Olipa kerran minä...

Teatterivuoteni päättyi mukavasti Bloggariklubin (kiitos Kansallisteatteri, Tammi, WSOY, Johnny Kniga) glögitilaisuuteen. Kaksi ohjaajaa ja kaksi kirjailijaa ja päälle teatterinäytäntönä juuri ensi-iltansa saanut Olipa kerran minä.

Vuoden päätteeksi sai mukavasti esimakua tulevasta eli Paavo Westerberg oli kertomassa Mahdolliset maailmat-teoksensa taustoista. Näytelmä näytelmäkirjailijasta ja erään lapsen tarina saa ensi-iltansa helmikuussa ja päätyi, tietysti, katsottavien listalleni suoraa päätä. Ajatus siitä, miten luomme itsemme joka päivä omilla valinnoillamme on kiehtova. Mitä jos valitsisimme toisin ? Mitä jos olisimme valinneet toisin? Hauskasti keskustelussa toistui myös Mihail Siskinin Kirjamessuilla esiin nostama teema: Kirjailija kirjoittaa, mutta lukijat päättävät, mikä teos jää elämään. Klassikot syntyvät loppujen lopuksi jossain ihan muualla kuin kirjailijoiden kammioissa. Vasta jälkipolvien reaktio (tai sen puuttuminen) määrittää kirjan kohtalon.

Sitten Miina Supinen kertoi romaanistaan Mantelimaa (nappasin luettavaksi, tietenkin) ja Hannu Mäkelä tarinoi elämäkertateoksestaan. Mäkelä tuntuu olevan varsin mielenkiintoinen persoona. Hänen asenteensa on sellainen hitusen humoristinen ja ironinen, mutta kuitenkin jännällä tavalla itsetietoinen. Aloitin heti lukemaan hänen kirjaansa Otavan aika ja sama tuntuu siinäkin toistuvan, noin muutaman ensimmäisen luvun perusteella arvioituna.

Heini Junkkaala 
Olipa kerran minä - narsistin kootut totuudet 
Ohjaaja Milja Sarkola 

Juuri ennen Pienen näyttämön puolelle siirtymistä, kuulimme myös Milja Sarkolan ajatuksia illan näytelmästä. Heini Junkkaalan kirjoittama Olipa kerran minä on kertomus narsismista narsistin näkökulmasta. Kyvyttömyys empatiaan ja pohjimmainen epävarmuus heijastuvat näytelmän kaikkiin hahmoihin. Itse asiassa hahmot ovat tavallaan saman henkilön (narsistin) eri puolia, jotka peilin lailla joutuvat vastakkain eri tilanteissa.

Minna Haapkylä kehyskertomuksen kirjailijana on juuri niin ristiriitainen kuin voisi narsistilta olettaakin. Hän on taitava, mutta jotenkin välillä tuntui hänen roolihahmonsa kauhean tutulta, ehkä kahdestakin syystä. Haapkylän ääni ja puhetyyli ovat persoonallisia ja joissain kohdin mieleeni assosioituvat jotkin toiset roolit. Ei pahasti, mutta kuitenkin. Toisaalta kirjailijan puheet saivat välillä mieleeni kysymyksen, onko osa niistä kirjoitettu suoraan Haapkylälle? Tuntui siltä, että hän  henkilökohtaisesti nauroi osalle julkisuuden kommenteista tosielämän avioero- ja suhdekohustaan. Tiedä tuosta sitten.

Katja Küttnerin esittämä ystävä oli vivahteikas ja pidin hänen tavastaa taustoittaa kirjailijaa, mutta silti tuoda oma dimensionsa näytelmään. Jessica Grabowskyn vaimo/äiti oli varsin virtuoosimainen ja muutokset rytmityksessä mestarillisia. Hän näytteli juuri sopivasti yli. Lopputulos oli kärjistynyt, mutta todellisen tuntuinen.. Luulen jokaisesta naisesta löytyvän pienen "marttyyrin" - oma itsekkyydenlajinsa sekin. Naiset yleensäkin dominoivat lavaa sekä uhrina että "vainoojana", ehkä vähän tarkoituksellisestikin.

Kuten huomaatte, ajatukseni vähän harhailivat näytelmän aikana. Jotenkin en nyt saanut juonesta kiinni. Kirjailija ja hänen ystävänsä ovat mielenkiintoisia hahmoja. Narsismin ilmentymät kävivät kyllä selviksi kuvattujen tilanteiden kautta. Henkilöhahmojen välinen dynamiikka oli kiinnostavaa ja dialogi nokkelaakin, mutta minulle tämä näytelmä nyt valitettavasti jäi sarjaksi yksittäisiä kohtauksia. Kokonaisuus katosi minulta jonnekin ja jäljelle jäi vain epämääräinen paha olo.

Näytelmä oli pitkä (2h45min) eli olisi varmasti hyötynyt jonkinlaisesta tiivistämisestä. Väliajan jälkeen putosin ihan kokonaan, vaikka homo-juontajan kliseisyys vielä naurattikin. Lavalta löytyvä Jeesus sai vähän tuhahtamaan, että taasko.

Minulta Olipa kerran minä meni ohi, mutta väliaikakeskusteluissa ja muutenkin huomasin,että näytelmä jakoi yleisönsä aika tarkkaan kahtia. Oli niitä, jotka tykkäsivät ja mitä ilmeisimmin saivat irti paljonkin analysoitavaa kohtauksista. Heihin kolahti. Sitten oli näitä minunkaltaisiani, jotka olivat koko ajan pikkuisen hämmentyneitä ja pienistä kirkkaista hetkistä huolimatta päätyivät pysymään eksyksissä loppuun saakka.

Mielipiteiden jakaminen on yleensä hyvän esityksen merkki, Silloin se on ainakin vaikuttanut jotenkin yleisöönsä. Kannattanee siis mennä itse katsomaan, jos haluaa tietää oman ryhmänsä.

Muita kirjoituksia näytelmästä
Kujerruksia
Teatterikärpäsen puraisuja

Kiitokset Bloggariklubille illasta - toivottavasti nähdään taas ensi vuonna!