Yöperhonen yllätti

Katja Kettu: Yöperhonen 
Oma ostos Elisa Kirjasta

Myönnän tarkoituksellisesti vältelleeni Katja Ketun kirjoja Kätilön jälkeen. Siitä jäi pahoinvoiva olo. Vaikuttava kirja, mutten välttämättä halua samoja tuntemuksia kovin usein, edes kirjallisuudesta. Maailma on jo tarpeeksi paha. En halua liikaa tuskailla fiktion parissa. Naiivia ja mukavuudenhaluista? Ehkä, mutta tähän ikään tullessa tietää, ettei tarvitse.

Sattuipa sitten Yöperhonen sopivasti Elisa Kirjan aleen ja kun olin juuri kuunnellut Katja Ketun jutustelua Kirjamessuilla, niin kummasti alkoi tarina kiinnostamaan. Jotain siinä kirjassa on pakko olla, jos bloggaajalukija kommentoi keskustelussa saaneensa veijaritarinan tunnelman irti kirjasta, jonka alussa nuori raskaana oleva tyttö pakenee hiihtämällä muiluttajia rajan yli.

Olihan siinä. Tarina kulkee kahdella tasolla. On Irga, joka päätyy rajan takana rakkaustarinan sijaan vankileirille. Ilman marilaista Elnaa olisi hengenlähtö varma. Toisaalla saapuu nykyaikana nuori Verna Lavran kylään Marinmaahan vain kuullakseen isänsä kuolleen. Kuin sattumalta hän huomaa jatkavansa isän aloittamaa tehtävää etsiä totuus kadonneesta isoäidistä. Tarinat kietoutuvat toisiinsa. Leirin rankka todellisuus sekoittuu Venlan miltei maagiseen oleiluun outojen ihmisten ja älyttömän väkivallan keskellä. Kuka on kuka ja miksi menneisyyden haamut vainoavat idyllistä kylää?

Yllätyksekseni pidin kirjasta. Tarinan kauhut katoavat miltei unenomaiseen maisemaan. Niiden terä ei enää viillä, vaikka moni asia ahdistaa. Selviytyminen vaatii välillä säälimätöntä omansa ottamista, mutta varsinainen pahuus on miltei koomillista. Leirin julmurit vievät tekonsa niin pitkälle, että menettävät oikeutensa inhimilliseen olemukseen. Tyrannin elkeet ja huoleton väkivaltaisuus saa hänet näyttämään jo typerältä. Tosin täytyy sanoa, että tässä tulkinnassa saattaa oma vaikutuksensa olla Kansallisteatterin Slavalla. Lavalla laitettiin Volodjan hengenheimolaista halvalla, eikä katsoja voi välttää tiettyjä assosiaatioita naapurivallan johtoon. Itse asiassa ne melkein hyppäävät silmille, jos on vähänkään lehtiä lukenut. Samoin Yöperhosen itsevaltiasta on mainittu karikatyyriksi samaisesta johtajasta. Yhdessä kuva on erittäin vähän mairitteleva, mutta vahingoniloista (sala)naurua aiheuttava. Tuollainenko? Todellako?

Kaikkiaan Yöperhonen siis on taitavasti kirjoitettu lukuromaani, joka karmaisevasta aiheestaan, tai ehkä juuri sen takia, osaa säilyttää höyhenenkeveän huumorinväreen mustimpienkin hetkien syövereissä. Tämä kirja ei varsinaisesti aiheuta pahoinvointia, mutta se herättää ajattelemaan. Huomasin taas kerran, miten sitä väkisinkin on aikansa lapsi. Syvään ovat pelottelut iskostuneet. Vieläkin huomaan hätkähtäväni rankkaa pilailua suuresta naapurista. Samalla nostaa päätään ylpeydensekainen ilo. "Hyvä, että noin tehdään - Ei kuulukaan kuvia kumarrella, varsinkaan muiden"

Yöperhosen lopussa on myös pitkä lista lähdeteoksia. Viimeistään siinä vaiheessa kai lukija hätkähtää. Onko tuollaista voinut oikeasti tapahtua? Kyllähän me olemme kuulleet, mutta kuten aina, kauhut konkretisoituvat yksilöiden tarinan kautta. Siinä kohtaa tulee sittenkin hieman pahoinvoiva olo.


Kansallisteatterin Slava muuten jatkuu vuoden loppuun, jos kiinnostaa käydä katsomassa ja vertailla Volodjoja. 

Vähän samantyyppistä teemaa illuusioiden katoamisesta oli myös Dennis Frahmannin The Finnish Girl -rmaanissa