Muruilemassa

Kyllä tätä sitten oli odotettukin, nimittäin visiittiä Muruun. Isännän viinikellariosakeyhtiössä järjestetään jäsenille myös erilaisia tilaisuuksia -  viininmaistajaisia, matkoja ja sen sellaisia. Kun listoille ilmestyi visiitti Muruun oli isännällä ukaasi saada paikat varattua tai nukkuisi seuraavat puoli vuotta pihavarastossa. Maata vielä peittävän lumen kannustamana hän toimi ripeästi ja meillä oli kaksi paikkaa päivälliselle. Jihuu ! Illasta nauttimisen aloitimmekin sitten jo ravintolan ulkopuolella oven avautumista odotellessa yrittäessämme isännän kanssa arvuutella, mitä sesongin aineksista koottu yllätysmenu voisi sisältää. Osuimme hyvin oikeaan, sillä isäntä arvasi pääruoan vasikan ja minä veikkasin parsan ja raparperin puolesta. Hyvä me !

Jo Murun kirja antoi osviittaa siitä, mitä oli odotettavissa eli mutkatonta ja ystävällistä palvelua sekä herkullista ruokaa. Murussa on sellaista kortteliravintolan henkeä. Jokainen asiakas voi tuntea olonsa kotoisaksi. Isomman seurueen ollessa kyseessä, on palvelu aina pakostakin hiukan etäisempää, mutta kuitenkin saattoi aistia sen lämmön, jolla asiakkaisiin Murussa suhtaudutaan. Tietysti voi olla, että joukossamme oli niitä oikeita kanta-asiakkaita, mutta silti uskon palvelun pysyvän samanlaisena vähän harvemminkin taloon poikkeavalle.

Ruoka oli myös hyvää ja viiniä oli ainakin riittävästi. Pieni ihmettelyn aihe minulle olikin, että jokaisen neljän ruokalajin kanssa oli oma viininsä ja vielä shamppanjaa alkujuomana. On totta, että kyseessä oli viineistä kovasti pitävä porukka, mutta silti... 5 lasia on aika paljon yhdelle aterialle. Jossain vaiheessa jo pelkäsin, etten saa loppumenuun ruoasta enää kunnon makuelämyksiä alun lasillisten kihahtaessa hiusten alle. Eihän laseja tietysti tarvitse tyhjiksi juoda ja tiedän tavan olevan suuren maailman meininkiä, mutta silti.

Alkuruoka oli ihanan kermainen Caprese-salaatti Murun tapaan eli kermaista juustoa kermalla ja tryffeleillä höystettynä. Keittiöön oli saapunut ihanaa italialaista Burrata-juustoa, joten sen pehmeys nosti kermaisuuden vielä astetta korkeammalle. Minä pidin kovasti, vaikka tryffelin kanssa olenkin yleensä tosi vaikea. Tässä sen maku pysyi hienostuneesta taustalla eikä hyökännyt makunystyröiden kimppuun. Pinnalle oli ripoteltu myös ilmeisesti jostain kalasta tehtyä murusta, jota olisi kyllä mielellään suonut olevan annoksessa enemmänkin kermaisuutta tasaamassa. Juomana oli saksalainen Riesling (von Winn), josta en erityisemmin pitänyt, mutta minä nyt olen valkkarien ja varsinkin Rieslingin suhteen aina vähän nenä nirpallaan.

Pääruokana oli vasikkaa parsapedillä punaviinikastikkeen ja Bearnaise-kastikkeen kera. Annos vei kielen mennessään. Varsinkin nuo kastikkeet olivat sellaisia, että melkein nuolin lautaseni, mutten sitten kuitenkaan kehdannut. Viininä oli ranskalaista Katalonian nurkilta tullutta Grenache-pohjaista punaviiniä. (Riberach Thèse). Ennen ruoan tuloa se maistui ihanan pehmeältä ja notkealta suussa. Ruoka toi esiin viinistä epäilyksistä huolimatta löytyvät tanniinit ja se muuttui miltei liiankin robustiksi vasikalle. Hyvä viini kuitenkin ja Grenache tuntuu vähitellen nousevan suosikkirypäleekseni. 

Väliruokana söimme Comté-juustoa hunajan kera. Meillä on tapana säännöllisesti hakea kyseistä herkkua hallista Paalasen juustokaupasta, sellaista hyvin kypsynyttä ja hedelmäistä. Moneen ostamaamme juuston verrattuna Murun oli vähän pliisua. Hyvää, mutta jäin kaipaamaan sellaista pientä potkua. Hunajasta en jostain syystä pitänyt ollenkaan - mutta se oli taas lähinnä minun ongelmani.

Jälkiruoka oli täydellinen aterian lopetus. Raparperisorbetti kirjaimellisesti suli suussa ja oli makeaakin makeampaa, valkosuklaamousse pyöristi maut ja jätti ainakin minut tyytyväisenä maistelemaan jälkimakuja. Juomana oli Moscato d'Asti (Saracco), joka sopi jälkkärin seuraan kuin nappi silmään.

Kaikkiaan ilta oli nautittava. On mukava istua pöytään ihmisten kanssa, joita ei entuudestaan tunne. Näissä tilaisuuksissa keskustelu on ollut aina mielenkiintoista.  Murun palvelu oli lämminhenkistä ja ruoka maineensa veroista. Mitäpä sitä muuta voisi vaatiakaan ? Se, etten välttämättä pitänyt ihan kaikesta ruoassa on itse asiassa minusta hyvä asia. Se tuo kokemukseen kulmia ja luonnetta -  Minä pidän siitä, että minua ei päästetä liian helpolla ja pääsen itsekin haastamaan. Ruoka nimittäin oli oikeasti herkullista ja hyvin tehtyä. Mutinat olivat enemmänkin oman maun mukaisia, kuin vikoja ruoassa.

Muruun olisi ihana palata, mutta se voi olla vaikeaa, kun pöytä pitää varata niin hurjan aikaisin. Pitkä varausaika ei myöskään oikein sovi ravintolan tyyliin. Murun pitäisi olla paikka, jonne voi vain poiketa syömään, mutta minkäs teet ? Ei noin hyvälle ravintolalle oikein suosion hiipumistakaan voi toivottaa... Ehkäpä sisarravintola Pastis tulee vähän tasaamaan kysyntää.

Muru on muru ja helmikuun lempileipää

Jouduin odottamaan Murun kirjaa aika kauan. Painos loppui juuri kun olin ostamassa kirjaa Akateemisen kanta-asiakastarjouksessa ja sitten piti odotella seuraavaa. Akateemisen palvelusta minulla olisikin muutama valittu sana sanottavana, mutten nyt tässä viitsi ruveta valittamaan.

Kirja oli kuitenkin ehdottomasti odottamisen arvoinen. Pitkästä aikaa luin keittokirjaa ihan yhtä keskittyneesti kuin romaaniakin. Välitekstit kertovat sekä ravintolan että Murun tapahtumista eräänä kesäisenä päivänä. Samalla valotetaan Murun "päähenkilöiden" ajatuksia, ruokafilosofiaa ja vähän luonteenpiirteitäkin. Eihän tuossa kovin montaa tuntia mennyt, mutta minä nautin. Muru on ihan muru ja halu päästä sinne syömään kasvoi entisestään. Kuulostaa "meidän" paikalta.

Erityisesti ruoan tyyli houkuttaa. Olen ihan samaa mieltä siitä, että hyvät raaka-aineet eivät tarvitse ylenmääräistä kokkaamista. Lisäksi bistrotyylisestä paikasta löytyy Ranska-vibaa, joka sattuneesta syystä tuntuu meistä kotoisalta. Sitä paitsi, Ranskasta todellakin saa aivan loistavia lintuja syötäväksi. Uskon helposti Murun suitsutuksen ankkatoimittajastaan.

 Kirjaa lukiessa koin myös jotenkin virkistäväksi, että raaka-aineita oli muitakin kuin lähimetsästä löytyviä. Minusta on hienoa, että halutaan käyttää kotimaisia raaka-aineita aina kuin mahdollista. Kotimaisuus ainoana kriteerinä ei kuitenkaan takaa aina hyvää makua ja se nyt kuitenkin lienee ruoanlaitossa pääasia. Juhlitaan suomalaisia hyviä tuotteita, mutta hankitaan paremmat muualta jos (ja kun) niitä löytyy. "Osta suomalaista" - mainos on aina saanut minut näkemään punaista. Minä ostan hyvää suomalaista aina sitä löytäessäni, mutta kieltäydyn syömästä roskaa vain siksi, että siinä sattuu olemaan siniristilipun kuva paketin päällä. Emme tee palvelusta myöskään suomalaisille tuottajille huonoa hyväksymällä.

Monta kertaa kirjaa lukiessa suusta pääsi, että "tuota pitää kokeilla". Reseptit vaikuttavat konstailemattomilta, mutta herkullisilta. Niitä lukiessa tuntuu, että kotikeittiössäkin voi onnistua, kunhan saa jostain käsiinsä oikeanlaiset ja tarpeeksi laadukkaat raaka-aineet. Siinä saattaakin olla se harrastelijakokin kompastuskivi, jos joutuu olemaan markettien valikoimien varassa.


Ensimmäiseksi kokeiltavaksi valikoitui kirjan lopusta leipäresepti, onhan helmikuun lempileipäkin kohta auttamattomasti myöhässä. Ihan kirjan kuvaamaan lopputulokseen ei kotikeittiössä tällä kertaa päästy, mutta minulla ei ollutkaan niitä luomujauhoja eikä suositeltua leipäjuurta eikä uunikaan varmaan ihan ravintolatasoa. Mitään vikaa leivässä ei kuitenkaan ole ja lapset totesivat kuorossa herkulliseksi huolimatta leivästä löytyvistä siemenistä, jotka aina välillä aiheuttavat pieniä mutinoita.

Leipä tehtiin aika perusreseptillä sekoittaen vehnäjauhoja ja ruisjauhoja. En nyt lähde sitä kirjoittamaan tähän. (Muistuttaa aika paljon lempileipien 4h leipää paitsi että hiivaa laitetaan kokonainen kuivahiivapaketti ja raskia "kuplitetaan" vain puoli tuntia.) Tarkempaa reseptiä Murun leivälle kaipaavaa kehotan ostamaan kirjan. Nyt sitä taas saa. Lisäksi tuotot menevät opaskoiran kasvattamiseen eli samalla voi tukea hyvää asiaa. Koiran nimeksi tulee Muru - kuinkas muuten.

Voi Muru, minkä teit - me mentiinkin sitten Farangiin

Tuossa syksyllä Murun Henkka kovasti kehui tuolla Leena Lumin blogissa, että "Perheelliselle kiireiselle äidille aina pöytä järjestyy!" - näin siis kun valittelin, että kovin pitkään etukäteen ei tällä rumballa pysty ravintolailtoja varailemaan. No, lastenvahdin päivä varmistui vähän yli viikkoa etukäteen, mutta pöytää ei Murusta sillä varoitusajalla löytynyt - ei vaikka perheenäidiksi itseni esittelinkin ;-)

No, mehän emme tuollaista jää murehtimaan, kun kerran on muutenkin pitkä lista hyviä ravintoloita kokeilematta. Taidettiin meinaan olla miehen kanssa ekaa kertaa kahdestaan ulkona syömässä Helsingissä sitten nuorimmaisen syntymän ja hän täyttää sentään keväällä jo kaksi. Farang on toinen paikka, jonne menoa olemme suunnitelleet jo... no tosi pitkään. Sieltä löytyi pöytäkin.

Taksikuskilla oli pieniä vaikeuksia löytää perille, mutta onneksi isännällä on tarkat silmät, joilla hän bongasi menulaatikon seinältä. Miellyttävä herkkuiltamme saattoi alkaa.


Me pidimme Farangista kovasti ja olisimme olleet aivan myytyjä, kun muutama pikku juttu olisi mennyt vielä ihan odotusten mukaisesti. Palvelu oli ystävällistä ja osaavaa - ajoitukset vain pikkuisen pielessä.

Viereisestä kuvasta voi seurata illan kulkua. Punaiset kohdat ovat niitä, joissa olisi vielä varaa petrata.

Ensinnäkin, minä odotin saavani ruokalistan käteeni suurin piirtein heti pöytään istuttuani, mutta ilmeisesti viereisen pöydän isomman seurueen tarjoilu vei huomion niin, että me istuimme miehen kanssa parikymmentä minuuttia janoisina paikoillamme. Sitten kyllä saimme nopeasti herkulliset coctailit ja meille selitettiin ystävällisesti ravintolan  perusajatus.

Tarjoilija piti myös mukavasti huolta siitä, ettemme tietämättöminä tilanneet liian suurta määrää ruokaa, vaan meillä oli mahdollisuus saada kahdesta annoksesta puolikkaat. Voimme silti maistella haluamiamme ruokalajeja. Tämä oli suuri plussa meidän mielissämme, sillä olimme pikkuisen eri linjoilla haluttavimpien annosten osalta.

Ensimmäinen ruokalaji saapui pöytään ihan mukavan reippaasti ja siitä tahti sitten vain kiihtyi. Minä ymmärrän kyllä tuon aasialaisen periaatteen, että pöydässä on useampi ruokalaji kerralla ja niitä sitten maistellaan vuorotellen, mutta... Asiakaskokemuksen kannalta ainakin minusta olisi mukava keritä aina maistamaan kutakin lajia ennen kuin seuraava kannetaan pöytään. Varsinkin kun kaikissa tuntui kuitenkin olevan myös lämpimiä elementtejä eivätkä sen paremmin tarjoilulautaset kuin meidän ruokalautasemmekaan tainneet olla mitenkään erityisesti lämmitettyjä. Nyt meille tuli vähän hätäinen olo maistelun kanssa. Mielellämme jatkamme makuja vaihdellen kaikkien annosten ollessa pöydässä, mutta ne ensimmäiset suupalat olisi ollut hieno saada vähän suunnitellummin.

Tiedän, että keittiön ja tarjoilun kannalta tuo ei varmaankaan ole mikään maailman helpoin vaatimus, mutta voi, miten se nostaisikaan palvelun huolittelun tasoa ja asiakaskokemuksenkin ihan uusiin sfääreihin.

Nyt, kun nuo alku-urputukset on saatu alta pois niin voidaan keskittyä pääasiaan, ruokaan. Se oli ihan odotusten mukaista eli herkullista. Suosioeroja löytyi kuitenkin myös meidän valitsemiemme ruokalajien joukosta.

Jos en olisi tuntenut alkudrinkin ja viinin vaikutuksia vähän turhankin paljon jo ennen jälkiruokaa niin olisin varmaan ottanut toisen drinkin jälkkärin tilalle. Sen verran hyvää oli kookospainotteinen juomani. Isännän Steven Seagal taas oli hänelle mieleen. Viininä muuten oli talon oma Blue Lotus, joka sopi ihanasti mausteisiin annoksiin.

Parhaasta ruokalajista olimme isännän kanssa yhtä mieltä. Munakoisojen ja sienien täyteläinen kastike ja makuyhdistelmä oli fantastinen. Myös pitkään haudutetun vasikanposken pehmeys ja itujen raikas rapsakkuus saivat makuhermot hykertelemään.

Rapea possu karamellin kera lienee annos, josta Blogistaniassa on viime aikoina kohkattu enemmänkin. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että vaikka melkein uitin palasia etikka-chilikastikkeessa niin ruoka oli jopa minunlaiselleni sokerihiirelle ihan liian makea. Isäntä kyllä tykkäsi, mutta hän nyt on muutenkin vähemmän kranttu.

Pienoinen pettymys löytyi taskurapujen kohdalla. Frittitaikina oli paksu ja maistui... no... frittitaikinalle. Ravun makua emme tuosta annoksesta löytäneet parhaalla tahdollakaan. Tietysti lajikin oli meille ihan uusi tuttavuus. Ehkä tuon ei kuulukaan maistua miltään ? Vähän haasteellinen oli myös seurana oleva salaatti. Syynä saatta olla minun ja vihreän mangon yhteensopimattomuus, mutta jotenkin vain sain suuhuni sellaisen etikkaisen pistävän maun, josta en oikein pitänyt.

Lihakääryleet olivat, no, lihakääryleitä,vähän kuivakoita. Niitä söi ihan mielellään, mutta eivät ne mitään hurmiovirneitä aikaiseksi saaneet.

Kaikkiaan iltamme oli oikein onnistunut. Nautimme ruoasta ja seura oli tietysti parasta mahdollista. Tunnelmaltaan Farang on ehkä minun makuuni kaikessa yksinkertaisuudessaan vähän kalsea, mutta se johtunee vaan siitä, etten minä ymmärrä trendikkyyden päälle sisustuksessa.

Ai niin, mahtui meihin vielä pieni jälkkärikin. Mandariinisorbettia ja tapiokahelmiä. Sopivan pieni herkkupala, joka katosi kipoista ennätysvauhtia...