta näin kauan kesti irtautua musiikista tarpeeksi kauas voidakseen kirjoittaa siitä fiktiivisen tarinan. 

Stella on vanha laulaja, joka persoonallaan vaikuttaa ympärillään oleviin ihmisiin kauaskantoisesti eikä aina kai positiivisesti. Taiteilijapersoonat ovat mielenkiintoisia (luulenpa meiltä kotoa löytyvän  kaksi, aika stereotyyppistä määritystä vastaavaa...), samoin kuin ajatus ihmisten tekemisten, sanomisten ja energian vaikutuksista toisten kehitykseen. Hallitseva persoona voi tahtomattaankin jyrätä tai töniä. 

Lopuksi kuulimme tulevista käännöskirjoista keväälle - Yhtä en unohda eli Oxen! Metsään muuttava syrjäytynyt entinen sotilas ja murhadekkari... jep, kuulosti siltä, että pitää lukea. 

Lisäksi tänään on testattu, millaista on kertaalleen syväjäädytetty shamppanja - Meillä nimittäin oli muutama pullo unohtunut ulos pihavarastoon "jäähtymään" eli isäntä kantoi ne eilen illalla kotiin umpijäätyneinä. Ei siinä mitään, annettiin rauhassa sulaa ja maistettiin tänään. Kuplat olivat kaikki tallella eli hyvin kävi :-) 

Niin, ja jotta pakkaamiseen jäisi erityisen paljon aikaa (en ole vielä edes hakenut matkalaukkua valmiiksi ja lento lähtee su aamulla klo 9), niin olen menossa huomenna vielä teatteriin. Vuorossa Lemminkäinen Juha Hurmeen kirjoittamaan tarinaan perustuen. Tuskin maltan odottaa! 

Hauskaa sekin, että jokaiselta viikon kirjailijalta olen jo aiemmin lukenut jotain 

JP Koskinen : Kuinka sydän pysäytetään sekä Ystäväni Rasputin 

Maritta Lintunen: Hulluruohola 

Leena Parkkinen : Säädyllinen ainesosa 

Säädyllinen ainesosa

Minulla on vieressäni ihan mahtava kolmen suora: Kolme suomalaisen naiskirjailijan teosta mielenkiintoisista naishahmoista historian pyörteissä. Ajassa kuljetaan Ranskan vallankumouksesta (Milja Kaunisto: Corpus) 1900-luvun kirjailijaelämään (Riitta Jalonen: Kirkkaus) ja välissä vakoillaan sodanjälkeisessä Suomessa (Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa). Koska olen lukenut kirjoista vasta viimeksimainitun, on edessä vielä monta nautinnollista lukuhetkeä.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi Helsingin Kirjamessuilla 

Saara on naimisissa Juhanin kanssa ja heillä on pieni poika, Elias. Juhanin työuralla on tapahtunut ikäviä asioita ja perheen on pakko muuttaa Helsinkiin. Rahaakaan ei enää oikein ole. Uuden talon yläkerrassa asuu Elisabeth, maailmannainen, jota kaikki väittävät vakoojaksi.

Saara ja Elisabeth ystävystyvät. Vähitellen kummankin naisen taustasta alkaa tulla ilmi haamuja ja tapahtumia, jotka pahimmillaan veisivät vankilaan. Onni on kummallinen olio. Se katoaa juuri kun sen luulee saavuttaneensa jättäen jälkeensä vain savuavat rauniot, joiden päälle sijoitetut rakennelmat ovat jo valmiiksi huteralla pohjalla.

Pidin kovasti kirjan omintakeisesta vakoojatarinasta ja siitä, miten kumpikin naisista osoittautuu vahvemmaksi kuin voisi alussa kuvitella. Naisten välinen rakkaus ja aikakauden asenteet tulevat kirjassa elävinä vastaan. On aivan kuin tunteet ja läheisyys olisivat oma maailmansa ja mahdollisia vain eristetyssä kuplassa, niin kuin tietysti viisikymmentäluvun Suomessa taisivat ollakin. Koko kirjaa leimaa sellainen jännä epätodellisuuden tuntu. Kaikki esittävät jotain muuta kuin ehkä pinnan alla ovat, onnellista pikkuvaimoa, menestykseen oikeutettua miestä, kovapintaista vakoojaa...

Minua kiehtoi myös kirjan ranskalaistyylinen kepeys, joka osaltaan tuli tietysti viitteistä ranskalaisuuteen eli keittiön ja elämäntavan kuvauksena. Sinänsä outoa, sillä ei sota-ajan kohtauksissa ollut varsinaisesti mitään kevyttä. Toisaalta kepeyttä korostivat myös ajasta ja paikasta toiseen hyppelehtivät luvut ja tyylinvaihdokset kirjeisiin. Tyyli pysyi virkeänä ja lukija samoin. Vaihtelevuudesta huolimatta tarina pysyi hyvin kasassa.

Ranska oli vahvasti mukana myös keittiön kautta ja melkeinpä yksi pääteemoista. Jokainen luku on nimetty ruokalajin mukaisesti ja kyseinen ruoka on mukana tarinassa tavalla tai toisella. Itselläni jäivät erityisesti mieleen hummeri mansikoiden kera, jonka perusteella isäntä ilmoitti kirjan lukukelvottomaksi heti otsikon kuultuaan. Toinen kaihertamaan jäänyt resepti ovat viimeisen luvun blinit. Pitänee herättää henkiin Ruokaa romaaneista -sarja ja pistää lähiaikoina blinit tulille. Rakastan ruokaa ja rakastan kirjoja. Tällaiset mielenkiintoisesti ruokaa "sisäänkirjoitettuna" käsittävät romaanit ovat täydellinen paketti.

Kaikkiaan siis erittäinkin luettava kirja, joka taitaa pitää tänä vuonna pintansa suosikkieni joukossa pidempäänkin. Sopii sekä historiallisista romaaneista pitäville, ihmissuhdetarinoista kiinnostuneille että ruokateemoista tykkääville.Varsinaiseksi vakoojajännäriksi tätä ei kai oikein voi tarinasta huolimatta luokitella.