Luin Riina Katajavuoren Wenla Männistön jo viime vuoden puolella. En oikein päässyt sisälle moniäänisen romaanin nuorempien hahmojen nahkoihin, mutta Alli Jukolasta pidin todella paljon. Kun nyt tuli mahdollisuus viettää maanantai-iltaa ensin Kansallisteatterin Lavaklubilla kirjailijoita ja teatteriväkeä kuunnellen ja perään istahtaa Willensaunaan kuuntelemaan Alli Jukolan tarinaa, oli ihan pakko osallistua.
Kansallisteatterin Lavaklubilla pääsimme nauttimaan useammankin kirjailijan kirjajutustelusta. (Näistä ja kasvaneen lukupinon kirjoista lisää joskus toiste). Lisäksi Hannu-Pekka Björkman luki meille eksklusiivisen näytteen Minna Leinon dramatisoimasta, syksyn ohjelmistoon tulevasta näytelmästä. Ote kuulosti hauskalta ja jotenkin jännästi julmalta. Odotettavaa siis.
i
Illan teemaan liittyen Mika Myllyaho ja Riina Katajavuori kertoivat siitä, miten Wenla Männistön yli 30 henkilöhahmon kudelma päätyi monologiksi. Metodina oli näyttämöllä kokeilu. Mika Myllyaho kertoi olevansa ennemminkin lavakokeilun kautta ratkaisuihin päätyvä kuin kirjallisesti asioita analysoiva teatterintekijä. "Pimennossa pitivät", kommentoi Riina Katajavuori metodin läpinäkyvyyttä kirjailijalle, joka säännöllisesti soitteli tekstinäytteiden perään.
Kysyin, miksi tarinan kertojaksi lavalla päätyi nimenomaan Alli Jukola. Onhan tarinassa monia muita, vahvempiakin hahmoja. Mika Myllyaho totesi: "Kai se on niin, että valintaan vaikuttaa se, mistä itse pitää eniten." Lisäksi hän sanoi pienen pojan isänä ehkä samaistuvansa poikiensa touhuja pilvenreunalta seuraavaan äitiin. Tuon tunnistan itsestänikin. Minäkin koin Alli Jukolan kaikkein läheisimmäksi kirjan hahmoista, ehkä juurikin omien poikieni vuoksi... niin, ja siksi kai myös, että lienee pakko myöntää jo olevani nuorten kohkaamiseen lähinnä kyllästyvä keski-ikäistynyt nainen,
Kaikesta tätimarmatuksestani huolimatta olisi varmasti mielenkiintoista päästä seuraamaan myös nuorten Wenla Männistöstä valmistelemaa näytelmää ja kuulosti Riina Katajavuoren romaanistaan valmisteleva kuunnelmakin (14 roolia) varsin houkuttelevalta.
Alli Jukolan tarina - Kansallisteatterin Willensauna
Alli Jukolana Paula Siimes, Juhona Samuli Laiho
Maanantai-iltana kuitenkin vietin tunnin seuraten Alli Jukolan tarinaa. Kauemminkin tuota olisi jaksanut kuunnella. Paula Siimes piti lavan suvereenisti hallussaan. Hän oli juurikin niin juureva, vähän naiivi Alli, jollaiseksi hänet Wenla Männistö-kirjassa kuvittelinkin. Jotenkin Alli vain ajelehti elämässään eteenpäin, mutta yritti kuitenkin suurella sydämellä parhaansa.
Pidin vähäeleisestä lavastuksesta. Tosin minun kesti jonkin aikaa tajuta, että kuutioiden seiniin heijastettiin kuvia ja videota. Katsomon oikeasta reunasta niitä ei oikein nähnyt kuin hivenen kurkottamalla. Eniten pidin mukeista - ne heijastivat niin konkreettisesti poikien olemuksia, niiden hellä käsittely äidin huolta pojistaan. Myös meidän keittiönkaapistamme löytyy kunkin pojan itselleen valitsema muki. Jokainen niistä on omistajansa näköinen.
Musiikilla on näytelmässä tärkeä rooli. Samuli Laiho on säveltänyt kirjasta löytyviä runoja monologin tueksi. Ne sopivat tarinaan hyvin. En tosiaankaan ole musiikintuntija, mutta taas kerran jäin miettimään, millainen ero on laulamisella ja teatterilaulamisella? Johtuuko se miljööstä ja laulua ympäröivästä tarinasta? Vai onko kyseessä jonkinlainen laulutekninen ero näyttelijöillä? Laulun rytmitys? Jotenkin laulut vain kuulostavat teatterinäyttämöltä jotenkin erilaisilta, jotenkin enemmän kertomiselta kuin varsinaiselta laululta. Onko kukaan muu kokenut samaa? Toki kyseessä voi vain olla oma mielikuvitukseni ja näytelmään eläytymisenikin.
Alli Jukolan tarina liikuttaa ja naurattaa. Yleisö hörähteli moneen kertaan sekä veljesten perhe-elämän muistoille että Allin kommenteille heidän nykytoilailuistaan. Sitä mietin, millaisena Allin kertomuksen kokevat ne, jotka Riina Katajavuoren romaania eivät ole lukeneet. Minä tunsin romaanin antavan tarinaan syvyyttä ja rikastavan sitä, mutta monologin kuitenkin jäävän vähän kirjan monopolvisen kudelman varjoon. Ehkä kokemus olisi suoraviivaisempi ja jotenkin puhtaampi, jos siirtyy teatteriin suoraan Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Linkit klassikkoon voivat pysyä aidompina, kun ei ole Wenla Männistön luomaa savuverhoa välissä. En voi tietää, kun en osaa aktiivista unohtamista tarpeeksi hyvin. Olisi kiva kuulla/lukea jonkun aidosti tuon kokeneen ajatuksia asiasta.
Tunti on lyhyt aika kertoa kokonaisen romaanin tarina, mutta hyvin kaari kantoi. Tunti on myös juurikin arki-iltaan sopiva kulttuurivirkistäytymisen pituus - kannattaa pitää mielessä, kun sopiva kulttuurinnälkä iskee! Alli Jukolan tarinan jälkeen lähtee teatterista mietteissään, mutta energiaa saaneena.
Kiitokset mahtavasta illasta Kansallisteatterille, Tammelle, WSOY:lle ja Johnny Knigalle
Bloggariklubi on huippujuttu.
Bloggariklubista ja Alli Jukolan tarinasta on kirjoitettu myös jo ainakin Kirsin Kirjanurkassa ja Lukupino-blogissa ja Kujerruksia-blogissa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti