Kun tv-sarja on kirjaa parempi, muttei sekään kovinkaan kummoinen

Jos kirja on mahtavan hyvä, on siitä tehty dramatisointi yleensä mitäänsanomaton, jollei peräti huono, tai ainakaan se ei kirjaa rakastavan lukijan mielestä tee oikeutta alkuperäisteokselle. Poikkeuksia tietysti on ja niistä kai ihana Ylpeys ja ennakkoluulo tulee kaikille ensimmäisenä mieleen. Sitten on sellaisia kirjoja, jotka jostain syystä eivät saa koukkuun tai ainakin väsyttävät lukiessa, mutta ovat täysin omiaan tv-sarjoiksi.

Game of Thrones väsytti minut ensimmäisen ja toisen kirjan jälkeen. Ymmärrän kyllä kirjasarjan vetovoiman, mutta minä ryydyin päättymättömään ja kaareltaan hyppelehtivään tarinaan. Sitä en ihmettele, että tv-sarja on niin suuresti suosittu. Juurikin tuollainen pätkiä sisältävä juoni seksiä, taisteluja ja raastavaa draamaa on todellista sarja-ainesta. Tosin pitää tv-sarjan kohdalla todeta, etten vieläkään ole varsinaisesti sitä edes katsonut.

Ehkä vielä ehdin. Meille nimittäin tuli HBO Nordics ja vieläpä peräti alunperin pelkästään tuon sarjan vuoksi. Esikoinen sitä älläsi, kun "kun kerran kaikki kaveritkin" ja äiti totesi fantasiasarjan kuulostavan teiniä kiinnostavalta jutulta. Isäntä sitten valaisi sarjan sisältävän vähän roisimpiakin seksikohtauksia ja kuulemma jatkuvalla syötöllä, mutta siinä kohtaa oli jo myöhäistä. HBO oli tullut taloon ja tunnukset teinin tiedossa.

No, kaipa sitä voisi pahempaakin ruudultaan katsoa ja onneksi keskimmäinen Kirppu ei ensimmäisen jakson jälkeen pahemmin sarjasta innostunut. (Eipä realismiin kallellaan oleva poika ole muutenkaan fantasiasta perustanut... Harry Potterista lukenut kai ensimmäisen sivun tai kaksi.)


Ei minun kyllä tuosta pitänyt... 

Game of Thrones ei nyt kuitenkaan ole tämän postauksen aihe (olen edelleenkin nähnyt ehkä max. puolikkaan jakson verran). Siitä kirjoittakoot tuntijat. Lähinnä rupesin ihmettelemään sarjaa The Magicians. Olen lukenut Grossmanin alkuperäisestä kirjasarjasta ensimmäisen osan, josta en todellakaan pitänyt. Olin jo tuominnut koko tv-sarjankin sen perusteella ja todennut koko jutun olevan pelkkä amerikkalainen teinisekoilu- ja angstipläjäys.

Sitten näin sarjan olevan HBOlla tarjolla ja päätin katsoa sen.

Ihan oikein olin arvioinut. Teinisekoilu- ja angstipläjäys tuo on ihan täysillä, mutta jotenkin kivalla tavalla kirjasta siistitympi versio. Ilmeisesti amerikkalaiselle yleisölle ei voi tv:ssä näyttää ihan niin suoraan huumehörhöilyä tai väittää nuorten tekevän vain "sitä", joten sarja tasapainottelee vihjailujen ja suoremman toiminnan välillä ja itse tarina saa enemmän tilaa.

Ei juoni tosin silti ole kovinkaan kummoinen. Samalla tavalla juoni pätkii, hyppelehtii ja henkilöhahmot poukkoilevat kuin kirjassakin. Yllättäen tuo kuitenkin häiritsee paljon vähemmän ruudulla.

Olen siis seurannut vähän isompien oppilaiden kamppailua taikuusopintojen parissa, sekä pääsykokeissa tai muuten koulusta reputtaneiden kamppailua saman asian ympärillä koulun taikapiirin ulkopuolella. Taikuus osoittautuu jonkinlaiseksi riippuvuutta aiheuttavaksi "huumeeksi", joka saa tekemään mitä hullumpia asioita. Lisäksi tarinaan kuuluu tietysti toisesta maailmasta tulevat superpahis, joka mitä ilmeisimmin on linkissä sankarin lapsuuden lempparifantasiasarjaan.

Klassisia aineksia siis roppakaupalla. Se täytyy sarjan hyväksi myöntää, että toteutus on jännällä tavalla jotenkin normista poikkeava, sellainen viipyilevä ja vähän leväperäinen. Tunnelma muistuttaa jäistä Narniaa ja ovathan vähän vanhemmatkin teinit toisaalta aika hellyttäviä.


Mitä tästä opimme vai opimmeko jotain ? 

Jaa, pitäisikö tästä vielä oppiakin ? No, pari huomiota.

1) Huono kirja on huono kirja ja jättää lukijansa lopussa vähän pahalle tuulelle.

2) Yllättäen huonosta kirjasta tehty keskinkertainen tv-sarja voi olla tarpeeksi koukuttava, että sitä seuraa ainakin ensimmäisen kauden loppuun - ja ehkä vielä toisenkin. Aikaa urakkaan voi kulua jonkun verran, mutta onneksi HBOn osalta ei ole lähetysajoista riippuvainen.

Samalla voi vähän nauraa itselleen.

Kirja, josta en tykännyt

Polku Filloryyn?

Lev Grossman : The Magicians 
HelMet Overdrive e-kirjalaina

Meitä kirjabloggaajia aina välillä kritisoidaan siitä, että kirjoitamme aina hehkutuksia. Täytyy myöntää, että minäkin enemmän kirjoitan ylistäviä tekstejä kuin haukkuvia. Tähän on yksinkertainen syy. Valikoin luettavakseni kirjoja, joista ainakin oletan pitäväni. Joskus siinä ei sitten kuitenkaan onnistu.

The Magicians -kirjaa on kuulemma ylistetty aikuisten Harry Potteriksi ja siitä on tekeillä myös tv-sarja. Minä en oikein tiedä, mitä aikuista tässä oikein muka oli, paitsi ehkä se, että läträttiin viinan kanssa ja seksi oli suoremmin kuvioissa mukana. Kyllä tämä minusta oli aikamoista teiniangstia tulvillaan, eikä edes erityisen hyvin kuvattuna.

Quentin on 17, kun hän päätyy oppilaaksi velhokouluun. Tavallinen elämä ei nörtille ollut kivaa, mutta taikuuskin tuntuu jotenkin masentavalta ensi innostuksen jälkeen. Eikä elämä sitten valmistumisen jälkeenkään oikein maistu miltään, paitsi viinalta. Lapsuuden lempikirja toisen maailman seikkailuista vetää puoleensa, mutta kun sinne sitten lopulta päästään, ei seikkailukaan tuo onnellista oloa.

Mistä minä en tässä sitten tykännyt? No, ensinnäkin, olen tosi huono lukemaan amerikkalaisia nyyhkytarinoita siitä, miten kaikki on kurjaa, kun en vaan viitsi ja en vaan viitsi, kun kaikki on kurjaa, paitsi viina tietysti kelpaa ja ollaan niin tosi coolisti ikävystyneitä kavereiden kanssa. Scott Fitzgerald ja D.H. Lawrence osasivat kuvata l'ennui-tunnelman tyylikkäästi. Uudemmat tuntuvat lähinnä keskenkasvuisten valitukselta, mitä ainakin tämä tietysti vähän olikin. Sama häiritsi minua myös Tiklissä, joka kuitenkin kai on hyvin kirjoitettu, joten kyseessä on tosiaankin tyylilaji, jolle minulle ei riitä kärsivällisyyttä yhtään. Toivon totisesti, etteivät omat pojat koskaan näytä moisesta asennoitumisesta merkkejä edes teini-iän tunnesyövereissä...

The Magicians ei kuitenkaan ole edes erityisen hyvin kirjoitettu. Ensimmäiset noin 300 sivua koostuvat pääasiassa irrallisista kohtauksista, joiden välissä voi olla pitkäkin aika, eikä juonen punainen lanka oikein seuraa mukana ollenkaan. Henkilöhahmot jäävät paperisiksi, heitä myös ilmaantuu ja katoaa taas ilman selityksiä ja ilmaantuu sitten uudelleen, edelleen ilman ilmeistä linkkiä tarinaan. Jollen olisi ollut utelias näkemään, muuttuuko tahti missään kohtaa, olisi kirja jäänyt minulta kesken.

Piti lukea noin 300 sivua ennen kuin päästiin itse asiaan. Kuvaus Fillory-seikkailuista on jollain tavalla mielenkiintoisesti vinksahtanut. Se on niin kuin lasten "narniamainen" seikkailu, muttei sitten kuitenkaan. Jotain on väärin ja se välittyy lukijallekin. Siitä osioista minä jopa ihan pidin. Viimeisten sivujen supersankari-assosiaatiot kuitenkin taitavat tehdä sen, että tämä kirjasarja päättyy kohdallani tähän. Rajansa uteliaisuudellanikin.