(Luku)päiväkirja: Jouluviikko, neulovat vampyyrit ja nokkelaa pukudraamaa

Keskiviikko, aatonaatto 23.12.2020

Viimeinen työpäivä ennen jouluun rauhoittumista. Myönnän, hiljaista on ollut. Olen ehtinyt pistämään pyykkikoneen päälle pariinkin otteeseen ja hieman siivoamaankin. Huomenna on jouluaatto. 

Lukeminen on pyörinyt lievästi sanottuna kevyemmän puolella. Siis sen jälkeen, kun sain sunnuntaina luettua loppuun Susan Heikkisen Pullopostia Seilin saarelta. Viime vuosisadan alkupuolella mielisairaaloissa suurimman osan elämäänsä viettäneen naisen elämätarina ei ole kovinkaan hauska. Alkuasetelma sinänsä on mielenkiintoinen. Seilin saaren metsästä löytyy kivenkoloon piilotettuja lääkepulloja täynnä pieniä tekstinpätkiä. Kuka ne on kirjoittanut? Miksi ne on piilotettu metsään ? 

Tekstien perusteella kyetään tunnistamaan todennäköinen kirjoittaja, mutta motiiveista ei ole tietoa. Vanhoista rekistereistä ja kirjeistä Heikkinen on koonnut tiedot Saimasta, nuoresta tytöstä, joka yritettyään tappaa kollegansa, todetaan mieleltään järkkyneeksi ja suljetaan laitoksiin. Kaikkea ei tietenkään tiedetä, mutta sirpaleistakin muodostuu mielenkiintoinen kuva paitsi yhdestä elämästä, myös aikakaudesta. 

Se kevyempi osuus lukemista on ollut ideana riemastuttava äänikirja, jonka kuuntelu sopii erityisen hyvin jouluisen neulomisen seuraksi. Kuuntelin nimittäin ensimmäisen osan sarjasta Vampire Knitting Club. Kyllä, luitte ihan oikein. Lucy saapuu tapaamaan isoäitiään, joka onkin "poistunut elävien keskuudesta" muutamaa viikkoa aikaisemmin. Hautajaiset on pidetty, mutta isoäiti palaa tapaamaan tyttärentytärtään lankakaupan alla majaa pitävien ystäviensä kera. Sitten käy ilmi, että kuolema ei varsinaisesti johtunut verenvähyydestä ja Lucy päättää selvittää kuka halusi surmata ystävällisen vanhan lankakauppiaan. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, mutta ihan parasta kirjassa ovat neulovat vampyyrit. Siis ihan oikeasti! Vampyyrit ovat vuosien varrella hioneet  neulomistaitonsa huippuunsa ja istuvat lankakaupan takahuoneessa ringissä neulomassa upeita villapaitoja. Kertakaikkisen piristävää. Kummasti etenivät mummin joululahjasukat tätä kuunnellessa, vaikka kirja juoneltaan ja kieleltään ei ehkä ihan huippua olekaan.

Lopetin BookBeatin tilauksen osittain sen takia, että Nextoryssa tuntuu olevan enemmän näitä englanninkielisiä (hyviä) viihdepläjäyksiä. Tosin Nextory myös tarjosi eurolla 30 päivän rajattoman lukuoikeuden sopivasti joululomaksi. Katsotaan sitten ensi vuoden puolella, miten ja millä jatketaan, vai pitäisikö välillä kuunnella Audiblesta ja Elisa Kirjasta kertyneet kirjat pois.  

Sunnuntai 27.12.2020

Niin se aika kuluu, vaikkei muka tee mitään. Ollaan vaan oltu köllötelty, ja luettu, ja katsottu telkkaria, ja syöty. Ei varmaan tarvitse syödä koko ensi vuonna tämän mässäilyn jälkeen - ainakaan suklaata. 

Kirjoja siis on kulunut kiitettävään tahtiin. Luin äänikirjana viimein Enni Mustosen Syrjästäkatsoja-sarjan viimeisimmän osan Pukija. Eivät nuo mitään suurta klassikkokirjallisuutta ole, mutta hitsit, miten Mustonen osaa luoda elävän historiakuvauksen. Henkilöhahmoihinkin kiintyy ja heidän vaiheitaan seuraa mielenkiinnolla. 

Englanninkielisen hömpän osalta kuuntelin 20-luvulle sijoittuvan cozy mysteryn House Party Murder Rap. Evie on kaunis, nuori leski, joka ryhtyy selvittelemään murhayrityksiä autonkuljettajansa kanssa. Kevyttä, hötöä, mutta leppoisaa joululomakuunneltavaa. 

Hömpästä puheenollen on myös ihan pakko mainita syy sillle, että otin taas Netflixin (ainakin hetkeksi). Siellä nimittäin on juuri ilmestynyt sarja Bridgerton. Pitkästä, pitkästä aikaa olen oikeasti innoissani katsomassa telkkaria. Austenmainen, Bathissa kuvattu, pukusarja aviomiehiä etsivistä debutanteista, heidän äideistään ja enemmän tai vähemmän innokkaista poikamiehistä. 

Ensimmäisen osan perusteella luvassa on nokkelaa dialogia, kauniita pukuja, ilkeyksiä ja vähän feminististä otetta varsin karseisiin karjamarkkinoihin. Raja groteskin komiikan ja romanttisen pukukokemidan välillä on hiuksenhieno ja Bridgerton osaa jotenkin tasapainoilla juuri siinä keskellä... Tykkäsin - ja pakko katsoa loputkin osat - eli lukeminen taitaa jäädä vähän vähemmälle. Huomenna kun pitäisi tehdä taas töitäkin... 

Loppuun luettuja: Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta - potilas numero 43

BookBeat ekirja

Nancy Warren: The Vampire Knitting Club 

Nextory äänikirja, lukijana Sarah Zimmerman

Karin Erlandsson: Yöjuna 

Oma ostos joulukalenterikirjaksi 

Enni Mustonen: Pukija 

Oma ostos Elisa Kirjasta 

Sonja Parin: House Party Murder Rap 

Nextory äänikirja, lukijana Pearl Hewitt

Puuhamiesten maihinnousu eli nuoret miehet kirjailijoina

Minulta jäi vuonna 2019 noin 50 luettua kirjaa bloggaamatta. Pitäisi varmaan hävettää, mutta ei. Kaikkea ei vaan ehdi. Enkä taida jaksaa niistä tehdä mitään erillistä postaustakaan. Jokaisen kohdalla on kaiketi jokin hyvä syy bloggaamatta jättämiseen.

Toki voin nyt sitten yrittää ryhdistäytyä. Tänä vuonna olen jo lukenut kaksi kirjaa loppuun. Tässä toinen niistä. Mielenkiintoinen, ei ehkä lempparigenreäni, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Sampo Mustonen, Roope Kankare, Jalo Niinikangas : Puuhamiesten maihinnousu 
Oma ostos suoraan kirjailijoilta, jotka sattuvat olemaan esikoisen koulututtuja 

Kirjailijat ovat mahtava poikkeus sääntöön. Aina valitetaan, etteivät pojat ja nuoret miehet lue. No, nämä kolme (17v?) lukevat ja kaiken lisäksi vielä kirjoittavatkin. Puuhamiesten maihinnousu on jo tiimin toinen kirja (ensimmäinen oli ysiluokkalaisina kirjoitettu aforismikokoelma...).

Lyhyitä pätkiä on Puuhamiehissäkin, mutta niiden on löyhästi tarkoitus myös muodostaa toisiinsa linkkautuva tarinankaari - ainakin osittain. Tyylilajina on jonkinlainen sekoitus veijari - satiiri - roadtrip -romaania. Ei siis minulle ominta genreä, mutta uteliaana tartuin teokseen. Pakkohan sitä on lukea kirja, jossa mainospuheen mukaan annetaan kyytiä lapsuuden idoleille muumeista Puuha-Peteen ja vähän siinä sivussa tökitään ajankohtaisia vallanpitäjiä.

Vauhti on kirjassa melkomoinen. Alun väännökset Muumilaakson asukeista (eri nimillä tietenkin) ovat kaikkiaan varsin osuvia ja kirvoittivat huvittuneita hymähdyksiä. Oranssinaamaisen miehen astuessa kuvioihin karkasi mopo käsistä. Mietin jo, oliko viimeistelyssä tullut kenties kiire vaiko vain inspiraatiopallo pongahdellut pojalta toiselle hieman hallitsemattomalla vauhdilla. Vähän pelotti loppukirjan ja oman ajankäytön osalta.

Onneksi kuitenkin maltoin mieleni, luin eteenpäin ja pääsin kuin pääsinkin mukaan pelastamaan maailmankaikkeutta Mansikin lentomatkan loppuräjähdykseltä. Taas mentiin lujaa, mutta sen verran selkein koordinaatein, että täti-ihminenkin pysyi Lada/aikakone - Mauton kyydissä mukana.

Kaikkiaan Puuhamiesten maihinnousu kuvastanee kirjoittajiensa ikäluokan ajattelutapaa, huumoria ja kautta aikojen toistuvaa kunkin ajan kuvien kumartelun käännöstä pyllistelyksi. Asenteessa on jotain kovin tuttua omilta lukioajoiltani (kyllä, pystyn vielä muistamaan sentään jotain), mutta aiheet ovat tuoreesti nykyaikaa.

Kielenhuollolliset kommentit jätän aihetta paremmin osaaville. Minä tykkäsin lauserakenteista ja rytmityksestä, joka sopi valittuun tyylilajiin, ja vaikka viimeistelyyn ja tarinallisuuden kasvattamiseen kaikkein hämärimpien satiristisfilosofisten (?) huomautusten kustannuksella olisi ehkä tarvetta, toivon ehdottomasti kirjailijoiden jatkavan uusien teosten parissa. Lupaan hankkia luettavakseni jokaisen...

Vuodenvaihteen (luku)päiväkirja : Elämyksiä

Vieläkö jatketaan ? Jaksaako kukaan enää lukea ? 
No, jos jatkan omaksi ilokseni ? 

Tiistai 31.12.2019 

Se on vuoden viimeinen päivä. Olen alkanut silmäilemään lukulistojani käppyröitä ajatellen. Ehkä niistä taas jotain saa aikaiseksi ja vähän trendiäkin.

Eilen tosin en ehtinyt aihetta edes miettimään. Lähdettiin siskon kanssa jo perinteeksi (2 kertaa on perinne - eikös vai ?) muodostuneelle joululahjapäivälle. Minä annoin hänelle lahjan ja hän antoi minulle saman lahjan eli Kämp Span paketin hieronta + lounas. Spa-visiitti on aina kiva, mutta tämän lahjan parasta antia on tietysti yhteinen aika. Lahjaahan ei tietenkään kuluteta muuten kuin yhdessä.

Viime vuonna kävimme Helsinki Day Span jalkahoidossa. Täytyy sanoa, että paikkana ja tunnelmaltaan Helsinki Day Spa oli kyllä jotenkin miellyttävämpi, mutta hieronta teki hyvää ja lounas Kämpin miljöössä on tietysti aina elämys. Puhumattakaan siitä, että minun kurpitsakeittoni alkuun oli yksi paras ikinä maistamistani ja kyseinen ruokalaji sattuu varsinkin talvisin olemaan lempialkuruokani.

Vuosi siis päättyy varsin miellyttävissä merkeissä. Tänään ollaan taas rauhassa kotona perheen kanssa. Isäntä kokkaa.

Mennyttä vuotta ajatellessa minulle tosin tulee vähän outo olo. En ole ihan varma olenko oikeasti elänyt vuottani vai vaan sivusta seurannut. Koko 2019 ajan olen jotenkin leijunut irrallaan. Ehkä tulevaksi vuodeksi voisi luvata sukeltaa takaisin omiin nahkoihin ja tehdä enemmän asioita itselleni? Jos nyt keksin, mitä tuo tarkoittaa.

Myöhemmin iltapäivällä

Tein pavlovapohjat ja lemon curdin valmiiksi. Nyt olen istunut lukutuolissani sillä aikaa, kun Isäntä työstää hummeriravioleja ja currya illan ateriaa varten. Luin loppuun Max Seeckin Uskollinen lukija - dekkarin. Loppuratkaisusta jäi hivenen hämmentynyt olo, mutta olipa jännä kirja.

Keskiviikko 1.1.2020

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA! 

Uusi vuosi, uusi vuosikymmen, mitä sitten tuoneekaan. Aika näyttää.
Toistaiseksi olen tosin keskittynyt lähinnä Taustapeileihin ja käppyröihin - sain jo ensimmäisen blogiinkin.

Noin muuten vuosi vaihtui lähinnä herkutellen ja kirjaa lukien. Vuoden ensimmäiseksi luettavaksi aloitin dekkaria, mutta leppoisaa sellaista. Terttu Autereen Kuolema Eedenissä oli sopivaa luettavaa samalla kun toisella silmällä vilkuilin Lara Croftia telkkarista.

Tänään aloitin sitten "uuden elämän" kävin hakemassa tunnukseni uuteen kuntokeskukseen. Sitten varasin illaksi tunnin, jonka peruutin 5min myöhemmin... Saa nähdä, miten tässä sitten lopulta käy.

Torstai 2.1.2020

Tänään oli kovasti kulturelli päivä. Käytin pitkästä aikaa Museokorttiani ja kävin ystävän kanssa Ateneumissa katsomassa Helene Schjerfbeckin näyttelyä ja iltapäiväteellä. Tällaista pitäisi harrastaa useammin. Oli tosi kiva iltapäivä.

Schjerfbeckin näyttely oli varsin mielenkiintoinen. Teemana on "Maailmalta löysin itseni" ja näyttelyssä voi seurata taiteilijan eri maista saatujen vaikutteiden näkymistä esim. taulujen aiheissa. Toki mukana oli myös omakuvia, joita katsoessa aina mietin Schjerfbeckin suhdetta ikääntymiseen. Jotenkin se ei vaikuta kovin seesteiseltä. Ehkä pitäisi lukea uudelleen Rakel Liehun kirja Helene. Se on toki fiktiivinen, mutta ainakin noista matkoista siinä kai on jotain.

Senkin muuten huomasin, että kyllä teksti ja tarinat ovat sittenkin ominta aluettani. Joka taulun kohdalla olisin halunnut tietää sen tarinan, mallin tarinan, taiteilijan näkemyksen... Mielellään tekstimuodossa, kiitos :-)

Matkalla kuuntelin Louise Pennyn Kuolema kiitospäivänä -äänikirjaa taas vähän matkaa eteenpäin. Pääsin sentään jo yli puolenvälin.

Noin muutenkin on lukeminen ollut vähän pätkittäistä. Joskus aikoinaan luin Mamma Mia- elokuvan innoittaman hömppäromaanin My Mamma Mia Summer, joka osoittautui kelpo laiturilukemiseksi. Nyt sitten otin joululoman viihteeksi kesätarinan jatko-osan Mamma Mia Christmas... Sitä aloittelin eilen, mutta ainakaan toistaiseksi en ole oikein vauhdissa mukana. Saa nähdä, jääkö ensi jouluun.

Selailin myös nuorten tekijöiden Puuhamiesten maihinnousu - tarinakokoelmaa. Vähän on epätasainen, mikä kirjoittajien nuoren iän (3x17v) huomioonottaen ei ole yllätys. Luulenpa myös tekstien viimeistelyn saaneen suurempaa huomiota kirjan alkupuolella. Nyt puolessavälissä menee välillä turhankin sekavaksi. Saa nähdä, miten tämä tästä jatkuu...

Lauantai 4.1.2020

Niinhän tässä näyttää taas käyvän, että hyppelen kirjasta toiseen. Olen nimittäin edellisen kirjoituksen jälkeen aloittanut peräti kaksi uutta äänikirjaa. Osittain syynä lienee Kuolema kiitospäivänä, jossa jumituin vähän hankalan kuuloiseen kohtaukseen. Ei vaan ole huvittanut jatkaa. Teki mieli jotain kevyempää.

Niinpä nappasin Audiblesta kuunneltavaksi Jeevesin ja Woosterin seikkailuja (The collected radio dramas). Tosin en ole ihan varma, voiko tätä kutsua enää äänikirjaksi, ennemminkin mennään jo kuunnelman puolelle. Missäköhän raja muuten menee? Pitää varmaan ihan erikseen miettiä. "Painos" kyllä löytyi myös Goodreadsista... (Edit: pohdiskelua täällä - oletteko samaa mieltä kriteereistä?) 

Toiseksi aloitetuksi valikoitui Confessions of a Bookseller eli suositun Kirjakauppiaan päiväkirjan tekijän toinen kirja. Tosin tämä taitaa ajallisesti ajoittua ennen ensimmäistä, ainakin päätellen tulevaisuusviittauksista juttuihin, jotka jo ensimmäiseksi kuunnelleessani kirjassa ovat kerrontahetkeä.

Kirjakauppiaskin ihmettelee, miksi niin monet haluaisivat omistaa vanhojen kirjojen kaupan. Minä ihmettelen, miten melko lakoninen listaus kirjakauppiaan päivistä voi ollakin niin koukuttava. Johtuuko se aiheeseen liittyvistä kirjoista ? Olisiko lihakauppiaan tai vaatekauppiaan päiväkirja yhtä kiinnostava? Tai ehkä kaikki onkin kiinni kirjoitustyylistä ?

Muuten on lukeminen ollut minimissään, mutta toisilla elämän osa-alueilla vuosi on alkanut aktiivisena. Aloitin eilen uuden elämän eli kävin jumpassa. Lisäksi aloin viimeinkiin vaihtamaan poikien huoneita päittäin. Isompi otus vähempine tavaroineen pienempään huoneeseen, ja päinvastoin - pienempi legovuorineen isompaan... Saa nähdä montako kuukautta tähänkin saan kulumaan.

Sunnuntai 5.1.2020

Näinä elämyshakuisina aikoina, tässä yksi täydellinen:

Paista muutama pekonisiivu rapeaksi ( aloita kylmältä pannulta), riko muna niiden viereen, kun ne ovat alkaneet ruskistua. Kuumenna Heinzin papuja tomaattikastikkeessa, paahda leipää ja levitä sille kuumana voita ja appelsiinimarmeladia. Keitä ämpärillinen kuumaa, vahvaa Earl Greytä.
Istu olohuoneen ison pöydän viereen ja jatka skotlantilaisen kirjakauppiaan muistelmien (Confessions of a Bookseller) kuuntelua, hiljaisuudessa ennen kuin kukaan muu on herännyt.

No, hiljaisuus katkesi kantaessani aamiaistani olohuoneeseen, kun sekä isäntä että kuopus nousivat ylös. Silti, tämä hipoo täydellistä sunnuntai-aamua.

Luulen myös keksineeni, miksi kirjakauppiaan muistelmat ovat niin suosittuja. Kyse ei ole (pelkästään) kirjakaupasta. Elämäntapa kiehtoo. Siinä on sitä paljon puhuttua yhteisöllisyyttä ja se vie jotenkin ajatukset menneisiin aikoihin. Kirjanpitäjä, joka ei lampomisaikaan ehdi paikalle. Illalliset yhteisten festivaalisuunnittelujen jälkeen. Ystävät, jotka ovat päätyneet kylään eri puolilta maailmaa. Kirjakauppias iltapäivätauolla kalastamassa. Haikailemmeko kaikki jotain tuollaista tässä kaupunkikiireen keskellä ?

Eilen luin loppuun nuorten kirjalilijoiden Puuhamiesten maihinnousun. Tahti kiihtyi loppua kohti ja, yllättävää kyllä, puuhamiehet saivat kiinni punaisen langan päästä uudelleen. Viihdyin.
Myös Kuolema kiitospäivänä eteni, selätin jumikohdan eikä se edes osoittautunut kovin pahaksi.

Ai niin, aloitin myös uuden kirjan... Takashi Hiraide: Kissavieras.


Viikolla loppuun luettuja : 

Max Seeck : Uskollinen lukija 
No huh, huh... olipas jännä. Yhtään en arvannut loppuratkaisua. Se tosin jättikin hivenen hämmentyneen olon. 

Terttu Autere: Kuolema Eedenissä 
Ihastuttavan vanhanaikainen dekkari. En tiedä paljon rentouttavampaa luettavaa vuoden alkuun. 

Sampo Mustonen, Roope Kankare, Jalo Niinikangas: Puuhamiesten maihinnousu
Vilkas mielikuvitus on kirjoittajien vahvuus, mutta siihen liittyvät myös sudenkuopat. Välillä menee vähän liiankin lujaa ja viimeistely on unohtunut. Silti, suurimman osan lukuajasta viihdyin, vaikkei genre minulle ominaisinta olekaan. 

Taiteilijan vaimo ja Pariisi

Kyse on tietysti kirjasta. Minun mieheni on kyllä taiteellinen monella tavalla, mutta pyörii työaikanaan aika proosallisesti liike-elämässä. Joskus mietin, millainen elämästä olisi tullut, jos olisin toteuttanut haaveeni ja ryhtynyt näyttelijäksi ja mieskin jatkanut nuoruudenharrastuksiaan. Ei sellaista tietysti pitäisi miettiä. Ei olisi meitä. Emme todennäköisesti edes olisi kohdanneet.

Pariisikin liittyy kirjaan, sillä sinne sijoittuu osa Kirstin tarinasta. Minäkin tässä käväisin siellä työmatkalla. Kuulostaa tietysti ihanalta, mutta todellisuudessa ehdin nauttimaan "turisteilusta" peräti 15 minuuttia kolmen päivän aikana, kun viimeisenä aamuna aikaisin toimistolle tullessa lähdin kiertämään korttelin edes kerran. Kierrosta ei tietysti yhtään haitannut se, että Pariisin toimistomme sattuu olemaan ihan Eiffel-tornin juurella...

Toki pari kohokohtaa liittyy myös syömiseen (haloo - Pariisi!) Ensimmäisenä iltana lähdimme asiakkaiden kanssa vain haahuilemaan ympäriinsä ja päädyimme kulmabistroon. Varmasti maksoimme paikassa turistilisää, mutta ruoka oli oikein hyvää ja miljöö vähintäänkin viehättävä - vai mitä sanotte kirjahyllyistä ja portailla lekottelevasta kissasta ruokasalin kulmassa?

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Nyt olen lukenut kaikki Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan tähän mennessä ilmestyneet osat. Viimeisimmässä Kirsti palaa kotiin Pariisista, sormus sormessaan ja vakaana aikomuksenaan perustaa Helsinkiin oma muotihuone. Kuvanveistäjä miehen ura ei kuitenkaan oikein ota auetakseen ja muutenkin tielle ilmaantuu monenlaisia haasteita, mutta topakka Kirsti puskee eteenpäin.

Jälleen kerran kirjassa on parasta aikakauden kuvaus. Vähän tosin jo tuppasi naurattamaankin, miten 20-lukujen kulttuurijulkkiksista ja muista tunnetuista henkilöistä järjestään kaikki istuvat samaan pöytään Kirstin kanssa ainakin kerran ja varsinkin Pariisissa. Toki he tunnetusti tuohon aikaan Pariisin paheita kokeilemassa pyörivätkin ja ilmeisesti juurikin kaikki samoilla nurkilla ja porukoissa.  Katalogi on pitkä aina Paavolaisesta Waltarin kautta pelottavaan Minna Craucheriin...

Taiteilijan vaimo on samalla tavalla elämänmakuinen kuin aiemmatkin osat. Itse asiassa pidin tästä enemmän kuin edellisestä Ruokarouvan tytär -osasta. Siinä kaikki tuntui järjestyvän vähän ihmeellisesti ja vähän töksähdellen, tässä on taas päästy paremmin todellisen elämän tuntuun kiinni. Selvästi kotikenttä toimii niin kirjoittajalla kuin sarjan tyylissä paremmin.

Erityisen mielenkiintoiseksi näin äitinä koin kuvauksen Kirstin raskaudesta, siihen suhtautumisesta, lääkärikäynnistä ja sairaalasynnytyksestä. Meillä on Suomessa kiinnitetty huomiota naisten ja lasten hyvinvointiin jo oikeastaan aika pitkän ajan - ainakin synnytysten ja neuvolakäyntien osalta. Pitää olla kiitollinen. Toisaalta aviomiehen luvan vaatiminen omiin päätöksiin ja pankkiasioihin sai kyllä karvat nousemaan. Varsinkin, kun minä taidan meillä kotona olla se "kukkaronvartija", jonka toimesta raha-asiat hoidetaan.

Kaikkiaan siis nautin lukemisesta. Vähän jäin tosin kirjassa ihmettelemään toisinaan luvuissa olevia "melkein jotain tapahtuu" -kohtia. Niissä kuvittelee, että seuraavaksi tapahtuu jotain pelottavaa tai kamalaa, mutta sitten tarina jatkuukin vaikka muutaman päivän jälkeisestä ajasta ja pahaenteinen tapahtuma olikin vain ihan arkinen juttu tai unohdettiin kokonaan. Tiedä sitten liekö kyseessä oma jännitystä janoava mielikuvitukseni, vai kirjailijan tahallinen tyylikeino, mutta useamman kerran hätkähdin. Ihan kuin juttu olisi katkennut kesken.

Vetävää ja viihdyttävää historiallista romaania lukee kuitenkin mielellään ja sellaisia Enni Mustosen kirjat ovat aina. Taiteilijan vaimo ei tee poikkeusta ja mielenkiinnolla odotan, miten Kirstin tarina mahdollisesti taas jatkuu...

Aikajumitusta Suomen historiassa - mielenkiintoista luettavaa

Jotenkin aina jumitun samantyylisiin kirjoihin joksikin aikaa ennen kuin teema taas vaihtuu. Kyseessä voi olla tyylilaji (fantasiaa, dekkaria, historiaa) tai sitten jokin aihe tai aikakausi. Nyt olen kummasti löytänyt itseni jatkuvasti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomesta.

Suomen itsenäistymistä edeltäneet ja sen jälkeiset vuodet sotiin saakka ovat toki olleet kiinnostukseni kohteena jo aiemmin. Vilkas kulttuurielämä, Pariisista inspiraatiota etsivät taiteilijat ja värikkäät persoonat tekevät aikakaudesta jännittävän ja koukuttavan. Jo ennen viimeisintä sumaa ovat Juhani Aho, Edelfeltit ja muut ajan tunnetut henkilöt eläneet ja seikkailleet lukemissani kirjoissa. Esimerkkienä vaikkapa 

- Panu Rajalan kirjoittamat elämäkerrat Juhani Ahosta tai Olavi Paavolaisesta.

- Mika Waltarin Suuri Illusioni

- tai Virpi Hämeen-Anttilan ja Nina Hurman dekkarit

Esimerkkejä löytyisi varmasti muitakin, mutta nuo nyt muistuivat pikaiseltaan mieleen.

Nyt ihan viime aikoina tulin lukeneeksi Enni Mustosen Syrjästäkatsoja-sarjaa. Itse asiassa olen nyt lukenut kaikki Idan tarinan kirjat. Jäljellä on enää vain Ruokarouvan tytär.

Lisäksi tartuin Tarja Lappalaisen kirjaan viime vuosisadan alun taiteilijapiirien ja kirjailijasalonkien elämästä.

Tarja Lappalainen: Salonkielämää, rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Tämä kirja oli itse asiassa pienoinen pettymys. Jotenkin olin ajatellut sen sisältävän aikakauden henkilöiden toisilleen kirjoittamia kirjeitä ja niihin liittyvää selitystä, mutta tämä olikin jonkinlainen tutkielma aikakauden henkilöistä ja tapahtumista heidän elämässään.

Aihe siis oli sinänsä oikein mielenkiintoinen ja Järnefeltien, Canthin ja Ahon sukujen henkilöiden vaiheet ja keskinäiset suhteet osaltaan muista kirjoista tuttuja ja osaltaan uusia.

Minua kuitenkin jäi häiritsemään Tarja Lappalaisen tulkinnat aiheidensa tunteista. Hän ihan suoraan sanoo, miten joku koki toisen tekemiset ja miten ne vaikuttivat puolestaan kyseisen henkilön toimiin. Näin esimerkiksi Elisabet Järnefeltin ja hänen aviomiehensä välisissä suhteissa. Minä olen vähän sitä koulukuntaa, ettemme me voi edes henkilökohtaisten kirjeiden perusteella tietää, mitä aiemmin eläneet henkilöt ovat ajatelleet tai tunteneet. Voimme vain tehdä tulkintoja ja kuvitella, mutta ne selitykset värittyvät aina omien kokemustemme pohjalta.

Ihan kelpo kehyksen kirjasta kuitenkin sai ja se elävöitti osaltaan sitten Enni Mustosen romaanien lukukokemusta. 

Enni Mustonen : Emännöitsijä 

Oma ostos Elisa Kirjan alesta 

Ida joutuu lähtemään Sibeliusten luota näiden lähtiessä ulkomaille. Hänelle kuitenkin löytyy paikka Albert Edelfeltin emännöitsijänä tämän ateljeesta keskellä Helsinkiä. 

Taiteilijat ja taidenäyttelyt saapuvat Idankin elämään, eikä kaikkin vähimpänä hurmaava maailmanmies, joka hänellä on työnantajanaan. Elämä ei ole helppoa, sillä työtä tulee tehd kovasti ja sortovuodet tekevät kaikesta levontonta ja joskus vaarallistakin. 

Lopulta Ida jatkaa matkaa taas eteenpäin ja tällä kertaa vanhojen tuttujen kanssa peräti Ruotsiin saakka.

Aiempien osien tapaan, kirjassa on mielenkiintoisinta historiallinen konteksti ja ihmiset. Idan elämä on ehkä pikkuisen ennalta-arvattavaa, mutta ajan tapojen ja toimien suhteen ehkä kuitenkin vielä uskottavaa. Eipä tainnut emännöitsijälläkään olla paljon vaatimuksia asetettavana ilman papin aamenta.

Enni Mustonen : Ruokarouva 

Oma ostos Elisa Kirjan alesta 

Ida palaa takaisin Helsinkiin tyttärensä kanssa ja ostaa saamallaan perinnöllä talon täyshoitolan pitoa varten. Vähitellen vieraista muodostuu tiivis yhteisö, jonka elämään Venäjän painostus, Saksaan sotilaskoulutukseen salaa lähtevät nuoret miehet ja lähestyvä Venäjän vallankumous tuovat yhä pahenevia jännitteitä. 

Lopulta Suomen itsenäistymisen aika koittaa, mutta samalla heikot taloudelliset olot saavat tilanteen kärjistymään sisällissotaan saakka, eivätkä taistelut kierrä Idankaan taloa. 

Molemmet kirjat ovat taattua historiallista kuvausta ja varsinkin Ruokarouva toi mielenkiintoisen näkökulman kansallissodasta kummallekaan puolelle sitoutumattoman näkökulmasta. Niin vain pitää mennä kellariin piiloon, kun tykit jyrisevät ja aseet laulavat pihamaalla. 

Historiallinen konteksti siis on mielenkiintoinen, mutta hieman hymähdytti aiemmista kirjoista tuttujen tai muuten vaan Idan historiaan liittyvien henkilöhahmojen yllättävät ilmestymiset tarinaan. Kyllähän Suomessa piirit ovat pienet nykyäänkin, mutta tuossa tarina hipoi jo uskottavuuden rajoja. Vaikka ei kai sekään tietysti ihan kamalan todennäköistä ole, että sama piikatyttö kiertäisi Topeliukselta Sibeliukselle ja sitten Edelfeltin kautta itselliseksi ruokarouvaksi. Mielenkiintoisen kontekstin noin kuitenkin saa aikaiseksi. 

Eikä siinä kaikki

Nyt kun Suomen juhlarahoistakin nousi niin kova kohu, nousivat nuo ajat uudelleen pinnalle. On tietysti järkyttävää, mutta tavallaan aikakautta kuvaavaa nostaa teloituskuva Kanasalaissodan kuvaksi. Ehkä kuitenkin olisi kannattanut mennä vähän symbolisemmalla linjalla. Pointtina ei kai ole muistaa julmuuksia, vaan nimenomaan pitää huoli, etteivät mielipide-erot pääse kansan sisällä enää koskaan kärjistymään tuolle asteelle.

Minun on niin kovin vaikea ymmärtäää, mikä saa ihmisen kääntymään aseisiin tarttumiseen saakka toista vastaan, kun kyse on kuitenkin samasta kansasta. Ehkä nälkä ja kurjuus saavat näkemään vihollisia kaikissa vähänkin toisin ajattelevissa, eikä suuren naapurin levottomuudet ja aatteelliset ristiriidat kai voineet olla nekään vaikuttamatta.  

Kirjoja lukemalla voi tutustua asioihin ja aikoihin monelta kantilta ilman, että tarvitsee itse valita puoltaan. Voi pohtia vaikuttimia ja vaikutuksia. Ehkä aiemminkin olisi vältytty monelta tuskalta, jos olisi enemmän ollut tietoa saatavilla. Täytyy vain toivoa, että nykyään maltettaisiin niin lukea kuin muutenkin tutustua vastakkaisilta vaikuttaviin näkökulmiin ennen kuin tehdään suoria johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen. Turhan toivo todennäköisesti, mutta toivon kipenä kuitenkin.

Aatteen paloa ja taas uutta näkokulmaa aiempiin kirjoihin liittyen on viime aikojen lukulistallani edustanut hitusen myöhäisempään aikaan sijoittuva äänikirjana kuuntelemani Hertta, mutta siinä onkin sitten sen verran vaikuttava teos, että taidan varata sille ihan oman postauksensa. 

Syrjästäkatsojat historian todistajina

Historiankirjat kirjoitetaan yleensä kuuluisista henkilöistä ja merkittävistä tapahtumista. Kuitenkin heidän elämänsä edustaa vasta pientä osaa ihmisistä. Kun puhutaan Suomenkin kulttuurielämän suurmiehistä ja -naisista, puhutaan vain murto-osasta kansakuntaa. Hiljainen enemmistö vain seurasi syrjästä tähtiään, toiset lähempää ja toiset kauempaa.

Enni Mustosen Syrjästäkatsoja-sarja tuo yhden hiljaisista näyttämön etualalle. Sarjassa seurataan piikatyttö Idan elämää pienestä tyttösestä aikuiseksi Toki hänellä on aitiopaikka Suomen kulttuurikuuluisuuksien elämään 1800-luvun lopulla ja vuosisadan vaihteessa.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi aloitin sarjan Elisa Kirjan aleostoksilla ja jäinkin totaalisen koukkuun. Kaksi osaa menivät vauhdilla peräkkäin, sillä kirjat ovat monessakin mielessä mielenkiintoisia ja helppolukuisiakin. Kyllä minä ne loputkin vielä tulen varmasti hankkimaan luettavakseni.


Enni Mustonen : Paimentyttö 
Enni Mustonen: Lapsenpiika 
Oma ostos Elisa Kirjan alepäivinä (eivätkä muuten ole kuin 4,90€ nytkin)

Paimentyttö avaa sarjan. Ida on torpan paimenessa. Äitinsä kuoltua keuhkotautiin ei vaihtoehtoja ole kovinkaan montaa. Ida menee sinne, missä saa pestin ja päätyy kartanon karjapiikatupaan. Nuoren tytön on huolehdittava niin maineestaan kuin turvallisuudestaan ja tehtävä töitä aamusta iltaan. Lopulta Ida päätyy erinäisten kiemuroiden jälkeen Topeliuksen huushollin pikkupiiaksi.

Kirjan parasta antia ovat päähenkilö Ida ja eläväinen ajankuvaus. Idan vahvuus ja tahto pärjätä saavat lukijan kunnioittamaan häntä. Samalla Ida kuitenkin myös osaa kyseenalaistaa osaansa. Kyllähän hänkin ehkä mieluummin olisi leikkimässä kuin pesemässä ikkunoita, mutta sellainen nyt vain on kunkin määrätty osa. Ei sovi hangoitella vastaan sillä luokkaerot ovat kiveenn hakatut,

Nykynaiselle on ehkä vähän hätkähdyttävää nähdä, miten riippuvaisia talouden naiset ovat "professorista", Ruokaa riittää ja koti on taattu niin kauan kuin tämä jaksaa tehdä työtä ja kirjoittaa.

Kirjasarjan toisessa osassa Ida on päätynyt lapsenpiiaksi Sibeliusten talouteen, jossa taloudellinen tilanne ei ole ollenkaan vakaa ja taiteilijapersoonan kanssa elämä varsinaista vuoristorataa. Ainakaan minulle ei Sibelius ollutkaan aikaisemmin ihan tuossa valossa esiintynyt.

Kaikki ei kuitenkaan näissä kirjoissa mene pelkästään kuuluisien isäntien perässä ja näkökulma on muutenkin vahvasti palveluskunnalla. Idalla on oma elämänsä, omat toiveensa ja tunteensa, haaveensa ja rakkauskin, jonka kestävyys joutuu testiin velvollisuudentunnon puristuksessa.

Pidin kirjoista hurjasti. Ajankuva on elävää ja Ida kertakaikkisen valloittava persoona, Pidin myös siitä, miten kulttuuri-ikonit osoittautuivat ihmisiksi heikkouksineen ja hienoine puolineenkin. Juoni etenee täysin Idan elämäntarinan mukaisena, mutta siinä sivussa seurataan myös laajan henkilögallerian muiden jäsenten elämänkaarta. Torpparin piika Fiina menee naimisiin, karjapiika Malin uhmaa tapoja ja kärsii seuraukset ajan tapojen mukaisesti, Topeliuksen neidit kärsivät naisen osan rajoituksista. Kirjo on laajaa ja kudos rikasta.

On hienoa, miten paljon Suomessa nykyään kirjoitetaan maamme omasta historiasta monesta näkökulmasta. Meidän kaikkien on hyvä tietää ja nähdä useampia näkökulmia. Samalla tavalla nytkin historiaa kirjoittavat vain harvat, mutta sitä tekevät kaikki. Mites jo nyt saataisiin eri puolet näkyviin myös mediassa ja opetuksissa?

Myötähäpeästä ja onneksi sitä välttävä Enni Mustosen Yllätysperintö

Enni Mustonen : Yllätysperintö
E-kirja 

Enni Mustonen on takuunimi suomalaisessa chick-lit tyyppisessä kirjallisuudessa. Hänen tarinansa ovat täynnä sydäntä, mutta ne eivät kuitenkaan ole imeliä. Naispäähenkilöt eivät ole ihan niin hömpänpömppiä kuin monilla muilla, vaan pystyvät hoitamaan hommat siinä missä mieskin olematta silti kovettuneita tai tunteettomia. Myötähäpeän määrä pysyy kohtuudessa.

Se onkin muuten kumma juttu tuo myötähäpeä. Pieni määrä sitä saa kirjan tuntumaan hauskalta, mutta vain hiuksenhieno raja erottaa huvituksen jonkunasteisesta kärsimyksestä. Minua ainakin alkavat hyvin nopeasti sellaiset kananaivoiset, miesten perään itkevät ja kommelluksesta toiseen joutuvat sankarittaret ärsyttämään. Ehkä se sisältä löytyvä naisasianainen toteaa, ettei yksikään itseään vähänkään kunnioittava nainen käyttäytyisi samalla tavalla. 

Mitäs te muut tuumitte ? Tuleeko myötähäpeässä raja vastaan nopeasti ?

Luuletteko, että kyse voi olla kulttuurin vaikutuksesta ? Olen huomannut erityisesti amerikkalaisessa chicklitissä olevan taipumusta kananaivoisuuteen ja miesten perään ruikuttamiseen. Ovatko suomalaiset naiset jotenkin itsenäisempiä ?

Joka tapauksessa... 

Yllätysperintö  oli tarkoitus lukea yhden junamatkan aikana. Se alkoi kuitenkin niin surullisesti, että pelkäsin aiheuttavani yleistä pahennusta vollottamalla penkillä ja vaihdoin toiseen luettavaan loppumatkaksi. Tämä ei ole kovinkaan yleistä viihdekirjojen parissa, mutta Yllätysperinnön alkuasetelmana oli viimeisiään vetelevä avoliitto ja veljen kuolema. Siinä oli tragediaa kerrakseen. Sitten soppaan lisätään  isäntää vaille jäänyt sukutila, jonka hoidon nuori Anna velvollisuudentuntoisesti ottaa kontolleen vaikka opinnotkin vaatisivat huomiota.

Tokihan elämä jatkuu ja kirjan tummat sävyt vähitellen vaalenevat. Rakkautta leijuu ilmassa monellakin taholla. Silti tarina ei missään kohtaa muutu epäuskottavaksi, mitä nyt yhdessä avioerossa pettävä vaimo on ehkä vähän mustavalkoisen paha.

Laatuviihdettä vähän tummemmilla sävyillä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen, paitsi julkisilla paikoilla tuolla yllä mainitusta syystä.