(Luku)päiväkirja : A Life of One's Own eli 8 kirjailijasta, yhdestä avioerosta ja lukemisen kokemuksen kauneus

 

Viime vuoden Virginia Woolf -lukupiirin ohessa kertyi tietysti myös lukulistalle kirjallisuutta, joka jollain tavalla suoraan tai epäsuorasti liittyy Woolfiin. Kaikkein mielenkiintoisin oli tietysti Hermione Leen järkälemäinen Woolf-elämäkerta, jonka lukemiseen minulta meni kuukausia ja taas kuukausia, ja jonka sulatteluun postaukseksi saattaa vielä kulua pieni ikuisuus, 

Toinen lukupiirin seurauksena tiensä lukulistalleni löytänyt kirja on Joanna Biggsin Woolfilta nimirakenteensa lainannut teos, jossa hän kertoo 8 kirjailijan elämästä käyttäen nykykirjallisuuteen vahvasti asettautunutta tapaa linkittää tekstit oman elämän käännekohtiin, joista näköjään suurin ja keskeisin on avioero. 

Joanna Biggs : A Life of One's Own 

Ostos Kobosta 

Mary Wollstonecraft, George Eliot, Zora Neale Hurston, Virginia Woolf, Simone de Beauvoir, Sylvia Plath, Toni Morrison ja Elena Ferrante - unohdinko mainita, että kyseessä on lista naiskirjailijoita ? Kaikki muut nimet olivat minulle tuttuja jo entuudestaan Zora Neale Hurstonia lukuunottamatta. Tosin varsinaisesti olen lukenut teoksia Eliotilta ja Woolfilta. (Kyllä, Ferranten valtava hypetys on saanut minut pitämään etäisyyttä ainakin tähän saakka). 

Jokaisen elämäntarina on mielenkiintoinen ja kertoo paitsi lahjakkaista ja sinnikkäistä naisista, myös yhteiskunnan heille asettamista esteistä tehdä rakastamaansa työtä ja elää omannäköistä elämää. Poikkeuksena Ferrante, jonka elämästä ei tiedetä oikeastaan mitään. Teoksessa ei ole varsinaista juonta vaan se on kokoelma esseitä kirjailijoiden elämästä ja tuotannosta, vaikka kirjailijoiden elinaikojen historiallinen järjestys peilautuukin jotenkin Biggsin oman elämän tapahtumien järjestyksessä. 

Olin kirjasta kovasti innostunut ensimmäisten kappaleiden kohdalla. Mary Wollstonecraftista olin lukenut Woolfin esseessä ja kuunnellut parissakin podcastissa. Fenimistisen julistuksen kirjoittajan nimi taitaa tulla suurelle yleisölle esiin useammin hänen tyttärensä kohtalon ja kirjoittamisen myötä (Mary Shelley : Frankenstein) kuin  varsinaisen viestinsä osalta. Niin minullakin. Nyt tajusin hänen olleen ehkä aivan ensimmäinen naisten asemasta julkaissut feministi. Hänen kirjansa Rights of Women eli Naisten oikeuksien puolustus herätti ansaitsemaansa huomiota. Olihan se nyt ennenkuulumatonta, että naisillakin olisi järkeä ja rationaalisuutta siinä määrin, että heitä pitäisi ottaa mukaan yhteiskunnan toimintaan ja peräti kouluttaakin.

George Eliot -luku kuitenkin resonoi vielä enemmän. Siinä englantilaisen kirjallisuustieteen ja kriitikon koulutuksen saanut Biggs kuvasi oman lukutapansa ja -kokemuksensa muutosta tavalla, jonka tunnistin. Noinhan minä olen aina kirjoihin suhtautunut! 

Biggs kuvaa kirjallisuustieteen ja kritiikin lähestymistapaa tiedon kautta, suhteessa toisiin kirjoihin tai tyylilliseen taituruuteen, opittuna lukutapana. Nyt hän kuitenkin haluaa tunnistaa kirjoissa jotain itsestään, jopa muuttua niiden johdosta, ei vain kumuloida tietoa.

"I don't want just to accumulate knowledge but to be transfromed by it"

Minä luen kirjoja viihtyäkseni, mutta parhaita ovat kirjat, jotka ehkä lisäävät jotain tietovarannossani, mutta myös ja ennen kaikkea liikauttavat jotain sydämen ja aivojen välisissä yhteyksissä. Niin kuin nyt tässä. Oivallan jotain. Se voi tapahtua tietokirjaa lukiessa ja tietoisesti, mutta suurimmat muutokset tapahtuvat, kun tunnen lukemani jossain syvemmällä ja pysyvämmällä tasolla. Arvoissa, tunteissa, haaveissa, omissa totuuksissa. Haastaminen on hyvästä. Ne kirjat muistaa parhaiten, jotka saavat jotain keikahtamaan uuteen asentoon. 

"I want to have that moment of recognition, finding something on the page I've felt but haven't put into words" 

Tuossa kohtaa kolahti lujaa ja olin kirjasta innoissani. Valitettavasti siinä sitten oli kirjan paras anti. Mitenkään väheksymättä. Monista kirjoista ei jää käteen mitään yhtä olennaista.

Muut kirjailijoiden elämän ja teosten kuvaukset olivat ihan mielenkiintoisia, mutta niiden linkitys kirjoittajan omaan elämään muuttui eron ja uuden elämän (ystävät, rakkaudet, kirjoittaminen) vatvomiseksi. Ymmärrän järjellä, mitä haetaan, mutta sisimmässäni ei resonoinut. Kuvaavaa on sekin, että mieleeni jäi koskettavana osuus kirjailijan äidin katoamisesta muistisairauden syövereihin ja miten se vaikutti heidän suhteeseensa. En kuitenkaan muista, mihin kirjailijaan osuus liittyy, enkä äsken selatessani sitä edes löytänyt. 

Äidin persoonan vähittäisen katoamisen ja kuoleman liittyminen kappaleen kirjailijan elämään ei siis oikein auennut minulle. Ehkä aihe liippaa vähän liian läheltä ja siksi keskittymiseni herpaantui ja lukittui vain yhteen asiaan tekstissä. Ehkä flunssaiset aivoni eivät kyenneet rekisteröimään tai sitten linkki oli johdettu mutkan takaa ja liittyy ulottumattomissani olevaan yksityiseen lukemisen kokemukseen. 

Kaikkiaan tämä kirja kannatti lukea ja kannattaisi varmaan lukea vielä toistamiseen. Kaari kirjailijakaartin ajallisuudesta, feministinen näkökulma ja ainakin itselleni mieleen noussut ajatus samojen haasteiden toistumisesta eri muodoissa, vie mielenkiintoiselle matkalle, vaikka toisteisuus luokin lievää toivottomuuden tunnetta. 

Huomenna menen takaisin töihin yli viikon sairasloman jälkeen. Minä en koskaan sairasta flunssaa näin. Yleensä saan viikkoja kestävän "kituflunssan" samalla kun ympärillä porukka kaatuu petiin. Töistä olen flunssan takia ollut edellisen kerran sairaslomalla joskus vuosikymmeniä sitten.  Nyt olen minä ollut meistä se kaikkein kipein, enkä vieläkään ole ihan täydessä terässä. Liekö sitten tämä myös kropan tapa kertoa, että taas menee vähän liian lujaa töiden suhteen. Ihan vain nukkuminen ja lepääminen on tehnyt hyvää muutenkin kuin flunssankarkotuksen osalta. 

Onneksi pää ei ole särkenyt, vaikka aivojen paikalla onkin välillä ollut märkää pumpulia. Olen saanut luettua. Pääasiassa kevyttä viihdettä, mutta väliin olen jaksanut laittaa tällaista vähän tuhdimpaakin kamaa. Sekin tekee hyvää.

(Luku)päiväkirja : Merikapteeni ja purjehtijatyttö eli kyky hypätä tuntemattomaan

 

Katariina Vuori : Merireittejä menneisyyteen - kun rakastuin kuolleeseen merikapteeniin

Oma ostos alesta 

Tämän kirjan lukeminen vei minut tavallaan epämukavalle alueelle. Pienestä pitäen olen halunnut seikkailijaksi, mutta analyyttinen mieleni luo riskien todennäköisyyslaskelmat heti uuden idean pulpahtaessa mieleeni, eikä rohkeuteni ole toistaiseksi riittänyt kuin seikkailuista lukemiseen. No, ainahan elämä on oma seikkailunsa, mutta lähtö siirtolaiseksi Venäjän arojen taakse tai lähes tuntemattoman matkaan lähteminen purjeveneellä eivät ole tainneet koskaan kuulua repertuaariini, tai edes tulleet mieleen. 

Nykytuntemuksella tuskin kukaan lähtisi Amurin niemimaata asuttamaan, eikä matkaankaan tarvitsisi varata aikaa purjehtia puolen maailman merien halki. Toisin oli 1800-luvulla, jolloin tsaari halusi asukkaita autioon maahan ja Suomesta lähti kaksikin laivallista siirtolaisia paremman elämän toivossa. Katariina Vuori seuraa kirjassa toisen laivan kapteenia, Fridolf Höökiä, matkan alusta aina elämään siirtokunnan jälkeen - sen mitä nyt lähteitä ja kontakteja n.150 vuoden taakse löytyy. Ymmärrän kiinnostuksen. Kapteeni vaikuttaa kiinnostavalta heittäytyjältä, joka kulkee seikkailusta ja haasteesta toiseen tuulen tuivertaessa tuuheaa partaa. Sellainen kai piti miehen olla, jos rupesi valaanpyytäjäksi. 

Rinnakkaistarina kertoo kirjoittajan nuoruudesta. Siitä ajasta, jolloin maailmalla reissaava tyttö rakastui ja lähti oman kapteeninsa matkaan purjehtimaan halki Aasian merien. Sillä reissulla kului kuukausien sijaan vuosia, enkä minä osaisi ajatella koskaan edes pohtivani moista tempausta. En tosin pidä sen enempää purjeveneistä kuin purjehtimisestakaan, eikä vesi ole elementtini ollenkaan. Silläkin on vaikutusta. 

Kahden samanlaisen, erilaisen tarinan kulku rinnakkain luo jännitteen, jonka avulla rikkonaisen siirtolaistarinan ammottamaan jääneet aukot unohtuvat. Tietoja on tarpeeksi, jotta reittiä voi seurata ja legenda syntyy. Kuka olisi kuvitellut Suomalaisen merikapteenin olevan edelleen tunnettu siellä Jumalan selän takana? Modernimpi nomadiversio luo kuvan poikkeamisista idyllisille saarille, sekä nostaa kysymyksen siitä, riittävätkö poikkeamiset paratiisiin koko elämäksi. Minä tiedän, että tuo seikkailu ei olisi riittänyt minulle(kaan) ikuisesti. Tarvitsen kiinnekohdan. Fridolfin kiinnekohdalle tai kiinnekohdille puolestaan tuntui järjestään käyvän huonosti. Tarvitaan luonnetta, että jatkaa jaksaa matkaa.

Tämä nykyinen trendi yhdistää oma elämä ja ajatukset historialliseen tutkimukseen (tai mihin tahansa tutkimukseen) on haastava. Aina se ei onnistu ja lopputuloksena on omahyväiseltä kuulostava itseanalyysi. Tässä kirjassa Vuori ei edes yritä esiintyä tutkijana, kunhan kertoo, riemastuttavan keskittyneenä omiin tuntemuksiinsa historiaa kuvatessa, jännästi etäännyttäen oman elämäntarinansa kohdalla. Joka tapauksessa, teksti tuntuu  omintakeiselta ja erilaiselta, vähän niin kuin aiheena olevat henkilötkin. 

Pidin kirjasta ja nautin sen lukemisesta. Tarinat etenevät sen verran verkkaiseen, että lukija ehtii pohtimaan omia kysymyksiään, mutta käänteet pitävät otteessaan. Kirjoittelin tästä(kin) kaikenlaista aamusivuihini, mutta vihko loppui ja jätin sen toiseen kaupunkiin. Jotain siinä mietiskelin unelmien tärkeydestä ja miten sitä voi hukkua kiireisiin samalla unohtaen oman vapautensa valita. Onneksi voi aina lukea kirjaa rohkeista heittäytyjistä muistuttaakseen itseään mahdollisuudesta hypätä laivaan ja lähteä - tai tehdä jotain muuta omanlaistaan uutta. 

(Luku)päiväkirja: Janssonin suku ja kirjat

 Virginia Woolf -lukupiiri on etenemässä kohti loppuaan, mutta marraskuussa kävi mielessä, pitäisikö ensi vuonna koittaa kahlata läpi Tove Janssonin teoksia, tai ottaa mukaan vaikka joku hänen veljensäkin kirjoittama. Marraskuussa osuin nimittäin lukemaan kaksi Janssonin sukuun liittyvää kirjaa. Ensin luin Sophia Janssonin Kolme saarta - isä, äiti ja minä (kääntäjä:Jyrki Kiiskinen) ja sitten sen perään oli pakko ottaa hyllystä myös Tove Janssonin Kesäkirja.

Kesäkirja vei Sofian, isän ja isoäidin kesätunnelmiin saaressa ja lukukokemusta syvensi ja muokkasi juuri sitä ennen lukemani Sophia Janssonin kuvaus perheestään. En aiemmin tiennyt Tove Janssonin suvusta juuri mitään, vaikka toki olinkin lukenut Haru - eräs saari, jossa kuvataan Tove Janssonin ja hänen taiteilijapuolisonsa Tuulikki Pietilän ajatuksia saarikesistä yli 30 vuoden ajalta. En kuitenkaan ollut tullut edes ajatelleeksi hänen veljensä olevan myös kirjailija / sarjakuvapiirtäjä ja vanhempiensa taiteilijoita. Lisäksi puolisoiksi osui enemmän tai vähemmän taiteellista väkeä, kuten veli Larsin vaimo Nita, joka tunnettiin myös Sing, song sisters-yhtyeen laulajana. Sophia Janssonin kirjassa Tove Jansson on sivuhenkilö, täti, ja keskiössä on tytön lisäksi erityisesti hänen isänsä Lars sekä äiti Nitan traaginen tarina, jonka vaikutukset tuntuvat tyttäressä vielä aikuisenakin.

Kolme saarta vie meidät Janssonin suvun taiteilija- ja saaristoelämään viime vuosisadalla. Kaikki tuntuvat olevan erityisihmisiä ja taiteellisesti lahjakkaita. Kaikille tuntuu elämä ja ihan vain elossa oleminen tuottavan välillä vaikeuksia, monestakin syystä eikä sota-aika tietysti ollut lastenleikkiä kellekään, mutta smm. eksuaalisen suuntautumisen tuottamat haasteet eivät ympäristön asenteiden vuoksi tehneet kenenkään oloa ainakaan helpommaksi. Sekä Lars että Nita olivat homoseksuaaleja, ja suhdekuviot siis melkoisen kiemuraiset. Kirjasta nousee esille taiteilijuus ja sen edellyttämän herkkyyden negatiivinen puoli tasapainottomuutena ja levottomuutena. Tämä kai lienee ikuisuuskysymys. Tarvitaanko taiteen luomiseen aina ääripäitä niin hyvässä kuin pahassa ? En tiedä, mutta jotenkin tuntuu, että vahva kyky / tarve luoda tuo mukanaan niin äärimmäistä iloa kuin tuskaa. Tällaisen tavallisen tallaajan elämä lienee monella tavalla tuossa mielessä helpompaa.  

Kirja alkaa kuvauksella matkasta Tongaan, jonne Tove ja Lars olisivat halunneet jossain kohtaa muuttaa ja järjestivät jo käytännön asioitakin sen osalta. Suunnitelmasta ei kuitenkaan lopulta tullut mitään. Muut kaksi saarta ovat Ibiza, jossa Sophia asui vanhempiensa kanssa aivan pienenä sekä tietysti suvun kesäpaikka Pellingin saaressa. Kirjan tausta ei ole pelkästään Sophian omien muistojen varassa vaan hän on sitä varten käynyt läpi paljon kirjeitä suvun jäsenten välillä. Vaikka tarina on hyvin henkilökohtainen, se ei ole kiusaannuttava. Tekstistä tulee läpi myös muita kuin Sophian ääniä, samoin kuin ajankuva, ja nämä tasot tekevät siitä erityisen mielenkiintoisen. 

Tove Jansson kirjoitti itse ja hänestä on kirjoitettu metritolkulla. On virkistävää, kun näkökulma laajenee. Siksi oli ihan pakko tarttua myös Kesäkirjaan uudelleen. Sophia Janssonin kertomien saarimuistojen ja perhetaustojen myötä tarina sai syvyyttä ja väriä. Se on edelleen tosi hieno, mutta heräsi eloon ihan uudella tavalla. Samalla tuli tarve lukea enemmän ja onneksi hyllyssä on nyt nuo kaksi kirjamessutarjouksesta mukaan tarttunutta kokoelmateosta. 

(Luku)päiväkirja : Hattaradilemma ja romantiikan kirous

Remppaevakon majapaikan lukunurkkaus on viihtyisä

Romanttinen kirjallisuus on pahasti aliarvostettua. Vaaleanpunaiseen hattaraan kun monesti sekoittuu muitakin sävyjä, eikä eskapismissa ole mitään pahaa. Olen useasti miettinyt, mistä kumpuaa itselläkin selittelyn tarve; "Luen muutakin, ihan laidasta laitaan". Tarve nostaa päätään erityisesti lukiessani romanttista viihdekirjallisuutta, dekkarien, tietokirjojen tai klassikoiden kohdalla samaa tunnetta ei tule. Eikä edes fantasian, vaikka sitäkin välillä lasten saduiksi väitettiin. (Hah, eivät taida tietyt maailman suosituimmat fantasiaelokuvat olla edes lapsille sallittuja). 

Toki myönnän, että teini-iän Barbara Cartlandit eivät enää ole maistuneet vuosikymmeniin, mutta niiden kohdalla on enemmän kyse paitsi juonikaavan toistosta, myös luokattoman huonojen suomennosten ja kielitarkistusten painajaisesta. Joukkoon aina mahtuu, niin romanttisen viihdekirjallisuudenkin. 

Ulla Onerva: Hattaradilemma

Storytel 

Ulla Onervan Hattaradilemma on viimeisin lukemani romanttinen viihderomaani. Se on selkeästi YA-kirjallisuutta ainakin päähenkilöidensä abivuoden touhujen puolesta. Minä jäin kyllä miettimään, että kovasti ovat nuoret tiedostavia ja keskustelu argumentoivaa, dialogia seuratessani. Mielenkiintoista toki, mutta en ole ihan varma olisiko minun kaveripiirini pystynyt samaan. No, ehkä jotkut kuitenkin. Sitäpaitsi, nykynuoret ovat jotenkin ajattelultaan paljon kehittyneempiä ja tiedostavampia.

Tarina etenee sujuvasti. Kirjoitusten stressaavuus, intohimoinen suhtautuminen niin kavereihin, omiin mielipiteisiin kuin ihastumisiin ovat aika tuttua materiaalia. Minulla alkaa olla romanttisten tarinoiden kanssa vähän samoja haasteita kuin dekkareidenkin. Olen lukenut niitä niin paljon, että tunnistan hyvin monet kuviot ennestään ja osaan ennakoida tarinankulkua turhankin hyvin. En myöskään taida olla ihan  osuvinta kohderyhmää YA-romaanille, mutta luin romaanin ihan tyytyväisenä. Tosin taisin ehkä keskittyä enemmän tarinan henkilöhahmojen kirjalliseen pohdintaan kuin kaveriporukan tempauksiin. 

Hattaradilemmassa siis toki pohditaan päähenkilö Emman suhdekiemuroita, mutta toisessa pääosassa on selkeästi romanttinen viihdekirjallisuus ja sen asema. Itsekin jäin (taas) pohtimaan iät ja ajat mieltäni kiusannutta romanttisen kirjallisuuden aliarviointia. Syitä lienee monia aina naisten kirjallisuudeksi (ja siis jotenkin hötöiseksi) luokittelusta kioskiromantiikan välillä huonoon kielelliseen laatuun ja ihan kirjaimellisesti halvempaan hintaan. Sitä arvostetaa, mikä maksaa (?) - En tiedä. Viisammat lienevät tehneen asiasta oikein tutkimuksiakin. 

Tietty kaavamaisuus ja monessa tarinassa esiintyvä asenteellisuus eivät ole minua yleensä häirinneet. Kun ne tunnistaa, voi keskittyä nauttimaan pienestä määrästä hattaraa, ohittaa epäolennaisuudet ja jatkaa elämäänsä reaalimaailmassa jättäen ritarit haarniskassaan jatkamaan matkaa valkoisilla hevosillaan ohitse ja muille maille paperiprinsessojen luokse.  Tietysti joskus ottaa päähän, mutta tosiasiassa olen törmännyt ärsyttävän naiiveihin ja toimintakyvyttömiin tyttösiin ehkä vielä enemmän dekkareissa kuin romantiikan genressä. 

Lisäksi varsinkin viime vuosina on vastaan tullut vähän kliseistä poikkeaviakin romanttisia tarinoita. Onneksi. Tässä noin äkkiseltään muutama mieleen juolahtanut. 

Mitäs muita lisäätte listalle ? 

1. Seurapiirineidon opas onnenongintaan (Sophie Irving) - Kyllä, neidon tehtävä on löytää itselleen aviomies ja köyhän neidon pitää löytää rikas aviomies. Tämä sankaritar ei odota viattomana prinssiä avukseen, vaan ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ja ryhtyy juonittelemaan rikkaiden poikamiesten päänmenoksi. 
2. Englantilainen romanssi (Niina Mero) - Tämä on ehkä hieman liiankin ilmeinen sillä kirja irvailee täysin avoimesti perinteisille romanssikuvioilla (ja samalla romanttiselle päähenkilölleen) ja kiepauttaa ainakin osan kuvioista vinoon.  Lisää täällä.
3. Pieni kirjapuoti Pariisissa - Romanttinen kirjallisuus ei aina tarkoita perinteista tapaamisesta rakastumiseen ja niin edelleen. Pieni kirjapuoti Pariisissa on ehkä yksi kaikkein haikeimmista ja romanttisimmista kirjoista, jonka olen ikinä lukenut. Muita mietteitä täällä. (Korona muuten sotki kaikki synttärisuunnitelmani, mutta vielä kai ehtisi)
4. Talo taivaansinisellä merellä (TJ Klune) - Tarina sydämen ja rakkauden löytymisestä, erilaisuuden hyväksymisestä ja siitä, miten jokainen tarvitsee jonkun, joka uskoo ja luottaa. Aivan ihanan lempeä ja romanttinen(kin) tarina. 
5. Legends and Lattes (Travis Baldree) - Palkkasoturi, nainen ja jätti - siinä tämän kirjasarjan päähenkilö, joka mielikuvituksellisine ystävineen seikkailee tässä ehkä kaikkein herttaisimmassa ikinä lukemassani fantasiaromaanissa. Rakkautta tarvitsevat kaikki, hitunen taikaa voi auttaa, mutta ilman sitäkin selvitään. Ilman kunnon kahvia puolestaan ei. 
6. Elektran tytär (Madeleine Brent) - Muistan joskus teininä lukeneeni tämän ja kokeneeni kiehtovaksi sen, miten rakkauden kohde ei sitten ollutkaan se perinteinen sankarihahmo. Muuten kyllä melko hyvin genrensä perinteinen edustaja. 
7. Ylpeys ja ennakkoluulo (Jane Austen) - Ai että mitä ? No, minusta tämä ei ihan istu siihen kliseiseen kuvaan miehen perään huokailevasta neidosta ja tummasta, komeasta sankarista. Kyllä me kaikki tietysti muistamme Mr Darcyn nousemassa metsälammesta - (krhm... se taisikin olla tv-sarjassa), mutta aikakautensa edustajaksi on Austen mielestäni hienosti kuvannut sen, miten oikeaan rakkauteen kuuluu molempien kyky tulla toista vastaan ja kohdata toinen ihmisenä eikä itsestäänselvänä valloituksena. 

Ehkä tuossa joukossa on kirjoja, joita eivät kaikki hyväksyisi puhtaasti romanttisen viihdegenren edustajiksi, mutta minusta ne ovat juuri niitä. Rakkaus tulee niin monessa muodossa. 

Kipparikeitto ja Tölkkiruokaa eli kuukauden keittokirja

 Kun nyt kerran palataan vanhoihin hyviin tapoihin (kai?), niin ehkä voisi herätellä henkiin "kuukauden keittokirjaakin", tai varmuuden vuoksi voisi sen ehkä nimetä uudelleen kvartaalin keittokirjaksi. Joka tapauksessa tässä kesällä tuli hankittua ruokablogiajoilta tutun Marin (Jotain maukasta) uusin keittokirja eli Tölkkiruokaa.

 

Kirja muistuttaa yhdestä kiireisten arki-iltojen pelastuksesta eli kaapin tölkkivalikoimasta. Kun pitää perusvalikoiman kunnossa, ei nälkäkiukku pääse yllättämään, sillä tölkeistä tehty ruoka on useimmiten nopeaa. Tölkeistä tekeminen myös auttaa vähentämään tuoretavaroiden hävikkiä, kun ei tarvitse ostaa isoja määriä kerralla jääkaappiin. Samalla vältetään sairastumisvaara pilaantuneista aineksista. 

Minullakin on tiettyjä purkkeja ja tölkkejä aina kaapissa. Tonnikala, mustapavut, kikherneet, maissi, tomaattimurska... siinä sellainen perusporukka, jolla syntyy jo monta eri herkullista ateriaa. Marin ansiosta taidan kokeilla myös muutamaa lisätölkkiä, joihin en jostain syystä ole tullut vielä tarttuneeksi. 

Tölkkiruokaa-kirjassa kerrotaan ensin perusasioita säilykkeistä ja niiden käytöstä. Sitten katsellaan reseptejä ja lopuksi vielä muutama lisävinkki kotivaraan. Reseptit on jaettu arkeen, viikonloppuun, snäkeihin ja makeaan ja jokaisesta osiosta löytyy kokeiltavaa ja ideoita omaan sovellukseen jatkuvassa käytössä. Parhaimmillaan kirja taitaakin olla tukemassa kauppalistan kirjoitusta ja etsiessä kokkauksen inspiraatiota. Kuvat ovat Marin taattua laatua, mikä tekee inspiraation löytymisestä helppoa (ja todennäköistä). 

Ensimmäiseksi kokeiluun lähti kirjan resepteistä kukkakaali-valkopapukeitto. Tosin tapani mukaan mielihalut tunkivat mukaan ja resepti eli sen mukaisesti. Triplasin viinin määrän keitossa ja vaihdoin ranskankerman Kippari-juustolla maustettuun ruokakermaan. Sattumiksi ripottelin sipsien sijaan maissia, persiljaa, limen mehua ja pojan itse kasvattamista chileistä tekemää kastiketta. 

Maissikin on toki yksi tölkkisuosikeista, mutta kotimaisen maissin sesongin aikaan sitä tulee laitettua air fryerissä, jos ei nyt ihan joka päivä, niin ainakin joka toinen. Ihan törkeän hyvää, kun sekoittaa haluamansa mausteet öljyyn tai pehmeään voihin, hieroo maissintähkiin ja laittaa 12-15min 200 astetta.

Sisko ilmoitti harkitsevansa air fryerin hankintaa ihan vain noiden maissien takia... Toki sillä saa tehtyä monenlaista muutakin. 

 KIPPARIKEITTO

 2tlk isoja valkoisia papuja 

pienehkö kukkakaali 

1 keltasipuli 

2-3 valkosipulinkynttä

25g voita

1 kasvisfondikuutio + 7dl vettä 

1,5dl valkoviiniä 

suolaa ja mustapippuria 

1tl garam masalaa 

2,5dl (1 purkki) Kippari-juuston makuista ruokakermaa 

päälle : maissia, persiljaa, limen mehua (ja chilikastiketta)

Hienonna kukkakaali, sipuli ja valkosipuli. Kuullota voissa kattilassa. 

Valuta ja huuhtele pavut ja lisää kattilaan. Kaada joukkoon valkoviini ja mausteet. Lisää fondi ja vesi. 

Anna kiehua hiljalleen, kunnes kukkakaali on pehmeää. 

Kaada joukkoon kerma ja surraa sauvasekoittimella sileäksi. Samettiseksi saaminen kestää hetken sillä kukkakaali murustuu ensin. 

Kuumenna ja tarjoile herkullisten ripotteiden kanssa. 

Tästä tuli mahdollisesti yksi kaikkien aikojen parhaista keitoistani. Varmasti tehdään uudelleen ja variaatiomahdollisuuksiahan löytyy.  

(Luku)päiväkirja: Lisää historiaa eli hallitsijoita satoja ja tuhansia vuosia sitten

Mitä yhteistä voi olla ruotsalaisella kuninkaalla 1600-luvulla ja egyptiläisellä faaraolla yli 3000 vuotta sitten? No, ainakin valta, sodat, oman aseman pönkittämisen tarve, sekä jälkipolvien kritiikki. Ehkä ihmiskunta tosiaan toistaa kaiken, eikä syklisestä historiasta ole pakeneminen. 

Tiedä sitten, mutta ainakin molemmista on saanut kirjoitettua mielenkiintoisen ja kiehtovan tietokirjan. 

Minna Silver: Tutankhamonin salaisuudet 

Joululahjakirja 

Egypti on kiehtonut minua aina, eikä kai vähiten Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen vuoksi. Se on yksi lempikirjoistani, jonka olen lukenut useampaan kertaan. 

Sinuhe linkittyy vahvasti Minna Silverin tietokirjaan Tutankhamonista. Kyseessä on perusteellinen tietopläjäys kaikkien aikojen ehkä tunnetuimmasta faaraosta, sillä hänen hautansa lienee yksi ainoita (melkein) koskemattomina löydetyistä ja sen löytö oli aikansa mediatapaus, joka toi Egyptiin joukoittain aarteista ja kuuluisasta löydöstä kiinnostuneita. 

Kulta ja arvokkaat esineet toki kiinnostivat 1900-luvun alun arkeologeja siinä missä uteliaita turisteja ja haudanryöstäjiäkin, mutta päällimmäisenä heitä ajoi tiedonjano. Tieteelliset toimintatavat, tarkka arkistointi ja kirjaaminen ovat avanneet sen varsinaisen Tutankhamonin aarteen, josta ammennetaan vielä nykyäänkin, yli sata vuotta löydön jälkeen. 

Silver lähestyy Tutankhamonia monesta kulmasta. Kirjasta löytyy paitsi kuvausta Howard Carterin ja lordi Carnarvonin arkeologisista kaivauksista ja Tutankhamonin löytymisestä, myös tietoja Egyptin yleisestä historiasta, Tutankhamonin sukujuurista (ja niiden epäselvyyksistä), elämästä faaraoiden maassa yleensä sekä tietysti myös arkeologisten menetelmien kehittymisestä. Kaikki osa-alueet on kirjoitettu mielenkiintoisesti ja vetävästä, vaikka täytyy myöntää, että tavarakuvauksissa toisinaan ehkä hieman väsähdin. Siinä tosi on vika enemmän minussa, jota kunnon tarina vetää aina enemmän puoleensa kuin materia, kuin kirjoituksen taidokkuudessa ja asiantuntevuudessa. 

Kaikkiaan nautin Tutankhamonin salaisuuksista valtavasti ja opin paljon uutta. Niin, ja Waltarin osalta pitää nostaa hattua. Sinuhe keskittyy Tutankhamonin edeltäjän faarao Ekhnatonin aikaan ja on tietysti fiktiivinen kertomus, mutta aivan järjettömän hyvin kirjailija on aiheensa tuntenut. Toki ajassa ja henkilöhahmojen järjestyksessä on oikaistu, eivätkä kaikki tapahtumat toista todellista historiaa, mutta pystyin enemmän tai vähemmän löytämään tästä tietokirjasta Sinuhen hahmot ja vaiheet, sekä olennaisia tapahtumapaikkoja. Se oli sekä yllättävää että vaikuttavaa ja lisäsi tietysti osaltaan lukemisen mielenkiintoa. 

 

Mirkka Lappalainen : Pohjolan leijona - Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611 - 1632

Kirjastosta 

Toinen tässä alkuvuonna lukemani tietokirja on sitten vähän lähenpänä meitä sekä ajallisesti että maantieteellisesti. Vuonna 2014 Tieto-Finlandian voittanut kuvaus Kustaa II Aadolfista sekä 1600-luvun alkupuolen Suomen politiikasta ja yleisistä oloista on koukuttavaa luettavaa. 

Kuten niin usein, hallitsija on karismaattinen, olot epävarmat ja sota vaikuttaa kaikkeen. Historiaa lukee kuin parastakin romaania, vaikka Pohjolan leijonan suurin saavutus lienee jonkinlaisen administratiivisen järjestelmän luominen valtakuntaansa aiemman kuningassidonnaisen hallinan sijaan. Hän taisi luoda byrokratian ja virkamiehet meillekin- tai no, Kustaa itse juoksi heiluttamassa peistä sodissa pitkin Eurooppaa ja hänen luottomiehensä pistivät asioita järjestykseen aikaa vasten taistellen. Homma piti saada toimimaan ennen kuin kuninkas tapattaa itsensä jossain sankarillisessa kahinassa ja valtakunta suistuu kaaokseen ja uudelleen vallananastajien armoille. 

Kuningas tietysti lopulta kohtasi kohtalonsa, mutta virkamiehet onnistuivat kuitenkin säilyttämään valtakunan tasapainon ja pieni Kristiina saattoi odottaa varttumista ennen kuningattareksi ryhtymistään. 

Lappalaisella on jännä taito herättää historialliset henkilöt eloon kirjoissaan. Tämäkin kirja on täynnä faktaa ja vuosilukuja, mutta silti sitä lukee kuin romaania. Vielä enemmän kirjoittajalle ominainen tyyli kiehtoi minua Smittenin tapauksen kuvauksessa. Siinä 1600-luvun murhatapauksen ja oikeuslaitoksen tilan kuvausta lukee kuin parastakin dekkaria. 

Nyt kuuntelen äänikirjana Jenna Kostetin Kuuden Katariinan jäljillä. Se on taas vähän eri tyylinen tietokirja Turun linnassa vaikuttaneista Katariinoista. Tarina pyörii pääasiassa Kustaa II Aadolfia edeltävällä vuosisadalla,  mutta linkittyy tietysti olennaisesti myös hänen toimiinsa ja taustaansa. Mielenkiintoista kuunneltavaa, eikä tietysti vähiten näin sydämessään aina turkulaisena pysyvän linnalinkityksen vuoksi. 

(Luku)päiväkirja : Lukuhimoa, kirjastoa ja Woolfin Nainen peilissä

 

Minulla on hirmuinen lukuhimo päällä, mikä tietysti on ihanaa vaihtelua tuossa välissä melko pitkäänkin vaivanneeseen lukujumiin verraten. Työ vähän tuppaa häiritsemään lukemista, mutta onneksi on illat ja viikonloput. 

Osansa innossa taitaa olla säännöllisyydessä eli kirjaston kirjojen laina-ajoissa. Kun nyt satun olemaan tällainen mittaristo- ja tavoiteihminen, niin selkeä deadline auttaa. Huomaan laskevani sivumääriä. "Montako sivua päivässä, jotta olen valmis eräpäivään mennessä...?" Ajatus kuulostaa huvittavalta, mutta se toimii. Sivuvaikutuksena sitten tulen tarttuneeksi kirjaston painettujen lisäksi myös ekirjalukijaan ja äänikirja soi säännöllisesti korvissa. 

Tavoitteellisuus siis jotenkin sopii minulle. Tosin olen viime aikoina suosiolla jättänyt mm. Helmet-haasteen kokonaan väliin, sillä en ole siinä vielä kertaakaan "onnistunut". Haasteen tarkoitus ei ole hampaat irvessä suorittaminen vaan kannustaa lukemaan vaihtelevasti, mutta... minkäs sitä tiikeri raidoilleen ? 

Hieman yllättäen on kuitenkin haaste, jossa olen pysynyt ainakin noin suurin piirtein mukana, nimittäin Instassa käynnissä oleva Shakespearen sisar -tilin #kevätVirginiankanssa. Toki suoritan haastetta vähän omalaatuisessa järjestyksessä, mutta olen ihan linjassa tavoitteiden kanssa. Luin jo ensimmäisen osan päiväkirjoista ja nyt olen myös saanut loppuun novellikokoelman Nainen peilissä. Molemmat todella mielenkiintoista luettavaa. 

Virginia Woolf: Nainen peilissä

Kirjastosta 

Kokoelma kattaa novelleja Woolfin koko kirjailijanuran ajalta. Aikaisin on vuodelta 1906 ja viimeisin on kirjoitettu vain kuukautta ennen hänen kuolemaansa 1941. Asiantunteva lukija voi siis seurata myös kirjailijan tyylin kehittymistä ja hänen kokeilujaan tarkasti, mutta minäkin pystyn kyllä näkemään jonkinlaisen kehityksen kaaren. 

Alun kertova tyyli muuttuu vähitellen huomattavasti tulkinnanvaraisemmaksi. Kertomus vaihtuu tilannekuviksi tai jopa miltei abstraktiksi hetkien kuvaukseksi, joiden kohdalla on lukijan vastuulla päättää, mitä novellissa oikeasti kerrottiin. Novellit myös toisinaan liittyvät Woolfin muihin teoksiin, esimerkiksi sarja illanvieton kohtauksista tuntuu olevan osa Mrs Dallowayn maailmaa - ihan nimeltä mainittuja viittauksia myöten. 

Yhteistä kaikille novelleille on tarkkapiirteinen kerronta. Tulee sellainen olo kuin katsoisi ihmisenmuotoista patsasta valoverhon takana. Sitten joku tulee ja raottaa verhoa tarjoten suoran näkymän yksityiskohtiin.  Tosin välillä paljastuu, ettei yksityiskohtia olekaan. Patsaalta puuttuvat kasvot. Ehkä juuri tuo kasvottomuus tai "ratkaisemattomuus" on jonkinlaisena punaisena lankana läpi kokoelman. Niin, ja sitten sen myötä syntyvä sellainen pieni kriittisyys tai jopa ilkeämielisyyden tai halveksunnan vire, joka antaa tunteen vähän tuhahtelevasta kirjoittajasta, joka on menettänyt uskonsa siihen, että pinnan altakaan löytyisi jotain arvokasta. Woolfin on täytynyt olla lievästi toivoton ihmiskunnan suhteen.

Novelleista monet menivät minulla vähän ohi. Ehkä sen takia, että nykyihmiseltä puuttuu sen maailman konteksti, jossa ne on kirjoitettu. Voi myös olla, että kokoelmaa pitäisi lukea useampaan kertaan. Novellit avautunevat kunnolla vasta, kun niiden antaa muhia mielessään ja palaa sitten löytämään uusia yksityiskohtia. 

Mieleeni jääneet suosikkini ovat jostain kirjoittamisvuosien keskivaiheilta. 

Eräs seura kertoo nuorten naisten yrityksestä selvittää miehiä tarkkailemalla, miten hyvin he ovat suorittaneet tehtävänsä "hyvien ihmisten ja hyvien kirjojen tuottamisessa". Voiko miehiin luottaa ?Nykynainen vähän tuhahtaa, sillä me kai olemme jo oppineet läksymme ainakin osittain. Ei pidä luottaa miehiin ja jättäytyä heidän armoilleen, vaan pitää luottaa omaan itseensä ja koettaa ottaa aktiivinen vastuu elämästään. Se ei tietenkään ole helppoa nykyäänkään. 

Kaksi muuta mieleeni jäänyttä novellia ovat tehneet vaikutuksen ehkä enemmän muodollaan ja jopa jonkinlaisella fantasiaelementillään. Hedelmätarhassa Miranda nukkuu omenapuun alla. Unet ja eletty elämä sekoittuvat nykyhetkeen. Asiat toistuvat, aika kulkee, ihminen on katoavainen, mutta edelleen omenat kasvavat puutarhassa. Novellin voi lukea monella tavalla. Minulle se on kuvaus päivien toistuvuudesta, ajan kulumisesta ja ihmisen lopulta lyhyestä olemassaolosta. 

Lastenhoitaja Lugtonin verho puolestaan on sadunomainen kuvaus kankaan kuvioiden heräämisestä eloon. Taas ollaan unen ja valveen rajamailla, mutta tällä kertaa puhtaammin maailmojen lomittuessa samoin kuin lastenhuoneen kirjoissa. 

Monia muitakin mielenkiintoisia novelleja kirjasta löytyy, eikä vähiten, jos niitä yhdistäisi samalla Woolfin päiväkirjojen ajoituksiin ja hänen muihin teoksiinsa. En yhtään ihmettele, että Woolf on edelleen kirjallisuudentutkijoille mielenkiintoinen sekä teostensa, elämänsä että niiden historiallisen kontekstin osalta. Huomaan itsekin nauttivani lukemieni asioiden yhdistyessä mielessäni kokonaisuudeksi. Päiväkirjat, novellit sekä alkuvuodesta lukemani kuvaukset viime vuosisadan alun kirjallisista suuntauksista sekoittuvat keskenään muodostaen uusia kuvioita. Löytämisen riemua. 

Matka jatkuu. 

(Luku)päiväkirja: Kadotettu sukupolvi sivupoluilla

 Ville-Juhani Sutinen : 

- Kadonnut sukupolvi  - Maailmansotien väliset kirjalliset liikkeet 

- Sivupolkuja - kirjoituksia kirjallisuudesta ja paikasta 

Kirjastosta 

Vaivan arvoista - kirja sai minut taas muistamaan, miten virkistävää on haastaa aivojaan eri elementtejä yhdistävällä kirjallisuudella. Ehkä olen myös vähän vähemmän väsynyt - kuntoilu ja oman ajan priorisointi on tehnyt tehtävänsä - ja siksi vastaanottavaisempi muullekin kuin kevyelle  ja ajattelun puutteen anteeksi antavalle kirjallisuudelle. 

Siispä siirryin Vaivan arvoista-teoksesta joustavasti Sutisen aiempiin kirjoihin, jotka saapuivat kirjastoon nopeasti haettavaksi. Toinen kertoi minua aina erityisesti kiinnostaneesta aikakaudesta ja täsmensi paljon aiemmin sirpaleista ja romaaneista keräytynyttä tietoa. Toinen konkretisoi esimerkkien kautta kiehtovaa ajatusta paikan vaikutuksesta lukukokemukseen tai paikan vaikutuksesta tarinoissa ja/tai niiden kirjoittamisen rakenteessa. Minulla tämä ajatus on  usein kietoutunut yhteen "Kirjamuistojen" pohdiskelun kanssa. 

Kadotettu sukupolvi 

Kirjallisuuden (taiteen) historiaa ja samalla myös aikakautta viime vuosisadan suurten sotien välissä kuvasi Ville-Juhani Sutisen Kadotettu sukupolvi - Maailmansotien väliset kirjalliset liikkeet. Pariisi, New York, Lontoo ja konventioita haastavat nuoret bileineen ja kirjallisine ambitioineen. Hemingway ja kumppanit, Woolf & Bloomsbury ja New Yorkin Greenwich Village eli hurja lista nimiä, niin ihmisten kuin kirjojen. 

Pidin kovasti kuvauksesta amerikkalaisista Pariisissa - ehkä siksi, että olen lukenut aiheesta ja siitä löytyy paljon tuttuja nimiä, samoin kuin Englannin vastaavasta liikehdinnästä (Virginia Woolf on aina ollut suuri suosikkini). Amerikka on minulle vieraampi. Mistäköhän johtuu, että tunnen amerikkalaisia kirjailijoitakin näköjään enemmän suhteessa Eurooppaan kuin omalta maaltaan ? Näin on aina ollut ja tulee ilmeisesti aina olemaan. Amerikkalaisessa tyylissä on monesti jotain minulle vierasta, se ei kosketa. 

Mielenkiintoinen kirja kaikkiaan. Ahmaisin sen nopeasti ja pidin, vaikka lopussa vähän puuduinkin itselleni vieraampiin nimiin. 

Sivupolkuja

Sutinen lähestyy paikan käsitystä kirjailijoiden ja heidän teostensa kautta. Ajatukset siitä, että kirjailijan kirjoituspaikka heijastuu tarinassa, fyysinen kaupunki voi toimia tarinan rakenteena tai vanha kirja kertoa maantieteellistä historiaa, ovat kiehtovia. Sinänsä on varsin loogista, että todellinen ympäristö jollain tavalla soluttautuu kirjailijan teoksiin - ainahan ihmisen mielikuvitus heijastaa koettua todellisuutta jollain tasolla - mutta en ole koskaan tainnut pohtia paikkoja kirjallisuudessa niin moninaisista näkökulmista kuin tässä kirjassa. Taidan tästä lähtien lukea kirjoja taas hieman eri tavalla. 

Kirjan ja kirjailijan paikkakokemuksen lisäksi nousee esille lukijan sijainti ja erityisesti lukukokemuksen syventyminen lukijan liikkuessa kirjan kuvaamissa tai kirjailijan omissa maisemissa. Pidin empiirisesta otteesta Sutisen matkustaessa oikeasti fyysisille paikoille etsimään kirjojen maisemia ja pohtimaan paikan merkitystä kirjojen tulkinnassa. 

Kuten aina, luvuista saa eniten irti, kun on itse lukenut aiheena olevan teoksen tai muuten tietää kirjailijasta enemmänkin kuin nimen. Yllättäen Sivupolkuja sisälsikin useamman minulle enemmän tai vähemmän tutun kirjailijan. Dostojevskin Pietarissa olen aikoinaan käynytkin, vaikken toki varsinaisesti kaupunkia tunnekaan pikaisten työvisiittien jälkeen. Silti huomaan tunnistavani tietyn tunnelman, jokien vaikutuksen ja suurkaupungin yllättävän ahtauden tunteen, joka välittyy myös Rikos ja rangaistus -romaanin sivuilta. Muista paikoista olen käynyt Berliinissä, mutta Berlin Alexanderplatzia en tunnista nähneeni - en tosin olen lukenut kirjaakaan. 

Pidin myös siitä, miten kirjassa pääsi esille niin kirjailijan elämä, teosten suhden paikkoihin kuin varsinaisten fyysisten paikkojen historia ja se, miten tunnettu kirjailija ja hänen teoksensa ovat edelleen tunnistettavissa ja tunnustettuja. Varsinkin Virginia Woolfin kohdalla hänen elämänsä ja kävelynsä englantilaisella maaseudulla kietoutuvat jännittävästi yhteen teosten sisällön ja jopa rytmin kanssa. Huomaa Sutisen tuntevan Woolfinsa, eikä ihme, onhan hän suomentanut myös tämän päiväkirjat. (Ensimmäinen osa odottaa minua kirjastossa...) 

Leonard Cohenin tunnistan omasta nuoruudestani lähinnä laulujen (sanojen) osalta. Itse taiteilijasta en ole tiennyt oikeastaan mitään, joten oli mielenkiintoista lukea hänen suhteestaan Hydran saareen kreikassa. Nyt tekisi mieli tutustua hänen tuotantoonsa enemmänkin. 

Huomasin kuitenkin kirjan viimeisen luvun resonoivan minussa kaikkein eniten. Olen aiemminkin miettinyt, miksi Kyllikki Villan matkakirjat vaikuttavat minuun niin vahvasti. Ehkä kyse on juuri siitä, miten hän "asuu matkalla". Villa on samaan aikaan poissa kotoa, Matkalla isolla kirjaimella, mutta kuitenkin "paikassa" oleillessaan kohteissa pidempiä aikoja. Varsinkin laivoilla etäisyys tuntuu ja liikkuvasta kulkuvälineestä tulee kiinteä paikka rutiineineen, jonkinlainen koti kuplassa. Sekavaa. Tunnetta on vaikea selittää.

Kuten tästä hyppivästä selostuksestani voinee päätellä, pidin Sivupolkuja-kirjasta ja sen tavasta sulauttaa kirjat, kirjailijat, lukija ja maantiede keskenään. Nautin sekoituksesta kovasti, varsinkin siitä, kuinka jokin yksityiskohta, kirjan tapahtuma tai vaikka junan kolke raiteilla saattoi herättää myös minun ajatuksissani uusia linkityksiä asioiden välille tai tuoda muistoon teoksesta tai kirjailijasta jotain ihan uutta. Ihan parasta virkistystä väsyneille aivoille. 

(Luku)päiväkirja: Ikä ei ole hidaste eikä mikään eli harmaantuneet dekkarisankarit

Kun tässä itselläkin kertyy ikää (joka päivä päivän verran - eikös se niin mene ?), niin onhan se mukava nähdä vähän vielä itseänikin vanhempia hahmoja tositoimissa. Minna Lindgrenin Ehtoolehto lienee tuttu monille jo vuosien takaa ja ensimmäisen osan olen minäkin aikoinaan lukenut. Ihan varsinaiseksi dekkariksi en sitä sanoisi, mutta on siinä vauhtia ja vaarallisia tilanteita ikäihmisten tyyliin. 

Viiime aikoina olen tullut tarttuneeksi pariin uudempaan sarjaan, jossa päähenkilöt eivät ole sieltä nuorimmasta päästä, mutta joissa ikä ei todellakaan ole este eikä edes hidaste. 

Osman: Hutiluoti

Storytel ekirja 

Ehtoolehdon vauhti ja vaarallisuus ei ole mitään verrattuna englantilaisen luksusluokan eläkeläiskylän asukkaiden seikkailuihin. Torstain murhakerho - sarjan kolmannessa osassa (Torstain murhakerho, Mies joka kuoli kahdesti) meno jatkuu toisen osan tapaan uskottavuuden tuolla puolen, mutta se ei oikeastaan vähennä viihdyttävyyttä laisinkaan. 

Tällä kertaa Torstain murhakerho pohtii 12 vuotta aiemmin kadonneen toimittajan tapausta, kun Elisabeth kidnapataan. Vakoojamestarin menneisyys ja tulevaisuus lyövät kättä ja tarvitaan niin vankilassa istuvan pahiksen kuin vanhan KGB-agentin apua, jotta pinteestä selvitään ehjin nahoin ja kidnappaaja saadaan ruotuun. 

Kuten edellisestä lauseesta huomaa, niin kirja toimii kunnollisen vakoojaleffan teemoilla ja myös tapahtumilla. Sankareina vain ei ole lihaksikkaita könsikkäitä ja hemaisevia tytsyjä (oi että välillä on ottanut päähän jotain tuollaista elokuvaa katsoessa) vaan kasikymppisiä eläkeläisiä. No, on siellä tietysti Bogdan (könsikäs) ja Donna (kaunis poliisi) ja myös Donnan vähän nallekarhumainen esimies, mutta heillä on lähinnä statistin rooli, kun vanhukset pistävät hösseliksi. 

Tapahtumat sinänsä eivät vaikuta yhtään sen uskottavammilta kuin mielikuvituksellisissa vakoojaleffoissa. Ryminää ja räjähdyksiä on ehkä vähän vähemmän. Juoni on kaikkine genreviittauksineen ihan mielenkiintoinen, mutta parasta ovat kuitenkin henkilöhahmot ja heidän välisensä lojaalius - niin, ja se miten kaikki on mahdollista. Tahtia ei hidasta sen paremmin ikä kuin muistin katoaminen. Jos vastaan tulee rajoitteita, ne korvataan kokemuksen tuomalla varmuudella. 

Kaikki kolme Torstain murhakerhon osaa ovat siis viihdyttäviä, mutta pidän ehkä kuitenkin eniten ensimmäisestä. Siinä ei olla ihan vielä niin agenttikiemuroissa. Aion kuitenkin jatkaa sarjan lukemista edelleen. 

Toinen alkuvuonna aloittamani sarja on The Marlow Murder Club, josta on tähän mennessä suomennettu ensimmäinen osa ja toinen tulossa keväällä. 

Robert Thorogood : Thamesjoen murhat 

Storytel ekirja

Judith Potts (77v) elää itsenäistä elämää kartanossaan Thames-joen varrella. Erään illan uintimatka saa dramaattisen käänteen, kun hän kuulee vastarannan naapurin tontilta laukauksen. Mitään ei näy, mutta sitten naapuri löydetään kuolleena. Poliisi epäilee itsemurhaa, mutta Judithin mielestä koko homma haiskahtaa epäilyttävältä. 

Niinpä Judith ryhtyy selvittämään, olisiko kyseessä kuitenkin murha. Yllättäen epäiltyjä löytyy useampia ja sitten tapahtuu uusi murha. 

Alkuasetelma siis on herkullinen ja samoin Judith päähenkilönä on mielenkiintoinen. Hän saa avukseen myös koiranulkoiluttajan sekä kirkkoherran rouvan. Kolmistaan naiset tutkivat tapahtumia eteenpäin ja verkon kiristyessä myös vaara tulee todelliseksi. 

Kyseessä siis on kelpo cozy mystery, joka ei edes yritä olla mitään muuta. Luin sen ihan mielelläni, mutta kummallisesti en ollut kuitenkaan oikein ihastunut. Jotenkin koko homma vesittyy (pun intended) ylenmääräisen edestakaisin kohkaamiseen. Johtolangat ovat varsin heikkoja ja päättelyketjut jäävät epäselviksi. Ehkä vähän Christiemäinen tyyli (tai oikeastaan miljöö) nosti odotukset turhan korkealle. En tiedä. 

Jospa sarja pääsee kunnolla vauhtiin sitten seuraavassa osassa? Varmasti tulen senkin lukemaan. Lähtihän Torstain murhakerhokin uskottavuuden tuolle puolen vasta toisesta osasta lähtien. Jotenkin Osmanin sankareiden seikkailut kuitenkin pysyvät kaikesta vakoojahäsläyksestä huolimatta paremmin kasassa, kuin Thorogoodilla, mutta saapa nähdä. Ehkä ensimmäinen osa on harjoittelukappale.  

Joka tapauksessa on ilahduttavaa, miten ikäihmiset ovat tulleet ryminällä mukaan seikkailuihin, eikä ollenkaan Neitin Marplen hiljaiseen ja pohdiskelevaan tapaan, vaan aktiivisina toimijoina ja sankareina. Älkääkä käsittäkö väärin, arvostan Neiti Marplea suunnattomasti, mutta on virkistävää naureskella ja samalla ihailla kokeneita konkareita, jotka kuitenkaan eivät ota itseään liian vakavasti. Antaa toivoa omaankin tulevaisuuteen, vaikka kyse onkin fiktiivisistä hahmoista. Asenne ratkaisee. 

(Luku)päiväkirja: Melko vanha True Crime

 Mikään ei piristä niin kuin kunnon murha. Kirjoissa siis. Dekkarien hyväätekevät vaikutukset toki tunnetaan ja näköjään sama toimii luettaessa myös hyvin kirjoitettua historian tietokirjallisuutta, varsinkin kun tutkitaan satoja vuosia vanhaa True Crime - tapausta.  

Mirkka Lappalainen - Smittenin murha: Katoamistapaus 1600-luvulta

Arvostelukappale kustantajalta 

Tarvitaan vettä laastintekoon, mutta porvoolaisesta kaivosta löytyykin siellä vuosia lojunut ruumis. Liekö tuo jo vuosia sitten kadonneeksi merkitty kartanonisäntä ? 

Murhaksi todettu rikos toki tutkitaan, mutta lopullista ratkaisua ei löydy. Ajan myötä legenda elää, muuttuu vähäsen, mutta edelleen kiehtoo ihmisten mieliä. Huonoa ja siveetöntä elämää viettänyt isäntä, oudot palvelijat, syrjäinen kartano ja levoton aika tarjoavat puitteet monille tarinoille. 

Murhaajaa lienee vaikea löytää 340 vuoden takaa, mutta Mirkka Lappalainen tarttuu kysymykseen siitä, miten oikeusjuttu oikein etenikään ja menikö kaikki niin kuin tuohon aikaan oli tapana. Korona-ajan viihdykkeeksi ja mielenvirkistykseksi hän teoksen kirjoittamisen mainitsi kertoessaan siitä bloggaritapaamisessa. (Huvinsa tietysti kullakin :-) Suurin osa käytettävissä olevasta aineistosta löytyy ilmeisesti digitalisoituna oman koneen kautta, joten sinänsä tutkimus kuulosti varsin eristysaikoihin sopivalta aktiviteetilta. 

Mirkka Lappalaisen Kustaa II Adolfista kertova Pohjolan leijona voitti Tieto Finlandian vuonna 2014, joten oli lupa odottaa vetävää ja kiinnostavaa teosta tästäkin. En ole tuota aiempaa kirjaa lukenut (vaikka se on lukulistalla odotellut), mutta tähän saamaani arvostelukappaleeseen tartuin hanakasti. Enkä myöskään pettynyt. 

Smittenin tapaus on mielenkiintoinen, eikä murhajuttu häviä nykyajan rikostarinoille laisinkaan. Omaneduntavoittelua ja pahaa tahtoa riittää. Oikeusjutun käänteet ja todisteiden analysointi eivät kuitenkaan ole ainoita kirjan ansioita. Lukija saa samalla rautaisannoksen ajankuvaa sekä myöskin tietoa historiantutkijan arjesta ja vuosisatojen takaisia asioita tutkittaessa kohdattavista haasteista. Suomen eri kaupungeissa riehuneet tulipalot tuhosivat aikoinaan paljon muutakin kuin vain rakennuksia. Yllättävimmäksi ehkä kuitenkin koin 1600-luvun ruotsalaisen yhteiskunnan järjestäytyneisyyden ja arkistoinnin (byrokratian) määrän. En oikein tiedä, mitä ennen kuvittelin, vai olinko yleensä edes ajatellut asiaa.  

Monipuolinen ja sujuvasti kirjoitettu teos sai minut lukemaan kirjan ilman poikkeamia toisiin teoksiin. Se on nykyisessä kirjahyppelymoodissani melkoinen saavutus ja kertoo luettavan kiehtovuudesta. Ehdottoman suositeltava opus kaikille historiasta ja/tai rikostarinoista kiinnostuneille. 

Ja toinenkin historiallinen

Kuten kirjaversumin ominaisuuksiin kuuluu, olen viimeisen kuukauden aikana lukenut myös toisen tietokirjan historia-aiheella. Itse asiassa tämän kirjan kuuntelin ja se sopi hämmästyttävän hyvin äänikirjaksi. Sitä voisi kuvitella, että keskiajasta kertova tietokirja olisi täynnä kuivaa faktaa vuosilukuineen ja nimineen eli keskittymistä vaikeuttavia elementtejä, mutta tätä kuuntelin herpaantumatta jopa useamman luvun kerrallaan. 

Jaakko Tahkokallio: Pimeä aika: kymmenen myyttiä keskiajasta

Äänikirja Storytelista 

Kyseessä on lukulistallani Pohjolan leijonan tapaan jo vuosia kummitelleesta tietokirjasta. Pimeä aika ilmestyi 2019. 

Kirjassa Jaakko Tahkokallio nostaa esille keskiajasta kymmenen yleistä käsitystä, jotka ovat vahvasti muokanneet niin populaarikulttuuria kuin tieteellisen tutkimuksen tapaa lähestyä aikakauden tutkimusta. Sitten hän kylmän rauhallisesti repii kyseiset myytit kappaleiksi uusimpien tutkimustulosten avulla. 

Kirjaa kuunnellessa joutui uudistamaan omia, kouluopetukseen, romaaneihin, elokuviin ja muuhun mediakommunikointiin perustuvia käsityksiään. Noitavainojen yleisyys, kirkon valta, taikauskoisuus, väkivalta ja monet muut oletukset ovat luoneet kuvaa aikakauden ihmisistä ja heidän toimistaan. Tahkokallion kirjan mukaan suurin osa keskiajan tietämättömyyden ja taikauskon kuvauksesta sekä jopa aikakauden kuvaaminen nimenomaan pimeäksi, on kuitenkin ennemminkin 1700- ja 1800-lukujen tieteilijöiden tapa nostaa oman aikakautensa ajattelijoiden ja filosofioiden arvoa, kuin varsinaista tutkimukseen pohjautuvaa tieteellistä käsitystä. Mielenkiintoista. 

Erityisen hyvin yleistyneitä käsityksiä keskiajasta kuvaavat jokaisen luvun alussa olevat "romaanin" tekstipätkät. Ne ja niiden edustamat näkemykset kyllä tunnistaa. Siitä onkin sitten helppo edetä varsinaiseen luvun tieto-osuuteen kuulemaan, miksi kyseinen pätkä ei voikaan vastata historiallista todellisuutta. 

Samalla kun oppii uusia ajatuksia keskiajan historiakuvauksesta, voi myös miettiä sitä, miten jokaisella ajalla on tapa kirjoittaa historiaa uusiksi omasta näkökulmastaa, omien tarkoitusperiensä ajamiseksi. En usko tuon tavan kadonneen mihinkään ja nykyisen monimediaviestinnän aikakaudella se tietysti korostuu ja on havaittavissa vielä entistä selvemmin. Pitää vain osata (ja haluta) katsoa. Mielenkiintoisen historiakatsauksen lisäksi kirjan tärkeintä antia onkin se pieni ravistelu ja herättely, jonka kohteeksi lukija väkisinkin joutuu. On aika pelottavaa huomata, miten itsestäänselvinä sitä on tietylaiset käsitykset vuosien varrella omaksunut. 

(Luku)päiväkirja: Uusia dekkareita

Onpa taas tullut luettua useampikin dekkari ja hauskasti kolme neljästä painetussa muodossa. Olen pitkästä aikaa nauttinut kirjan tunnusta käsissä, sivujen kahinasta ja siitä, miltä painettu sana näyttää ja tuntuu. Kirja on esineenä edelleen yksi suosikeistani, ja vaikka pidänkin ekirjojen helppoudesta ja äänikirjojen soljuvuudesta, on painettujen kirjojen lukemisessa edelleen se sama luomous kuin kirjainten ensimmäisen kerran hypähtäessä edessäni ymmärrettäviksi sanoiksi. 

Kaikki neljä lukemaani dekkaria ovat ilmestyneet tänä vuonna ja kolme niistä sain Gummerukselta Clare MacIntosh - videotapaamisen yhteydessä arvostelukappaleina. Clare MacIntoshin dekkarista Tummat vedet jo kirjoitinkin, mutta sen jälkeen olen lukenut myös kaksi muuta. 

B.A.Paris: Herätä minut kuolleista

Gummeruksen arvostelukappale 

Herätä minut kuolleista ei ole perinteinen dekkari, mutta edustaa viime vuosina muodikasta psykologista trilleriä, jossa henkilöhahmot eivät ole aina erityisen rakastettavia. He tekevät virheitä ja kauheita asioita hyvästä tahdosta huolimatta ja välillä joudutaan miettimään, kenen mieli tekee tepposet. 

Kaksitoista vuotta sitten Finn kadotti tyttöystävänsä. He olivat palaamassa matkalta ja pysähdyspaikalla Layla vain katosi. Finn kävi vessassa ja hänen palatessaan ei autossa enää ollut ketään odottamassa. 

Nyt Finn on menossa naimisiin Laylan sisaren kanssa, mutta uutisen julkaisemisen jälkeen alkavat oudot tapahtumat. Onko Layla sittenkään kuollut ? Menivätkö tapahtumat pysähdyspaikalla juuri niin kuin Finn muistaa ja on kertonut?

Asetelma on mielenkiintoinen, mutta  minulla kesti aika kauan päästä tarinaan kiinni. Luin kirjaa pienemmissä pätkissä, kunnes yht'äkkiä huomasin kiinnostuvani siitä, millainen tarinan kuvio lopulta sitten onkaan. En arvannut loppuratkaisua, mikä on tällaisessa kirjassa hyvä juttu. 

Kaikkiaan siis hyvä genrensä edustaja. En ole ihan varma, miksi odotan jotain uutta. Ei liene ihan helppoa keksiä jotain todella erilaista tämän genren sisällä, mutta jotenkin tuli sellainen olo kuin olisin lukenut jotain melkein samanlaista ennenkin. 

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö

Gummeruksen arvostelukappale

On aina ilahduttavaa, kun Suomesta löytyy uusia hyviä dekkarikirjailijoita. Tällä kertaa tosin taitaa "löytöpalkkio" mennä länsinaapuriimme, sille kirja on alunperin ilmestynyt Ruotsissa. 

Kyseessä on dekkarifanin esikoisteos. Nilla Kjellsdotter sijoittaa tapahtumat kotiseudulleen Pohjanmaalle ja hän on todellakin genrensä lukenut. Kyseessä on melko tyylipuhdas pohjoismainen dekkari. 

Päähenkilönä on - tällä hetkellä niin muodikkaasti (?) - nuori naispoliisi, jolla on takanaan traumaattisia kokemuksia. Nyt Vaasan Kivipuistosta löydetään pahasti kylmettynyt tyttö. Hän ei vastaa kenenkään kadonneeksi ilmoitetun kuvausta ja kohta poliiseilla on tutkittavanaan myös tunnetun tutkijan murha. Kummasti tapaukset näyttävät linkittyvän toisiinsa ja vuosien takaisten kauheuksien kerä alkaa aueta. 

Kirja edustaa genreään hyvin. Esikoisuuden huomaa ehkä siitä, että käänteissä ja luvuissa olisi vielä ollut hieman tiivistämisen ja linkittämisen varaa. Nyt punaista lankaa joutui välillä vähän miettimään. Toki jotain voi kertoa lukijan keskittymiskyvystä se, etten muutamaa viikkoa kirjan lukemisen jälkeen oikein muistanut loppuratkaisua ja piti palata tarkistamaan. 

Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, mutta pohjoismaiseen tapaan niitä on aika paljon ja heidän välisensä suhteet ovat kiemuraiset. Kaiken lisäksi pienelle paikkakunnalle tyypillisesti, kaikki tuntevat tai ainakin tietävät suurin piirtein kaikki, mikä lisää lievää sekavuutta. Pidin kuitenkin siitä, miten tunteet ja toiveet eivät ollut aina selkeitä päähenkilön ja hänen läheistensä välillä ja todellisuuden tapaan paljon jäi sanomatta.

Minun varmaan täytyy pitää vähän taukoa dekkareista tai katsoa seuraava vähän eri tyylialueelta, sillä nyt on peräkkäin osunut vähän turhan monta nuorta naispoliisia setvimään rikosten lisäksi omia traumaattisia kokemuksiaan. (Hildur, Italialainen peli, Tummat vedet, tämä...) Vaikka tarinat ovat hyvin kirjoitettuja, miljööt erilaisia ja juonenkäänteetkin vaihtelevat, on kaikissa jotain kovin samaa ja se käy pidemmän päälle puuduttavaksi. 

Elly Griffiths: Lyhdynkantajat

Storytel ekirja

Kolmas, vähän vähemmän nuoresta naisesta kertova dekkari on Ruth Galloway -sarjan ties kuinka mones osa. Se viimeisin, jossa Ruth on tosiaan jo vähän vanhempi ja koululaisen äiti. Muutenkin suhdekuviot, työ ja asuinpaikkakin ovat menneet uusiksi. 

Sitten epäilty sarjamurhaaja lupaa paljastaa lisää uhriensa hautapaikkoja, kunhan vain nimenomaan Ruth tutkii luut. Tapaus tuo Ruthin takaisin sekä marskimaalle että komisario Nelsonin lähelle. 

Pidin tästä osasta itse asiassa enemmän kuin aikaisemmista, ehkä juuri dynamiikan muutoksen vuoksi. Ei kierretty samanlaista kehää kuin aina aikaisemmin Ruthin ja Nelsonin leikkiessä sitä kuuluisaa kissa ja kuuma puuro -leikkiä. Ratkaistava tapauskin on jotenkin aiemmista poikkeava ja ehkä vieläkin monisäikeisempi. 

Taattua Griffithsiä siis. Ruth Galloway on yksi niitä harvoja sarjoja, joista oikeasti luen aina uusimman. Onneksi niiden välillä on aikaa, sillä vähän samaan tapaan kuin Donna Leonin komisario Brunetti kirjoissa, näitä ei jaksa lukea kovin montaa peräkkäin. Silti suosittelen aloittamaan sarjan alusta, jollei vielä siihen ole tutustunut. Sen verran kronologisesti Ruthin elämä etenee. 

Jos vielä haluat lukea lisää, täältä löytyy kokonainen dekkarikimara tänä vuonna luettuja (uusia) dekkareita.

(Luku)päiväkirja: Sydänsurujen historia ja säkenöivät oikukkaat

Nuorempana luin aina vain fiktiota ja romaaneja, paljon fantasiaa ja dekkareita. Kaipasin tarinan kaarta, mielikuvituksellisia tapahtumia ja jännitystä. Vähän vanhempana alkoivat myös elämäkerrat kiinnostaa. Monesti todellisuus olikin tarua ihmeellisempää. 

Nyt muutaman viime vuoden aikana huomaan tietokirjojen valtaavan lukulistaani ennennäkemättömällä tavalla. Fiktiota luen edelleen, mutta usein huomaan kaipaavani jotain erilaista. Jotain, mitä voi lukea pätkissä tarinan katkeamatta - en oikein enää jaksa keskittyä pidempään fiktiiviseen kertomukseen, jollei se ole oikeasti todella hyvä. 

Kovin vaikeatajuinen tietokirja ei pätkissä luettavaksi tietysti sovi sekään. Muistan edelleen vaikeuteni Hawkinsin Ajan lyhyt historia-kirjan kohdalla. Ehkä juuri tuohon aikoinaan tartuttuani sain jonkinlaisen pelonsekaisen vierastuksen tietokirjallisuuteen. Nykyään onneksi ilmestyy paljon vetävästi kirjoitettua, osittain kirjoittajan omakohtaisia kokemuksia ja toisaalta tutkimustuloksia esittelevää kirjallisuutta. En tiedä ovatko nuo "oikeaa" tietokirjallisuutta, tai jossain popularisoidun tietokirjallisuuden ja omaelämäkerrallisuuden välissä, mutta mielenkiintoisia kuitenkin. 

Viime aikoina olen tullut tarttuneeksi kahteen, joissa yhdistyvät romantiikka, historia ja naisnäkökulma. Pidin kummastakin. 

Henna Karppinen-Kummunmäki : Sydänsurujen historia 

Oma ostos Turun kirjamessuilta, painettu versio 

Jo aiemmin mainitsin, miten Karppinen-Kummunmäki tarttuu aiheeseen ihmiskunnan taipumuksesta rakastua ja saada / aiheuttaa sydänsuruja. Samalla saamme näkyvyyttä myös parisuhteiden muutoksesta vuosisatojen varrella ja historian vaikutuksesta naisen asemaan, mikä tietysti on osaltaan ohjannut mahdollisten sydänsurujen vaikutusta myös elämään (ja sydänsuruissa vellomisen mahdollisuuteen) yleensä. 

Kerronta on tarkasti taustoitettua ja esimerkkejä lauluista, historiasta tai yleensä taiteesta riittää välillä listoiksi asti. Kirjoittaja on tunnetusti kiinnostunut musiikista ja tanssista (hänen toinen teoksensa kertoo lavatansseista), joten on laulujen suuri osuus on ymmärrettävää. Minua tuo välillä puudutti. Tunnistan toki vanhempiakin hittejä, mutta välillä tuntui niiden listaaminen olevan vähän sivutäyttöä. 

Minua kiinnostivat eniten historian esimerkit kuuluisista sydänsuruista, sekä ajatukset naisten aseman vaikutuksesta sydänsuruista aiheutuviin seurauksiin. Onhan ollut aikoja, jolloin parisuhteen rikkoutuminen oli naisen vika, tapahtui se sitten millä perusteella tahansa. Jos nainen jätti, oli kyseessä huono nainen. Miehen jättäessä, oli nainen tehnyt jotain väärin. Niin tai näin, aina väärinpäin... 

Minulla on kai ollut onnea matkassa, sillä onnellinen avioliittoni on toistaiseksi kestänyt jo 22 vuotta ja yhdessäoloa kohta lähemmäs 30. Toki matkan varrella on ollut haastaviakin hetkiä, mutta varsinaisia sydänsuruja joudun etsimään aika monen vuoden takaa. Se ei kuitenkaan estä minua eläytymästä kerrottujen tarinoiden tunnevirtoihin tai myötäelämään myös kirjoittajan omissa kokemuksissa. Tämä tietokirja onkin mielenkiintoinen sekoitus faktaa, kulttuurikontekstia (lauluja jne.) sekä henkilökohtaisia sydänsuruja. Kokonaisuus on viihdyttävä. Tieto ei puuduta, eivätkä sydänsurut muutu liian pateettisiksi. Juuri sellainen tietokirja, jota nykyään mielelläni luen iltaisin ennen nukahtamista. 

Toinen mielenkiintoiseksi ja viihdyttäväksi osoittaunut tietokirja kertoo naisista. Tarkemmin ottaen siinä listataan Suomen kultakauden ehkä hivenen tuntemattomammiksi jääneitä naisvaikuttajia. 

Hanna-Reetta Schreck : Säkenöivät ja oikukkaat - Suomen kultakauden naisia

Äänikirja, Storytel - lukijana Krista Putkonen-Örn

Yllätyin siitä, miten hyvin tällainen tietokirja soveltui kuunneltavaksi äänikirjana. Jotenkin sitä aina kuvittelee tietokirjan olevan vähän kuiva lista nimiä ja vuosilukuja ja sellaisen kuuntelu nukuttaa minut välittömästi. Säkenöivät ja oikukkaat on kuitenkin kirjoitettu niin tarinallisesti, että naisten kohtaloiden seuraaminen suorastaan koukuttaa. Nimiä toki riittää ja vuosiakin, mutta ehkä joukossa on sen verran paljon historiasta tuttua, että ne eivät häiritse "juonenkulkua". 

Listalta löytyy nimiä, joihin ei välttämättä törmää kovin usein yleisimpien Suomen kulta-ajan kuvausten joukossa. Toki Aino Sibelius, Ellan Edelfelt ja Tyra Thesleff olivat ennestään tuttuja, mutta ehkä enemmänkin lähipiirinsä kuuluisuuden vuoksi, kuin omina itseinään. Heidän lisäkseen löysin useamman naisen, joista en ollut aiemmin kuullut kuin nimen. Alma Söderhjelm, Siri von Essen, Sigrid af Forselles mainitakseni joitakin - tiedenainen, näyttelijä ja kriitikko, sekä kolmantena maailmalla tunnettu kuvanveistäjä. Heistä ei koulussa puhuttu mitään. Niin kuin ei toisaalta muistakaan kirjan naisista. 

Jotkut naisista hankkivat perheen, suurin osa ei. Jos uran ja perheen yhdistäminen on nykyäänkin haastavaa, oli se viime vuosisadan alussa miltei mahdotonta. "Luonnottoman" eli älykkään ja omaa tekemistä kaipaavan naisen ei edes odotettu toivovan rakkautta tai perhettä. Tuntuu käsittämättömältä, mutta en ole ihan varma, miten pitkälle noista ajoista on lopultakaan päästy, jos pintaa vähän raaputetaan. Toki kai sentään jonkun verran. 

Pidin kirjasta kovasti. Naisten elämänkohtalot ovat mielenkiintoisia ja Hanna-Reetta Schreck osaa tuoda kirjaansa juuri sopivasti omaa näkökulmaa, jotta hän luo kehyksen sitomaan eri henkilöt yhteen. Jokaisen luvun alussa on Schreckin kirje luvun naiselle, jossa hän ruotii omaa suhdettaan kyseiseen historialliseen hahmoon. Minä pidin noita kirjeitä mielenkiintoisina, sillä ne toivat lisätason, jolla sai peilattua myös omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan sekä kontekstiin että aiheena olevaan naiseen. 

Myös aikakausi nousee esille elävänä ja rehevänä. Kirjan naiset elivät noin suurin piirtein samoihin aikoihin, jolloin historialliset tapahtumat ja henkilöhahmot myös risteävät ja kohtaavat tarinasta toiseen. Opin paljon uutta, muistin paljon aiemmin kuulemaani. Kaikkiaan pidin kirjasta kovasti, 

Niin, ja Krista Putkonen-Örn on suvereeni lukija. Hänen nimensä äänikirjan "kansilehdellä" on tae laadukkaasta, elävästä, muttei näytellystä lukemisesta. 

(Luku)päiväkirja: Tummat vedet ja syksyn värit

 

Syksy hellii nyt monellakin tavalla. Säät ovat suosineet ulkoilua ja väriskaala puissa ja pensaissa hivelee silmiä. Tämä on monella tapaa suosikkivuodenaikani, vaikka töiden syyskiire vähän haittaakin täysillä nauttimista. 

Kiirettä pitää myös kirjamaailmassa, kun valmistaudutaan "suursesonkiin" eli kirjamessuihin ja sitten joulumarkkinaan. Dekkarit ovat joka vuosi näkyvästi esillä, totta kai. Niitä luetaan ja niitä myös ilmestyy paljon. Me pääsimme Gummeruksen bloggaaja-/grammaajailtaan tutustumaan tämän vuoden valikoimaan ja mukaan lähti useampikin mielenkiintoinen dekkari lukulistalle. 

Mielenkiintoinen oli myös illan kirjailijavieras. Pääsimme nimittäin etäyhteyden päähän keskustelemaan Clare Mackintoshin kanssa ja kyselemään häneltä niin uusimmasta kirjasta kuin monista muistakin mieleen juolahtaneista aiheista. 

Videopuhelu toimi vallan mainiosti, tunnelma oli lämmin ja välitön. Illasta jäi hyvä mieli - kiitos. Oli myös kiva kuulla mm. Claren innostuksesta kylmävesiuintiin. Ehkä hän pääsee vielä joskus Suomeen ja kokeilemaan, miten kylmää se vesi siellä avannossa sitten onkaan :-) 

Saimme mukaamme omistuskirjoituksella varustetut dekkarit eli viimeisimpänä ilmestyneen DC Morgan sarjan ensimmäisen osan Tummat vedet. Minä olin dekkarin jo lukenut ennen bloggari-iltaa, joten pääsin kysymään kirjailijalta yleismaailmallisista trendeistä ja niiden vaikutuksesta mm. kyseisen teoksen henkilöhahmoihin. 

Luin nimittäin juuri jokin aika sitten Satu Rämön dekkarin Hildur ja Tummat vedet-romaania lukiessani tuli jonkinlainen déjà vu useammastakin asiasta. Ensinnäkin molemmat sijoittuvat ilmastoltaan ja säältään haastelliseen paikkaan (Islanti vs. Wales), molemmissa on vesi merkittävänä elementtinä. Kummankin päähenkilö on traumatisoitunut nuori naispoliisi, joka on kasvattanut ympärilleen paksun kuoren ja ronskin tavan toimia. Eniten huomiotani kuitenkin kiinnitti päähenkilön pariksi ulkopuolelta tuleva mies, jonka herkkyys ja erityisesti henkilökohtainen tilanne avioeron ja lapsen huoltajuuskiistan osalta on melkoisesti toisiaan muistuttava. 

Kysyin erityisesti tuohon herkän miehen hahmoon liittyvästä trendistä ja Clare vastasi trendien toki vaikuttavan, mutta että Tummat vedet-romaania kirjoittaessa kyseessä oli erityisesti tasapaino ja toisiaan täydentävä aura päähenkilöillä. Mielenkiintoista. Pitää lukea muutama muukin uusi dekkari ja tutkia toistuvatko elementit muissakin - traumatisoituneiden vahvojen nuorten naisten esiinmarssi päähenkilöinä on nimittäin ollut jonkun aikaa trendinä sekin. Millenium-sarjassahan jo mentiin vähän samoilla kuvioilla...  

Sinänsä Tummat vedet on hyvin kirjoitettu ja kiemurainen murhatarina, jossa lisäelementtejä tuovat niin päähenkilöiden välinen jännite, menneisyyden tapahtumat kuin Englannin ja Walesin järven keskeltä menevän rajan vaikutus. Kieli, identiteetti, tai niiden huomiotta jättäminen vaikuttavat kirjassa ihmisiin ja heidän tekemisiinsä. 

Tarina alkaa, kun uudenvuodenuinti kylmässä järvessä keskeytyy kuolleen miehen ruumiin kelluessa näkyviin. Kuollut on uuden luksuslomakylän keulakuva, vastarannan Walesilaiselta puolelta kotoisin oleva laulaja, jonka persoona ja menneisyys kehkeytyvät vähitellen tarinassa auki ja niistä löytyy kaikenlaista sontaa ja motiiveja murhaan. 

Henkilögalleria ei ole pienen pieni, mutta kuitenkin rajattu. Epäiltyjä on sopiva joukko ja huomio siirtyy yhdestä toiseen tapahtumien auetessa takaumien kautta. Arvasin kuvion suurin piirtein ennen loppuratkaisua, mutta kyllä sieltä kuitenkin silti vielä löytyi yllättävä käänne. 

Tummat vedet on sujuva, tyylipuhdas dekkari, jonka parissa viihtyy. Se ei mässäile väkivallalla, siinä on tarpeeksi teemoja myös lukijoiden ajatusten herättelyyn ja käänteet pitävät mielenkiinnon yllä. Päähenkilöihin kiintyy sen verran, että varmasti luen sarjan jatko-osia, kunhan ne ilmestyvät. Pitänee myös kurkata kirjailijan aiempia teoksia. En nimittäin ole niihin vielä tullut tarttuneeksi. 

(Luku)päiväkirja: Kahvia ja korvapuusteja laiturilukemistoon eli ruokaa romaaneissa

Lienee jonkinlaista itsensä kiduttamista, kun lukee herkkuja ja kokkausta kuvaavia kirjoja koronan vietyä sekä haju- että makuaistin. Vielä pahempaa on tietysti nähdä isäntä ja kuopus leipomassa vadelma-pistaasicharlottaa... Koronakesäloma siis jatkuu edelleen. Lepäillään, syödään (muiden makuaisti toimii) ja minä olen kieltämättä lukenut aika paljon. 

Vaikka makuaisti ei toimi, on minulla kuitenkin enemmän nälkä kuin normaalisti. Siis ihan rehellinen, vatsassa kurniva nälkä. En tiedä, johtuuko tuo koronan vastustamisen vaatimasta lisäenergiasta, makutyydytyksen puutteesta vaiko sitten siitä, että nyt on lukulistalle päätynyt parikin melko lailla ruoan ympärillä pyörivää romaania. 

En valita. Erilaisuudestaan huolimatta samankaltaiset viihdepläjäykset ovat oivallinen lisä kenen tahansa laiturilukemistoon. 

Maija Kajanto: Korvapuustikesä

Ekirja / Storytel 

Nelli Hietala: Maailmanlopun kahvila 

Ekirja / Storytel 

Kummassakin kirjassa kehitetään kahvilaa ja tehdään urakalla ruokaa. Maailmanlopun kahvilassa Aurelian täti on suunnittelemassa puutarhanähtävyyttä, jonne tietysti tarvitaan myös yleisöä hellivä ruokatarjonta. Korvapuustikesässä Kristan isoäidin kahvila Koivu tarvitsee vetäjää, isoäidin loukattua itsensä. 

Aurelia siis laittaa ruokaa remonttiporukalle ja päätyy jo lapsuudesta tutun remonttireiskan vällyjen alle. Krista puolestaan lämmittelee lukioaikojen suhdetta ja pyörittää siinä sivussa kyläkahvilaa, ja ihastelee nuoren kunnanjohtajan kauniita silmiä. 

Siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuivatkin, jollei niiksi lasketa rentoa kirjoitustapaa ja hauskoja dialogeja. Viimeksimainitut ovat ehkä piirun verran hauskempia Maailmanlopun kahvilassa ja välillä vähän tekopirteitä Korvapuustikesässä, mutta sujuvaa luettavaa kuitenkin.

Kumpikin päähenkilö on omalla tavallaan kiinnostava ja omanlaisensa. On todella miellyttävää lukea kerrankin jostain muusta kuin kauniista, kokemattomasta ja vähän naiivista tyttösestä tai siitä homssahtavasta, mutta rakastettavasta keski-ikäisestä tädistä, jotka molemmat ovat viihdekirjallisuuden standardihahmoja. Krista on toki huomattavasti maanläheisempi henkilöhahmo kaikista traumoistaan huolimatta, biologisen kellon kanssa tuskailevaan Aureliaan verratessa.

Toisaalta, vähän pitää hörhö ollakin tarinassa, jossa kummittelee ja yliluonnolliset voimat suojelevat kartanoa ja sen omenapuita. Kyläkahvilan pitäjän taas kuuluu pitää jalat tiukasti maassa ja sydänkin kurissa, jotta saa elämän sujumaan. Ihan parasta oli se, ettei kumpikaan naisista kaipaa prinssiä pelastamaan, ainakaan perinteisessä mielessä, ja molemmilla on vahvoja naisia myös  ympäristössään. Varsinkin Korvapuustikesän kuvaus ystävyyden voimasta ja sen tarpeesta oli jotenkin ihana. 

Miljöötkin ovat kirjoissa laiturilukemiston korkeampaa tasoa. Vanha, ränsistynyt kartano syyspimeillä ja perinteinen kyläyhteisö kesäauringossa. Mitä voisi pyytää enempää? Pidin kovasti molemmista ja Korvapuustikesä sai taas haaveilemaan muutosta jonnekin maalle. Tiedän, selviäisin siellä ehkä kuusi kuukautta ja palaisin sitten häntä koipien välissä kaupunkimaisempaan ympäristöön, mutta ainahan sitä voi haaveilla - varsinkin kesälomalla. 

Viihdyin molempien kirjojen parissa. Maailmanlopun kahvila tuottaa hieman enemmän traditiosta poikkeavan tarinankaaren, mikä virkistää näin "hömpässä" jo täysin marinoitua vanhempaa lukijaa. Samoin riemastuttaa se, ettei Korvapuustikesäkään sorru vaaleanpunaiseen hattaraan edes lopussa, itse asiassa ei varsinkaan lopussa.