Voihan Murakami! - eli Vieterilintukronikka

 

Voihan Murakami! 

Minun suhtautumiseni Murakamiin on vuosien varrella vaihdellut rajattomasta fanittamisesta, lievään ärsyyntymiseen ja kaikkeen siltä väliltä. 1Q84 ja Suuri lammasseikkailu viehättivät minua suunnattomasti. Ensiksimainitun en olisi halunnut koskaan loppuvan ja lammasseikkailu riemastutti jotain maailman vinksahtamisesta varmaa osaa sisimmässäni. Kafka rannalla oli hyvä, samoin Värittömän miehen vaellusvuodet, mutta en saavuttanut niiden kohdalla samaa maagista riemua.  Miehiä ilman naisia -novellikokoelma lähinnä ärsytti. Ilmeisesi sen verran paljon, etten ole siitä edes kirjoittanut blogiin. Ihailemani kirjailija tipahti jalustalta ja osoittautui vähän kummalliseksi alentuvassa suhteessaan naisiin. Suhtautumisen voisin ehkä vielä sietää (vaikken olla samaa mieltä), mutta se tuli ilmi vähän sekavissa ja suoraan sanottuna keskeneräisiltä tai peräti huonoilta tuntuvissa novelleissa.  

Nyt sitten luin Vieterilintukronikan. Siitä on jo hetki aikaa, mutta piti vähän sulatella. Tunnistan tässä kirjassa taas Murakamin taituruuden yhdistellä omituisia sattumia toisiinsa ja kiemurrella tarinan kanssa mitä kummallisimpiin solmuihin, mutta tällä kertaa tuskailin matkan varrella. 

Lukumaratonin aikana Vieterilintukronikkaa lukiessani olin melkoisen jo melkoisen eksyksissä: 

"Toki kellokin on jo melko paljon, mutta väsymys painaa myös aivoja. Ne ovat Murakamin kiemuraista ja outoa tarinaa lukiessa koko ajan vähällä nyrjähtää paikoiltaan. Tunne on samalla kertaa mielenkiintoinen ja rasittava, tykkäämisen ja ärsytyksen välissä. Vieterilintukronikkaa lukiessa miettii, että vedetään nenästä. Kirjailija on vain listannut peräjälkeen kaikenlaista kummallista. Jotenkin oudolla tavalla minulle myös tulee mieleen David Mitchell ja hänen kirjoistaan erityisesti romaani Luukellot. Silti minulle ei Luukelloista tullut mieleen 1Q84, vaikka siinäkin kuljetaan maailmoja erottavien sumujen läpi. 

Vieterilintukronikka on häiritsevä, mutta taidan kutenkin kallistua tykkäämisen puolelle. Tykkään tuosta pienestä eksyksissä olon tunnusta, jonka Murakami niin taitavasti ujuttaa lukijansa mieleen. Hänen kirjoistaan ei tule samanlaista muodon tuntua kuin Mitchellillä. Murakamin tarinat toimivat jotenkin hienovaraisemmin, tarjoavat kiemurtelevaa ja välillä sammaleisiin katoavaa polkua, jonka mutkat välillä huomaa vasta kauempana. "

Noin siis tuumin melko alkuvaiheessa. Vähän pidemmälle päästyäni tuntemukseni muuttuivat lievästi kriittisemmiksi ja pääsemme samaan tunnelmaan kuin aiemmin mainitun novellikokoelman osalta. 

 "Luin Murakamin Vieterilintukronikkaa eteenpäin. Jotenkin kirjasta jää häiritsevä olo. Aamulla viideltä herätessäni mietin sen johtuvan miespolarisoituneesta rakenteesta. On kaksi päätappia kuin sukkulassa, päähenkilö ja päähenkilön vaimon veli, ja sitten on naisia lepattamassa niiden välillä kuin yöperhoset kahden lampun kajossa. Sellainen olo tuli kirjan ensimmäisestä puoliskosta. Oletan häiritsevyyden syntyneen jotenkin japanilaiseksi mieltämäni seksuaalissävytteisen maskuliinisuuden läsnäolosta juuri tuossa asetelmassa. Eikä tarinankulku kuitenkaan ole mitenkään päähenkilön hallinnassa, eikä ehkä toisenkaan tapin. 

No, Murakami on taitava ja niinpä tuostakin selvittiin. Sävy jäi mieleen, mutta kuitenkin päällimmäiseksi nousee lukukokemus. 

Aamun aikana etenin kirjassa vähän pidemmälle ja tuo kuvaamani rakenne keveni ja hajosi. Tuntuu, että tarina etenee suoremmin eteenpäin, vaikka paradoksaalisesti tapahtumia on vähemmän ja ymmärryksen tasoni putoaa lähelle olematonta. Silti haluan lukea kirjan loppuun ja toivon, että se päättyy jonkunlaiseen lopputulokseen. Takeita kirkastumisesta ei ole ja se kai tässä osittain viehättääkin. 

Täytyy myöntää, että tipahdin lopullisesti jossain kohtaa ennen kirjan loppua. Tiedän toki mitä tarinassa tapahtui, mutta en oikein saa kokonaisuutta hahmottumaan mielessäni. 

Ehkä Murakamin kirjoissa alkaakin jo olla kyse enemmän lukukokemuksesta ja lukijan tuntemuksista, kuin itse tarinasta. Tällä kertaa ainakin Toru Okadan kissan katoamisesta alkanut ja kaivon pohjan kautta takaisin "normaaliin" elämään kulkenut juoni jäi aivan kokonaan ihmettelyjeni varjoon. En ole vielä aivan saanut kiinni siitä, onko kyse kirjailijan taitavuudesta vai taitamattomuudesta, vaiko kenties lukijan vajavaisesta kyvystä ymmärtää... 

REC - hämmentävä, häiritsevä, mielenkiintoinen, koukuttava - sanoinko jo hämmentävä ?

On kolme poikaa, tai ainakin kaksi ja sitten on heijastus. On tyttö ja sitten ei ole, mutta jälki jää. Ovat huoneet ja niiden valokuvat. On kaupunki ja kaupungissa vuori. 

Marisha Rasi-Koskisen REC on pelottavan tarkkanäköinen kuvaus, mutta mistä kuvassa on kyse? En ole edelleenkään ihan varma. 

Valokuvat ja visuaalisuus nousevat keskiöön. Meidän maailmamme on kuvien maailma, mutta voiko edes valokuviin luottaa. Kertovatko ne, mitä oikeasti tapahtui, vai kuvaajan tietoisesti tai tahtomattaan rajaaman tarinan ? Onko kyseessä tarina vai sarja irrallisia hetkiä ja tulkintoja?

Myös ihmiset rajautuvat. Meistä näkyy ulospäin vain se osa, jonka haluamme kertoa - tai sitten se osa, jota emme osaa piilottaa. Loput meistä jää peilikuvan taakse, tai kävelee kaksoisolentoinamme toisissa maailmoissa. 

Onko ihmisillä lopulta edes merkitystä? Maailmassa kaikki liikkuu. Eniten aika. Vaikka vuori pysyisi räjähtäessäänkin paikoillaan, se muuttaa muotonsa. Kaikki on kiinni perspektiivistä. Vuorelta katsoessa ei vuorta näe, ellei heijastuksessa. 

Marisha Rasi-Koskinen : REC

Oma ostos Elisa Kirjasta 

Luin kirjaa isommissa paloissa. Lucin, Colen ja Nicin tarina koukutti, kuulosti tavanomaiselta teiniangstin maailmalta. Sitten se muuttui heijastusten ja kuvien ketjuksi, jossa todellisuus katosi kerroksiin. Juoni kaarteli ja kiemurteli, keräsi kysymyksiä. Kaupunki ilmaantuu tarinaan kuin varkain. Samalla näkökulma vaihtuu. Vastauksia ja linkityksiä listataan välähdyksenomaisten tarinoiden myötä, mutta kadotetaan kysyjät. Katoaa myös se, mihin vastauksia edes etsittiin. Lopulta on vain sarja kuvia ja kosketuksia. 

En yhtään ihmettele kirjan saanutta innostunutta vastaanottoa. Rasi-Koskisella on taito kirjoittaa kerroksittain tarinaa, jota lukiessa kokee jatkuvasti olevansa jonkin suuremman ymmärryksen äärellä, melkein perillä. Sitten lopussa jää kuitenkin vähän hämmentyneenä miettimään, ymmärsikö sittenkään yhtään mitään ? Tai ymmärsikö erityisesti sitä, mitä kirjailija on tarkoittanut. Kertomuksen kudoksista kun voi itselleen luoda vastaukset useammanlaisiin kysymyksiin. Kaikki riippuu näkökulmasta, tai siitä, miten lukija oman katseensa rajaa. 

Eikä RECiä lukiessa kuitenkaan koskaan kokonaan eksy. Aina löytyy jokin tuttu ihminen, paikka, linkitys, jolla löytää takaisin punaiselle langalle. On taitolaji hämmentää lukija ja sitten kuitenkin antaa hänelle tunne kärryillä pysymisestä - oli kyseessä sitten illuusio tai seuraavassa luvussa säröille isketty peilikuva tai savuna ilmaan haihtuva haamu.

On ihanaa joutua tuolla tavalla pyöritetyksi. Aivosolut lähtevät pikkuhiljaa liikkeelle ja törmäilevät toisiinsa. Lievästi epämukava olo virkistää. Sitä melkein kuulee verensä kohinan, elää pikkuisen enemmän. Sellaista kirjallisuus parhaimmillaan on ja REC on oikeasti hienoa kirjallisuutta. Tämän voisi joskus vaikka lukea uudelleen. 

Lähikaupan nainen

Kaikki me kohtaamme odotuksia ympäristöltämme. Meidän odotetaan opiskelevan, käyvän töissä, perustavan perheen ja yleensäkin pitävän huolta itsestämme ja perheestämme. Vaikka erilaisten elämänvalintojen hyväksyminen onkin edistynyt viime vuosina, on edelleen tiettyjä malleja, joista poikkeaminen aiheuttaa vähintäänkin kulmakarvojen kohotuksia. 

Meidän myös oletetaan olevan tietynlaisia, käyttäytyvän tietyllä tavalla. Jotenkin tuntuu unohtuneen, että ihmisiä on monenlaisia ja kaikilla meillä on oikeus löytää paikkamme omille taipumuksillemme soveltuen. Minusta tämä näkyy jo siinä, miten lapsia "diagnosoidaan" jos minkälaisten leimojen alle. Omieni kohdalla olen koulussa (kovaäänisesti) muistuttanut diagnoosin olevan usein väärä sana. Kyse ei ole sairaudesta, josta lasta pitää parantaa, vaan ihmistyypistä. Diagnoosin antamisen tarkoitus ei ole asettaa tavoitteita lapsen muuttumiselle, vaan lisätä ymmärrystä ja ohjata myös opettajia löytämään oikeanlaisia työkaluja erilaisten lasten kanssa toimimiseen. 

Toki vaikeusasteita on monia, enkä yhtään vähättele esim. lääkkeiden suomaa apua, kun niitä käytetään oikeissa tilanteissa. Kyseenalaistan vain sen, että kaikki erilaisuus pitäisi "parantaa" normeihin sopivaksi. Jokaisella meistä on vahvuuksia ja heikkouksia. ei pidä keskittyä pelkästään heikkouksiin vaan korostetaan myös niitä lahjoja ja kykyjä. 

Tulipa pitkä johdanto kirjaan, jossa päähenkilö ei istu japanilaisen yhteiskunnan malliin nuoren naisen olemiselle ja toiminnalle. 

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen 

E-kirja Nextorysta 

Keiko ei halua tehdä uraa, eikä hän halua naimisiin. Osa-aikainen työ lähikaupan myyjänä on hänelle mieluisaa. Rauhallinen ja rutiineihin perustuva elämä tuottaa rauhaa ja Keiko on oikeastaan ihan tyytyväinen elämäänsä. Jostain kumman syystä ympäristö vain tuntuu olevan sitä mieltä, että hänen asiansa ovat ihan pielessä. Eihän aikuinen nainen voi tehdä tuollaista työtä ja vähintäänkin hänelle pitää löytää mies, vaikka sitten laiska ja Keikoa huonosti kohteleva. 

Onhan Keiko erikoinen. Asiantuntijan tarkastelussa hänelle varmasti laitettaisiin papereihin jonkinlainen diagnoosi. Auttaisiko se sitten ? En tiedä. Suomessa ehkä ympäristö helpottuisi saatua nimen ja leiman erilaiselle käytökselle. Japanaista en ole ihan varma. En tunne tapoja tarpeeksi, muttta minulla on mielessäni kuva yhteiskunnasta, jossa normeista poikkeamista ei katsota hyvällä.

Kirja on kirjoitettu Keikon itsensä näkökulmasta. On melkein hellyyttävää, miten hän aistii vaatimukset ja oman sopeutumattomuutensa. Hän on valmis menemään pitkälle ja ottamaan kantaaksen harmeja suodakseen perheelleen ja ystävilleen "rauhan". Lukijana vähän harmittaa. Miksei hän saisi tehdä työtä, jossa viihtyy? Ketä Keiko häiritsee elämällä eri tavalla? Siis sen lisäksi, että odotamme kaikkien sopivan muottiin. 

En tietenkään voi tietää, miten hyvin kirjailija on tavoittanut Keikon ajatusmaailman, mutta se ainakin tuntuu elävältä ja aidolta. Noin voisin kuvitella oman erilaisuutensa ja ympäristön odotusten välisen ristiriidan aistivan henkilön ajattelevan ja käyttäytyvän. 

Mielenkiintoinen kirja, eikä vähiten siksi, että se saa myös pohtimaan omia ajatuksia ja normeja. Miten minä reagoin tavatessani henkilön, joka ei halua toimia, kuten minä? Osaanko antaa tilaa erilaisille tavoille elää ja toimia? 

Lähikaupan nainen on myös sujuvasti kirjoitettu ja tarpeeksi kompakti nopeaan lukemiseen. Voi olla, että pidempi aika Keikon ajatusmaailmassa olisikin voinut käydä raskaaksi. Kirjaa on kuvattu hauskaksi. Minun on hieman vaikea nähdä, mille kirjassa nauraisin. Keiko elää niin kuin elää ja hänen ympäristöllään on sellaiset odotukset kuin on. Ristiriita aiheuttaa toki hupaisiakin sattumia, mutta minua ne eivät erityisesti naurata. Tilanteissa on komiikkaa, mutta niiden taustadynamiikka saa ennemminkin mietteliääksiä kuin huvittumaan. Keiko ei ole surullinen klovni roolissaan, hän elää tosissaan. 

Kesäkirja ja toinenkin

Olen löytänyt Tove Janssonin vasta aikuisiällä. Ensin luin muumeja, nyt olen innostunut lukemaan muitakin hänen kirjoittamiaan kirjallisuudenlajeja. Bulevardi oli mielenkiintoinen novellikokoelma, mutta siitä kirjoitin jo aikaisemmin. Nyt luin (kuuntelin) Janssonin klassikon ja kesäkirjojen kesäkirjan. 

Tove Jansson: Kesäkirja 

Nextory 

Lukijana: Linda Liukas 

Minun piti tämä julkaista on kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen heinäkuun lopussa, mutta elämä...  Nyt huomasin, että Tove Jansson on saanut oman liputuspäivän eli 9.8. (samalla liputetaan suomalaisen taiteen kunniaksi). Päivä on tänään. Lienee siis pakko ruveta hommiin.

Kesäkirjasta on jotenkin vaikea kirjoittaa, sen ennemminkin kokee kuin lukee. Isoäidin ja pienen tytön kesä(t) saaressa ovat täynnä tunnelmaa.  Jännän kiehtova tarina kesästä saarella, sukupolvien välisestä yhteydestä, lapsuudesta ja vanhuudesta. Samalla siinä on jotain pientä häiritsevää. Idyllin pinta on siloinen, mutta alla kiemurtelevat mustat juovat. Niistä ei tiedä, mitä ne ovat, mutta missään tapauksessa ei elämä ole pelkkää makeaa. 

Parhaiten minulle taisi jäädä kirjasta mieleen myrskykohtaus. Todennäköisesti sen vuoksi, että kirjan sisältö linkittyi ympäristööni miltei huvittavasti. Kesäaurinko oli kävelymatkani aikana peittynyt tummapuhuviin pilviin. Ne lupasivat sadetta ja ukkosta. Samalla sofia, isoäiti ja isä pitelevät myrskyä saaren pienessä luotsimökissä. Minä hyppäsin osaksi matkaa paikalle osuneeseen busiin ja ehdin kotiin ennen ensimmäisiä pisaroita. Kirjassa oleillaan kalastusmökissä myrskyä paossa. 

Minä kuuntelin Kesäkirjan äänikirjana, jonka lukijana oli Linda Liukas. Kesti hetken totutella. Minun mielessäni jostain kumma syystä kertojana pitäisi olla vanhempi nainen, aivan kuin sitä lukisi isoäiti. En tiedä, mistä moinen tunne tulee sillä kirjassa ei missään kohtaa sanota kertojaksi sen paremmin isoäitiä kuin Sofiaakaan. Olo vain kumpuaa jostain.  Sinänsä Liukas on ihan ok lukija, ei siinä mitään. 

En yhtään ihmettele, että Kesäkirja on niin monelle rakas. Se on taidokkaasti kirjoitettu ja tunnelma käsin kosketeltavaa. Sitä vähän mietin, että minulle kirja ei ehkä esittäydy ihan niin idyllisenä, kuin olen ollut muutamista kuvauksista ymmärtävinäni. Siinä on Janssonille ominaista kylmää ja tummapuhuvaa pohjavirtausta, joka myös muumeissa minua toisaalta viehättää, mutta joka taisi omia poikiani vähän pelottaakin. Pyöreät ja hilpeät piirrosmuumit kun ovat minusta aika kaukana kirjojen kuvaamista hahmoista. 

Toinen Janssonilta tänä kesänä lukemani kirja kertoo saaren muutoksesta kesäpaikaksi, siellä elämisestä ja siitä luopumisesta. 

Tove Jansson, Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari

Nextorysta

Lukijana: Anna Saksman

Tässä kirjassa Tove Jansson kuvailee rakasta kesäpaikkaansa sekä siihen liittyviä ihmisiä. Esiin tulee hieman kokemattomien kaupunkilaisleidien oppiminen saarielämään sekä tapahtumia vuosien varrelta. 

Kuten kesäkirjassa, tarinassa ei ole varsinaista juonta vaan kirja muodostuu tapahtumista, anekdooteista, päiväkirjamerkinnöistä. Se saa haluamaan itsekin saarelle. Tosin minä kävisin mielelläni kylässä, saarella asujaksi minusta ei taitaisi olla. 

Nautin kovasti kirjasta, vaikka se olikin hiema hajanainen. Osa päiväkirjamerkinnöistä kuuluu saarelle mökkiä rakentaneelle hieman rantarosvomaiselle miehelle, josta tulee saarelaisille jonkinlainen oppi-isä ja tukija. Kuvatut toimet ovat tietysti ajalle ja paikalle ominaisia. Nyt ne tuntuvat melkein eksoottisilta. 

Sekä Kesäkirja että Haru, eräs saari kuuluvat laiturilukemiston aatelistoon.  Kannattaa ehdottomasti lukea Tove Janssonia myös muumeja pidemmälle. Sieltä löytyy muumien tunnelma, mutta toisenlaiset tarinat. 

Elokuussa aukeaa myös Kansallismuseon Muumit 75 -näyttely. Sinne pitää myös ehtiä. 

Dioraama - kaunista, mutta käsittämätöntä

Toisinaan kielen kauneus riittää. 

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama

Ystävältä luettavaksi saatu 

Dioraaman lukemisesta on minulla jo jonkin aikaa. Piti kirjoittaa siitä ihan tuoreeltaan, mutta en oikein tiennyt, mitä sanoisin. Pidin kirjasta, mutten väitä ymmärtäneeni sitä tai edes tajunneeni tarinan kaikkia kiemuroita. Puhumattakaan siitä, että olisin jotenkin syvällisemmin pystynyt tulkitsemaan kirjan sanottavaa, jos sellaista sillä on. 

Sitten päätin, että minun kokemukseni kirjasta perustuu hyvin pitkälle sen kieleen, sekä yhteen tapahtumapaikkaan eli hotelliin, jossa vietin hääyöni. Kenties siksi rakkaustarina kietoutuu niin jännästi omiin kokemuksiini. Minäkin tiedän sen hotellin, vastaanoton papukaijan ja seinien köynnökset. Oma tarinani tosin on toisenlainen. Kirjassa hotellissa alkoi jotain, meillä se on maamerkkinä matkan varrella. 

Kirja on täynnä kielikuvia, joita tekee mieli makustella. Olen tyytyväinen, että tulin lukeneeksi kirjan painettuna versiona. Varsinkin äänikirjassa olisi todennäköisesti mennyt paljon ohi. 

"Mutta minun aikani oli hidastunut niin hitaaksi ettei liikettä enää erottanut. Tai ehkä olin itsejänmettynyt, vain osa minusta liikkui ja se osa astui ulkopuolelle, katsoi kaikkea pienen matkan päästä. Hymy, laajenneet pupillit, käsi hakeutuu hiuksiin, ryhti suoristuu, pää taipuu sivulle, puna nousee poskille. Fysiologisia reaktioita, joita merkitsin ylös. Mutta suurinta muutosta ei pystynyt näkemään, sille ei ollut sanoja eikä matemaattisia merkintöjä."

Dioraama on rakkaustarina. Tavataan, koetaan intohimo, erotaan, tavataan uudelleen ja... niin mitä ? Kieli on kaunis, mutta kertomus ennemminkin rujo. Mitä tapahtuu, kun rakkaus ei riitä tai siihen ei usko tarpeeksi, vaikka haluaisi, vaikka pitäisi, vaikka joskus kaduttaa, ehkä... 

Aika on romaanissa toistensa lomiin asettuvien kierrosten spiraali. Välillä on vaikea pysyä ihan tarkkaan perässä. Tapahtumilla ei kuitenkaan ole oikeastaan väliä. Päällimmäisenä ja tärkeimpänä on tunne. 

"Olen karusellissa, vanhan ajan valtamerilaivassa. Olen tammitynnyriin suljettu huimapää, minut on heitetty Niagaran putouksiin, seinät kieppuvat ja kuulen putouksen kohinan korvissani. 

Turistien kauhunhuudot. 

Kaikki johtuu ahdistuksesta..."

Nostan kirjoista harvoin lainauksia. Yleensä se on merkki siitä, että olen jäänyt koukkuun kirjan kieleen tai sen tapa kuvata vetoaa minuun jollain syvemmällä tasolla. Dioraama tekee näin. Silti en edelleenkään tiedä, pidänkö kirjasta. En myöskään tiedä tarvitseeko minun pitää, ehkä kielen kauneus riittää. 

Ainakaan tämä ei minulle ole laiturikirja. Dioraama kuuluu lukea, silloin kun keli on outo ja vähän harmittaa. Syksyn kylmänkosteissa sumuissa, tai niin kuin minä, kevään tulon katkaisevien räntäsateiden aikaan, rakeiden ropistessa. Silloin on kirjan mielenmaisema tasatahdissa ulkoisten elementtien kanssa. 

Onnenkissa

Elämäkerta nuorena kuolleesta naisrunoilijasta ? Ei, vaan kertomus nuoresta opiskelijasta ja hänen tuntemastaan yhteydestä runoilijaan? Oli miten oli, pidin Onnenkissasta. Kuuntelin sen melkein putkeen loppuun lukumaratonin yhteydessä

Aino Vähäpesola: Onnenkissa
Nextorysta äänikirjana 
äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

"Onnenkissa on mielenkiintoinen sekoitus tarinaa runoilijasta sata vuotta sitten ja toisaalta opiskelijatytöstä 2000-luvun alkupuolella. Samalla kirja on katsaus naiseuteen, feminismiin, seksuaalisuuteen ja ihan vain ihmisen kykyyn tuntea itsensä. Onnenkissa on rosoinen, mutta hyvällä tavalla. Sitä pitää kuunnella tosissaan, jotta se avautuu ja pääsee pintaa syvemmälle - vähän niin kuin naisia yleensäkin."

Noin kirjoitin lukumaratonin yhteydessä, jolloin pidin kovasti kirjan kuuntelusta. Valitettavasti vain taisin ihan oikeasti kuunnella sen vähän liian nopeasti ja vähän liian väsyneenä. En oikein enää muista yksityiskohtia. Sen muistan, että pidin eniten alkupuoliskossa, mutta viimeisen kolmanneksen aikana tarina jotenkin uupui (eikä vain lukija). 

Jo lukemisen päättyessä ajattelin, että tämä pitää itse asiassa lukea uudelleen ihan kirjan muodossa. Vaikka jouhevasti kulkeva teksti on helppoa kuunneltavaa, luulen tarinanpätkien yhteyksien aukeavan paremmin luettuina, jolloin voi palata helpommin taaksepäin ja pysähdellä ajatuksiinsa. 

Viime aikoina on ilmestynyt useita kirjoja nuoren naisen kehityskaaresta miehisessä maailmassa. Samoin on julkaistu elämäkertoja tai elämäkerrallisia romaaneja viime vuosisadan taiteilijoista. Onnenkissa tasapainottelee jännästi noiden kahden eri genrealueen välissä ja hyödyntää molempia kerrontatapoja. Juuri tuosta johtuen kai kirja kuvaa lopulta naista yli aikojen enemmän kuin varsinaisia henkilöhahmojaan.

Pitää oikeasti lukea kirja uudelleen. Häiritsee tämä muistin hajanaisuus ja aukot ajatuksissa.

Runoilija

Pitkästä aikaa uppouduin samaan kirjaan useana päivänä peräkkäin. Eikä kyseessä ole edes jännittävä dekkari. En itse asiassa oikein tiedä, mihin kategoriaan Runoilija oikein pitäisi luokitella (vai pitääkö kaikkea aina edes luokitella?)

Heikki Kännö: Runoilija
Oma ostos Sammakon kirjakaupasta 


Runoilija vie mukanaan. Tekstin mukana soljuu, vaikka oma tietämykseni Nietzschen ja Rudolf Steinerin teeseistä on parhaimmillaankin pinnallista ja viittauksiin perustuvaa ja kumpikin päätyy kirjassa keskeiseen asemaan.. Aurelien Benn on nuori runoilija, joka ensimmäisen teoksensa menestyksen jälkeen on juuttunut viinitupien ja hännystelijöiden keskelle, kunnes velkojat pakottavat hänen pois kotikaupungistaan. Matkallaan Aurelien tapaa oudon susikasvoisen miehen, joka tuntuu ilmaantuvan aina suuren muutoksen aikaan. Neuvot ja käskyt, sopimus ja valinnat... onko omaa tahtoa lopulta ollenkaan?

Runoilija jatkaa matkaansa kaupungista ja naisesta toiseen, etsien... niin mitä ? Oivallusta, rakkautta, taidetta, lopullista totuutta ? Ainakin hän joutuu viimein etsimään myös kadonneita muistojaan, joita ilman ei voi kirjoittaa. 

Jotenkin kirjan tunnelma vie minut nuoruuteen. Palaan mielessäni lukiolaisina kovasti vakavien, kirjallisuudesta ja filosofiasta puhuvien nuorten luokkatoverieni joukkoon. Poikkeuksetta kyseessä olivat nuoret miehet, jotka tiesivät silloin elämästä kaiken ennen kuin olivat kokeneet yhtään mitään. Samalla tavalla kirjan filosofit ja taiteilijat kuvittelevat löytäneensä totuuden, vaikka oikeasti he vain puhuvat omia kuvitelmiaan.

Taisin jo silloin aikoinaan suhtautua väittelijöihin hieman äidillisesti hymyillen, vaikka toisinaan toki osallistuin keskusteluun itsekin. Mietin välillä Runoilijaa lukiessani, miksi se tuntui niin helpolta lukea. Usein väsyn nopeasti"älykkäisiin" teoksiin. Luulen, että tässä sekoitettiin niin monia elementtejä sujuvasti etenevään formaattiin, että mielenkiinto säilyi. Juoni soljui ja lukija voi valita seuraako Aurelienin seikkailua vai sukeltaako syvemmälle vertauskuviin ja teemoihin. Ehkä lukemista helpottaa myös se, että jotenkin kummasti tarina on kirjoitettu kieli poskella. Karmeita tapahtumia, tuhoutuvia ihmisiä ja samalla lukija miettiin, miten pitkälle pila mahtaa mennä.

Lukiessa Runoilijaa ajatusten laitamilla virnistää musta kissa, vaikka Aurelienin kintereillä vaeltaa samanvärinen koira. Kirjassa väreilee sävyltään Bulgakovin mestariteoksen vivahteita, vaikka Goethen Faust toistuu keskiössä.... Varsinkin loppukohtaus vahvistaa tuttuuden tunnetta ja onhan mukana Margarita. Tosin tässä tulee ilmi myös lukijan kokemuksen merkitys. En ole lukenut Goethea ja Faustin tuntemukseni on parhaimmillaankin pinnallista, mutta Saatana saapuu Moskovaan on mielessä niin kirjana kuin Kansallisteatterin siihen pohjautuvana näytelmänä.

Ihmisen vapaus valita paholaisen houkutusten edessä ja velvollisuus kantaa sitten valintojensa seuraukset on kai toistunut kirjallisuudessa uudelleen ja uudelleen. Samoin palaa kysymys taiteen arvosta ja sen edestä tehtävien uhrausten välttämättömyydesta.  Runoilija ei anna kysymyksiin suoraa vastausta sen paremmin kuin edeltäjänsäkään, mutta matka on mielenkiintoinen.

Kissavieras

Minä rakastan kissoja ja meillä asui kuvassa näkyvä Asterix yli 20v. Se oli rakas perheenjäsen koko tuon ajan, niin meille vanhemmille kuin sitten myöhemmin lapsillekin. Pystyn siis samaistumaan siihen, miten Takashi Hiraiden kirjassa pariskunta ihastuu heidän luonaan vierailevaan naapurin kissaan ja tottuu sen läsnäoloon.

Vielä pitkään sen jälkeen kun Asterixista aika jätti, kuulin yksin kotona ollessani sen tassutuksen ja odotin näkeväni kissanpään kurkistavan kulman takaa. Nytkin kaipaan kissaa seurakseni, mutta ei taida ajankohta olla sopiva uudelle perheenjäsenelle. Ehkä sitten myöhemmin.


Takashi Hiraide: Kissavieras 
Oma ostos Elisa Kirjasta

Takashi Hiraiden kirjassa siis on pariskunta, jonka naapurin suloinen valkoinen kissa rupeaa vierailemaan heidän luonaan. Kuten kissoilla on tapana, se laajentaa reviiriään ja valloittaa myös uuden alueensa asukkaiden sydämet. Lopulta sillä on oma nukkumapaikkansa, omat rutiininsa ja tapansa "toisessa kodissaan".

Kissavieras ei kuitenkaan taida olla varsinaisesti kertomus kissasta. Haikeassa tarinassa on pääosassa muutos ja luopuminen, vaikka kuinka rakkaasta asiasta. Ison talon iäkäs omistajapariskunta joutuu muuttamaan kodistaan, ympäröivä asuinalue muuttuu ja kissan isäntäparikin joutuu luopumaan rakkaista asioista. 

Kaikesta huolimatta kirjan ilmapiiri on toiveikas. Rakasta ja kadotettua saa surren muistella, mutta samalla pitää katsoa eteenpäin ja avata silmänsä ja sydämensä uudelle arvokkaalle ja rakkaaksi tulevalle.

Japanilaiseen tapaan kerronta ei ole suoraa, vaan lukija saa (joutuu?) tekemään omat tulkintansa niin pinnan alla kulkevista virtauksista kuin tarinan tapahtumistakin. Tunnelma on surumielinen, mutta kauniilla tavalla.

Kaikkiaan Kissavieras on eleettömästi kirjoitettu, kaunis pieni kirja. Sellainen, jonka lukeminen rauhoittaa.

Westend - kirja lamasta

Asumme ihan Westendin reunalla, sen ulkopuolella. Vaikka olen tullut pääkaupunkiseudulle Turusta, olen jotenkin aina tiedostanut kyseisen asuinalueen "hienouden" ja rahakkaan olemuksen. Tosin nyt sen läpi päivittäin ajaessani, olen myös todennut, että myös Westendin sisällä on eroja. Osa taloista on rakennettu niin tiheään ja ilman minkäänlaista kaavasuunnittelua, että lopputuloksena on jonkinlainen tyylitön sekamelska. Sille kulmalle ei edes tee mieli muuttaa.

Westend kirjan nimenä luo jonkinlaisia odotuksia sisällöstä. Siinä todennäköisesti puhutaan rahasta, tai rahan toteuttamista unelmista, tai rahan puutteen aiheuttamasta unelmien särkymisestä... Kaikki nuo osuvat oikeaan, mutta on kirjassa  muutakin. Westend on kuvaus 90-luvun laman vaikutuksista yhden perheen elämään, perheen tyttären näkökulmasta.

Suvi Vaarla: Westend 
Bloggariklubilla kustantajalta 

Elinan isällä on rakennusfirma ja 80-luvulla menee lujaa. Yritys kasvaa, rahaa tulee säkeittäin, muutetaan hienoon taloon Westendiin. Sitten tulee lama ja kaikki romahtaa.

Romaanissa mennään nykyajassa ja menneisyydessä lomittain, mutta perheen historia rakentuu kuitenkin järjestyksessä. Tarina tuntuu tutulta, mutta jotenkin etäisellä tavalla. Itselleni kirjan kuvaama maailma on vieras, jotain sellaista, mitä ehkä katselin joidenkin koulukavereiden kohdalla, vähän kauempaa, ulkopuolisena.

Keskiluokkainen yrittäjäperhe menestyy, koettaa sopeutua rikastuneiden maailmaan ja juuri, kun se tuntuu jotenkin onnistuvan, katoaa pohja alta. Kiinnostavan kirjasta tekee tyttären näkökulma. Se miten lapsen tarkkanäköisyys tunnistaa vierauden tunteen uusissa ympyröissä, vaikka vanhempien käytös kertoo saavutettujen asioiden tärkeydestä. Romahduksen jälkeen kaiken muuttumisessa pahinta ei olekaan rahan vähyys, tavaroiden puute tai huoneen pienuus. Suurin tuska tulee ihmisistä ja heidän reaktiostaan muutokseen niin perheen sisällä kuin ulkopuolella.

Westend on sujuvasti kirjoitettu ja luettu. Aihe on tärkeä, mutta kaipaisi vielä ehkä lisäkulmaa. Tämä jäi vielä jotenkin ylätasolle.

Lama kosketti hyvin monia, vaikkakaan ei ehkä aina ihan näin dramaattisesti ja useimmiten ilman alkupuolella kuvattua nousua. Toiset tipahtivat matalammalta, eikä se tehnyt yhtään vähemmän kipeää. Minua itseäni lama ei jostain kumman syystä varsinaisesti koskettanut. Siitä puhuttiin kaikkialla, mutta jotenkin luovin sen ohi omassa kuplassani. Opiskelin, sain kesätöitä ja muutenkin elämä eteni. Vanhempanikaan eivät joutuneet pahimpaan kurimukseen. Meillä oli tuuria. Kyseessä on kuitenkin todella monen suomalaisen elämään vaikuttanut taloudellinen notkahdus, josta nykyään puhutaan yllättävän vähän. Hyvä, että Westend on kirjoitettu. Tosin tämän kirjan tarina taitaa olla suurimmalle osalla laman kokeneista vieras. Aika harva kuitenkin noin ylenpalttisesti menestyi edes 80-luvun hulluina vuosina.

Ehkä seuraavaksi joku kirjoittaisi kertomuksen laman vaikutuksista myös Westendin taikapiirin ulkopuolella - vai palataanko silloin liian lähelle Suomessa jo aiemmilta aikakausilta niin tuttua kurjuuden kuvausta ? Ehkä se ei herättelisikään lukijaa niin paljon kuin menestyksen katoaminen ?

Sexdeathbabies

Voi Luoja, mikä keli. Kylmää vettä valuu taivaan täydeltä niskaan - tai valuisi, jos menisi ulos, mutta tänään olen napannut työkoneeni kainaloon sohvannurkkaan ja viettänyt etäpäivää kuunnellen tuoksukynttilän rätinää. Se on sellainen tarkoituksella ääntä pitävä, oikein patentoidulla metodilla tehty. Tuoksuu kurpitsamuffinsseille.

Heti työpäivän päätyttyä laitoin taas kuulokkeet korviin ja palasin Agatha Christien pariin. Christiet äänikirjoina ovat ihan parasta rentoutusmateriaalia, mutta välillä on tietysti kiva lukea jotain vähän haastavampaakin. Olen tosin tullut siihen lopputulokseen, etten ole tarpeeksi intellektuelli analysoimaan modernia, vanhaa muotokieltä rikkovaa kirjallisuutta, mutta sehän ei tietysti estä yrittämästä. Joskus huomaan ilahtuvani ja löytäväni jotain älyllisesti piristävää tai kauneudessaan kiehtovaa. Välillä sitä tuntee olonsa vaan vähän tyhmäksi.

Maija Muinonen: Sexdeathbabies
Kustantajalta messutilaisuudessa

Maija Muinosen kirja on saanut melko paljon  huomiota ja palkintojakin (esim. Toisinkoinen 2019). Kirjassa käytetään visuaalisia keinoja tekstin sisällöllisten  ja rakenteellisten ratkaisujen lisäksi, jolloin lukukokemuksen takaamiseksi lienee tärkeää lukea kirja nimenomaan painettuna. Siksin sen valitsinkin Teoksen Kirjamessujen bloggaritapaamisesta. 

Teksti on sinistä, eikä se näytä joka sivulla samanlaiselta. Kirja kertoo tarinaa kahden naisen suulla. Naiset odottavat kolmannen kuolemaa ja väliin pääsee ääneen myös kuolleiden kuoro. Minulla tuo herätti jonkinlaisia mielleyhtymiä vanhoihin kreikkalaisiin, mutta enimmäkseen lötkömuta-vaikutteet tuntuivat vain tekevän tekstin vaikeaksi ymmärtää. (kirj.huom. "lötkömuta" on kirjailijan bloggaritapaamisessa lanseeraama termi kuvaamaan osaa teoksen tekstiratkaisuista)

Sexdeathbabies on mielenkiintoinen, siitä ei pääse mihinkään. Valitettavasti se minun kohdallani päätyy kuitenkin siihen kategoriaan, joka saa minut ehkä tuntemaan itseni pikkuisen tyhmäksi. En oikein ymmärrä kaikkea hienoutta, vaan välillä jään miettimään, miksi ihmeessä tuossa oli tuollainen kohta. Toki kerronnan hyppely kertojasta toiseen keskellä kappaletta ja ilman varoitusta on tyylikeinona tehokas. Se pitää lukijan vähän varpaiillaan ja tarjoaa välillä oivalluksia henkilöhahmojen eroista, suhteesta toisiinsa tai menneisyyteen. Ehkä minua hämmensikin eniten juuri tuo kuolleiden kuoro. Ratkaisu tuntui jotenkin vähän irrallislta, vaikka tietysti se synnytti kontrastia elävien pohdinnoille kuoleman äärellä. 

Naiset pohtivatkin monenlaista. Elämäänsä, kuolemaa, tulevaisuutta, lapsia, miehiä, seksiä, kauneutta... Tarina kehkiytyy auki, mutta levähtää samalla vähän hajalleen. Ehkä se on tarkoituskin, mutta minä vieraannuin. Kokonaisuus sirpaloitui minulle liian pieniksi palasiksi, eikä kuva kirkastunut edes ponnistellen.

Voi tietysti olla, että proosallinen proosan lukija, jolla on runojenkin kanssa vaikeuksia, ei myöskään oikein pääse mukaan kokeellisempaan kirjallisuuteen. Silti on virkistävää edes kokeilla. Kuolema on teemana ikuinen ja aina yhtä vaikea konkretisoida ja ymmärtää. Tarpeeksi "outo" kokonaisuus voi tuottaa hetkellisiä oivalluksia - sellaisia jotka tuntee, muttei saa muodostettua sanoiksi ennen niiden katoamista.

En siis varsinaisesti pitänyt kirjasta, tai päässyt siihen kunnolla sisälle, mutta olihan tuo kokemuksena mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä.

Kun en vaan lämpene

Minun moottorini on yskähdellyt koko alkusyksyn. Kuvittelin vain vetäväni henkeä lomien välissä sillä töissä oli hiljaisempaa kesäloman jälkeenkin ja viime viikolla olin taas lomalla. Olen tottunut saamaan aikaiseksi, pistämään toimeksi ja ruksimaan tehtäviä listalta reipasta tahtia. Nyt ei toimi, kone ei lämpene, ei edes loman numero kaksi jälkeen.

Ainoa, mihin minulta näköjään riittää iloisesti energiaa on rantaraitilla haahuilu ja mikäs siinä. Kauniit on maisemat ja sadekin tauonnut sopivin väliajoin.

Ei auta. Piti mennä lääkärille ja tällä kertaa työterveyslääkäri otti minut oikein vakavissaan ja nyt pitää suunnata verikokeisiin - jotain lienee vähän pielessä. Toivottavasti selvitään rautakuurilla tai jollain sellaisella.

Samalla tavalla yskähteli odotuksistani huolimatta myös Parkkiselta toisena lukemani kirja. Kun ei iske niin ei etene. Luin kuitenkin loppuun, vähän ristiriitaisin tunnelmin.

Leena Parkkinen : Sinun jälkeesi Max
Oma ostos kirjailijalta, makuloinnin alta napattuja 

Pidin kovasti ensimmäisenä Parkkiselta lukemastani Säädyllinen ainesosa -romaanista. Siispä odotukset olivat suuret myös tämän suhteen.

En tiedä johtuiko sitten odotuksista vai mistä, mutta en oikein millään päässyt mukaan siamilaisten kaksosten matkaan.  Max on toinen kaksosista ja tarinaa kertoo hänen toinen puoliskonsa. Matkustetaan kummajaisina sirkuksessa, kohdataan naisia ja miehiä, halveksuntaa ja rakkautta, hyväksikäyttöä ja... tavallaan rakkautta siinäkin.

Jotenkin tarina hajosi käsiini, enkä oikein vieläkään tiedä, oliko kyseessä juonellinen romaani vai sarja kohtauksia ja tunteita. Tavallaan kirja ehkä onkin kertomus siitä, miten ulkopuolisuuden tunne ja rakkauden etsiminen saattavat tarttumaan rippeisiin ja hyväksymään liian paljon, elämään vain hetkittäin.

Lukukokemukseeni vaikutti ehkä henkilöhahmojen groteskius, enkä nyt tarkoita siamilaisten kaksosten fyysistä tilaa. Jokainen henkilöhahmoista on jollain tavalla rikki. Taustalla voi olla lapsuuden kokemukset, mielen järkkyminen, elämätarina, fyysisten haasteiden aiheuttamat ongelmat - oli syynä mikä tahansa, jokin on kierossa. Joukosta löytyy ystävyyttä, rakkautta, hellyyttä, välittämistä eli toivoa, mutta silti vieraus säilyy. Sitä en tiedä, mitä kykenemättömyyteni löytää kauneutta tästä henkilögalleriasta kertoo itsestäni, mutta tällä kertaa en pystynyt näkemään pinnan alle.

Romaanin juoni on myös hajanainen, enkä aina pysynyt ihan kärryillä aikajärjestyksen suhteen. Kieli on kaunista ja selkeää, kuvaukset eläviä, mutta... tällä kertaa en vain yksinkertaisesti lämmennyt kirjalle, sen henkilöhahmoille tai tarinalle. Joskus näin käy.

Juhlat on juhlittu

Kiitos kuvasta sisko

No niin, juhlat on juhlittu, loma lopussa, syksy tullut ja Venetsialaiset-kirjakin ahmaistu siinä sivussa. Hassusti tuntuu kuin olisi jonkin muutoksen äärellä, vaikka huomenna on paluu normiarkeen ja töihin...

Ei tullut lotostakaan kuin muutama euro, vaikka Veikkaus lähetti oikein sähköpostia. Minä luulin, että uusi palvelu koskisi vain isoja voittoja, mutta toki tuotto oli suurempi kuin investointi (tällä kertaa...). Arvatkaa vaan, ehdinkö jo kuvitella isommankin muutoksen juuri töiden suhteen olevan edessä sähköpostin huomatessani..

Ripiltä pääsy on kai jonkinlainen siirtymäriitti nuorille, vaikka sen varsinaisen muutoksen huomaakin vain siitä, kun poika laittaa puvun päälle ja on yht'äkkiä melkein aikuisen näköinen. Melkein helpotuin, kun juhlan jälkeen verskat ja t-paita toivat sen tutun teinin takaisin. Tosin, ei kai naimalupa nykyään niin kauheasti paina eikä taida lähipiirissä olla vauvojakaan tulossa kummilapsiksi.

Pihalla seisoo juhlakatos sateessa. Ihan turha investointi se oli tällä kertaa - toki lamppuineen kaunis katsella. Mutta kun syksy päätti viilentyä juuri sopivasti perjantai-iltana, ei siellä lauantaina sitten auringosta huolimattakaan oikein viihtynyt oleilemassa. Olisi pitänyt vuokrata lämpölamput samassa, mutta ei tullut hellekelillä mieleen. Viime viikonloppuna olisi vielä tarjennut.

Mistähän se johtuu, että juhlien jälkeen on aina vähän kaihoisa mieli, vaikka saikin kakkua ja mummin lusikkaleipiä aamupalaksi. Kaipa juhlissa vaan on niin kivaa - tai ainakin meillä oli. Taina Latvalan Venetsialaiset-kirjan siskoksista en ole ihan varma...

kuva: Otava

Taina Latvala : Venetsialaiset 
HelMet Ellibs kirjastolaina

Kolme siskosta saapuu kesän päättäjäisiksi isältä peritylle mökille. Venetsialaisia vietetään kylällä ja pimenevässä illassa myös muistot nousevat pintaan ja vanhat arvet aukeavat. Hallitsevan isän vaikutus ei ole kadonnut mihinkään 15 vuotta kuoleman jälkeenkään ja salaisuuksia kerrotaan ja luodaan illan aikana.

Hallitseva isä häiritsi minua kirjassa suunnattomasti. Ymmärrän isän vaikutuksen lasten elämään, mutta jotenkin minun sisälläni nousi kapina. Ei yksi, oikeasti tosi huonosti käyttäytyvä ja läheisiään satuttava äijä saisi saada noin paljon vahinkoa aikaiseksi, vaikka miten olisi myös rakastava ja hellä.

Sinänsä tunnelma kirjassa ei kuitenkaan ole toivoton vaan huokuu myös rakkautta. Siskokset ovat toisiaan varten ja välittävät. Se kantaa pitkälle, vaikka he koskettavatkin toisiaan tangenteilla hipoen, matkallaan vastakkaisiin suuntiin. Erimielisyyksistä huolimatta pohjalla on syvä kiintymys.

Kirjan kaunis kieli luo hieman epätodellisen tunnelman. Tämä nimittäin on kaunis tarina, huolimatta sen henkilöhahmojen rikkonaisuudesta ja elämän satunnaisesta julmuudesta. Siskosten suhteet isään ja toisiinsa, äidin osa suojeltavana enemmän kuin suojelijana, isän juominen ja sen periytyminen (tavallaan), luovat kuin kaleidoskoopin kuvion, joka muuttuu näkökulmasta toiseen - ytimessään kuitenkin halu rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Pidin siis kirjasta kovasti. Se sopi mainiosti luettavaksi alkusyksyn sateisiin ja pimeneviin ilmoihin ja nautin kohtausten rytmityksestä. Takaumat lomittuivat Venetsialaisten iltaan luontevasti ja avasivat kunkin tarinaa ja sitä yhteistä. Toki hermostuin kuhunkin henkilöhahmoon vuorollaan sillä he ovat kaikki omien kokemustensa vankeja ja toistavat käyttäytymistään pääsemättä irti itsetuhoisistakin tavoista. Silti kokonaisuus on harmoninen, tumma ja jotenkin samettisen pehmeä kuin kesän viimeinen ilta konsanaan.

Hiekankantajat saaressa

Minä olen kotoisin Turusta. Sitä voisi kuvitella, että meri ja saaristo olisivat minulle tuttua maisemaa ja veneily luonnollinen tapa kulkea. Näin ei ole. Meri toki on tärkeä ja nytkin asun melkein rannalla, mutta sielultani olen maakrapu, juuriltani tiukkaan maan mullassa. Aallot rauhoittavat mielen, osuessaan rantakiviin...

Minä en osaisi edes kuvitella muuttavani saaristoon. Osaksi juuri tuon vedenpelkoni vuoksi, osaksi vierauden. Minun sukuni on viljellyt maata vuosisadasta toiseen (juuri kuulin, että joku tilanpitäjä oli tunnistettu 1600-luvulta) ja hajonnut sitten kaupunkeihin. Voisi olla vaikeaa kaupunkilaisplikan muuttaa maalle, saaresta puhumattakaan.

Silti huomaan viehättyväni kirjoista, joissa kuvataan juuri tuollaista elämänmuutosta. Kaupungista saareen, eristyksiin, luonnon keskelle ja armoille. Juuri sellainen tarina on Jarkko Volasen Hiekankantajat ja itse asiassa juuri tuo muutoksen ja saaressa elämisen kuvaus onkin kirjassa parasta.

Jarkko Volanen : Hiekankantajat 
Luettavaksi kustantajalta 

Aura ja Henri muuttavat kaupungista toteuttamaan unelmaansa talosta saaressa. Todellisuus osoittautuu vähän mielikuvia raadollisemmaksi, varsinkin töiden pitäessä Henrin kiinni kaupungissa, jolloin Aura jää taloon yksinään.

Saariston yhteisö on ulkopuolisille suljettu, mutta lähistöltä löytyy sentään muutama ystävä ja onhan pihalla suloisia kettuja. Sittten tunnelma muuttuu ja uhka saapuu idylliin.

Pidin tosiaan eniten saariston elämän ja päähenkilöiden elämänmuutoksen kuvauksesta. Haasteet ja ilot nousivat kirjassa elävinä esiin. Osittain tämä johtunee siitä, että itse tarina oli kaikkine aikahyppäyksineen ja viittauksiksi jäävine tapahtumineen hieman turhan sekava. Minä en ainakaan ihan pysynyt koko ajan kärryillä siitä, mitä oikein tapahtui. Liian suuri osa jäi lukijan tulkinnan varaan.

Siksi myös Aura ja Henri taisivat jäädä vähän etäisiksi ja luin kirjaa enemmänkin kuvauksena saaristosta (ja elämänmuutoksen haasteista) kuin varsinaisesti juonivetoisena romaanina, vaikka siitä jonkinverran löytyi jopa dekkarimaisia piirteitä.

Sinänsä luin kirjaa mielelläni, vaikka sen jälkeen olo olikin pikkuisen hämmentynyt. Tunnelma ja miljöökuvaus oli viehättävää ja koukuttavaa. Pelkästään sen takia kannattaa kirja jo lukea.

Omalla tavallaan outo My Sister, the Serial Killer

Se on kuulkaas loma nyt! Lukuaikaakin löytyi yhden lukumaratonin verran ja vielä päällekin, sillä heinäkuun luettujen saldo keikkuu jo luvussa 7, vaikka ollaan jo keritty Mikkeliinkin ja melomaan ja muutenkin touhuamaan kaikenlaista.

Kuukauden tähän saakka oudoimmasta luku-/kuuntelukokemukseksta taitaa vastata Oyinkan Braithwaiten romaani poikaystäviään puukottavaa siskoaan suojelevasta sairaanhoitajasta. Minulla  usein kirjat jäävät oleilemaa mielessäni yhdistettyinä paikkoihin, joissa niitä olen lukenut, tai ruokiin, joita lukiessani olen syönyt. Taitavat Onnibussin penkit jatkossa assosioitua punaiseen muutenkin kuin vain nahkapäällysteensä puolesta.

Oyinkan Braithwaite: My Sister, the Serial Killer 
HelMet Overdrive -laina 
Lukija: Adepero Oduyie

Loput kuuntelin lukumaratonin aikana. Kirjan jälkeen jäi vähän outo olo, sillä sitä kuunnellessa huomasi hymähtelevänsä ja melkein nauravansa asioille, jotka ihan oikeasti eivät ole kauhean huvittavia. Eikä sitten lopulta kuitenkaan naura, sillä poikaystäviään puukottavan Ayoolan välinpitämättömyys ja täydellinen itsekkyys on oikeastaan aika pelottavaa.

Myös Koreden täydellinen omistautuminen sisarelleen, joka kulminoituu tehokkaissa ruumiiden hävittämisoperaatioissa herättää kysymyksiä. Miten pitkälle sitä itse olisi valmis menemään sisarensa pelastamiseksi? Vaikka tietäisi sisaressa olevan jotain pahasti vinksallaan? Kirjan alkuperäinen nimi, Thicker than Water, kuvastaa päähenkilöiden dynamiikkaa varsin hyvin.

Toisaalta kirja saa pikkuisen suuttumaan miehille. Ihan oikeastiko he näkevät vain kauniin ulkokuoren, eivätkä edes välitä ottaa selvää sen takana oleilevasta naisesta? Ovat melkein ansainneet kohtalonsa, mokomat. Nigerialainen kulttuuri esittäytyy kirjassa niin vahvasti naista esineellistävänä ja alistavana, että siskosten "vastaisku" tuntuu melkein hyvältä.

Ayoola siis iskee veitsen poikaystäviensä selkään, kirjaimellisesti, ja soittaa sitten siskonsa hätiin siivoamaan jäljet. Sairaanhoitajana Korede on tehokas ja taitaa puhdistamisen kikat. Tilanne monimutkaistuu, kun myös Koreden ihastus sairaalasta haluaa Ayoolan itselleen. Jossain kohtaa Koreden pitää valita, miten asiaan suhtautuu.

Ayoola tuntuu olevan täydellinen psykopaatti, mutta jotenkin lukija kutenkin aina kaipaa syitä henkilöhahmon outoon käytökseen. Tässä kirjassa sormi osoittaa syyttävästi tyttöjen isään ja vähän pikkusiskoa hemmottelevaan äitiinkin, mutta miten pitkälle voidaan syyttää olosuhteita, miten paljon voi olla luontaista taipumusta ja missä kohtaa on vastuu myös ihmisellä itsellään? En tiedä.

Kaikkiaan kirja on makaaberilla tavalla viihdyttävä, mutta samalla hivenen häiritsevä. Sitä voi lukea monella tavalla ja olla montaa mieltä. Ainakaan en taida Ayoolaa ja Koredeta heidän herättämien ajatustensa vuoksi ihan heti unohtaa. 

Kirjakauppa kirjan tapahtumapaikkana houkuttaa aina tarttumaan kirjaan

Tai no, tässä tapauksessa lataamaan sen puhelimeen kuunneltavaksi.

Joku, jossain kai mainitsi kirjan nimen tai sitten se vain osui silmiin Overdriven listoilta, mutta joka tapauksessa olin laittanut opuksen varaukseen.
Edellisviikolla sitten sähköpostiin ilmestyi viesti kirjalainan alkamisesta. Minulla ei ollut mitään mielikuvaa koko kirjasta, mutta mikäs siinä. Edellinen loppui sopivasti ja ei kun kuuntelemaan.

Aina toisinaan sattumanvaraisesti valitut tai tielle osuvat kirjat osoittautuvat täysosumiksi, toisinaan taas ei... Tämä ei ehkä ollut ihan täydellinen, mutta herttainen ja pidin sen kuuntelusta kovasti.

Stephanie Butland : The Lost for Words Bookshop 
Kirjastolaina HelMet Overdrive 
Lukijana : Imogen Church 

Loveday Cardew on nuori nainen, joka haluaa unohtaa menneisyytensä ja mielellään elää huomaamattomana, tuntemattomana ja omissa oloissaan. Hänen suojapaikkansa on kirjakauppa, jonka pitäjä antoi mahdollisuuden kirjoja rakastavalle teinitytölle. Piiloutuminen ei kuitenkaan toimi ikuisesti, eikä ihmissuhteita pääse pakoon. Pitää vain osata tarttua tilaisuuteen ja pitää varansa väärien ihmisten kohdalla.

Kirjassa kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän rikkonaisia, vähän sijoiltaan vääntyneitä. Pidin heistä ja varsinkin siitä, miten pienistä kolhuista huolimatta ystävyys ja välittäminen voivat pelastaa, kuulosti se sitten miten kliseiseltä tahansa.

Toki muutokseen tarvitaan omaa halua. Ilman sitä voi esiin tulla ihmisestä se kaikkein pahin.

Kirjan juoni etenee pienin askelin ja kiemuraisesti takaumien kautta. Pidin siitä, miten vyyhti aukeni pikkuhiljaa ja vaikka asioita ehkä pystyikin arvaamaan, ei itsestäänselvyys päässyt häiritsemään. Rumatkin asiat kerrotaan kauhistelematta, jokainen palapelin pala vie tarinaa eteenpäin omalla tavallaan. Kaiken vaikean, tuhoisan ja surullisen jälkeenkin jää kirjasta päällimmäiseksi mieleen toiveikkuus. Aina voi päästä eteenpäin kun vain antaa elämälle mahdollisuuden.

Lukijana Imogen Church oli jotenkin harvinaisen osuva sekä päähenkilön että kirjan tyyliin. Olen hänestä mielestäni lukenut positiivisia kommentteja, mutten aiemmin ole kuunnellut hänen lukemaansa kirjaa. Pitänee testata jotain muutakin, niin pääsee arvioimaan oliko hän vain sopiva juuri tällaiseen tarinaan vai taitava sopeuttamaan lukutyyliään.

Kaikkiaan pidin kirjasta kovasti ja se on kaikessa rosoisessa herttaisuudessaan oivaa luettavaa kesälaitumille. Tätä lukiessa ei itketä liikaa ja hymy nousee kasvoille useammankin kerran. Loveday ei missään tapauksessa ole uhri (tai jää uhriksi) katastrofista huolimatta. Selviytymiseen vain tarvitaan tukea lähimmiltä sekä kyky ottaa apua vastaan.

No ei, ei ja ehkä ei vielä kerran

Minusta tuntuu vähän samalta kuin yhdestä kirjan päähenkilöistä. Jotenkin kummasti olen ajautunut tilanteeseen, jossa osaan liikkeet, mutta sydän ei ole täysillä mukana. En oikein tiedä, miten olenkin taas tekemässä työtä, joka pyrkii valtaamaan suurimman osan ajastani, vaikka mieluummin tekisin ihan muita juttuja. Menee kamalasti energiaa siihen, kun koittaa rajata edes hetken aidosti kiinnostaville asioille. Ongelma lienee melko yleinen.

En silti taida lähteä autossa asumaan pitkin Etelä-Eurooppaa. Minä olen uhannut muuttavani mökkiin keskelle korpea, (toki kera nettiyhteyden...)

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
Kustantajalta luettavaksi 

En alunperin ajatellut lukevani tätä kirjaa. Kuvaus keski-ikäisen pariskunnan aviokriisistä ja miehen syrjähypystä nuoremman kollegan kanssa ei kauheasti houkuttanut, vaikka miten olisi kohukirja Norjassa ja Ruotsissa. Sitten huomasin kirjan saaneen aikalailla ristiriitaisia kommentteja. Toisten mielestä ajankuva liian paljon saaneiden ihmisten kyvystä haluta vielä lisää, jotain erilaista, viiltää syvältä ja saa pohtimaan. Toiset kokivat henkilöhahmot mitäänsanomattomiksi tossukoiksi, joilta puuttuu selkärankaa ja tarinan tylsäksi, moneen kertaan luetuksi.

Kirja kolahti postiluukusta pyytämättömänä arvostelukappaleena ja kun se nyt kerran oli hyllyssä... päätin tarttua siihen ja katsoa, miten käy. No, ainakin tuo oli nopealukuinen sillä viimeinen sivu tuli vastaan parissa päivässä.

Mitä sitten pohdin kirjaa lukiessani? Tarina on tosiaan tuttu, kaluttu ja toistuvasti kirjoitettu (& luettu). Rutiinit, yhdessä erillään elävä ja toisistaan vieraantunut keski-ikäinen pariskunta. Lapset kasvavat, työ ei tunnu mielekkäältä ja aivoissa jyskyttää tarve muutokseen. Toisaalla taas nuorehko nainen, joka haluaa sittenkin naistenlehtielämän, johon kuuluvat kaunis talo, mies ja lapset. Hohhoijaa... mitenkähän tässä oikein käykään ?

Aika perinteisestihän siinä kävi. Ihan hirveästi minulta ei liikene sympatiaa oikeastaan kenellekään henkilöhahmoista, sillä jokainen tuntuu toteuttavan kuin jotain ennaltamäärättyä tanssia, tilanteisiin vain ajaudutaan ja draamaa saadaan aikaiseksi puolivahingossa koomisuuteen saakka. Jollain tasolla kuitenkin ymmärrän, miksi kirjasta on niin kovasti kohuttu. Varsinkin täällä pohjoisella pallonpuoliskolla kun lienee juuri tuollaisia ihmisiä talot ja firmat täynnä. Aika moni meistä varmaan tunnistaa ainakin joitain ajatuksia, vaikka toivookin, ettei ainakaan omalle kohdalle ihan tuollaista draamaa osuisi vaan saataisiin suu auki keskusteluun ennen tilanteeseen ajautumista.

Sinänsä teksti on sujuvaa, rakenne helppo seurata ja juoni melko lailla ennustettavissa. Sopivaa siis välipalaluettavaksi, kun mukana on myös (tahatonta?) huumoriakin. Välillä ei voi kuin nauraa stereotyyppiselle käyttäytymiselle. Pikkuisen tietysti kirpaiseekin huomata piirteitä omastakin olemuksesta.

Onneksi kirja kuitenkin on niin nopealukuinen kuin on. Kovin montaa sataa sivua en olisi tätä tarinaa ja tunteiden vatvomista jaksanut.

Hiljaisuuden mestari

Kyllä sitä taas ollaan oltu niin hiljaisuuden mestaria tässä blogielämässäkin.

Mitäpä tällä kertaa syyttäisi? Kiirettä - joo, sitäkin. Selkävaivoja - no ei nyt enää. Sielullista jäykkyyttä ja ajatusten puutetta - kyllä, kyllä. 

Jäykkyydestä ja ajatusten puutteesta puolestaan ei voi syyttää Miki Liukkosta. Jo Bloggariklubilla jäin oikein kuuntelemaan nuoren miehen ajatuksia, joiden ilmaisussa hän ei pahemmin ujostele.

Nyt paljastan myös oman keski-ikäisyyteni lankeamalla muisteloihin - Miki Liukkonen muistuttaa ihan kauheasti oman nuoruuteni filosofiasta, kirjallisuudesta ja kaikenlaisesta elämäntuskasta kiinnostuneita paria nuorta miestä... melkein eleitä ja hiukan habitustakin myöten. Jonkunlaista nostalgiaa ja äidillistä lämpöä siis tuli tunnettua keskustelua kuunnellessa.

Ihan kaikella kunnioituksella. Hattua nostin uudestaan luettuani Hiljaisuuden mestaria jonkin matkaa. Ei ihan turha jätkä tämä nuori Liukkonen. Hänellä on sana ja tyyli hallussaan ja ihan jopa jonkinlaisia ajatuksia pääkopassaan.

Jos kuulostan hieman tätimäiseltä, on kyse todennäköisesti siitä, että olen edelleen kirjasta hieman hämmennyksissäni. Jonkinlainen puolustusmekanismiko lienee kyseessä? Aloin lukemaan varovaisesti ja pikkuruisen epäluuloisena. Jostain syystä kuvittelin kirjaa kikkailevaksi ja vähän liian vaikeaksi kaltaiselleni "hupilukijalle", mutta oikeastihan tämä soljui kieleltään kauniilta helposti eteenpäin. Yllätin vähän itsenikin pitämällä kirjasta todella paljon.

Kieli voi olla kaunista, mutta tarina on rujo ja rosoinen. Kirja on myös älykäs, olematta ylimielinen. Siinä on outoja juttuja, mutta homma pysyy kasassa. Henkilöhahmot ovat kaikessa rikkinäisyydessään kiinnostavia ja heidän tarinansa kiemurtelevat ja kaartelevat niin ajassa, paikassa kuin mielen sopukoissa. Alituiseen vaihtelevat näkökulmat olisivat voineet tehdä tarinasta käsittämättömän sillisalaatin, mutta kuin ihmeen kaupalla tapahtumat ja takaumat kietoutuvat toisiinsa ja letittävät yhtenäisen kudelman, joka lopulta päätyy... niin, mihin se oikein päätyy?

Kirjoittajan taitavuudesta kertonee sekin, että lukija ei oikeastaan jää edes kaipaamaan selkeää loppuratkaisua ja kaikkien langanpätkien rusettiin päätymistä. Tärkeää oli matka. Tärkeää olivat yritykset ylittää puheen, kielen, ymmärtämättömyyden kuilut ja koskettaa toista ihmistä.

Kirjan henkilöistä tuskin kukaan kuitenkaan tavoittaa toista. Bulimiasta kärsivä äiti, rooleihin uppotuva isä, Subway-leipä kuolleen kädessä, You tube-tähteydestä haaveileva mies ja kaiken kehällä yhtä mahdollista ja toista selvää murhaa selvittelevät poliisit kiertelevät kaikki toisiaan väistellen tarkoituksella ja ilman tarkoitusta. Dekkari tämä ei silti ole, vaikka murhaan johtavia motiiveja ja tekoja selvitelläänkin.

Tavallaan lukija voi valita, onko kommunikoinnin vaikeus kirjassa lähtöisin sen henkilöhahmojen omista piirteistä ja kummallisuudesta vai onko kyseessä jokin yleisempi ilmiö. Minä kallistun jälkimmäisen kannalle. Kommunikointi on vaikeaa, ymmärtäminen miltei mahdotonta.

Enkä missään tapauksessa väitä Hiljaisuuden mestaria erityisesti tajunneeni. Luinpa kuitenkin ja tykkkäsin.

Kirjavaikutevuoristorataa ja kuolemankuvausta

Toisinaan sitä osuu lukemaan kirjoja, jotka ravistelevat, ravitsevat tai tönäisevät lempeästi sivuun suoralta kurssilta. Vaikutuksen suuruuteen vaikuttaa tietysti sisällön osuvuus, mutta myös ajankohdan otollisuus, lukijan vastaanottavaisuus. Viime aikoina ovat kirjat minua ravistelleet enemmän kuin pitkään aikaan. Olenkohan ollut jotenkin herkillä? Väsynyt ainakin.

Ensin ahmin Mia Kankimäen "Naiset, joita ajattelen öisin", joka herätteli miettimään omia valintoja ja uusia mahdollisuuksia vahvojen naisten esimerkkien voimin. Tunnustin viimein itselleni, että jotain pitää ihan oikeasti tehdä. Elämän vallannut työ ei enää laisinkaan tuota tyydytystä tai iloa, ajatukset harhailevat väsyneenä ja äidin tilasta kärsivät hänen itsensä lisäksi myös lapset ja mies.

Vaikka lapsen lähettäminen kouluun tuntia liian aikaisin ja sitten taas vastaavasti tuntia liian myöhään voi tuntua huvittavalta, ei pienen pettymys luistelusta myöhästymisestä naurata yhtään. Vaikka joskus on kiva syödä pakastepizzaa tai  voileipiä iltaruoaksi, koen ahdistusta siitä, etten ehdi huolehtimaan lämmintä ateriaa lapsilleni - saati istumaan heidän kanssaan rauhallista hetkeä ruokapöydässä. Toki mies tekee ja tukee myös, mutta hänkin joutuu työn vuoksi matkustamaan ja yhdessähän tätä huushollia olisi tarkoitus pyörittää.

Mielenkiintoinen ja inspiroiva kirja siis sai aikaan myös painostavaa epämukavuuden tunnetta - pitäisikö tehdä jotain ? 

Seuraavaksi kuuntelin herttaisen Pieni kirjapuoti Pariisissa, joka  jatkoi samaa teemaa muutoksesta ja oman itsensä löytämisestä - tosin suurin konkreettinen vaikutus omalta osaltani taitaa olla ajatus 50v- rajapyykin juhlistustavasta. Voin jo nähdä itseni matkalla jokea alas, leppoisesti aalloilla keinuen ja pittoreskeihin kanavakyliin rantautuen.  Rentouttavaa ja haaveiltavaa, mutta kuikuilisiko unelman takana kuitenkin ajatus lähdöstä ja  muutoksesta. Jälleen pientä epämukavuutta - Pitäisikö pian ?

Sitten lähdin Pariisiin ihan oikeasti. Muutama päivä pitkää työpäivää ja yksinäisiä iltoja Eiffel tornin juurella. Perjantaina illalla lähdin evakkoon lentokenttähotelliin kaiken varalta välttääkseni mahdolliset mielenosoitusten aiheuttamat liikennehäiriöt. Lauantaina edessä oli tunteja ja taas tunteja kentän tuntumassa ja kentällä ennen kuin vihdoin saavuin illalla kotiin.

Ehkä tein virheen lukiessani kirjaa kuolemasta (tai paremminkin kai omalla tavallaan ahdistavista tarinoista elämistä) samalla kun pieni jännitys mahdollisen kaaoksen vaikutuksista omaan matkaan takoi takaraivossa. Matkalla pysähdyksissä olo aiheuttaa minussa aina tunteen irrallisuudesta tai eristyksestä. Aivan kuin jähmettyisin jonkinlaiseen välitilaan enkä edes yllättyisi vaikka lopulta huomaisin vuosien kuluneen. Tarvitsen liikkeen ja suunnan pysyäkseni kiinni todellisuudessa.

Nyt tämä epämääräinen tunne jäi päälle pariksi päiväksi matkan päättymisen jälkeen. Syytän jumistani Keltaliivejä  ja Oneironia.

Laura Lindstedt : Oneiron 
Oma ostos Elisa Kirjasta 

Tani sanoi blogissaan osuvasti Oneironin olevan hankala kirja. Se on juuri sitä ja lisäksi Oneiron on häiritsevä kirja, joka jättää onton tunteen siitä, että jotain olisi pitänyt ymmärtää, mutta jäi kuitenkin sumuverhon taakse piiloon.

Sinänsä kirja on nerokkaasti rakennettu kerä. On seitsemän naista, jotka jokainen ovat vuorollaan saapuneet valoon. On seitsemän tarinaa, jotka aukeavat lukijalle ensin vaivihkaisin vihjein ja viittauksin, sitten yhä selkeämmin vedoin, kunnes jäljelle jää vain ajatus.

Oneiron koukuttaa. Sitä haluaa tietää, mitä naisille oikein on tapahtunut. Miksi he ovat täällä ? Miksi he ovat yhdessä? Mitä heille oikein tapahtui ? Vastauksia ei tule, vain aavistuksia ja tietysti jokainen voi tulkita, mitä haluaa.

Nuori tyttö, kaksosia odottava äiti, juutalainen performanssitaiteilija, siirtosydämen vastaanottaja, syöpään kuollut nainen, Afrikasta pois halunnut kaunis nainen, venäläinen kirjanpitäjä... Mitä ihmettä heillä voi olla yhteistä? Paitsi kuolema?

Lindstedt siis on ilmiselvästi taitava kirjoittaja. Hän osaa myös manipuloida. Naisten mielipuolisilta tuntuvat mieliteot keskelle tunnotonta valkeutta luovat katkoksia, samoin kuin aina välissä kuvatut ronskit seksikohtaukset hätkähdyttävät. Tarinoita täydentävät lyhyet lehtiartikkelit yhdistävät naisten nykytilan todelliseen maailmaan - he ovat todella olleet olemassa tarinoidensa ulkopuolella, ennen valkoista sumua.

Silti tarina ei ole puhdas kaari tai edes sarja kaaria, vaan epätasapainossa puolelta toiselle keinuva spiraali, jonka keskimmäinen lanka oikeastaan roikkuu ylöspäin juutalaisen performanssitaiteilijan monologin varassa. Sinänsä mielenkiintoisen monologin, mutta tavallaan erillisen ja taas uudella tasolla mallia rikkovan. Vai miten liittyy anoreksia juutalaisten keskuudessa juuri kuvattuihin kuolemankokemuksiin ? Paitsi ehkä siinä, miten naisen elämä edelleen on tuskaa ja taistelua erilaisten paineiden alla. Onko Oneiron sittenkin feministinen julistus ? Kehoitus naisten väliseen solidaarisuuteen erilaisuuksistamme huolimatta?

Oli miten oli - Oneiron on varmasti palkintonsa ansainnut, mutta tällä kertaa taisin yhdistää sen väärään tilanteeseen ja vielä väärempään ympäristöön. On kirjoja, joita pitäisi varoa - Niihin pitäisi laittaa varoituskolmio tekstillä "Ei välitilalukemiseksi. Vältä väsyneenä." Huonosti valitulla hetkellä luettaessa ne voivat suistaa raiteiltaan hetkeksi tai jopa päiviksi niin kuin minulle kävi. Irrallisuuden tunne voi vapauttaa tai sitten se vain saa hetkeksi miettimään kaiken turhuutta ja lamauttaa. - Kannattaako edes yrittää tehdä jotain ? 

Miten nuoruuden unelma palasi mieleen ja keksin, mitä haluan tehdä 50-vuotispäivänäni

Kirjat voivat lohduttaa, viihdyttää, herättää ajatuksia ja tuoda mieleen myös vanhoja muistoja. Tämä kirja muistutti minua isännän kanssa jo hamassa nuoruudessa tekemästämme suunnitelmasta, jonka valitettavasti ehdimme tässä vuosien varrella jo ihan unohtaa. Nyt tiedän, mitä haluan tehdä 50-vuotissynttärieni kunniaksi. Aikaakin on sopivasti vielä muutama vuosi järjestää.

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Äänikirjan lukijana : Erja Manto 

Niin, toisinaan elämä menee hukkaan surun vuoksi. Joku taas vain muuten käpertyy kuoreensa eikä kuule kutsua kuin suoraan raidetta eteenpäin. Eräät on rakkaus murskannut pettymykseksi muuntumalla. Kaikille ja kaikkiin sydämen vaivoihin voidaan kuitenkin löytää lohtua kirjallisesta apteekista, jonka apteekkarina toimii Jean Perdu, toisen tunteet ja tarpeet puheista tulkitseva kirjakauppias.

Kirjakauppiaallakin on kuitenkin salaisuutensa, eikä hän ole osannut omaa tuskaansa lieventää kuin yhdellä kirjalla, joka ei sekään pelastanut kokonaan. Sitten saapuu se päivä, jolloin arven alle kätkeytynyt haava repäistään auki ja Monsieur Perdu lähtee etsimään sekä kirjailijaa että anteeksiantoa.

Vaellus jokilaivalla Pariisista Provenceen tuo mukanaan matkaseuraksi eri tavoin särkyneitä ihmisiä, mutta myös toivon muutoksesta parempaan. Italialainen jokilaivuri, inspiraatiota etsivä kirjailija, miehensä pettämä nainen ja vuosia rakkautta odottanut löytävät tuen toisistaan.

Pieni kirjapuoti Pariisissa on aivan ihana kirja. Se on lempeä, ymmärtävä, tunteellinen olematta sokerinen. Sen henkilöhahmot eivät ole täydellisiä vaan ihmisiä kaikessa vajavaisuudessaan. Kirjan luettuaan sitä uskoo ihan varmasti rakkauteen ja ystävyyteen ja siihen, että kaikki voi järjestyä tavalla tai toisella. Elämään kuuluvat kaikki sävyt - muuten se ei olisi elämää.

Erja Manto sopii hyvin tämän kirjan lukijaksi. Hänen äänessään on sellainen lämmin, hitusen käheä sävy, jota kuuntelee mielellään ja lukutapa on selkeä, elävä, mutta liioittelematon.

Lisäksi kirja antaa uskoa muutoksen hyvää tekevään voimaan. Itse asiassa minun alkoi tehdä mieli lähteä matkalle ilman muuta suuntaa kuin risteysten kohdalla tehdyt päätökset fiiliksen mukaan - tai sitten pitäisi astua jokilaivaan ja lähteä seikkailemaan ja tutustumaan pieniin kyliin ja kaupunkeihin kanavan varrella...


Joko arvasitte?  

Joskus aikoinaan vuonna yksi ja kaksi (puhutaan siis ajasta yli 20 vuotta sitten), kun istuimme kerrostalon parvekkeella ja ihailimme edessämme laskevaa aurinkoa, juttelimme isännän kanssa useamman kerran hänen kummisedästään ja tämän tekemästä jokilaivamatkasta Ranskan halki. Päätimme, että joskus vielä teemme samoin. Vuokraamme asuttavan laivan ja lähdemme hiljalleen seikkailemaan Ranskan kanavia pitkin kohti etelää...

Vuodet kuluivat ja tämä(kin) haave hautautui arjen töiden ja kiireiden alle, mutta nyt se nousi taas elävänä mieleeni tämän kirjan myötä. Eipä tuo olisi varmaan yhtään hullumpi tapa viettää lomaa - tai juhlia syntymäpäivää.

Minulla on vielä muutama vuosi 50 vuoden rajapyykkiin. En aio pitää juhlia (sorry ystävät), mutta jotain kivaa ja vähän erikoista pitäisi sille vuodelle keksiä. Pojat ovat sitä mieltä, että äiti hyppää laskuvarjolla, mutta voi selän kunto pistää sille suunnitelmalle stopin. Sitten mietimme, että matka Orient Expressillä Pariisista Venetsiaan voisi olla sopivan romanttinen vaihtoehto, mutta haluaisin viettää aikaa myös lasten kanssa eivätkä he kuulemma ole kauhean kiinnostuneista junamatkasta ilman moderneja mukavuuksia. Seuraavaksi keskustelimme perhematkasta hobittilandiaan eli Uuteen Seelantiin, mutta vanhimmat lapset ovat silloin jo kesätyöiässä ja todennäköisesti kiireisiä omissa menoissaan. Sopivan ajoituksen löytäminen voi siksi käydä hankalaksi.

Siispä... Mitä jos lähdemme isännän kanssa vaikka kuukaudeksi (tai kahdeksi) jokilaivamatkalle. Lapset voivat liittyä seuraan heille sopivaksi ajaksi, sopivasta paikasta. Kuulostaisiko kivalta ? Minua houkuttaa, mutta toki tässä on vielä muutama vuosi aikaa miettiä. Ei sitä tiedä, mitä jännittävää seuraava kirja tuo mukanaan.

Jään luoksesi

Olen todella huono lukemaan aasialaista kirjallisuutta. Kuitenkin sellainen aasialaiseksi mieltämäni vähäeleinen, mutta vähän oudolla tavalla vinksahtanut tyyli  kiehtoo  mielikuvitustani. Haruki Murakami kai minulla ensimmäiseksi tulee mieleen, tai sitten Rei Shimuran dekkarit, eikä nyt viimeiseksi lukemani Kyun-Sook Shinin kirjakaan ehkä ole kaikkein tarinaltaan ja henkilöhahmoiltaan kaikkein suoraviivaisin.

Kyun-Sook Shin: Jään luoksesi 
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Ollaan 80-luvun Koreassa, jossa opiskelijamellakat ja levottomuudet ovat jokapäiväisiä, eikä opiskelijoista kukaan muistakaan, millaista normaali elämä olisi. Jung Yoon suree äitiään ja yrittää saada opintojaan uudelleen alkuun. Hän tutustuu kahteen muuhun kirjallisuuden opiskelijaan ja yhdessä he kävelevät kaupunkia ristiin rastiin jonkin tuntemattoman ja tiedostamattoman perässä.

Jokin on heissä jokaisessa kuitenkin rikki ja normaaliuden illuusio tuntuu hajoavan runouden ja kyynelkaasun sumuun. Katoavat ihmiset, traagiset kuolemat ja selvittämättä jäävät tarinat eivät jätä rauhaan ja onnen mahdollisuus pakenee käsistä.

Vuosien kuluttua Jung Yoon saa puhelun, joka tuo kaikki tapahtumat taas tuoreena mieleen. Nuorten elämään ja ajatteluun vahvasti vaikuttanut kirjallisuudenprofessori on kuolemaisillaan.

Tarina aukeaa kohtaus kerrallaan. Alussa emme tiedä mitään, mutta vähitellen aiemmat tapahtumat tulevat päivänvaloon ja niiden jälkeensä jättämät arvet näkyvät selkeämmin. Mikä tuntui vain oudolta, onkin traagista. Koruton kerronta ei korosta traagisuutta, sen huomaa oikeastaan vasta jo luettuaan ohi,

Minulle sopii tuollainen vähän verkkainen ja kuvaileva kerronta. Näennäisesti tasaisesti väreilevän pinnan alla kuohuu niin opiskeilijoiden mielissä kuin kaupungilla. Historian osalta 80-luvun Korea oli täysin uusi tuttavuus. En ollut ollenkaan tietoinen ihmisten katoamisesta ja opiskelijamellakoista. Ehkä olen joskus koulussa historian tunneilla kuullut, mutta autuaasti sittemmin unohtanut, mutta luulenpa sekä maan ja ajanjakson ilmenneen koulussa vain korkeintaan sivulauseissa. Siksikin tarina oli mielenkiintoinen.

Hivenen minua ärsytti henkilöhahmojen hiljainen dramaattisuus, mutta sellaisia kai nuoret ovat yleisestikin ja ehkä traagisten tapahtumien jälkeen entistä enemmän. Toki tämä on myös piirre, jonka jotenkin yhdistän myös erityisesti Aasialaiseen (mikä kamala yleistys, ehkä eniten kuitenkin Japaniin) kerrontaan. Sellainen posliinipinta, jonka alla kiehuu. Vieno hymy silmien itkiessä verikyyneliä. (Kuka tässä nyt onkaan dramaattinen?)

Kolme opiskelijaa ystävystyy, mutta ystävyyteen sekoittuu tahallista tunteiden piilottelua ja reaktiot ovat samalla sekä torjuvia että epätoivoisesti luokseen pyytäviä, hyväksyntää hakevia. En tiedä, ehkä nuoruus oli sellaista minullakin. Hämärästi muistan jotain.