Sohvaröhnö-raapale

Pimeää, mustaa, märkää, kylmää ja pitäisi tehdä töitä. Siispä kirjoitin elämäni ensimmäisen raapaleen. Oli ihan röhnö olo itselläkin...

Sohvaröhnö

Naputan tietokoneen näppäimistöä olohuoneessa, kun sohvalta kuuluu röhnötys. ”Pahuksen kissa”, ajattelen, ”mitä se nyt on kurkkuunsa saanut?”. Nousen tarkistamaan tilannetta, kun katti tuleekin kiehnaamaan jalkoihini.  Sohvalta kuuluu edelleen röhnötystä ja pientä kurinaa.

Kurkistan varovasti selkänojan yli. Samaan aikaan toiselta puolelta nousevät näkyviin vaaleanpunaiset tupsukorvat ja niiden alta mustat nappisilmät. Kärsämäinen suu röhnäyttää vielä kerran. Pitkät viikset värisevät hiljaa.  Tuijotamme toisiamme. Sitten kissa hyppää jaloistani tavoittelemaan korvien heiluvia tupsuja.

Otus vinkaisee, kiepsahtaa ympäri ja haihtuu silmieni edessä ilmaan. Kissa pysähtyy keikkumaan sohvan selkänojalle, rojahtaa siitä maahan jaloilleen ja ryhtyy hölmistyneenä nuolemaan tassuaan. Siitäs sai. Ei kukaan muukaan ole sohvaröhnöä  kiinni saanut. 

Kevyttä murhaa 20-luvulla

Carola Dunn : Death at Wentwater Court
Carola Dunn: The Winter Garden Mystery
Carola Dunn: Requiem for a Mezzo

Kobon-kaupasta hankittuja

The Honourable Daisy Dalrymple on 25-vuotias, ansaitsee elantonsa kirjoittamalla lehtijuttuja, (tai no, auttaa tädiltä saatu perintökin vähän) ja onnistuu aina jotenkin olemaan paikalla, kun joku on murhataan. Siltä ainakin tuntuu Chief Inspector Alec Fletcheristä. Tosin Miss Dalrymplellä on myös kyky saada asianosaiset uskomaan hänelle salaisimmatkin ajatuksensa, mistä on tutkimuksissa apua useammin kuin kerran.

Epätodennäköinen pari, aatelistyttö ja poliisi, tuntee vastustamatonta vetoa toisiinsa. Ajat ovat sodan jälkeen muuttuneet. Menetykset ja traumat ovat herättäneet tarpeen johonkin uuteen ja samalla myös tavat vähitellen vapautuvat. Tosin Daisykin vielä miettii kauan hiustensa leikkaamista moderniin poikatyttökampaukseen, ja hänen ystävyytensä Alecin kanssa saa useammatkin kulmakarvat ponkaisemaan lähelle hiusrajaa.

Nämä dekkarit ovat kevyitä ja kuplivia. Niiden lukeminen on helppoa ja piristävää, teksti on sujuvaa ja juonenkäänteet nokkelia. Jotenkin olen onnistunut välttämään näiden osalta "kolmen osan" -kirouksen. Siis, luin kolme ensimmäistä osaa sarjasta, mutta neljäskin menisi varmaan ihan kevyesti ja tulenkin sen vielä lukemaan. Väliin vaan vähän jotain muuta, ettei tule kevyen dekkarikirjallisuuden ähkyä. Minulla tuo tarkoittaa sitä, kun alan lukemaan aina vaan nopeammin ja nopeammin. Unohdan kokonaan nauttia tapausten selvittelystä ja pingon sivulta toiselle kohti loppuratkaisua. Pieni tauko yleensä auttaa ja sitten maltan taas keskittyä.

Kirjasarjan kolme ensimmäistä osaa siis on luettu. Jokaisessa tapahtuu omanlaisensa murha. Wentwater Courtin tapauksessa Daisy on kirjoittamassa lehtijuttua upeasta kartanosta, kun samassa paikassa vieraana ollut elostelija löytyy murhattuna. Daisy tutustuu tapauksen tutkimusten aikana Scotland Yardin ylikomisarioon ja sotkeentuu loppuratkaisun aikaansaamiseen useammalla kuin yhdellä tavalla.

Toisessakin osassa Daisy kirjoittaa lehtijuttua talosta. Hänen tutustumiskierroksellaan löytyy talvipuutarhasta nuoren tytön ruumis. Paikallinen poliisi ei tunnu tutkivan tapausta kunnolla pelätessään kartanon lohikäärmemäistä valtiatarta. Daisy huolehtii Scotland Yardin paikalle ja jutussa koetaan monia yllättäviä käänteitä ja vaarallisiakin tilanteita ennen kuin kaikki selviää.

Kolmannessa osassa ollaan Lontoossa. Laulajatar lyyhistyy lavalle kuolleena Alecin ja Daisyn nauttiessa konsertista Albert Hallissa. Murhan uhri osoittautuu varsin häikäilemättömäksi ja inhottavaksi naiseksi, mutta kuka vihasi häntä tarpeeksi tappaakseen? Taas mennään juonessa moneen suuntaan ja Daisy pääsee uppoutumaan poliisityöhön sormenpäitään myöten.

Nämä kirjat ovat omiaan pimeän marraskuun piristykseksi. Ei liikaa jännitystä, ei ylenmääräistä väkivaltaa, mielenkiintoinen historiallinen miljöö. Liika hötöisyys tasoittuu sodan aiheuttamien surujen pohjavireellä. Päähenkilöt ovat sympaattisia ja heille toivoo onnea. Toki he ovat vähän modernimpia ja suvaitsevaisempia ajatuksiltaan, kuin mitä voisi aikakauden ihmisiltä odottaa, mutta se suotakoon. Nämä ovat hyvänmielenkirjoja monella tasolla.

Lokakuun luettuja, muita kirjajuttuja ja vielä kyselystäkin

Kurkataanpa vielä pikkuisen lokakuun luettuihin. Kiirettä piti, eikä pienentynyt kirjamäärä liene yllätys ollenkaan. Niin kuin ei yllätä sekään, että joukossa on peräti kaksi äänikirjaa, joista toinen on varsinainen mammutti.

Äänikirjoja kuuntelen nykyään koko ajan. Bussissa, metrossa, kävelyllä, kokatessa, siivotessa, sohvalla istuen silmät kiinni, kun muuta ei jaksa. Niinpä tulin kuunnelleeksi Sinuhe egyptiläisen melkein 40 tuntia alle kuukaudessa. Aika hurjaa... siinä on kuuntelua yhden normaalin työviikon verran. Silti ei tuntunut, että olisin jotenkin erityisesti käyttänyt siihen ylimääräistä aikaa. Toki kuuntelun määrään vaikutti myös kirjan mielenkiintoisuus. Sinuhe on ihan omaa luokkaansa. Ikinä ei uskoisi Waltarin kirjoittaneen mestariteoksensa yhden kesän aikana, niin kuin luin juuri Rajalan kirjoittamasta Waltarin elämäkerrasta.

Toinen äänikirja onkin sitten astetta kevyempää. Sophie Hannahin uusi Poirot oli ihan mukiinmenevä, mutta ei siitä klassikkoa tulisi ilman Christie-kytköstä.

E-kirjoja on listalla taas tuttuun tapaan useampi. Murhamystiikkaa oli viihdyttävä kokoelma paranormaaleja dekkaritarinoita. Kuolleiden kirja taas vei minut jännityssarjan keskelle ja heilui sekin ainakin osittain vähän yliluonnollisen rajamailla. Kuukauden historiapläjäyksestä vastasivat Nina Hurman hurmaavat kieltolain aikaan sijoittuvat dekkarit.

Kun kaikkiaan luettuja kirjoja tuli listalle lokakuussa 9, niin jäljellä ovat vielä kolme paperiversiota. Septimus Heap nro 3 vei sarjaa eteenpäin, Wenla Männistö ja Kaikki oikein taas liittyvät lukemisena myös kuukauden suurimpaan kirjatapahtumaan.


Lokakuun SE kirjajuttu

Kyseessä ovat tietenkin Helsingin kirjamessut. E-kirjapaneelia, lukupiiriä ja muuta enemmän tai vähemmän vakavamielistä tohinaa. Kiirettä piti ja kivaa oli.

Muusta kirjoihin liittyvästä aktiviteetista piti huolta työhuoneen ikuisuussiirtoprojekti. Nyt on ainakin kuvan kirjahylly siirretty.


Ja kyselystä

Tuossa männä viikonloppuna innostuin kyselemään ajatuksianne liittyen halloweeniin ja pyhäinpäivän viettoon. Kysymys ei liene mitenkään elämää suurempi, kun ei vastauksiakaan tullut kuin 16. Vain yksi haluaa ehdottomasti halloween-bileet. Perinteiseen pyhäinpäivään keskittyy 6 vastaajaa ja loput yhdeksän sitten menevät kultaisella keskitiellä ja tilanteen mukaan. Ei tästä siis mitään suurempaa riitaa siis saada aikaiseksi. Kukin tavallaan :-)

Männistön Marjan Wenla ja 7 seitsemän raggaria

Riina Katajavuori: Wenla Männistö
Luettavaksi kustantajalta 

Minä niin halusin ihastua tähän kirjaan. Toivoin koukuttuvani ja löytäväni jotain ihanan feminististä ja samalla kertaa lempeästi Jukolan jukuripäitä ymmärtävää. Ei se mennyt ihan niin kuin odotin.

Kirjassa ei ole mitään vikaa. Se vain ei ole tyyliä, joka minuun uppoaa, eikä se kerro ihmisistä, joihin ihastuisin. Toki Wenla on kaikessa 17-vuotiaassa topakkuudessaan viehättävä ja toisaalta niin hellyttävän nuori. Jotenkin vain hänen poikiin ja seksiin keskittyvä ajattelunsa ei nyt koukuttanut tätä tätiä. Jukolan veljekset ovat kaikessa renttuudessaan ja kohelluksessaan ihan hupaisia, mutta juurikin niin statisteja kuin mitä naisnäkökulmaisesssa klassikkoversiossa voisi olettaakin.

Pidin poikien äidistä Allista. Hänen pilvenreunalta heittelemät hellät ja kuitenkin jo vähän etääntyneet kommenttinsa kertoivat veljeksistä ehkä enemmän kuin suora kuvaus konsanaan. Myös Wenlan äiti Marja tuntui jotenkin tutulta. Hänelle toivoo hyvää.

Kerronta koostuu näkökulmien vaihtelusta. Äänessä ovat naiset. Wenla, Marja, Alli, saunoittaja Kajsa. Heidän suruistaan ja iloistaan koostuu kokonaiskuva, monta kokonaista elämää. Välillä lyö nuorten dialogi kättä runouden kanssa ja laulujen sanat kertovat mutkan kautta akuuteista iloista ja suruista. Rakenne jäi minulle kuitenkin jotenkin hajanaiseksi. En saanut irti sitä tarinankaarta, jota ehkä odotin. Sain monta tarinaa, mutta kaikki vähän repaleisina. Ne eivät tällä kertaa puhutelleet.

Syitä kylmäksi jäämiseeni lienee monia. Ehkä kirja on liiankin runollisesti rakennettu proosalliselle ja suoraviivaiselle lukijalle. Ehkä ei elämäntilanne sallinut keskittymistä, jonka tarinaan sisällepääsy vaatisi. Ehkä, ehkä tämä nyt vain ei oikein ollut kirja minulle. Ehkä olen jo vanha akka, jolle kuvaus nuorten touhuista jää kaukaiseksi kohinaksi ilman todellista kosketuspintaa.

Feminististä kulmaa voi kai hakea kertojanaisten selviytymisestä ilman miehiä. Tosin tuntui, että jokaisen elämä oli hiukan vajaa ilman kaksilahkeisen läsnäoloa. "Ei heitä siedä, mutta ilmankaan ei voi olla". Vai olikohan se sittenkin ilman rakkautta? Jännästi rakkaus, sen tarve ja puute tai ylenpalttinen läsnäolo nousi minulle tämän kirjan pääteemaksi. Eihän se ole kuin sivujuonteena alkuperäisessä klassikossa. Ehkä tässä on se naisen ja miehen ero? Ainakin kirjallisuudessa.

Mieleenpainuvimpia rakkaudenkuvauksia ovat Allin pohdinnat elämästään ja pojistaan.

"...Minä saan sylin täyteen lapseni ihoa ja kokonaista ihmistä, niin kauan kuin saan. Sitten hauikset kasvavat, halaukset harvenevat ja reidessä tuntuva roikkuvan lapsen paino on aavesärky enää. 
Se pitäisi muistaa joka kerta kun lastaan halaa. Että tämä pehmeä kakkupulla katoaa käsistäni ja niin on määrä."

Kolmen pojan äitinä tuo säräytti jotain kieltä sisimmässä. Siksikin olisin halunut ihastua tähän kirjaan, noiden monen upean ja koskettavan kappaleen takia. Kokonaisuus ei vain tällä kertaa noussut suuremmaksi kuin osiensa summa. Ehkä tämä pitää lukea toiseen kertaan.

Hattua pitää kuitenkin nostaa Riina Katajavuorelle rohkeudesta tarttua suomalaisten miltei pyhään kirjaan ja modernisoida ja kääntää sen näkökulmat vähän nurinperin. Kyllä minäkin klassikon hahmon taustalta tunnistin ja arvostan yrityksen varsin mainioksi. Kyllä tämä ihan kärkikastiin kuitenkin päätyy, kun miettii kaikkia maailmaltakin tuttuja klassikoihin pohjautuvia uusia kirjoja (esim. Austen tai Poirot)

Luettavaksi kustantajalta 

Päivä sairaalassa, väsyneitä höpinöitä ja #lukuhaasteilua

Kyllä sitä voikin ihmistä väsyttää, vaikkei ole tehnyt päivän mittaan muuta kuin istunut. Se johtuu hermoista ja jännityksestä, ja jännityksen laukeamisesta. Päivä alkoi nimittäin sillä tavalla jännästi, että lähdettiin esikoisen kanssa vauhdilla terveyskeskukseen ja siitä Jorviin sairaalatutkimuksiin. Onneksi lopputuloksena oli, ettei mitään vakavaa. Päästiin säikähdyksellä. 

Siinä penkillä istuessamme kirosimme pojan kanssa molemmat vauhdikasta lähtöä ja olennaisen unohtamista. Minulla ei ollut Koboa mukanani! Poika taas oli ehtinyt taas kerran aloittamaan Harry Potterin toiseksi viimeisen osan ja olisi mielellään "vaikka sitten lukenut" sairaalan odotushuoneessa. Kuten huomaatte, hän ei ollut mitenkään kuolemankielissä, mutta jotain normaalitilasta poikkeavaa oli havaittavissa.

Onneksi minulla oli sentään kännykkä mukanani. Vuorotellen poika pelasi ja äiti kuunteli äänikirjaa.

Koboa kaipailin kahdesta syystä :

1. Minulla oli kesken viihdyttävä Daisy Dalrymple -dekkari nro2. Olen tykästynyt tänän 20-luvulla poliisin apuna reippaasti häärivään aatelisneitoon. Hänen seurassaan koko päivän kestänyt sairaalakeikka olisi mennyt nopeasti. 
2. Menossa on Karo Hämäläisen lanseeraama lukuhaaste ja hyvin olisin ehtinyt tehdä päivän osuuteni (ja itse asiassa aika paljon enemmänkin)

Haasteeseen osallistuvien tulee lukea marraskuun aikana joka päivä 30 sivua kaunokirjallisuutta. Sivuja pitää olla vähintään 30 joka päivä. Niitä ei siis voi lukea varastoon, mutta toki päivän aikana voi lukea enemmänkin. 

Haasteesta voi raportoida vaikka sen FB-sivulla tai sitten Twitterissä #lukuhaaste

Tänään on marraskuun kolmas päivä. Minulla on saldona tähän mennessä kaksi kirjaa eli aika reippaasti yli 30 sivua päivässä. Tänäänkin ehdin jo osuuteni lukemaan ja sain Daisyn toisen tapauksen loppuun.

1) Carola Dunn: Death at Wentwater Court

2) Carola Dunn: The Winter Garden Mystery

Jatkoa seuraa... 

Halloween vai pyhäinpäivä? Siinäpä kysymys...

Kurpitsan piti hymyillä, ettei pikkuveljeä pelota

Eilen oli päiväkodissa Halloween-juhlat. Jo aamulla vastaan tuli pieniä luurankoja, noitia ja muita pelottavia olentoja (yksi prinsessakin - hui!) Ovella kuuntelin erään äidin mutinaa kaupallisesta hapatuksesta ja pyhäinpäivän muuttumisesta kurpitsanoranssiksi markkinahumuksi. Minä siihen sitten kommentoin, että eihän perinteisessä pyhäinpäivässä ole oikein tilaa lasten riemulle. Mikseivät voisi nauttia pukeutumisesta ja juhlista? Voihan sitä perinteistä pyhäinpäivää viettää sitten perheen parissa viikonloppuna.

Meillä ei kotona ollut kovinkaan vahvoja pyhäinpäiväperinteitä - johtuen osittain siitä, että kynttilöiden vieminen haudalle on tarkoittanut suhteellisen pitkää automatkaa. Toki viikonloppu on rauhoitettu. Silloin ei remuttu. Joinakin vuosina käytiin kirkossa. Lapsena pyhäinpäivä oli oikeastaan aika synkkä ja vähän pelottavakin pyhä. Silloin puhuttiin kuolleista.

Minua ei siis haittaa yhtään lasten karnevaalihumu halloweenina (niin kuin ei yleensä koskaan muulloinkaan). Yhdessä kohtaa tosin vedän rajan. Amerikkalainen "Trick or Treat" - meininki ei minusta kuulu Suomeen. Jos ovikello soi, en aina edes avaa. Useimmiten siellä kun onkin vain joku esiteini naamari naamallaan karkkia kerjäämässä. Ovat vielä kaiken lisäksi keksineet käyttää halloweenia pienen ilkivallan tekosyynä. Viime vuonna tippui papatteja postiluukusta.

Ehei, Suomessa on tapana käydä keväällä virpomassa hyvää vuotta, ei syksyn pimeässä ovilla uhkailemassa. Toki meilläkin juhlitaan tänä viikonloppuna halloween-teemalla, niin kuin esikoisen syntymän jälkeen joka vuosi, mutta karkkia ei tipu.


Mitäs te muut olette mieltä? Halloween vai pyhäinpäivä vai molemmat? Sivupalkissa on pikainen kysely. Ruksatkaapa omanne.

Uutta Poirotia lukemassa

Sophie Hannah : Nimikirjainmurhat
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta, äänikirjan lukijana Lars Svedberg

Uusi Hercule Poirot -kirja kuulosti ensin miltei pyhäinhäväistykseltä. Poirotien kirjoittaja oli Agatha Christie ja sillä hyvä. Luin kuitenkin Sophie Hannahilta yhden kirjan silkasta uteliaisuudesta ja kun se nyt ei varsinaisesti ollut huono, uskaltauduin myös tarttumaan Nimikirjainmurhiin.

Valitsin äänikirjan, koska minusta Agatha Christietkin ovat muutenkin sopineet varsin mainiosti äänikirjamuotoon. Toisena syynä: "koska lukijana Lars Svedberg". Svedberg tekee tässäkin laatutyötä. Kyllä hän osaa.

Itse kirja oli, no... Christiemäinen, mutta ei sitten kuitenkaan. Tuntuu vähän siltä, että Hannah on autenttisuutta etsiessään kärjistänyt tiettyjä piirteitä, jotka eivät välttämättä olisi korostusta tarvinneet. Poirot on kaikkitietävä, kuten Christielläkin, ja salailee tajuamiaan seikkoja mustasukkaisesti, mutta Hannhin kirjassa hän on jo melkein ilkeä kaikessa opettavaisuudessaan ja salamyhkäisyydessään. Christiellä hän sentään oli aika lempeä tovereilleen, mutta tässä kirjassa Poirot osoittautuu masentavaksi mentoriksi - tai sitten Catchpoolella vain on erityisen huono itsetunto. Samoin hiukan ärsyynnyin tarinan venytettyyn loppuun. Toki Poirot pitää murharatkaisun esittelysessioita Christienkin kirjoissa. Nehän ovat oikein hänen tavaramerkkinsä. En vaan muista, että ne olisivat olleet noin pitkiä, tai että niitä olisi ollut useampia yhdessä kirjassa.

Mutinat sikseen. Pitää varmaan lukea muutama "aito" Poirot uudestaan muistikuvieni tarkistamiseksi. Voihan olla, että upea tv-sarja on vääristänyt muistojani. En kuitenkaan usko. Eikä tämä näistä seikoista huolimatta ollut huono kirja, vaan juoni on vaihteleva ja mielenkiintoinen, vaikka loppuratkaisun uskottavuudesta voidaan tietysti olla montaa mieltä. Vaan eihän se ole aina ollut Christielläkään tarinoiden pääasia.

Hotellista löytyy kolme ruumista. Kaikki ovat eri huoneissa, kaikki on aseteltu kuoleman jälkeiseen "esittelyasentoon", kaikilta löytyy suusta nimikirjaimin koristeltu kalvosinnappi. Hercule Poirot on lomalla asuntoaan vastapäätä sijaitsevassa täysihoitolassa. Hän pyrkii lepuuttamaan harmaita aivosolujaan kaikilta avunpyytäjiltä ja ystäviltä, joilla on hänelle kysymyksiä. Poirot kuitenkin lähtee mielellään auttamaan samassa täysihoitolassa asuvaa Scotland Yardin nuorta etsivää ja ottaa tutkimusten johdon suvereenisti haltuunsa.

Kirjassa on Christiemäinen henkilögalleria. Siitä löytyy niin kyläpastori, juoruilija, tehokas pastorinrouva, pirtsakka ja tarkkanäköinen kahvilantarjoilijatar kuin kaunis, traaginen taiteilijatar. Puuttumaan jää oikestaan vain tarkkanäköinen vanha neiti-ihminen, jota Hannah lienee välttäneen ihan tarkoituksella. Eihän sitä nyt Poirot-tarinassa sovi olla liikaa viitteitä Neiti Marpleen. Kylämiljöö kaikessa sulkeutuneisuudessaan tosin on kirjassa tärkeässä roolissa. Samoin Christienkin suosima romanttisten väreiden tuntu on kirjassa läsnä, oikeastaan aika mukavasti, vaikka hiukan tarinsta irrallaan.

Itse asiassa on aika vaikea arvioida tätä kirjaa. Pitäisinkö siitä, jos se ei koko ajan vertautuisi Christieen? Olenko turhankin tarkka juuri siksi, että se vertautuu Christieen? Totta puhuen, taitaisin sanoa, että "kyllähän sen luki". Ei tästä olisi klassikoksi ilman Poirotia ja yhteyttä Christieen, mutta kannattaa tuo lukea ihan vaikka kuriositeettina. Vähän samalla tavalla kuin kaikki nuo Austenin romaaneja myötäävät modernit versiot.

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta 

Kaikki oikein - Lukupiirissä kirjamessuilla

Anna-Leena Härkönen : Kaikki oikein 
Helsingin Kirjamessujen lukupiirissä 

Nykyromaani lottovoittajista ei ehkä ole minulle kaikkein ominta genreä, mutta mielelläni minä kirjan otin luettavaksi ja osallistuin Helsingin Messukeskuksen pyynnöstä myös Kirjamessujen lukupiiriin. Olikin mielenkiintoista kuunnella, millaisia ajatuksia kirja on herättänyt muissa lukijoissa.

Esikeskustelijoina lukupiirissä olivat Suomen Naistoimittajien  Yhdistyksen Lukupiirin edustajat. Arvovaltainen naisedustus olikin aktiivinen ja innokas. Heillä riitti niin anekdootteja Anna-Leena Härkösen näyttelijänuraan liittyen kuin kommentteja kirjasta.

Kukapa meistä ei olisi joskus miettinyt, millaista olisi lottovoiton osuessa kohdalle. Siitä lähti Anna-Leena Härköselläkin tämän romaanin suunnittelu. Väsyneen illan pohdinnoista - "Mitä, jos voittaisi lotossa, niin ei tarvitsisi enää kirjoittaa" - syntyi viihdyttävä romaani.

Minua kiinnosti kuulla, miten lottovoittajista kuvaavaan kirjaan voi valmistautua. Kuvittelemalla voittoa omalle osalleen? Keskustelemalla oikeiden lottovoittajien kanssa? Kyselemällä tutuilta? Aihe nousikin esille ensimmäisenä lukupiirin keskustelussa. Mitä ilmeisemmin valmisteluun kuuluivat kaikki nuo edellemainitut. Anna-Leena Härkönen oli haastatellut kolmea lottovoittajaa, joista yksi oli voittonsa mällännyt niin, että joutui muuttamaan omakotitalosta asuntovaunuun. Aika hurjaa.

Kirjan tarinassa ei sentään ihan siihen päädytä, mutta ei lottovoitto Eeville ja Karille pelkästään onnea suo. Muutoksen myötä nousevat vanhat ongelmat pinnalle, eikä sopeutuminen uuteen tilanteeseen ole kummallekaan helppoa. Vanhan kiusaamisen traumat, ikuisen pihistelyntarpeen muuttuminen sekä Karin holtiton alkoholinkäyttö kärjistävät tilanteen nopeasti. Lisäksi lottovoitto tuntuu olevan läheisille ihmisille vieläkin vaikeampi pala kuin itse voittajille ja iloisen uutisen tuoma noste muuttuu äkkiä laskuhumalan puolelle.

Innokkaat lukupiiriläiset valmistautumassa

Lukupiirissa keskusteltiin innokkaasti siitä, miten Eevin oma henkilöhistoria vaikuttaa hänen reaktioihinsa. Eevi ei ole varsinaisesti mukava hahmo. Hän on monessa asiassa pikkumainen ja välillä vähän ilkeäkin. Paljonko siitä on kuitenkin puolustusta vanhoja harmeja ja kiusaamisa vastaan?

Samoin Karin ja Eevin parisuhdetta ruodittiin. Miksi Eevi pysyi Karin kanssa alkoholiongelmasta huolimatta? Johtuiko se yhdessä nauramisen tärkeydestä? Siitä, että Karin luova hulluus toi piristystä Eevin muuten niin harmaaseen elämään. Kuulostaa uskottavalta. Nauramisen ja naurattamisen taito on tärkeä. Se kulkee käsi kädessä surun kanssa. Ovathan parhaat koomikotkin olleet usein traagisia hahmoja (esim. Charlie Chaplin, Buster Keaton). Yleisöstä kiiteltiinkin kirjailijan taitoa saada lukija ensin pyyhkäisemään silmäkulmaansa ja heti seuraavassa luvussa nauramaan rempseälle dialogille tai muuten vaan hullunkuriselle tapahtumalle.

Anna-Leena Härkösen tekstin helppous herätti keskustelua. Dialogia kiitti useampikin vahvaksi ja sujuvaksi. Minä totesin lukemisen helppouden jopa vähän petolliseksi. Välillä sitä vaan luki eteenpäin ennen kuin havahtui siihen, että pinnan alla oli tarjolla lisää tunteita ja tapahtumia. Lukiessa sai olla tarkkana ja piti vähän miettiäkin lukemaansa saadakseen kiinni syvemmistä virtauksista.

Yleisesti ottaen jäin miettimään kirjan myötä sitä, miten vaikea ihmisen on sopeutua muutokseen. Iloinenkaan asia ei poista vanhoja ongelmia, vaan useimmiten kärjistää ne. Pienikin muutos voi keikauttaa korttitalon nurin ja lottovoiton kokoinen muutos saa aikaan varsinaisen maanvyöryn. Eevillä ja Karilla ei ollut valmiuksia käsitellä muutosta ja sen vaikutuksia niin heihin kuin ympäristön ihmisiin. En tiedä olisiko itsellänikään...

Seuraavasta romaanista ei Anna-Leena Härkösellä ole kuulemma vielä kuin pieni ajatus.  Nyt on aika keskittyä tämän kirjan markkinointiin ja kuka ties, vaikka tarina päätyisi elokuvaksikin. Viitteitä siihen suuntaan kuulemma on näkyvissä.

Kirja ja lukupiirikutsu Helsingin Messukeskukselta 

P.S, Muita bloggaajan messumietteitä löytyy täältä, täältä ja täältä.

Onko elämää jälkeen Kirjamessujen? Miettii ja muistelee bloggaaja maanantaina...

Aamun alku

Vähitellen tässä taas alkaa tämäkin bloggaaja ilmaantumaan messuhumun syövereistä. Asiaa tietysti edistää kummasti, että on maanantai ja työpäivä. 

Kivaa oli. Siitä kiitos kaikille kanssabloggaajille, ihanille kirjailijoille ja messuväelle noin yleensä. Nyt saadaan vuosi levätä ja sitten taas... 

Vielä vilkaisu sunnuntain messuiluun. Tämä bloggaaja oli su aamulla jo aivan sekaisin ja lähti messuille a) ilman kameraa, b) ilman Koboa, c) ilman messulehteä. Onneksi olin järjestelmällisenä ihmisenä (??) kirjannut kiinnostavat tapahtumat kalenteriin ja puhelimellahan saa kuvattua... Menoa nuo pienet unodukset eivät haitanneet - oli mukava messupäivä. 

Kirjabloggaajan aamu alkoi mukavasti kuohuviinilasillisella (autolla kulkevalla päivän ainoa) ja kuuntelemalla mielenkiintoista tarinaa kirjabloggaajien valitsemista kaikkien aikojen parhaista kirjoista tehdystä Linnasta humisevalle harjulle -kirjasta. Kuten arvata saattaa, kirjaan on päätynyt pääasiassa klassikoita, mutta mitäs vikaa niissä nyt on ? 

Katja Jalkanen ja Aino-Maria Savolainen myös nostivat esille sen tärkeän seikan, että itselle rakkain kirja ei välttämättä ole se maailman paras kirja. Kirjan lukukokemus, kuten kaikki muutkin kokemukset, ovat nimittäin sidoksissa elämäntilanteeseen. Minunkin yksi suurista suosikeistani on Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä. Onhan se mielenkiintoinen kirja, mutta minulle erityinen juurikin, kun sitä luin massiivisen masuni kanssa kotisohvalla keskimmäistä odottaessani. Olin niin iso, että liikkuminen helteellä oli hankalaa, mutta lukeminen sujui. Taisin saada viimeiset sivut luettua juuri ennen synnärille lähtöä. 

Aino-Maria ja Katja valmistautuvat

Puoliltapäivin siirryin sitten kuuntelemaan Paula Havasteen ja Taika Dahlbomin jutustelua Tuulen vihat kirjan tiimoilta. Kuten itse kirjastakin, tuli keskustelua kuunnellessakin opittua uusia historiallisia faktoja. 1100-luvulla ei kasvatettu pellavaa, eikä käytetty housuja. Mielenkiintoista. 

Oli myös virkistävää kuulla, miten innostunut Paula Havaste on taustatietojen tutkimisesta. Innostus myös näkyy lopputuloksessa. Tuulen Vihatkin on kuin historian oppikirja - siis hyvällä tavalla. Lukiessa tutustuu aikakauden elämäntapaan ihan huomaamattaan. Lauantaina Kim Leine sanoi puolestaan jättäneensä taustatyön romaaninsa osalta kokonaan. Hänen mielestään opettaja ja tarinankertoja vetävät välillä häiritsevästi eri suuntiin, eikä kirjasta tule eheää. Tapansa siis kullakin. Lopputuloksena voi silti olla yhtä hyvät teokset. Tosin Leine on minulla vielä lukematta. 

Paula Havaste kävi bloggaajanurkassakin kääntymässä ja kyllä sitä bloggaajaa melkein punastutti, kun kirjailija sanoi huomanneensa lukuhaasteessa olleen postaukseni... 

Taika ja Paula keskustelun pyörteessä

Päivän teknisemmästä annista vastasivat Alan Bradley ja Hannu Rajaniemi. Molemmat ovat mielenkiintoisia kirjailijoina, mutta oli myös hauska seurata, miten hyvin videoyhteyden kautta tehtävä kirjailijahaastattelu toimii messuohjelmana. Hyvinhän tuo toimi, kun saatiin tekniikka alkuvaikeuksien jälkeen pelaamaan. Jotenkin jäin kuitenkin kaipaamaan yleisön ja kirjailijan välistä vuorovaikutusta. Ehkäpä ensi vuonna voisi sen kameran kääntää yleisöön päin eikä yksin haastattelijaan? Näkisi kirjailijakin, millaisen konklaavin kanssa oikein on tekemisissä.

Hauskoja miehiä molemmat. 

Alan Bradley kertoi, miten Flavia de Luce vain ilmestyi keskelle toisen kirjan kirjoitusta, eikä antanut periksi, ennen kuin Alan lupasi kirjoittaa hänelle ihan oman teoksen. Sitten onkin vain kirjattu Flavian seikkailuja hänen sanelunsa mukaan. Vähän ehkä erikoista ja pelottavaakin kuvitella tyttö istumaan kirjailijan olkapään taakse sanelemaan, mutta erittäinkin kirjan tyyliin sopivaa... 

Mike Pohjola puolestaan aloitti Hannu Rajaniemen kanssa heti eksistentiaalisen keskustelun siitä ollaanko sitä nyt sitten internetissä digihahmoina vaiko todellisina persoonina... Tyyli tuntui pitävän kirjoista kirjailijahaastatteluihin (Kausaalienkeli lukulistalla minullakin - kyllä)  mutta minä jouduin valitettavasi liukenemaan paikalta kesken keskustelun. Piti nimittäin lähteä valmistautumaan lukupiiriosallistumiseeni. 

Lukupiiri olikin mielenkiintoinen kokemus, mutta siitä lisää vähän myöhemmin.

Kiitos, kun jaksoit kahlata tähän saakka. 

Bloggari kirjamessuilla - mitä jäi mieleen päivästä II ja minne taas huomenna ?

Ella Kanninen haastatteli monella kielellä

No niin, äiti on ruokittu ja lapset halittu. Miesväen päivän aikana koottuja rumpuja on asianmukaisesti ihailtu sekä kirjoja nosteltu laukusta perheen ihailtaviksi. On siis aika miettiä, mitä messuhulinasta jäi mieleen.

Aamulla tuli kiire, kuinkas muuten. Ehdin kuitenkin kuuntelemaan muutaman kirjailijan esittelyn omista kirjoistaan.

Jari Järvelä : Särkyvää. Kirja sisältää kuulemma kirjailijan omia kokemuksia, vaikkei ihan yksi yhteen olekaan. Pamplonakin on tuttu paikka, päällimmäisenä muistona seurasta toisen miehen matkaan interraililla kadonnut punkkarityttö. -  Lukulistalle.

Riina Katajavuori: Wenla Männistö Mtka ideasta kirjaksi kesti 7 vuotta, kun Kiven asettaman riman korkeus hirvitti. Kirjailija oli mielissään, kun eräs kirjabloggaaja myönsi, ettei ole lukenut Seitsemää veljestä, mutta tykkäsi tästä kirjasta. Toimii siis klassikkoa tuntemattomillakin. - Ehdottomasti lukulistalle.

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat Kirjailija ohjeisti kirjaa aloittelevaa bloggaajaa pitämään mielessään post-kolonialistisen kirjallisuuden kuvaukset sekä ihmisten suhtautumisen kulttuurieroihin nykypäivänä(kin). Erityisesti kuitenkin kannattaa kirjaa lukiessaan vain keskittyä kokemaan hieno tarina. - Lukulistalle, siksi kysyinkin asennoitusmisohjeita.

Paulo Giordano: Ihmisruumis Kirja on ennenkaikkea kertomus nuorten miesten matkasta aikuisiksi, vaikka syntyikin Paulo Giordanon reportaasimatkan pohjalta hänen haastatellessaan sotilaita Afganistanin sodan keskellä. -  Itse en tähän nyt tällä kertaa tarttunut, kun tuo sotakirjakiintiöni on vähän täynnä, mutta lienee varsin kiinnostava aiheeseen mielellään tarttuville.


E-KIRJOISTA

Iltapäivän paneelikeskustelussa olimme harvinaisen yksimielisiä siitä, että e-kirjoille on oma paikkansa paperikirjojen lisäksi. Lisäksi totesimme, että e-kirjojen lukeminen (ja äänikirjojen kuuntelu) tulevat todennäköisesti lisääntymään entisestään sitä mukaa, kun tablettien, älypuhelinten ja muiden lukemiseen kelpaavien laitteiden määrä entisestään kasvaa.

Paneelissa ei siis taisteltu, mutta toivottavasti onnistuimme vähän viihdyttämään ja kertomaan kuulijoille jotain uutta. Ainakin saimme yleisöstä kiitosta ylenmääräisen hypetyksen välttämisestä, joten lienemme onnistuneet e-kirjojen arkipäiväistymisen tunteen välittämisessä. Enää ne eivät ole jotain uutta ja pelottavaa...

Minulla ainakin oli paneelissa kivaa. Kiitos Essi, Marja ja Lassi keskusteluseurasta!

Paneelin jälkeen olin vielä mukana, kun kirjabloggaajat kokoontuivat Elisa Kirjan osastolle kyselemään e-kirjoista, ja lukulaitteista, sekä keskustelemaan kunkin näkemyksistä e-kirjojen tulevaisuudesta.

Elisa Kirjan Essi kyseli meiltä mm. minkä kirjan haluaisimme saada ehdottomasti äänikirjaksi tai lisänä e-kirjavalikoimaan.

Olisiko teillä joitain kirjoja mielessä? Nyt on hyvä hetki kertoa, välitän viestin eteenpäin :-)

Huomenna sitten on viimeinen messupäivä tältä vuodelta.

Omassa ohjelmassani ovat virallisena osuutena seuraavat :

1. Lukupiiri Anna-Leena Härkönen "Kaikki oikein" (su klo 16.00 )
2. Lisäksi kirjabloggaajia päivystää Boknäsin osastolla. Tulkaa kyselemään kirjavinkkauksia tai muuten vaan moikkaamaan! Itse olen paikalla ainakin 14-15, mutta toki pyörin siellä välillä muutenkin. 

Muutakin mielenkiintoista näyttää ohjelman mukaan olevan tiedossa. Tältä näyttää alustava suunnitelmani huomiseksi ohjelmaksi... varaan oikeuden muutoksiin väsymyksen, nälän ja suusta kiinnijäämisestä johdosta.

• Katja Jalkanen ja Aino-Maria Savolainen Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa. Wine Corner klo 11:00. Tästä alkanee minun messupäiväni... 
• Paula Havaste ja Tuulen vihat (Katri Vala klo 12:00)- haastattelijana Kirjasfäärin Taika
• 15:00 on Aino-salissa jo tekotavaltaan mielenkiintoinen tapahtuma eli mahdollista tavata kirjailijoita maailmalta virtuaalisesti! Hannu Rajaniemi sekä Alan Bradley... Tänne kai olisi pakko ehtiä. 
• Harmillisesti samaan aikaan kolmelta on Näytöskeittiössä aiheena Saimi Hoyerin ja Petri Salmelan kirja Sieniä ja Ihmisiä. Siinä on ehkä tämän syksyn kiinnostavin ruokakirja, jonka myös Glorian ruoka&viin -lehti valitsi vuoden keittokirjaksi. 

EDIT:27.10. Sunnuntain messutunnelmia voi kurkata täältä