Haastekatsaus - AUTS!

Vanajanlinnan karhukin ihmettelee saamattomuuttani

Jaa, että haasteista pitäisi haastella?

No, sen verran ainakin voisi sanoa, että tahtia olisi syytä petrata.

Ainoa suhteellisen hyvin sujuva haaste on #Hyllynlämmittäjä. Luin peräperää  sekä Leena Parkkisen että Riitta Jalosen kirjat (ihan mahtavia!) ja jo aiemmin oli plakkarissa Kari Hukkila. Maaliskuun loppun saakka siis mentiin nätisti vuositahdissa.

Sitten tulin aloittaneeksi Kjell Westön Älä käy yöhön yksin. Kirjassa ei ole muuta vikaa kuin sen muoto. Pokkarin teksti on niin pientä pränttiä, etten meinaa laseillakaan jaksaa... Lisäksi olen pääasiassa lukenut tässä kuussa lentokoneessa tai sängyssä, mikä vähän rajoittaa lukuvalikoimani lähinnä Kobosta löytyviin kirjoihin. Ei, että niistä varsinaisesti pulaa olisi, mutta hyllynlämmittäjäkategoriaan ne eivät kuulu.

No, yritys hyvä kymmenen. Jäädään seuraamaan tilannetta. Tahtia tosin häiritsee hieman se, että isäntä siivosi jakkaran päällä olleen Hyllynlämmittäjä-pinoni tuntemattomaan hyllyyn. Pitänee lähteä etsintäretkelle.

1) Riitta Jalonen : Kirkkaus 

(2) Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 


3) Hermann Hesse: Kertomuksia - nuoruuden suosikkikirjailijani, mutta tätä en ole lukenut

(4) Peter Mayle: Saaliina Cezanne - siskon varastosta minulle kulkeutunut. Sopisiko Provenceen sijoittuva taidevarkaus vaikka lomakirjaksi?

(5) Aikamatkaajan opas historiaan - jos saisi pojatkin houkuteltua tämän pariin

(6) Karin Armstrong: Holy War - The crusades and their impact on today's world - tämä on ollut minulla kesken jo iät ja ajat. Mielenkiintoinen, mutta pientä tekstiä...

(7) Ernest Hemingway: Kuolema iltapäivällä - pokkari eli pientä tekstiä. Jos saisi silmälasien avulla tämän luettua pois hyllystä.

(8) Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin - sama juttu

(9) Margaret Atwood : Herran tarhurit - ja edelleen sama juttu. Mielenkiintoinenkin kirja on jäänyt hyllyyn ikänäön iskettyä.

(10) Mark Crick - Kafkan kanssa keittiössä eli Maailman kirjallisuuden historia 14 reseptissä - Tämä haiskahtaa ihan uudelta haasteelta, sieltä ruokajuttujen puolelta. Katsotaan nyt. Jos lukisi ensin, että onko edes mahdollisuuksien rajoissa.

(11) Joonas Konstig: Totuus naisista - tämä on odottanut jo useamman vuoden. Aito hyllynlämmittäjä siis.

(12) Kari Hukkila: Tuhat ja yksi  

EDIT illalla: Tarkastelin tässä juuri kuvaa alkuperäisestä pinosta, eikä tuo Hukkila tainnut siellä edes olla... Ylimpänä pinossa keikkuikin Kirjallisuuden historia 14 reseptissä... että silleen. No, on sekin jo luettu, kokattu ja blogattukin :-) Miten sitä voivatkin ajatukset olla noin sekaisin? 


Teatterihaaste 

Jätetään se helmikuu ihan suosiolla käsittelemättä. Korvataan vaikka huhtikuulla. Tässä kuussa nimittäin olen vielä menossa kerran teatteriin (ainakin), vaikka jo tuli vietettyä synttäri-iltaakin murhamysteerin parissa Vanajanlinnassa.

Maaliskuun teatteriksi tietysti lasketaan esikoisen seurassa nautittu Macbeth Kansallisteatterissa. Tykkäsimme molemmat.


#satasuomalaista2017

Tämä hävettää minua ehkä eniten. Olen auttamattomasti perässä haastetahdista, mutta listataan nyt kuitenkin. Ehkä sitä kesällä saisin sitten viimeinkin hankittua myös museokortin ja aikaiseksi käydäkin jossain. Tosin nyt näyttää töiden puolesta olla tiedossa sen verran kulkua ihan muilla mailla, että vähiin saattaa tuokin jäädä. Puolan peräkylistä tuskin löytyy aineksia näihin teksteihin.

		22
Kirjat	Kari Hukkila / Tuhat ja yksi	1
	Ilkka Remes / Kiirastuli	1
	Karo Hämäläinen / Yksin	1
	Christine Thorel/ Liskon häntä	1
	Tommi Kinnunen / Lopotti	1
	Kaari Utrio / Pappilan neidot	1
	Kalle Päätalo / Hyvästi Iijoki	1
	Riitta Jalonen / Kirkkaus	1
	Leena Parkkinen / Säädyllinen ainesosa	1
	Rock Forsberg / Starcrasher	1
	Milja Kaunisto / Corpus - kuolema ja kurtisaani	1
	Kaari Utrio / Saippuaprinsessa	1
	Tove Jansson / Muumipappa ja meri	1
Ruoka	Farang	1
	La Cantine	1
	Halparuokakirja	1
Teatteri	Mä lehden luin	1
	Macbeth	1
	Murhamysteeri Vanajanlinnassa	1
	Tove Jansson
Design	Megastar & Vertti Kivi	1
Elokuvat	Tatu ja Patu peffateatterissa	1
Valokuvaus	Visual Addict valokuvauskurssi	1
Kulttuurikeskustelu	Kohinaa kirjablogeista	1

Kirkkaus vei mukanaan mielen syövereihin

Ei pitäisi varmaan sanoa tätä, mutta osaksi olen ihan iloinen kuopuksen sairastumisesta. Ei, en sen takia, että hän on flunssassa - toki toivon hänen voivan hyvin ja pysyvän terveenä -  vaan siksi, että pakollinen paikallaanolo vapautti minulle viikonlopun.

Emme lähteneetkään tien päälle, vaan vietimme rauhallisen kotilauantain. Minä tietysti osittain ulkona kävelyllä, mutta suurelta osin sohvannurkkaan lukemaan uppoutuneena. Minulla onkin ollut aivan mahtava kolmen suora. Säädyllinen ainesosa, Corpus (siitä lisää vielä) ja nyt tämä.

On kirjoja, joihin uppoutuu niiden tarinan kiinnostavuuden ja houkuttelevuuden vuoksi. Sitten on kirjoja, jotka vetävät mukanaan kurimukseen, josta pois päästäkseen on juostava rinnan pistoon saakka. Viimeisen sivun jälkeen sydän hakkaa.

Riitta Jalosen Kirkkaus kuuluu noihin jälkimmäisiin.

Riitta Jalonen : Kirkkaus 
Luettavaksi kustantajalta Kirjamessuilla 

Janet Frame oli uusiseelantilainen kirjailija, joka vietti kymmenen vuotta elämästään mielisairaalassa väärän skitsofrenia-diagnoosin vuoksi. Yli kahdensadan sähköshokin jälkeen hänet oltiin juuri passittamassa lobotomia-leikkaukseen, kun julkaistu ja palkittu esikoisromaani sai lääkärin peruuttamaan toimenpiteen.

Riitta Jalonen on sukeltanut Janet Framen elämään todelliseen elämäkertaan löyhästi perustuvan, mutta fiktiivisen tarinan muodossa. Kertojana on Janet itse. joka kirjaa ensimmäisen luvun, mistäs muualtakaan kuin mielisairaalasta. Tarina ei kuitenkaan ala siitä. Runoja kirjoittava ja epäkäytännöllinen äiti, kaatumatautinen veli, siskot ja perheen tragediat sekä köyhyyden lävistämä perhe-elämä eivät anna tukea erityisen herkän nuoren tytön kehitykselle tasapainoiseksi naiseksi. Ilmapiirin vaikutukselle altis ja helposti mieleensä kadoksiin painuva Janet etsii turvaa ja selkeyttä, mutta löytää vain paineita ja jatkuvaa valkoista liituviivaa.

Kirjan lyhyet luvut poukkoilevat lapsuusajan muistojen, traumaattisten sairaalakokemusten ja vapauden mukanaan tuoman ajelehtimisen välillä. Lukija putoaa kirjailijan ja kirjoittajan mukana muistosta ja tunteesta toiseen. Sirpaleisesta kerronnasta syntyy kristallisen selkeä kuva naisesta, jonka paloja sanat pitävät kasassa. Sanat ja toiselle puolelle maailmaa muuttanut psykoanalyytikko / nuoruuden ihastus.

Jännästi Janet Framesta löytyy kaiken syövereihin valuvan mustan nesteen keskeltä kivenkova ydin. Oli kyse sitten kerrotuksi tahtovista tarinoista, kirjoitetuksi halajavista sanoista vai pelkästään kaiken keskeltä pintaan ponnistavasta elämänhalusta, se on pelastus. Vaan mistä pitää pelastua? Itseltään?

Tästä kirjasta on oikeastaan aika vaikea kirjoittaa. Se räjäytti tajuntaan reikiä, joista kuin ihmetellen katsoo sinistä taivasta pilvien takana. Kirjamessuilla kirjailija kertoi kirjoittamisen ottaneen voimien päälle. En yhtään ihmettele. Lukeminenkin oli varsin intensiivinen kokemus. Jotenkin kielen rytmi sitoo umpisolmut, joista ei pääse irti kuin lukemalla vielä yksi luku, ja vielä yksi, ja vielä yksi.

Ehdottomasti tämä tarkoittaa, että tulen lukemaan muitakin Riitta Jalosen kirjoja, jotka häpeäkseni ovat vasta lukulistallani. Niin, ja Janet Framekin pongahti kerralla lukulistan kärkikahinoihin. Kuulostaa siltä, että hänen kirjansa olisivat rankkaa, mutta vaikuttavaa luettavaa. Enkä sitä paitsi oikeastaan tunne laisinkaan uusiseelantilaista kirjallisuutta.

Säädyllinen ainesosa

Minulla on vieressäni ihan mahtava kolmen suora: Kolme suomalaisen naiskirjailijan teosta mielenkiintoisista naishahmoista historian pyörteissä. Ajassa kuljetaan Ranskan vallankumouksesta (Milja Kaunisto: Corpus) 1900-luvun kirjailijaelämään (Riitta Jalonen: Kirkkaus) ja välissä vakoillaan sodanjälkeisessä Suomessa (Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa). Koska olen lukenut kirjoista vasta viimeksimainitun, on edessä vielä monta nautinnollista lukuhetkeä.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi Helsingin Kirjamessuilla 

Saara on naimisissa Juhanin kanssa ja heillä on pieni poika, Elias. Juhanin työuralla on tapahtunut ikäviä asioita ja perheen on pakko muuttaa Helsinkiin. Rahaakaan ei enää oikein ole. Uuden talon yläkerrassa asuu Elisabeth, maailmannainen, jota kaikki väittävät vakoojaksi.

Saara ja Elisabeth ystävystyvät. Vähitellen kummankin naisen taustasta alkaa tulla ilmi haamuja ja tapahtumia, jotka pahimmillaan veisivät vankilaan. Onni on kummallinen olio. Se katoaa juuri kun sen luulee saavuttaneensa jättäen jälkeensä vain savuavat rauniot, joiden päälle sijoitetut rakennelmat ovat jo valmiiksi huteralla pohjalla.

Pidin kovasti kirjan omintakeisesta vakoojatarinasta ja siitä, miten kumpikin naisista osoittautuu vahvemmaksi kuin voisi alussa kuvitella. Naisten välinen rakkaus ja aikakauden asenteet tulevat kirjassa elävinä vastaan. On aivan kuin tunteet ja läheisyys olisivat oma maailmansa ja mahdollisia vain eristetyssä kuplassa, niin kuin tietysti viisikymmentäluvun Suomessa taisivat ollakin. Koko kirjaa leimaa sellainen jännä epätodellisuuden tuntu. Kaikki esittävät jotain muuta kuin ehkä pinnan alla ovat, onnellista pikkuvaimoa, menestykseen oikeutettua miestä, kovapintaista vakoojaa...

Minua kiehtoi myös kirjan ranskalaistyylinen kepeys, joka osaltaan tuli tietysti viitteistä ranskalaisuuteen eli keittiön ja elämäntavan kuvauksena. Sinänsä outoa, sillä ei sota-ajan kohtauksissa ollut varsinaisesti mitään kevyttä. Toisaalta kepeyttä korostivat myös ajasta ja paikasta toiseen hyppelehtivät luvut ja tyylinvaihdokset kirjeisiin. Tyyli pysyi virkeänä ja lukija samoin. Vaihtelevuudesta huolimatta tarina pysyi hyvin kasassa.

Ranska oli vahvasti mukana myös keittiön kautta ja melkeinpä yksi pääteemoista. Jokainen luku on nimetty ruokalajin mukaisesti ja kyseinen ruoka on mukana tarinassa tavalla tai toisella. Itselläni jäivät erityisesti mieleen hummeri mansikoiden kera, jonka perusteella isäntä ilmoitti kirjan lukukelvottomaksi heti otsikon kuultuaan. Toinen kaihertamaan jäänyt resepti ovat viimeisen luvun blinit. Pitänee herättää henkiin Ruokaa romaaneista -sarja ja pistää lähiaikoina blinit tulille. Rakastan ruokaa ja rakastan kirjoja. Tällaiset mielenkiintoisesti ruokaa "sisäänkirjoitettuna" käsittävät romaanit ovat täydellinen paketti.

Kaikkiaan siis erittäinkin luettava kirja, joka taitaa pitää tänä vuonna pintansa suosikkieni joukossa pidempäänkin. Sopii sekä historiallisista romaaneista pitäville, ihmissuhdetarinoista kiinnostuneille että ruokateemoista tykkääville.Varsinaiseksi vakoojajännäriksi tätä ei kai oikein voi tarinasta huolimatta luokitella.

Maailman kirjallisuudenhistoria 14 reseptissä

Ruoka on meille välttämättömyys, mutta myö suuri ilon ja mielihyvän lähde. Ilman kirjoja puolestaan olisin varmasti onneton. Kokkaamaan innostavat romaanit tai ne, jotka pakottavat vähintään jääkaapille, ovat suuria suosikkejani. Viisikoistakin muistan parhaiten ne piknikit.

Mark Crick on vienyt kirjojen ja ruoan yhdistelmän astetta pidemmälle. Keittokirjoja pitää minusta nykyään voida lukea kuin tarinoita, Crick kirjoitti reseptitkin proosamuotoon ja väittää samalla kahlanneensa maailman kirjallisuuden historian halki 14 reseptin avulla.

Mark Crick : Kafkan kanssa keittiössä - Maailman kirjallisuuden historia 14 reseptissä
Omasta hyllystä #hyllynlämmittäjä 

Riemastuttava tuttavuus kaiken kaikkiaan on kyseessä. Reseptit kun heijastavat kirjan syntyajankohtaa niin sisällöltään kuin kirjoitustavaltaan. Viinikukkoa Gabriel Garcia Marquesin tapaan tai Chaucerin sipulipiirasta, voisi hyvinkin kuvitella tarjottavan kirjojen maailmoissa. Tosin hivenen jäin hämmennyksiin, kun Proustilla ei ollutkaan tarjota madeleine-leivoksia.

Kukin resepti on myös kirjoitettu auki tarinaksi, nimikkokirjailijan tyylillä tietenkin. Suosikeikseni nousivat Jane Austenin naapuruston kutsujen valmistelu sekä juurikin tuo Marquesin vankilakukko.
Alkuun melkein hämmennyin sillä ajattelin reseptien jotenkin tulevan suoraan kirjoista, mutta ehei, ihan keksittyjä tarinoita nuo ovat. Kirjoitettu vain kunkin kirjailijan tyyliä imitoiden, eikä ollenkaan huonosti. Tällainen ei tieteellinen kirjallisuudentuntijakin kykeni tunnistamaan tyylieroja. Kääntäjiäkin oli useampia, joten varmastikin on kiinnitetty huomiota tyylilajien hallintaan.

Tämä kirja kannattaisikin varmaan lukea niin, ettei katsoisi kirjailijoita ensimmäiseksi, koittaisi vain arvata. Ehkä reseptit voisi vaikka lukea kaveri ääneen. Aika hauska illanistujaisten ohjelmanumero ja tarjolla tietysti kirjan reseptien mukaan tehtyjä herkkuja.

Minä päädyn kokeilemaan tällä kertaa John Steinbeckin sienirisottoa. Syy valintaan on kaksijakoinen. Ensinnäkin olen viime aikoina joka kerran tyrinyt jotain risottoa tehdessäni. Koostumus ei vain ole ollut sellainen ihanan valuva, vaan joko keittomainen tai sitten liian tymäkkä. Toivoin kirouksen poistuvan kirjallisuuden voimalla ja niinhän tuo tekikin.

Toinen syy oli yksinkertaisesti mieltymykseni reseptin kirjoitustapaan. Se oli selkeä, mutta tunnelmallinen. Juuri tuollaiselta risoton tekemisen tulisi tuntua. Yksinkertaista, rustiikkia, mutta kertakaikkisen herkullista.

Sienirisotto

Risoton ohje sinänsä on aika yksinkertainen. Tässä salaisuutena on sienien runsaus.

1pkt tuoreita herkkusieniä
20g kuivattuja herkkutatteja (laita kuumaan veteen kuppiin likoamaan vähän ennen kuin aloitat kokkaamisen)

1 iso keltasipuli silputtuna
2 valkosipulinkynttä silputtuna

n. 250g risottoriisiä (Carnaroli tällä kertaa)

lasillien kuivaa valkoviiniä
kuumaa kasvislientä
parmesaania


Siivuta ensin herkkusienet ja paahda niitä sitten reippaasti oliiviöljytilkassa pannulla kunnes pinta ruskistuu ja tulee vähän rapsakaksi. Nosta sivuun.

Purista herkkutateista liika vesi pois ja silppua ne. Älä kaada lientä hukkaan. Lisää pannuun tilkka öljyä ja sienet. Anna kuivahtaa ja kypsyä muutaman minuutin ajan ja nosta sitten herkkusienien kaveriksi.

Lisää oliiviöljyä ja silputtu sipuli ja valkosipuli. Anna sipulien kuullottua hiljalleen kymmenisen minuuttia. Voit lisätä tilkan kasvislientä, jos näyttää alkavan ruskistua.

Kun sipuli on läpikuultavaa, lisää riisi. Sekoittele muutama minuutti reippaasti pannulla, kunnes riisi kiiltää. Lisää joukkoon tattien liotusvesi. Sekoittele ja anna nesteen imeytyä riisiin.

Lisää lasillinen valkoviiniä. Sekoittele ja anna nesteen imeytyä riisiin.

Lisää sitten aina kauhallinen kasvislientä. Muista sekoitella hiljalleen koko ajan. Lisää nestettä kunnes riisi on kypsää vielä pienellä purutuntumalla (meni noin puolisen tuntia).

Sekoita sienet vielä joukkoon (säästä osa koristeeksi) ja raasta päälle parmesaania. Nosta heti tarjolle. Kannattaa nostaa risotto hieman liian löysänä, sillä riisi kyllä imee nestettä vielä pöydässäkin. Kuvissa riisi näyttää vielä hieman turhan nestemäiseltä, mutta muutaman minuutin kuvaussession jälkeen se oli ihan täydellistä.

Mites niiden haasteiden kanssa?

Minun ei pitänyt ottaa tälle vuodelle mitään haasteita. Enemmän töitä eli ei aikaa. Vaan kuinkas sitten kävikään? En pystynyt vastustamaan ja nyt sitten pitäisi ne a) muistaa b) suorittaa ja vielä c) raportoidakin jossain välissä.

Pidetään siis pieni välikatsaus jo tässä vaiheessa vuotta,


#hyllynlämmittäjä

Tähän haasteeseen liittyy tuo kuvakin. Omasta hyllystä poimitaan 12 kirjaa, jotka ovat odottaneet siellä kärsivällisesti lukemista.
Minulla ei itse asiassa ole kovinkaan montaa vanhempaa kirjaa joita en hyllystäni olisi lukenut, mutta kyllä sieltä tavalla tai toisella minulle kulkeutuneita 12 sai kasattua. Toinen mokoma taisi jäädä jäljelle ja Kobossahan lukemattomia riittää sitten enemmänkin. Ne vaan eivät ole hyllyä lämmittämässä.

Aloitin jo yhdellä ja bloggasinkin siitä eli (12) Kari Hukkila Tuhat ja yksi - ihan mahtava kirja!  Haastetahti saavutettu.

Jäljellä on vielä 11 eli

(1) Riitta Jalonen : Kirkkaus - tämä on houkuttanut jo jonkin aikaa. Ehkä nyt viimein.

(2) Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa - sama juttu, aloitinkin jo

(3) Hermann Hesse: Kertomuksia - nuoruuden suosikkikirjailijani, mutta tätä en ole lukenut

(4) Peter Mayle: Saaliina Cezanne - siskon varastosta minulle kulkeutunut. Sopisiko Provenceen sijoittuva taidevarkaus vaikka lomakirjaksi?

(5) Aikamatkaajan opas historiaan - jos saisi pojatkin houkuteltua tämän pariin

(6) Karin Armstrong: Holy War - The crusades and their impact on today's world - tämä on ollut minulla kesken jo iät ja ajat. Mielenkiintoinen, mutta pientä tekstiä...

(7) Ernest Hemingway: Kuolema iltapäivällä - pokkari eli pientä tekstiä. Jos saisi silmälasien avulla tämän luettua pois hyllystä.

(8) Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin - sama juttu

(9) Margaret Atwood : Herran tarhurit - ja edelleen sama juttu. Mielenkiintoinenkin kirja on jäänyt hyllyyn ikänäön iskettyä.

(10) Mark Crick - Kafkan kanssa keittiössä eli Maailman kirjallisuuden historia 14 reseptissä - Tämä haiskahtaa ihan uudelta haasteelta, sieltä ruokajuttujen puolelta. Katsotaan nyt. Jos lukisi ensin, että onko edes mahdollisuuksien rajoissa.

(11) Joonas Konstig: Totuus naisista - tämä on odottanut jo useamman vuoden. Aito hyllynlämmittäjä siis.


Kuukauden teatteri 

Teatterihaaste voi hyvin, vaikka tammikuussa vähän fuskasinkin ja kävi pojan Musiikkiopiston juhlashowssa. Saa nähdä, miten käy helmikuussa. Vielä ei ole kalenterissa mitään, vaikka se täydeltä näyttääkin.


Ja vielä yksi haaste eli

#satasuomalaista2017

Sata postausta jostain suomalaiseen kulttuuriin liittyvästä asiasta. Helppo nakki, tai sitten ei. Alku on lupaavaa. Ollaan helmikuun alussa ja minulla on kasassa jo 9. Osuvat vielä aika mukavasti eri alueille kulttuurin kentässä. Kyllä tästä hyvä tulee.

Kirjat	Kari Hukkila / Tuhat ja yksi
	Ilkka Remes / Kiirastuli
	Karo Hämäläinen / Yksin
	Christine Thorel / Liskon häntä
	Tommi Kinnunen / Lopotti

Ruoka

Farang (kirja ja ravintola)

Teatteri

Mä lehden luin

Design

Megastar & Vertti Kivi

Elokuvat

Kanelia kainaloon - Tatu ja Patu

Lisäksi taidan pistää HelMet-lukuhaasteseen kirjoja muistini ja ahkeruuteni mukaan. 

Siinä nuo. Tai ainakin ne, jotka tällä hetkellä satun muistamaan... 

Palataan asiaan. 

Tuhat ja yksi - tämä olisi ansainnut huomioni jo aiemmin

Kari Hukkila : Tuhat ja yksi 
Luettavaksi kustantajalta 

Aina välillä tulee tarve saada jokin kirja loppuunkin. Minulla lojuu kesken olevia kirjoja siellä täällä ympäri huushollia ja Kobossakin prosenttiluvut näyttävät etusivulla jotain nollan ja sadan välillä. Olo on irrallinen, eikä lopulta mikään enää kiinnosta. Sivu sieltä, toinen täältä ja taas kirja vaihtuu.

Sitten tartuin Kari Hukkilan kirjaan - ihan väärästä syystä. Se näytti ohuelta. Ehkä saisin sen loppuun vielä viikonlopun aikana. Niin kävi. Luin kirjan loppuun, mutta syynä ei ollut sivujen vähyys, on niitä sentään yli 200), vaan kirjan kyky viedä mukanaan.



Historia toistaa itseään 

"Samalla kun luin kirjaa, ajattelin sitä etiopialaista ja kuinka kohtalo syntyy sukupolven ylittävistä kipujäljistä ja yrityksistä vapautua kaikesta siitä minkä saa taakakseen. Kirjaa lukiessa hämmästyin sitä kuinka ihmiset kuvittelevat elävänsä ainutkertaista aikaa ja ainutkertaista elämää, eivätkä näe että maailma toistaa täsmälleen samanlaisia aivottomia tekoja aina uudestaan,..."

Lainaus kuvaa suoraan myös omia tuntojani, eikä pelkästään tämän kirjan osalta. Viime aikoina olen useamman kerran pohtinut historian kykyä toistaa itseään. On kuin ihminen ei oppisi mitään, vai emmekö me vain muista? Ihmiskunnan kollektiivinen muisti on sen kirjallisuus, mutta kun sekin tavoittaa vain jotkut ja heidätkin aina vain kunkin palasen näkökulman osalta.

Hukkilan kirjassa ympyrä muuttuu loputtomaksi sarjaksi spiraaleja. Yksilöiden ajatukset ja tarinat muodostuvat aikakausiksi ja toistuvat vuosisadoista, vuosikymmenistä toisiin. Lumouduin kirjan rakenteesta, joka nappasi väkisin mukaansa loputtomaan kurimukseen.

Kirjailija lähtee mökille itärajan tuntumaan luomaan kauan odottanutta tekstiä. Järven takana siintää naapuri ja ajatukset kulkeutuvat gulag-kokemuksistaan kirjoittaneeseen toisen aikakauden kirjoittajaan. Ystävä soittaa Roomasta. Hän etsii kohtaamaansa paperitonta pakolaista Etiopiasta ja pyytää kirjailijan avukseen.

Gulag-kirjalija päätyi Napoliin, filosofi etsii kuolemaa tai oivallusta keskellä taistelua ja löytää jotain tärkeää rauhasta vuoren rinteellä, italialaiset pommittavat toisen vuoren juurelle piilotettua Punaisen Ristin avustusleiriä Etiopiassa, etiopialainen pyrkii vuorenrinnettä Sveitsiin, jonka lipussa on punainen risti... Kaikki liittyy kaikkeen toisiinsa lomittuvina kehinä. Jokainen pyrkii pois jostain, jonnekin ja välitilassa kaikki ovat enemmän tai vähemmän samanlaisia.


Ajattelun loppu 

"Loppujen lopuksi kaikki ajattelu heitetään jorpakkoon juuri silloin kun sitä eiten tarvittaisiin. Juuri se, että ajattelulla ei enää ole väliä, johtaa siihen, että Kurresta ja hänen kaltaisistaan tehään rikollisia." 

Juuri tältä tuntuu uutisia lukiessa. Populistiset sloganit ohjaavat kansakuntien ajattelua. On minä, me, meidän maa, nyt, vaikka edellisellä ajan kierroksella juuri me olisimme olleet niitä toisia. Kaikki yksipuolistuu ja kolikon toinen puoli häviää jonnekin tyhjyyteen, avaruusnäöstä puhumattakaan.

Hukkilan kirja on kertomus kahden filosofin ajatuksista - tosin toinen hylkäsi filosofian ja toisesta ei lopulta kai sitten oikeaa filosofia edes tullut. Silti ajattelijat ja aikansa kuvaajat kokoavat tarinan kasaan. Wittengstein, Herling, Agge ovat historiallisia henkilöitä, jotka myös kuvasivat ajatuksiaan ja kokemuksiaan kirjoitetussa muodossa. Heidän tarinansa lomittuvat kirjan kokonaisuuteen ja todellisuuspohja vahvistaa epätodellisuuden tunnelmaa.

Myönnän oman filosofian tuntemukseni olevan suhteellisen hataralla pohjalla, mutta ainakin olen vuosien varrella oppinut esittämään kysymyksiä ja suhtautumaan kaikiin "totuuksiin" hivenen epäluuloisesti. Kun pintaa raaputtaa, löytyy asioista yleensä monta puolta.


Kuin muurahaiset

"Savun tuoksu ilmasta oli kadonnut, mutta kauhu jota yhä tunsin, toi mieleen Rosengrenin kekomuurahaiset, joiden kollektiivinen muisti säilytti vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen polut, joita pitkin muurahaiset kulkivat kirvojen luokse." 

Tuhat ja yksi täyttää yhden kirjallisuuden tärkeimmän tehtävän. Se pakottaa ajattelemaan olematta vaikea lukea. Filosofiviittaukset ja pohdiskelu eivät tarkoita monimutkaisen vaikeaa kieltä, vaan teksti soljuu eteenpäin kauniisti keinuen. Pidin lauseiden rytmityksestä ja siitä, miten tarina pysyy kasassa kaikista historiallisista harharetkistä huolimatta. Asiat saavat kontekstin, vaikkeivat välttämättä selitystä.

Lauseet ovat pitkiä, mutta jotenkin jännästi seurattavissa. Niiden imussa luin kirjan viikonlopun aikana ja uskallan vauhdista huolimatta väittää muistavani juonen (juonien) koukerot ja linkitykset. Niin napakasti tarinointi on paketoitu. Tykkäsin hurjasti.

Kävin kuuntelemassa kirjailijaa Teoksen bloggaritilaisuudessa Kirjamessujen aikaan ja siitä saakka kirja odotti luettavien pinossa, vaikka sekä kirjailija että teoksensa mielenkiintoisilta vaikuttivatkin. Vähän harmittaa. Tämä olisi ansainnut nopeamman lukemisen ja enemmän myös näkyvyyttä. Älkää tehkö samaa virhettä kuin minä ja jättäkö tätä odottamaan. Kirjan teemat eivät kai koskaan vanhene, mutta erityisen ajankohtaisia ne ovat juuri nyt.