Outi Pakkanen - Seuralainen

Kirsi oli kirjoittanut tästä samasta kirjasta ja täytyy sanoa, että olen hänen kanssaan samaa mieltä melkein kaikesta. Pakkasen kirjat eivät varsinaisesti ole dekkareita vaan tosiaankin enemmän psykologisia kuvauksia ihmissuhteista ja -kohtaloista. Erona minun ja Kirsin välillä lieneekin se, että yleensä olen Pakkasen kirjoista nauttinut ja varsinkin Anna Laineen reseptejä on ollut mukava selailla.

Tästä kirjasta en hurjasti innostunut. Ovathan henkilöhahmot huolella rakennettuja ja Helsinki-kuvaus kaiketi tarkkaa, mutta tunnelmasta jäi jotenkin inhottavan alakuloinen olo. Ihan kuin kirjasta olisi tullut jotain limaista ja pahanhajuista, jota ei oikein saa hinkkaamallakaan pois. Ehkäpä ihmisten ajelehtiminen ja kohtaloiden sattumanvaraisuus jäi jotenkin häiritsemään - tai sitten näin äitinä jäi mieltä painamaan lapsen kuolemasta kertominen. Tiedä häntä. Voisihan mieleen pyörimään jäämistä tietysti pitää hyvin kirjoitetun kirjan merkkinä, mutta se ei tarkoita minun pitäneen siitä. Itse asiassa en todellakaan pitänyt.

Joskus aikaisemmin olen lukenut Pakkasen varhaisempaa tuotantoa (Murhan jälkeen mainoskatko jne.) ja pitänyt kovastikin. Onkohan kirjailija kyynistynyt vanhetessaan, vai miksi nämä uudemmat romaanit tuntuvat ihan erilaisilta ?

Kirsi on jo ansiokkaasti kuvannut myös kirjan sisältöä niin pitkälle kuin dekkareissa spoilaamatta voi, joten ei siitä sitten sen enempää. Nyt kun sain tämän kirjan viimein blogattua (kiitos Kirsi kimmokkeesta :-) niin voin taas keskittyä moneen tämän jälkeen jo lukemaani kirjaan. Seuralaisen kun luin loppuun jo kesäkuun alkupuolella. Niin, ja on tulossa yksi maailmanlaajuisen hypetyksen saanut trilogiakin, kunhan saan kahlattua loppuun. 

Outi Pakkanen : Talvimies

Minä olen jostain syystä tällä hetkellä kovasti perässä kirjabloggausteni kanssa. Nytkin on kaksi kirjaa blogattavana ja kolmas melkein lopussa luettuna. Syynä tosin taitaa kyllä olla ennemminkin hidas kirjoitustahti kuin hurja lukuvauhti.

Suomalaisen fantasian jälkeen tartuin suomalaiseen dekkariin. Outi Pakkasen Talvimies -kirjassa päähenkilönä on Anna Laine, freelance taiteilija / graafikko. Tästä kirjasta tulivat minulle mieleen jotkut Ruth Rendellin kirjat ennemmin kuin perusdekkarit. Näin osittain päähenkilön ollessa joku muu kuin poliisi, mutta kuitenkin ehkä erityisesti siksi, että kukaan ei itse tarinassa edes yritä ratkaista rikosta. Emme seuraa johtolankoja, emmekä haastattele epäiltyjä. Itse murhakin on melkein kuin sivuosassa. Tarina aukeaa ihmisten ja heidän välisten suhteidensa kautta. Jännitteet eri henkilöiden välillä perustuvat sekä nykypäivään että aiempaan historiaan. Alussa erilliset elämäntarinat kietoutuvat vähitellen yhteen ja linkitysten lopputuloksena on sekä murha että sen ratkaisu.

Anna Laine piirtää kuvitusta naistenlehden jatkokertomukseen. Viimeiseen kuvaan hän on ottanut malliksi netistä löytämänsä miehen valokuvan. Sattumalta hän tapaa kuvan miehen kesäterassilla ja siitä alkaa intohimoinen rakkaussuhde. Tuo tapaaminen toimii sysäyksenä tapahtumaketjulle, jonka lopputuloksena yksi menettää henkensä.

Helsingin maisemat ja Annan herkulliset reseptit (jotka muuten löytyvät kirjan lopusta, jos alkaa tehdä mieli) tuovat tarinaan ihan omat sävynsä. Niitäkin lukee oikein mielellään, varsinkin tällainen pääkaupunkiseudulla asuva herkkusuu.

Kaikkiaan siis pidin kirjasta ja siitä on vaikea löytää mitään kovin "pahaa" kritisoitavaa. Perinteisen dekkarin tunnelmat, mutta erilainen rakenne mielenkiintoisen henkilögallerian kera. Ei mitään elämää suurempaa kirjallisuutta, mutta viihdyttävää.