Arvostelukappale Gummerukselta
Trilleri vai dekkari ?
Viime ajat ovat olleet kirjabloggauksen puolella minulla täynnä jänniä tapahtumia. Olen aloitellut mukavaa blogiyhteistyötä ja sen lisäksi tämä on ensimmäinen kustantajalta saamani arvostelukappale. Olenko nyt myynyt sieluni ? Enpä usko. Olen vain kauhean tyytyväinen, kun sain kirjan käsiini ja vähän ylpeäkin siitä, että kelpasin sitä lukemaan (ja siitä kirjoittamaan) jo ennen varsinaista Suomen julkaisua. Naiivia ehkä, mutta minulla on hyvä mieli.
Hyvä mieli on siitäkin, että tulin lukeneeksi kirjan, jota en ehkä muuten olisi tullut hankkineeksi. Viime aikoina ovat trillerit ja jännitys yleensäkin jääneet vähän vähemmälle. Yhdessä vaiheessa luin jännäreitä enemmänkin, kun isännän kanssa istuimme vierekkäin iltaisin ja vaihdoimme kirjoja sitä mukaan, kun saimme loppuun. Siinä tulivat Tom Clancyt ja Clive Cusslerit minullekin tutuiksi. Eivätkä ne tietysti huonoja olekaan omassa kategoriassaan. Nyt on isäntä ajan puutteen vuoksi vähentänyt lukemistaan ja minä siirtynyt vaihteeksi muuhun genreen.
Jostain syystä luokittelen Meyerin Kuolema päivänkoitteessa vähän samaan kategoriaan kuin Clancyt ja Cusslerit. Se johtuu varmaan osittain omasta referenssipinnastani, mutta osittain myös aihealueesta ja tyylistä. Vaikka tämä ei varsinaisesti olekaan "tiedustelupalvelu"-tarina niin armeijan toimilla ja tiedusteluun liittyvillä tapahtumilla on näkyvä rooli. Samoin tyylillisesti suhteellisen lyhyet luvut ja selkeät toimintapyräykset sekä loppua kohti kiihtyvä tahti ovat tuttuja.
Sinänsä kirjan voisi sijoittaa myös niiden dekkarien joukkoon, joissa päähenkilönä on epäsosiaalinen ja menneisyyden traumoista kärsivä yksityisetsivä, sillä sellainen ex-poliisi Zatopek van Heerden tosiaankin on. Ihan siihen pisteeseen saakka, että antiikkikauppiaan murhan ja hänen testamenttinsa etsimisen ohessa pääsemme rinnakkaistarinana lukemaan myös miksi hänestä tuli sellainen luuseri kuin tuli.
Ei liian jännittävä
Eihän van Heerden tietysti varsinainen luuseri sitten kuitenkaan ole. Hänen terävä päättelykykynsä ja itsepintainen totuudenetsintänsä tuovat muutamassa päivässä esille sen, mitä kuukausien poliisitutkinta ei ole pystynyt selvittämään. Samalla näyttämölle astuvat niin poliisit, armeijan tiedustelupalvelu kuin järjestäytyneen rikollisuuden kerma. Tahti kiihtyy ja raakalaismaiset rikolliset tulevat yhä lähemmäs saattaen vaaraan myös van Heerdenin kuuluisan taiteilijaäidin ja toimeksiantajan, nuoren asianaja Hopen. Näin naisena oli positiivista huomata, että naisia ei kuvattu avuttomina autettavina, vaan heissä riitti puhtia myös pitämään puoliaan.
Se juonesta. Ei parane kertoa enempää, ettei pilaa kenenkään lukukokemusta. Oma kokemukseni oli suurimmaksi osaksi positiivinen. Joissain kohdin olivat tapahtumat ehkä hiukan ennalta-arvattavia, mutta ainakaan ei sitten tarvinnut pelätä liikaa. Myöskään etukäteen varoiteltua raakuutta ei kirjassa mielestäni ollut mitenkään ylenmääräisesti. Olen minä lukenut pahempiakin. Tottahan ihmisiä kuolee ja ikävälläkin tavalla, mutta ei tässä mässäilty verenlentämiskuvauksilla eikä nautiskeltu yksityiskohtaisilla taisteluliikkeillä. Minusta tämä sopiikin aika hyvin niille, jotka eivät ehkä ole lukeneet jännitystä paljonkaan. Ei liian pelottava, eikä liikaa raakuudella kyllästetty. Tietysti nämä ovat aina subjetiivisia kokemuksia ja riippuvat paljon lukijan aikaisemmista lukukokemuksista, joten pienellä varauksella kuitenkin.
Henkilöt ja miljöö olivat kiinnostavia
Myös henkilöhahmot, varsinkin van Heerden, ovat astetta aidomman tuntuisia kuin toimintajännäreissä monesti. He eivät vaikuta ihan niin paperisilta, vaikka stereotyyppisiä karikatyyrejä ja ääripäitä joukkoon mahtuukin. Virkistävää oli myös van Heerdenin erehtyväisyys. Vaikka hän onkin taitava, ei kaikki mene kuitenkaan ihan niin kuin hän on kuvitellut.
Plussaa kirja saa myös miljööstään. Kirjailija on Etelä-Afrikkalainen. Minä en kyseistä maata tunne yleistietoja enempää, mutta Meyer kuvaa elävästi niitä haasteita ja ristiriitoja, joita äärimmäinen yhteiskuntamuutos asettaa ihmisten eteen. Miten muuttaa opittu ajattelutapa ? Miten regoivat ihmiset, jotka eivät muutokseen kykene vaikka kaikki ympärillä on toisenlaista ? Kirja lienee viihteeksi tarkoitettu, mutta kykenee herättämään myös kysymyksiä syvällisemmällä tasolla. Tosin van Heerdenin omakohtainen psykologinen analyysi oli välillä vähän päälleliimatun ja itsestäänselvän oloinen, mutta ei sentään ylittänyt ärsytyskynnystä.
Deon Meyerin Kuolema päivänkoitteessa on siis kaikkiaan ihan luettava ja viihdyttävä opus. Enkä sano näin siksi, että sain ilmaisen kappaleen arvosteltavaksi. Luin kirjan yhteen putkeen tarttumatta välillä muihin. Välillä huomasin avaavani sen, vaikka olisi pitänyt tehdä ihan jotain muuta, kuten esimerkiksi laittaa ruokaa lapsille...
Kirja ilmestyy ensi viikolla (vko 21).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti