Kissat varjoisilta kujilta

Meidän Asterix muutama vuosi sitten

Kissat ovat ihania. Ne ovat pehmeitä ja suloisia. Ne ovat viisaita ja juonikkaita. Niitä ei oikeasti voi kesyttää, mutta ne oppivat vaikka mitä. Ne asuvat ihmisten luona vain koska siltä tuntuu, ei meidän halustamme. Silti ne myös antavat kiintymyksensä ja tuntevat meidän tunteemma, lohduttavat tarvittaessa.

Kyllä, minä olen kissaihminen (vaikka pidän toki koiristakin). Kotonani asui vähintään yksi kissa yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Talo tuntuu edelleen tyhjältä, vaikka rakkaan lemmikin poismenosta on kohta jo vuosi.

Minä siis mielelläni ja vähän haikeana katselen kissavideoita, kun vastaan osuu. Enkä tietenkään voinut olla tarttumatta Osuuskumman kokoelmaan kissatarinoita. Shimo Suntilan ja Christine Thorelin toimittama valikoima enemmän tai vähemmän vinksahtaneita kissatarinoita olikin piristävää luettavaa kissanikävään (ja muutenkin).

"Katso syvälle silmiini - teet tahtoni mukaan..."

toim. Shimo Suntila ja Christine Thorel : Varjoisilta kujilta
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Kuten yleensäkin, Osuuskumman kokoelmat ovat täynnään erilaisia näkökulmia ja asetelmia. Asioita katsotaan niin kissan kuin ihmisten silmin, eikä kumpikaan aina ole kovin imartelevassa valossa. Eniten taisin pitää tarinasta, jossa kissan henki jää asuttamaan kesähuvilaa perheen lähdettyä pois. (Artemis Kelosaari: Kissa, joka jäi)  Se oli jotenkin kovasti herttainen ja lohdullinen, olematta kuitenkaan yli-imelä.

Etsiviä ja noitia ja pahoilaisen kissoja sisältävä kertomus toi hauskasti mielleyhtymiä perinteisiin Kyöpelinvuoren tarinoihin. (Anu ja Eero Korpinen: Neiti Madiganin lemmikki) Se osui ajoituksellisestikin sopivasti, kun viime aikoina olen taas Kansallisteatteriin tulleen Mestari ja Margarita näytelmän myötä muistellut aihepiirin kuvioita. Odotan teatteri-iltaa kovasti.

Kissat tuntuvat sopivan etsivänrooliin muutenkin vallan mainiosti (Anni Nupponen: Valkoisen kissan kuolema) ja yleensäkin kissat ovat tarinoissa vahvoja ja pystyviä, varsinaisia sankareita (Jussi Katajala: Rottakuningas) tai sitten tosi pahiksia (Tarja Sipiläinen: Peto).

Kaikki tarinat olivat viihdyttävää luettavaa, vaikka tuossa mainitsinkin vain osan. Tuntuu siltä, että myös Osuuskumman kirjoittajat kunnioittavat tavallani kissan itsenäisyyttä ja kehräämisen voimaa. Kautta aikojen palvottu tai vihattu rakas lemmikki sopii (tietysti) ehdottoman hyvin kumman kiemuraisiin kertomuksin.