Luettavaksi kustantajalta
Minä niin halusin ihastua tähän kirjaan. Toivoin koukuttuvani ja löytäväni jotain ihanan feminististä ja samalla kertaa lempeästi Jukolan jukuripäitä ymmärtävää. Ei se mennyt ihan niin kuin odotin.
Kirjassa ei ole mitään vikaa. Se vain ei ole tyyliä, joka minuun uppoaa, eikä se kerro ihmisistä, joihin ihastuisin. Toki Wenla on kaikessa 17-vuotiaassa topakkuudessaan viehättävä ja toisaalta niin hellyttävän nuori. Jotenkin vain hänen poikiin ja seksiin keskittyvä ajattelunsa ei nyt koukuttanut tätä tätiä. Jukolan veljekset ovat kaikessa renttuudessaan ja kohelluksessaan ihan hupaisia, mutta juurikin niin statisteja kuin mitä naisnäkökulmaisesssa klassikkoversiossa voisi olettaakin.
Pidin poikien äidistä Allista. Hänen pilvenreunalta heittelemät hellät ja kuitenkin jo vähän etääntyneet kommenttinsa kertoivat veljeksistä ehkä enemmän kuin suora kuvaus konsanaan. Myös Wenlan äiti Marja tuntui jotenkin tutulta. Hänelle toivoo hyvää.
Kerronta koostuu näkökulmien vaihtelusta. Äänessä ovat naiset. Wenla, Marja, Alli, saunoittaja Kajsa. Heidän suruistaan ja iloistaan koostuu kokonaiskuva, monta kokonaista elämää. Välillä lyö nuorten dialogi kättä runouden kanssa ja laulujen sanat kertovat mutkan kautta akuuteista iloista ja suruista. Rakenne jäi minulle kuitenkin jotenkin hajanaiseksi. En saanut irti sitä tarinankaarta, jota ehkä odotin. Sain monta tarinaa, mutta kaikki vähän repaleisina. Ne eivät tällä kertaa puhutelleet.
Syitä kylmäksi jäämiseeni lienee monia. Ehkä kirja on liiankin runollisesti rakennettu proosalliselle ja suoraviivaiselle lukijalle. Ehkä ei elämäntilanne sallinut keskittymistä, jonka tarinaan sisällepääsy vaatisi. Ehkä, ehkä tämä nyt vain ei oikein ollut kirja minulle. Ehkä olen jo vanha akka, jolle kuvaus nuorten touhuista jää kaukaiseksi kohinaksi ilman todellista kosketuspintaa.
Feminististä kulmaa voi kai hakea kertojanaisten selviytymisestä ilman miehiä. Tosin tuntui, että jokaisen elämä oli hiukan vajaa ilman kaksilahkeisen läsnäoloa. "Ei heitä siedä, mutta ilmankaan ei voi olla". Vai olikohan se sittenkin ilman rakkautta? Jännästi rakkaus, sen tarve ja puute tai ylenpalttinen läsnäolo nousi minulle tämän kirjan pääteemaksi. Eihän se ole kuin sivujuonteena alkuperäisessä klassikossa. Ehkä tässä on se naisen ja miehen ero? Ainakin kirjallisuudessa.
Mieleenpainuvimpia rakkaudenkuvauksia ovat Allin pohdinnat elämästään ja pojistaan.
"...Minä saan sylin täyteen lapseni ihoa ja kokonaista ihmistä, niin kauan kuin saan. Sitten hauikset kasvavat, halaukset harvenevat ja reidessä tuntuva roikkuvan lapsen paino on aavesärky enää.
Se pitäisi muistaa joka kerta kun lastaan halaa. Että tämä pehmeä kakkupulla katoaa käsistäni ja niin on määrä."
Kolmen pojan äitinä tuo säräytti jotain kieltä sisimmässä. Siksikin olisin halunut ihastua tähän kirjaan, noiden monen upean ja koskettavan kappaleen takia. Kokonaisuus ei vain tällä kertaa noussut suuremmaksi kuin osiensa summa. Ehkä tämä pitää lukea toiseen kertaan.
Hattua pitää kuitenkin nostaa Riina Katajavuorelle rohkeudesta tarttua suomalaisten miltei pyhään kirjaan ja modernisoida ja kääntää sen näkökulmat vähän nurinperin. Kyllä minäkin klassikon hahmon taustalta tunnistin ja arvostan yrityksen varsin mainioksi. Kyllä tämä ihan kärkikastiin kuitenkin päätyy, kun miettii kaikkia maailmaltakin tuttuja klassikoihin pohjautuvia uusia kirjoja (esim. Austen tai Poirot)
 |
| Luettavaksi kustantajalta |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti