(Luku)päiväkirja: Ruumiin ylittävä ääni

 

Olipas taas viikko. Ylä- ja alamäkiä riitti, pieniä voittoja ja isoja pettymyksiä osui kohdalle jatkuvalla syötöllä. Kaikkein tasaisinta taisi koko viikossa olla orkidean nupun paisuminen. Nupuksi minä tuon nimittäin nyt tulkitsen ja odotan malttamattomana, olenko oikeassa. 

Ei liene yllätys sekään, etttä lukeminen on jäänyt illan viimeisiin hetkiin ennen nukahtamista. Mitä nyt olen hermoja rauhoitellut välillä Virginia Woolfin päiväkirjalla lounastunnilla tai kuunnellut Lady Detectiven The Egyptian Antiquities Murder cozy mysteryä suhatessani Espoosta Helsinkiin ja takaisin. Rauhallisista etäpäivistä kun ei tällä viikolla ollut tietoakaan. 

Ehkä nyt on hyvä aika ryhtyä kirjoittamaan mielessä kummitelleesta kirjasta. Tämän luin jo edellisellä viikolla,  mutta piti vähän pureskella.

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

Oma ostos 

Tartuin Tuomas Aitonurmen esseeteokseen  innokkaana, mutta hieman ristiriitaisin tuntein. Olen viime aikoina lukenut naisten kirjoittamia kuvauksia elämästä, yhteiskunnan vaatimuksista ja roolien kapeudesta. (esim.Levy, Cusk, Ditlevsen). Kuvauksissa toistuu naisen lahjakkuuden kätkeytyminen (tai kätkeminen) ja odotuksista poikkeamisesta seuraava rangaistus, vähän erilainen kirjoittajan roolista ja aikakaudesta riippuen. Nyt odotin vastaavaa miehen näkökulmasta, mutta samalla pelkäsin vierautta ja sitä, etten (naisena) yksinkertaisesti ymmärtäisi. 

Tuomas Aitonurmi tuo esseissään näkyviin totutuista perusnormeista eroavan miehen traumaattisen kokemuksen ympäristön (poikien ja miesten?) väkivaltaisista(kin) reaktioista heidän kokiessaan omat standardinsa uhatuiksi. Kokemukset ovat raadollista luettavaa ja niiden aiheuttama tuska todellista. Pelkoni omasta ymmärtämättömyydestäni osoittautuu turhaksi. Tekstit koskettavat ja vähän yllättäenkin niistä tunnistaa naisena niin usen vastaantulevien rajojen piikkisen reunan. 

Lisäksi selkeää kerrontaa on vaikea olla tajuamatta. Pitäisi tietoisesti sulkea aivoista luetun ymmärtämisen osa, jos haluaa jättää huomiotta ympäristön toimijoiden rikkoman minän kipuilun vielä vuosia tapahtumien jälkeen. Todennäköisesti niin kuitenkin tekevät juuri ne, joiden olisi hyvä ymmärtää tekojensa käsittämättömyys, hulluus ja ennen kaikkea seuraukset. Valitettavasti.

Raivostuttaa ja samalla mieleen hiipii väsynyt toivottomuus. Mikä muuttuu ? 

Ruumiin ylittävä ääni on tärkeä puheenvuoro, jonka soisi tulevan luettavaksi monilla forumeilla. On pakko saada vaiennetut äänet kuuluviin, jos haluamme kehittää yhteiskuntaa inhimillisemmäksi. Samalla kuitenkin huomaan hieman turhautuvani. Jään kaipaamaan sävyä, joka ymmärrettävästä syystä jää puuttumaan Aitonurmen kirjasta. Ei ole ensimmäinen kerta, kun kirjallisuudessa homoseksuaalisus rinnastuu erilaisuuteen ja herkkyyteen. Vaatimus olemassaolon tunnustamisesta ja tilasta kohdistaa valokeilan ihmisryhmään, mikä pahimmillaan mahdollistaa yleisen miehisyyden kuvan kapeuden sivuuttamisen. Missä ovat ne kirjat, joissa kerrotaan miehen oikeudesta olla omanlaisensa, ilman määreitä? (Haluan vielä korostaa, että tämä kysymykseni ei mitenkään vähennä Aitonurmen kirjan tärkeyttä tai tarvetta kohdistaa valokeila, mutta minä haluan vielä enemmän.) 

Minulla on kolme poikaa, joita olen yrittänyt kasvattaa näyttämään tunteensa, kunnioittamaan kanssaihmisiään, kohtaamaan toiset yksilöinä, olemaan uhoamatta, puolustamaan heikompia ja puuttumaan näkemiinsä epäkohtiin. Heidän kasvaessaan ja kertoessaan kokemuksistaan koulussa aloin jossain kohtaa jo pelkäämään, että olen varustanut lapseni huonosti maailman melskeeseen ja odotuksiin, mutta eihän mikään muutu, jos ei muutokseen anneta eväitä. Uskon vahvasti nuoriin ja tuleviin sukupolviin, mutta kaipaisin uskoni vahvistukseksi kuitenkin luettavakseni puheenvuoroja uudenlaisesta miehisyydestä, odotusten muuttumisesta ja roolien monimuotoisuuden vahvistumisesta (muutenkin kuin lastenhoitovastuun jakautumisen osalta). 

Mitä olen missannut ? Mitä minun pitäisi lukea ?