Lempi

Minna Rytisalo: Lempi 
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta 

Rujo, kaunis, tunteikas, vähän jännittäväkin... Siinä kai niitä päällimmäiseksi mieleen tulevia.

Kun edessä on jollain tavalla tutun (vaikka sitten virtuaalisesti) ihmisen kirjoittama kirja, jota kanssabloggaajat ovat kilvan kehuneet, nousee rima kauhean korkealle. Melkein nytkin jätin kirjan vielä (korkeaan) luettavien pinoon odottamaan. Siihen samaan pinoon, josta se on koko kesän minua kurkkinut aina sinnepäin vilkaistessani. En meinannut uskaltaa. Jos en pidäkään kirjasta? Aihealuettakin nykyään vierastan pahemman kerran, vaikka huomaankin sen tulevan vastaan epäsäännöllisen säännöllisesti.

Onneksi luin.

Ensinnäkin tämä ei ole sotakirja. Sota on enemmänkin vain taustalla, se luo puitteet ja mahdollistaa kohtalot. Kun kukaan ei tiedä, kun kukaan ei etsi ja kun on pakko. Tämä ei myöskään ole rakkaustarina, vaikka kertookin rakkaudesta - leikkisästä, naiivista, pakkomielteisestä, katoavasta.

Jos jotkut kirjat nousevat mieleen kuvina, tämä soi korvissa rytminä ja listana kuvailevia sanoja, jotka jostain syystä jonossa marssivat esiin aivojen syövereistä. Ei, ei aivojen. Lempiä ei lueta aivoilla. Se koetaan sormenpäissä saakka fyysisenä värinänä, pienenä keinumisena, kihelmöintinä.

Kolme kertojaa ja kuitenkin yksi tarina. Lempin tarina, kauniin kauppiaantyttären, jonka ympärille kaikki tuntuu kietoutuvan niin hyvässä kuin pahassa. Miten voikin kevyesti liihotteleva perhonen saada tuulet kieppumaan niin. Kun maailma ja Lappi palavat, ollaan myrskyn silmässä ja sitten sen riepoteltavina.

Viljami saa vaimokseen kaunottaren, tuo ylioppilaan ja passaukseen tottuneen tilan emännäksi. Avuksi hankitaan Elli, aputyttö, joka haluaa, mitä ei suoraan voi saada. Lempin sisar taas heittää elämänsä yhden kortin varaan ja lähtee saksalaisen upseerin matkaan, vaikka käsivarsissa jo lähteissä pakottavat mustat jäljet.

Taisitte jo arvata, että Lempi kietoi minutkin pauloihinsa. Rytisalon kieli on kaunista ja tarina kehkeytyy kiemuraisesti päämääräänsä kohti, koskaan eksymättä, koskaan kadottamatta maalia. Hatunnosto. Tällaista kirjaa sitä kai voisi odottaa kokeneelta konkarilta, mutta esikoiskirjana se pääsee vähän yllättämään. Itse asiassa näin eheää kirjaa eivät kirjoita usein kokeneemmatkaan. Tässä ei ole mitään turhia kommervenkkejä, vaikka yksinkertaisuus on kaukana.

Ei tarvinnut miettiä uskaltaako postausta kirjoittaa. Lähinnä harmittaa, että niin moni on ehtinyt kehumaan jo ennen. En minä kopioinut. Omat ovat kokemukseni kirjasta ja sen tuoma innostukseni. Lukekaa vaikka itse ja todetkaa, miten jäätte Lempin lumoihin.