Neropatin päiväkirja

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja 
Oma ostos Suomalaisesta 

Meidän keskimmäistä on suhteellisen vaikea saada lukemaan. Lukudiplomikin jäi puoliksi kesän laiskanläksyksi. Ihan, jotta saataisiin lukeminen edes jotenkin käyntiin, tulin ostaneeksi luettavaksi puoliksi sarjakuvana kirjoitetun Neropatin päiväkirja. Ei se nyt suuren suurta menestystä saanut, mutta ilmeisesti on luettu loppuun. Kommentti hyvin miesmäiseen tyyliin : "Ihan kiva"

Äidin vähän kovistellessa, tuli lisää tekstiä. Alussa kuulemma oli kivaa, kun kaikki oli äidin vika (??) Lisäksi : "Oli hauskaa, kun päähenkilö höpötti tyttöjen tykkäävän ensin luokan nopeimmasta ja sitten jostain muusta... ja miten tytöt tykkäävät aina sellaisesta, jolla on jotain sattunut...  paitsi sitten, kun yrittää näyttää märkivää haavaa, jolloin ne juoksevat karkuun... ja kaikkea muuta...vähän..."

Suoria lainauksia yllä siis. Voinemme siis todeta kirjan tosiaankin olleen "ihan kiva". Samalla tuli testattua, että luettu on. Äitikin meinaan muisti noita samoja juttuja.

Arvasin siis ihan oikein. Yläkoululaisen Gregin toilaukset ja yritykset olla cool näyttävät uppoavan tuollaiseen kohta 11v poikaan. Ilmiselvästi myös osittainen sarjakuvamuoto auttaa keskittymään kirjaan helpommin kuin pelkkää tekstiä olevaan. Yksi kirja suoritettu. Seuraavaksi pitää sitten keksiä jotain muuta.

Kyllä minäkin Neropatin päiväkirjan luin ja jopa aina välillä sille vähän hymähtelin. Taitaa tosin olla niin, että kun kotona on yksi melkein 13v poika ja toinen melkein 11v, niin toilailut ja "tyhmistyminen" ovat liian jokapäivästä, jotta kirjasta jaksaisi lukea enää lisää. En siis nyt niin hirveästi kirjasta innostunut. Toki siinä kuvattiin aika osuvasti juurikin tuota teini-iän "mitä toiset sanovat,jos teen jotain näin pöhköä vai suuttuuko äiti" -mentaliteettia. Kaikki teinipoikien äidit taitavat tietää, mitä tarkoitan...

Gregin mukana pääsee myös kurkistamaan nuorten maailman julmuuteen ja nokkimisjärjestykseen. Lohdullista kirjassa tosin on se, ettei Greg pahemmin taida kuitenkaan kärsiä siitä, ettei luokan suosituin olekaan. Yritys jatkuu samanlaisena ideasta toiseen.

Sarja jatkuu monella kirjalla. Minä taidan pitää nämä varalla siinä tapauksessa, että tarvitaan lisävauhtia keskimmäisen kesälukemiseen. Ensin kokeillaan uppoaisivatko Kissasoturit edes osaksi yhtä hyvin kuin isoveljeen...


EDIT: Neropattia ovat muutkin käyttäneet lukuinnottomien houkuttimena. Tänään juuri aiheesta on kirjoittanut myös Lukupinon Simo

Karhu kyydissä ja tekniikkakatsaus

Michael Bond: Karhu nimeltä Paddington 
lukijana Mikko Kivinen 
Oma ostos Elisa Kirjasta (tarjous voimassa 31.1. saakka eli vielä tänään) 

Jep, tämä on mennyt ihan äänikirjoiksi - edelleen. Muutoksiakin on tosin tapahtunut. Sain tässä vuoden alussa käyttööni iPhone vitosen. Sen seurauksena elämässäni on muuttunut kaksi asiaa:

1. Olen päätynyt Instagrammiin ja täysin koukuttunut. Siellä näkee kuvissa tosi taideteoksia. Jos haluatte nähdä minun vähemmän taiteellisia otoksiani (kuten mm. väsynyt metroselfie, toimistoaamiainen tai kirja menossa jne...) niin tervetuloa seuraamaan minna_vuocho

2. Latasin Elisa Kirjan iPhone sovelluksen ja kas, kirjojen lataaminen helpottui askeleella. Lumian kanssa kirjat pitää ladata Zune-ohjelman kautta (tai ainakaan minä en keksinyt muuta nopeaa keinoa) ja siitä sitten synkata puhelimeen. Elisa Kirjan sovelluksella kirjahyllyyn saa kirjat suoraan yhdellä napautuksella. Vielä kun oppisi käyttämään Applen nappikuulokkeita.

Kolmas juttu.. joo, tiedän, lupasin vain kaksi, mutta tämä nyt ei varsinaisesti ole muuttanut elämääni sen suuremmin... on se, että opin vihdoin yhdistämään puhelimeni auton kaiuttimiin. Ero aikaisempiin yrityksiin voi johtua uudesta puhelimesta ja sen yhteensopivuudesta, mutta nyt sain puhelimesta usb-kaapelin kautta äänikirjan kaikumaan auton omista kaiuttimista. Ei tarvinnut kuin pistää johto kiinni, äänikirja päälle ja volyymi tarpeeksi kovalle. Tämän ansiosta äänikirjasta voi nauttia myös takapenkki ja toimintoa tietysti testattiin iki-ihanan Karhuherra Paddingtonin avulla.

Voi Paddington! Perun perukoilta Lontooseen päätynyt ihanan kömpelö karhuherra, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta ja voittaa kaikkien sydämet puolelleen. Eihän tuosta voi kuin pitää. Takapenkki nauroi ääneen useammin kuin kerran ja siellä oli sentään poikia ikäjanalla kolmesta kahteentoista. Kaikille kelpasi, eivätkä äiti ja tätikään etupenkillä olleet ollenkaan immuuneja pörröisen karhun charmille. Sellaista herttaisen kilttiä, muttei ollenkaan imelää.

Mikko Kivinen oli minulle äänikirjan lukijana uusi tuttavuus, mutta onneksi tuli kuunneltua. Onkohan hän lukenut muitakin kirjoja? Meinaan tässä hän oli aivan mahtava! Osa kirjan riemukkuudesta tuli aivan varmasti lukijan äänenpainotuksista ja sävyistä. Tätä lisää! Onneksi Paddingoneita löytyy äänikirjoina vielä kaksi. Nekin ovat jo ladattuna. Enää vain pitäisi keksiä, minne lähdetään autolla ajelemaan niitä kuuntelemaan...

Nollausoperaatioita ja äänikirjoja

Töitä on paiskittu päivät ja illat ja välillä ruokittu perhe jollain. Pojatkaan eivät enää edes pyydä roskaruoan pariin, vaan ovat pikemminkin kyllästyneet. Sitä se teettää, hamppareissa tulee saturaatiopiste aika nopeasti vastaan. Iltaisin urheasti ja hyvin aikomuksin avaan kirjan sängyssä, mutta viimeisten viikkojen sivumäärä iltaa kohti taitaa olla enemmänkin siellä kymmenen kuin sadan tietämillä.

Tämä on siis mennyt ihan äänikirjoiksi. Niitä sentään jaksan kuunnella suhatessani paikasta toiseen. Vaikka täytyy myöntää, että ihan jokaista väliä en kirjaa nykyään kuuntele. Huomasin nimittäin stressaantuvani... Ei, en stressaannu tarinan kuuntelemisesta. Se on aina ihanaa. Totesin vain aivojeni tarvitsevan tapaamisten ja työrupeamien välissä palautusmsaikaa. Sellaista vapaan assosiaation hetkeä, jolloin ajatukset sinkoilevat joka suuntaan ja kimpoilevat toisistaan ennen kuin järjestäytyvät analyyseiksi ja suunnitelmiksi. Tämä hetki ei välttämättä ole hurjan pitkä, mutta ilman sitä en ole tehokkaimmillani. Kaipa aivotkin lihaksista käyvät ja kaipaavat pieniä nollausoperaatiota päivän mittaan. Äänikirja kuuntelu on tavallaan rentouttavaa, mutta vaatii kuitenkin keskittymistä.

Onko muilla samanlaisia kokemuksia aiheesta?

Tove Jansson: Taikatalvi
oma ostos Elisa Kirjasta
lukijana : Tytti Paavolainen 

Olen minä äänikirjoja kuitenkin kuunnellut. Afrikasta hyppäsin Muumilaaksoon. Tove Janssonin Taikatalvi oli Elisa Kirjassa joulunaikaan tarjouksessa, joten pääsin minäkin Muumitarinoiden pariin. Minä taidan olla siitä outo, etten koskaan oikein ole Muumeihin innostunut, enkä ole tainnut kirjoja pahemmin edes lukea. Toki Muumit ovat hahmoina minulle tutut. Ei liene suomalaista, joka ei niihin olisi ainakin jossain muodossa törmännyt, mutta syvempi tuttavuuden hieronta on jäänyt. Kun omat pojatkin lähinnä ovat pelänneet televisiosta tulevia muumisarjoja, niin edes omien lasten saaminen ei tehnyt suhdetta läheisemmäksi.

Taikatalvi oli kuitenkin mielenkiintoinen kokemus. En mielestäni ole kirjaa lukenut, mutta tunnistin juonenkäänteet kuin vanhat tutut. Kaipa Muumit kuuluvat niin kiinteästi suomalaiseen kulttuuriperimään, että jostain ilmasta noita tulee muistiin imettyä ihan tiedostamatta. Niistä kuulee sen verran usein.

Kuunneltavaksi tämä sopikin hurjan hyvin ja Tytti Paavolainen on jotenkin erityisen sopiva muumien tulkiksi. En tiedä johtuuko se siitä vähän Pikku Myy -tyylisestä sävystä äänessä tai rytmityksestä, jolla Muumilaakson tapahtumien tunnelma tulee niin, no, muumimaiseksi. Muumitunnelma onkin ihan omanlaisensa. Se on lämmin, muttei herttainen. Kiltti mutta samalla täynnä hitusen vaarallisia juttuja. Muumien maailma ei ole ylettömän makea. Siksi sen kai ovat niin suuret joukot omakseen ottaneetkin. Muumilaakso muistuttaa oikeasta elämästä, mutta on kuitenki kiltimpi, helpommin onnelliseen loppuun kääntyvä.

Muumipeikko herää keskellä talvea muun perheen jatkaessa uniaan. Vähitellen hän tutustuu valkoiseen lumeen hautautuneeseen Muumilaaksoon ja sen talviasukkaisiin. On kylmää ja vaarallista, mutta samalla myös kaunista. Aurinkoa ei näy, vaan aina on toivo. Surku, Salome, Tuutikki, Hemuli, kaakeliuunissa asuva esi-isä ja muut hahmot aina mörköä myöten on hahmoteltu taitavasti. Jokainen tuo oman lisänsä talven maailmaan. Talvella tapahtuu tavallisia, mutta kuitenkin suuria asioita.

Minä tykkäsin. Taikatalvi toi omaa pientä lumoustaan työmatkoihin. Pitänee ladata loputkin muumikirjat työmatkojen iloksi. Opettelin tässä myös uutta tekniikka autostamme, jonka ansiosta äänikirjat ovat entistä vahvemmin osana myös perheen automatkoja. Siitä lisää seuraavalla kerralla, jolloin tapaamme myös Pienen karhun...

Joulun pelikatsaus

Haa, arvaanpa teidän kaikkien nyt odottavan ytyä bittitulitusta, ruuduntuijotusta ja kapulanäppäilyä, mutta ei..  tai siis, on sitäkin tässä joululomalla nähty, mutta joulupukin säkistä ei löytynyt mitään bittimaailmaan viittaavaa.  Pelejä kylläkin, niin kuin joka joulu.

Isommat pojat saivat, mitä toivoivat ja vähän ylikin. Joulupukin kirjeissä (äidille huolella kaiken varalta ennen lähetystä esitellyissä) oli lyhyt lista toiveista. Yli 90% liittyi kummallakin jollain tavalla Magic the Gathering peliin... se on näköjään kestosuosikki, josta olen tainnut täällä puhua jo ennenkin. Kaikki pelaaminen joululomalle ei kuitenkaan liittynyt MtG:hen, vaan perinteisesti paketeista löytyi myös lautapelejä.

Muuttuva Labyrintti -peliin olemme alunperin tutustuneet lautalla Helsingistä Travemündeen. Se viihdytti isompia poikia sen verran tehokkaasti, että tänä vuonna peli päätyi myös kotikäyttöön. Pelissä etsitään aarteita, joiden luokse pitää luoda tie siirtelemällä polkuja pala kerrallaan. Jännitystä saadaan aikaan sillä, että muutkin pelaajat siirtelevat reittejä omien tavoitteidensa mukaisesti. Juuri, kun kuvittelee seuraavalla siirrollaa nappaavansa kruunun omakseen, siirtääkin kaveri laatan jalkojen alta laudan toiselle puolelle. Eikä siinä sitten muu auta, kuin miettiä strategiat uusiksi.

Pelejä saa mukavasti pidemmiksi ja lyhyemmiksi jakamalla enemmän tai vähemmän aarteita etsittäväksi. Hauskaa ajanvietettä pimeisiin iltoihin.

Kuopuksellekin piti löytää myös oma pelivaihtoehtonsa. Yllättävän vähän on pelejä, joihin kolmevuotiaskin voi osallistua täydellä panoksella. Kylmä hiki nousi otsalle jouluaattona, miettiessäni tilannetta,jossa en peliä olisi löytänyt. Poika nimittäin kysyi jokaisen paketin kohdalla: "Onko tässä peli?" No, suurimmasta paketista sellainen löytyi ja nyt joulun suosikkalahjakysymykseen on vastauksena kerta toisensa jälkeen: "Sammakot!"

Sammakko-pelissä ei ole mitään sen kummempia sääntöjä. Kunhan vain läiskitään sammakot ahmimaan mahdollisimman paljon värikuulia mahdollisimman nopeasti. Toto voittaa aina. Riippumatta siitä, paljonko hänelle on sammakonruokaa päätynyt. Sääntöjen mukaan voittaja on eniten kuulia ahminut sammakko, mutta ehkä me keskustelemme sääntöjen seuraamisen merkityksestä sitten joskus myöhemmin. Tuota voitonriemua on vähän liian hauska seurata ;-)

Itsenäisyyspäivä ja suomalaista nuortenfantasiaa - Maresi

Itsenäisyyspäivä on taas tältä vuodelta takanapäin. Juhlava päivä kului meillä rennoissa merkeissä ensin kotona perheen kanssa lusmuten ja sitten illalla kyläillen. Kiitokset isännille ihanasta ateriasta ja kaikille läsnäolleille mukavasta seurasta! Linnan juhlien kättelyäkin jaksaa seurata kauemmin, kun on kanssakommentoijia enemmänkin.

Viikonlopun teemaan sopii tietysti Finlandia-palkittu kirja. Ei, en ole vielä(kään) ehtinyt lukemaan tämän syksyn Finlandia-voittajaa (eli Jussi Valtosen He eivät tiedä, mitä he tekevät),  mutta Junior Finlandian voittaja sopi vallan mainiosti kotimatkalle lentokonelukemiseksi. Ei tuntunut Lontoo-Helsinki lento pitkältä, kun oli hyvä kirja käsissä...

Maria Turtschaninoff: Maresi- Punaisen luostarin kronikoita
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Naisten asuttamaan luostariin saapuu laivalla salaperäinen tyttö ja hänen kannoillaan seuraa vaara. Alkuäitiä luostarissaan kunnioittavat naiset ja tytöt joutuvat käyttämään kaiken tietonsa ja taitonsa välttyäkseen tuholta.

Tämä kirja oli jännä. Sitä en odottanut, tai en ainakaan tuossa määrin. Turtschaninoff on osannut punoa tarinan, jossa jännite kasvaa ja lukijaa oikeasti pelottaa tyttöjen puolesta. Eikä kirjassa kuitenkaan mässäillä taistelulla tai hirviöillä, pelko hiipii lukijaan huomattavasti hienovaraisemmin keinoin.

Luostari on turvapaikka vainotuille ja kärsiville tytöille. Se on myös paikka, jossa naiset saavat vapaasti oppia, eikä kukaan halveksi heitä tiedon vuoksi. Päinvastoin. Samalla luostari on täynnä maagista voimaa, jonka ymmärtäminen onnistuu vain vaistolla. Sitä ei voi selittää. Alkuäidin kolme muotoa kattavat elämän syntymän ihmeestä kuoleman portin takana odottavaan ikuisuuteen. Vain hyväksymällä elämän kulun kaikki puolet, voi ymmärtää oman kutsumuksensa ja saa voiman seurata sitä.

Minuun tarina vetosi naisena. Olisi ihanaa, jos maailmassa olisi paikka, jossa tytöt ja naiset saavat olla omanlaisiaan ilman pelkoa vähättelystä, syrjinnästä tai suoranaisesta vainosta heidän poiketessaan normista tai omatessaan ympäröivän (miehisen) yhteiskunnan mielestä liikaa tietoa. Vielä nykyäänkin on aivan liikaa paikkoja, joissa naisia pidetään omaisuutena tai kauppatavarana ilman omaa tahtoa tai ymmärrystä. Toisaalta ajatus pelottaa. Pitääkö tosiaankin eristäytyä, jotta tämä olisi mahdollista ?

Tiedän, kirja on fiktiota, fantasiaa. Hyvän kirjan kuitenkin tunnistaa juuri siitä, että se saa usein miettimään asioita fiktion ulkopuoleltakin. Eivätkä nämä ajatukset tulleet mieleen lukemisen aikana. Silloin syvennyin vain Maresin, Jain ja muiden tyttöjen tarinaan.

Kirjan rakenne ja juonen kulku on mielenkiintoinen. Maailman eri puolet avautuvat tyttöjen muistojen kautta. Samalla syventyivät myös henkilöhahmot ja heitä ymmärsi paremmin. Kuitenkaan ei muistoissa ollut selitysen makua, vaan kaikki nivoutui yhdeksi mielenkiintoiseksi tarinaksi. Pidin myös siitä, että naiset kuvattiin voimakkaina hahmoina, joiden voima kumpusi osaltaan siitä, että he pelkäsivät ja uskalsivat myös tunnustaa pelkonsa. Miesten kuvauksen yksipuolisuudesta pelasti heidän joukostaan löytyvä kyky myötätuntoon ja muutokseen, vaikka noin yleensä kyllä ymmärtää luostarisaaren kiellon miesten rantautumiselle.

Maria Turtschaninoff on kirjoittanut kaksi muutakin samaan maailmaan sijoittuvaa kirjaa. Pitää jossain vaiheessa lukea nekin.


Kirja on saatu luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta osana jatkuvaa yhteistyötä

Pojat, lukemaan! Septimus Heapia

Angie Sage : Septimus Heap 3 ensimmäistä osaa 
Magiaa, Varjo, Peili 
Luettavaksi kirjastosta 

Pojat, lukemaan! - haasteeseen laitan tämän silläkin uhalla, että omat muksut ryhtyvät syyttämään valheellisesta mainonnasta. Kumpikaan vanhemmista pojista ei nimittäin suostunut näitä lukemaan takakannen perusteella, mutta sehän ei tietenkään tarkoita, etteikö joku muu poika voisi näistä nauttia. Meidän poitsut vaan taitavat olla erikoisen kranttuja.

Septimus Heap on sarja velho-oppilaasta, tai ei hän alkuun ole velho-oppilas ollenkaan vaan seitsemännen pojan kadonnut seitsemäs poika. Seitsemän on maaginen luku ja Septimuksen uskotaan olevan tarkoitettu suuriin tekoihin. Siksi hänet halutaan pahojen voimien palvelukseen ja siksi hyvin puoli suojelee häntä, siis hänen voimiensa vuoksi ja ehkä vähän siksikin, että hän sattuu olemaan viimeinkin osa perhettä.

Perhe onkin mielenkiintoinen velhoperhe. Sarjan ensimmäisessä osassa "Magiaa", huomataan hovin pikkuprinsessan päätyneen sattuman kautta Heapin perheen hoiviin. Se onkin hyvä juttu, sillä prinsessan kuningataräiti murhattiin ja prinsessankin piti mennä samaa tietä. Seikkailu alkaa, kun prinsessa pitää pelastaa jo toistamiseen...

Toisessa osassa seikkailu jatkuu ja velho-oppilas joutuu suurien haasteiden eteen pahan varjon uhatessa hänen opettajaansa ja yllättävienkin vihollisten hyökätessä.

Kolmannessa osassa taas taistellaan pahantahtoista haamua vastaan ja kuljetaan ajassa taaksepäin.

En viitsinyt kirjoittaa sen enempää noita juoniselostuksia, jos vaikka tätä eksyvät katsomaan jotkut POJAT, jotka haluaisivat ryhtyä LUKEMAAN...

Sanottakoon vain, että kirjat ovat täynnä hauskoja henkilöhahmoja hajamielisestä perusvelhoisästä suon keskellä taikajuomapullojen keskellä asuvaan Turvaajanoitaan. Metsässä asuvat vaaralliset ahmat ja metsännoidat, tärkeitä viestejä kuljettavat viestirotat. Kaupungit ovat täynnä haamuja, jotka ilmestyvät halutessaan ja vaikuttavat elävien toimiin kuin ennen rajan yli siirtymistään.

Pidin myös kirjojen kuvaamasta maailmasta, joka yhdistelee virkistävästi perinteisiä fantasiaelementtejä, kuten velhotorneja ja ihmissyöjäpuita uudenlaisella näkökulmalla kuten lohikäärmelaivalla ja lempihahmokseen vanhalla iällä jähmettyvillä muodonmuuttajilla (isoisä katosi puuksi metsään juuri tällä tavoin...).

Sarjan osissa on kivaa sekin, että ainakin kolme ensimmäistä osaa ovat itsenäisiä tarinoita. (Tosin niinhän tapahtui Harry Potter-sarjassakin ennen kuin se muuttui tahmaiseksi listaksi jatko-osia).

Juonet ovat myös vauhdikkaita, eivät superjännittäviä, mutta täynnä käänteitä. Ainakin minua ne viihdyttivät ja olettaisin fantasiatarinoista pitävän kymmenvuotiaankin niihin uppoutuvan mielellään. Minä pidin näistä itse asiassa niin paljon, että kolmen osan kirous taitaa Septimus Heapin osalta raueta ja luen jossain kohtaa vielä seuraavatkin osat.




P.S. äänikirjalumous jatkuu. Kirppu on uponnut Taru Sormusten Herrasta ensimmäiseen osaan. Tosin hän vähän kommentoi, että "kylläpä siinä selitetään". Katsotaan kestääkö kiinnostus...

Taivaalta pudonnut eläintarha ja arjen reaalifantasiaa

Pasi Ilmari Jääskeläinen : Taivaalta pudonnut eläintarha
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Minulta oli Jääskeläisen kirjoista lukematta tämä varhaistuotannon novellikokoelma, mutta nyt on sitten sekin epäkohta korjattu. Mikäs siinä, kokoelmasta löytyi useampi suosikki, vaikka sitä toki vaivaa jälkikäteen aiemmin ilmestyneistä tarinoista kootun kirjan helmasynti eli epätasaisuus. Joukossa on niitä, jotka antavat selkeästi ymmärtää jatkotuotannossa odottavia nautinnollisia lukuhetkiä. Sitten siellä on sellaisia "nojaa" -juttuja.

Jo kirjailijan esipuheessa lipsahdetaan maagisen realismin, tai kirjailijan sanoin reaalifantasian puolelle. Kertokaapa muuten joku, mikä ero noilla termeillä on? Vai onko kyseessä vain eri käyttäjien suosimat vaihtoehdot? En mielestäni ole tuohon reaalifantasia-termiin varsinaisesti törmännyt aikaisemmin.

Kun kirjailijan kohtaloa on hetki selvitelty, päästään itse asiaan eli novelleihin. Suosikeikseni nousivat ajan ominaisuuksilla ja rinnakkaisulottuvuuksien yhteensopivuudella leikittelevä Kohtaamisia kirjastossa sekä alun spiraalimainen Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1. Ensiksi mainitussa mietitään, mitä elämä olisikaan, jos voisimme unissa elää toisia elämiä ja tuoda ne todellisuuteen. Aika sekavaksi näytti menevän loputtomien elämän valinnanmahdollisuuksien kanssa tasapainottelu. Kummitustalo on mukavasti sisäkkäisistä palikoista koostuva, pikkuisen pelottava tarina. Se on tavallaan perinteinen kummitustarina, mutta höystettynä pienellä lopussa riemastuttavalla rakenteellisella kiepsautuksella.

Pidin myös "Morfeuksen kolikot"-novellin vertauskuvallisuudesta. Se on malliesimerkki siitä, miten kaikki ymmärtävät, vaikka mitään ei sanota suoraan - jopa tarinan lapsi tietää. "Olisimmepa mekin täällä" taas kertoo aika julmastikin ihmisen kyvystä pettää muita ja itseään. Se pelottelee teknisillä mahdollisuuksilla ja sillä, miten vaikeaa on yhdistää ihmisen sielunelämä bittien prosesseihin. Omalla tavallaan se myös kuvastaa sielun ja ruumiin välistä yhteyttä. Haluammeko sittenkään taivaaseen?

Pidin siis kokoelmasta kaikkiaan, vaikka siitä toki puuttuukin pidempien romaanien houkutteleva upottavuus. Novellit ovat lyhyitä, siis ihan jo määritykseltään, ja minä jotenkin pidän enemmän siitä, että saan oikeasti paneutua juonenkäänteisin ja henkilöhahmojen kehitykseen. Siksi onkin aika huvittavaa, että viime aikoina olen lukenut aika montakin lyhyempien tarinoiden kokoelmaa - kaiken lisäksi ne ovat olleet aika hyviäkin ja olen nauttinut niiden seurasta.


Vielä kerran muistutus myös Elisa Kirjan blogin lukijoille tarjoamasta latausedusta. Katse siis oikeaan päin ja lukekaa ohjeita sivupalkista! Alla vielä otteita iltapäivän satumatkasta... 


Arkielämän reaalifantasiaa

Syksyn värit ovat sitten ihania. Ulkona kävellessä pääsee helposti sellaiseen vähän satumaiseen tunnelmaan. Tarhamatkalla pikkupeikko menninkäinen kiipeää vakiopuuhunsa päivä päivältä taitavammin. Se on kai sitä arkielämän reaalifantasiaa.

Kirja luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta - videolla suosiollisesti esiintyy oma pikkupeikko 

Mitä pojat lukevat vai lukevatko ollenkaan?

Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa julkaistiin juuri haaste poikien lukemisen puolesta. Minun on tietysti pakko osallistua haasteeseen. Kotoa kun löytyy moisia otuksia peräti kolme.

Yleisesti ottaen pojat kuulemma lukevat aika vähän. Minä voin hyvin uskoa tuon väittämän, sillä meillä ei keskimmäistä saa kirjojen pariin kuin pakolla eikä aina sittenkään. Tosin viime aikoina olen yllättänyt Kirpun 10v. selailemasta Vakoojan käsikirjaa... ehkä olenkin aina vain tarjonnut vääränlaisia kirjoa.

Tai väärässä formaatissa - vilkasta poikaa on vaikea saada istumaan paikoillaan kirja kädessään, mutta äänikirja vapauttaa kropan ja silmät muihin hommiin, vaikka korvat kuuntelisivatkin. Sysimetsä jo kuunneltiin yhdessä, samoin Me Rosvolat ja nyt on Hobitti hyvässä vauhdissa. Kovasti tuossa suunnittelivat, että Taru Sormusten Herrasta sitten seuraavaksi...

Niin, siis suunnittelivat yhdessä esikoisen (kohta 12v) kanssa ja äiti hurraa hiljaa oven takana kuunnellessaan. Tosin esikoisen olen saanut aina välillä jotain lukemaankin. Hän on jo kahlannut Tolkieninsa ja Potterinsakin melkein kaikki. Nyt viimeksi tuuletin palattuani kirjastosta ison nuortenfantasiapinon kanssa, kun pinosta kelpasi esikoiselle sentään edes yksi luettavaksi...


Derek Landy : Keplo Leutokalma ja Keplo Leutokalma - leikkiä tulella
Kirjastosta äidille ja pojalle

Stephanie tutustuu luurankoetsivä Keplo Leutokalmaan setänsä kuoltua. Kirjailijana menestynyt setä testamenttaa Stephanielle talonsa ja sen myötä avaa hänelle oven maagiseen alamaailmaan. Alkaa seikkailu, jonka aikana selviää nimien tärkeys, kohdataan monia pelottavia vihollisia ja yhtä pelottavia ystäviä.

Keplo Leutokalma on astetta tummempaa fantasiaa kuin monet nuorille suunnatuista. Hahmoissa on paljon makaabereja elementtejä, mikä todennäköisesti onkin juuri se nuoria poikia viehättävä piirre. Sinänsä hauskaa, että vaikka päähenkilönä on tyttö, minustakin tämä on enemmän kuitenkin poikien kirja. Siis mitenkään haluamatta vahvistaa mitään ennakkoasenteita, jotenkin tunnelma vain on hauskasti poikamainen.

Ihan hauskaa luettavaa nämä kaksi ensimmäistä osaa olivat äidillekin. Esikoisella on koulussa pulpettilukemisena menossa se kolmaskin, mutta sitten kuulemma loppuu. Kyseessä lienee monia sarjoja vaivaava vitsaus: Parin ensimmäisen jännän osan jälkeen tarina alkaa toistamaan itseään. Kolme nuorta poikaa kiinnostavaa osaa on kuitenkin jo erinomainen saavutus. Noin 99% äidin tarjoamista (tai kirjaston esittelemistä) kirjoista kun saa tyrmäävän tuomion jo takakannen perusteella.

Tällä postauksella siis osallistun haasteeseen Pojat, lukemaan!

1. suosittelemalla pojille luettavaksi Derek Landyn Keplo Leutokalmaa - sopivin varmaan juuri tuollaisille ala-asteen lopussa, yläasteen alussa oleville miehenaluille.
2. ehdottamalla vilkkaille vilperteille erilaisia äänikirjoja. Elisa Kirjasta olen ladannut kaikki lasten kuuntelemat äänikirjat - ne saa helposti puhelimeen tai iPadiin kuunneltavaksi. Hintakaan ei ole liian suolainen. Hobitin saa ladattua hintaan 14,90€ (sillä saa melkein 11h viihdytystä). Me Rosvolat kustantaa vajaat 20€. 

p.s. se kolmas eli Toto 3v on kirjojen kanssa edelleen vaiheessa Barbapapat ja Tiikerin loikka. Tänään yritin tarjota Nalle Puhin juhlakirjaa flunssapotilaan viihdykkeeksi, mutta se tönäistiin pois ja tilalle nostettiin (taas) Barbapapa... 

Osan äänikirjoista olen saanut Elisa Kirjalta vapaavalintaisina kuunneltaviksi ja blogattaviksi

Kirpun kanssa Sysimetsässä

Colin Meloy : Sysimetsä 
lukijana Eero Saarinen, 
suomentanut Peikko Pitkänen
luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Meidän isompia poikiamme ei saa sitten millään tarttumaan kirjoihin, siis ei millään. Blogia vähänkään kauemmin seuranneet ovat tästä tainneet kuulla joskus ennenkin. Tänä kesänä otin käyttöön uuden taktiikan. Kun kerran minäkin kuuntelen mielelläni äänikirjoja, niin ehkä sitten pojatkin ?

No, esikoinen missattiin ensimmäisten lukujen aikana - oli kuulemma parempaakin tekemistä - häntä tosin sitten vähän harmittikin myöhemmin. Keskimmäisen sain koukutettua Sysimetsän tarinaan. Se oli tarpeeksi vaihteleva ja jännä ja lisäksi kuuntelu näytti sopivan pojalle, jolle paikallaan pysyminen tuottaa todellisia vaikeuksia. Hän leikki jollain vieressä koko ajan samalla kun tarina soljui puhelimesta ja yllätys - pyysi jatkamaan tarinaa yleensä useamman luvun kerrallaan!.

Olikin aikamoinen tarina. Varikset sieppaavat Pruen pikkuveljen ja lentävät vauva mukanaan tiettömään metsään. Prue lähtee etsimään veljeään Curtis-ystävänsä kanssa ja he joutuvat keskelle suurta valtataistelua. Kojoottiarmeija, metsän ryövärit, leskikuningatar, mystikot ja lintujen kruununprinssi ovat kaikki vuorollaan äänessä. Kaikilla on omat toiveensa ja tavoitteensa, mutta kuka sitten lopulta onkaan se pahis ? Tämä tarina ei ole sopiva ihan pienille koululaisille. Ihmisiä ja eläimiä kuolee ja sodan kauhut kuvataan elävästi.

Minua viehätti tarinassa erityisesti se, että mikään ei oikeastaan lopult ole ihan sellaista kuin näyttää. Niinhän tosielämässäkin on. Aikuinen osasi kirjasta vähän ennakoidakin käänteitä, mutta oli jännä seurata, miten kymmenvuotias koki muutokset. Hän suorastaan järkyttyi, kun joitakin suunnitelmia paljastui ja taistelukohtausten melske heijastui silmistä. Kirjan tapahtumiin palattiin välillä kuunteluhetkien välilläkin, kun piti setviä henkilöiden motiiveja ja tekoja vielä vähän lisää.

Klassikko ansaitsee paikkansa ja äänikirjakokeilu oli erittäin onnistunut. Seuraava yhdessä kuunneltava äänikirja on jo ladattuna (Me rosvolat) - tosin huomasin, että Sysimetsähän on ilmeisesti trilogia. Onnistuisinkohan houkuttelemaan Kirpun oikein kirjan ääreen ?  Ainahan sitä voi yrittää...

Luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta

Kanen aikakirjat - äiti luki, kun poikia ei saanut tarttumaan kirjaan

Rick Riordan : Kanen aikakirjat

Punainen pyramidi, Liekehtivä valtaistuin, Pedon varjo 

Luettavaksi kirjastosta 

Tänä kesänä olen käynyt kirjastossa vain kaksi kertaa, mutta aikamoiset pinot mukaan lähti luettavaa. Tarkoituksena oli lainata kirjoja, joita voisi sitten vähän sillain vaivihkaa ujuttaa luettavaksi myös esikoiselle (ja tuurin käydessä myös keskimmäiselle). 

Lienee sanomattakin selvää, että äidin juonet eivät fiksuilla lapsille menneet läpi millään tavalla. Esikoinen vilkaisi äidin kirjapinoa ja totesi, ettei kiinnosta. Ei kuulemma jaksa fantasiaa enää Pottereiden jälkeen... Keskimmäinen katsoi äitiin ja tuhahti. (Tosin hänet sain houkuteltua sentään edes kuuntelemaan äänikirjaa... 1-1)

No, eivät kirjat meillä hukkaan mene. Äiti lukee. 

 Rick Riordanin Kanen aikakirjat -sarja oli ihan viihdyttävää luettavaa. Kanen sisarukset on kasvatettu erillään äidin kuoltua salaperäisessä onnettomuudessa. Carter on kiertänyt maailmaa egyptologi-isänsä matkassa, Sadie viettänyt koululaisen normaalielämää Lontoossa isovanhempien hoteissa. Sitten isä-Kane katoaa räjähdykseen British Museumissa, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

Sisarukset huomaavat olevansa egyptin faaraoiden perillisiä ja osa taikureiden mahtavaa salaseuraa - tosin taikureista suurin osa haluaa surmata sisarukset, koska he seuraavat jumalten tietä. Osittain syystä, sillä jumalten tie toi vanhat egyptiläiset jumalat takaisin maan päälle ja siitähän seuraa vain tuhoa ja kaaosta. Apep-käärme on nousemassa ja haluaa nielaista auringon. Jonkun pitää herättää auringonjumala ja nousta vastarintaan. Arvannette ketkä ottavat homman hoitaakseen ? 

Sitten taistellaan ja valmistaudutaan muutaman kirjan verran. Kirjat ovat täynnä nopeita käänteitä ja uskoisin fantasiasta pitävän nuorison viihtyvän mielikuvituksellisten jumalolentojen parissa. Mukaan on ujutettu myös vähän romanssia kaikkien taistelujen keskelle. Kaikkea kaikille. Toisaalta runsaus on myös kirjojen ongelma. Juoni kun tuppaa vähän hajautumaan ja rönsyilemään.

Kirjan rakenne on jotain vähän uutta, ainakin minulle ja tässä genressä. Kertoja on saanut viestejä Kanen sisaruksilta äänikirjeen muodossa ja välittää heidän kertomuksensa lukijalle varoitellen kovasti tuhosta ja siitä miten totta tarinat varmastikin ovat. Sisarukset pääsevät ääneen vuorotellen ja vähän nahistelevat sulkeiden sisällä. Aikuinen vähän hymistelee, mutta ehkäpä tuollainen toimii nuoremmilla, siis aika paljon nuoremmilla, lukijoilla.

Nämä ovatkin kirjoja, joita periaatteessa minusta voi hyvin suositella jo tuollaisille kymmenkesäisille mielikuvituksellisuutensa vuoksi. Tosin voi olla vaikea ehkä pysyä kärryillä, jollei lapsi ole yhtään ollut kiinnostunut jostain pyramideihin ja Egyptiin liittyvästä. Nuoremmille en näitä välttämättä antaisi luettavaksi, eivätkä he kai oikein jaksaisikaan pitkää ja rönsyilevää tarinaa.

Lasten kanssa Tohtori Whosta Oktonautteihin..

Tänä kesänä on hassusti kehkeytynyt joka pojan kanssa oma yhteinen aktiviteettinsa. Minullehan noita on siunaantunut kolme kappaletta eli Esikoinen kohta 12v, Kirppu 10v ja Toto3v. Ovat jotenkin sen verran eri ikäisiä, että kiinnostuksenkohteetkin vaihtelevat.

SciFi-jännitystä isoimman kanssa 

Esikoisen kanssa on ryhdytty katsomaan vähän isompien elokuvia. Indiana Jones, Pirates of the Caribbean... katsottavaa riittää ja pojalla pitkä lista viihdettä vielä edessä. Olen melkein kade.

Vaikka olemme me löytäneet yhteisen, äidillekin uuden kiinnostuksen kohteen. Yle lähettää joka arkipäivä jakson Doctor Who -sarjaa. Sarja on lähtöisin 60-luvulta ja tämä uudistettu versiokin on varsin viihdyttävä. SciFiä puhtaimmillaan ajassa ja ulottuvuudessa matkustavan Tohtorin ja hänen ystäviensä mukana. Tallennettuna on jo aika monta osaa. Edessä viikonlopun minimaraton...

 Äänikirjajännitystä keskimmäiselle

Kirppu on kaimansa mukainen hyppelehtijä, jonka istuttaminen pidemmäksi aikaa vaatii mielenkiintoista tekemistä. Sellaista on yllättäen löytynyt - äänikirjasta. En tiedä onko syynä tarinan mielenkiintoisuus vai äänikirjan tarjoama mahdollisuus moniajoon eli samanaikaiseen mahdollisuuteen leikkimiseen, mutta Sysimetsää olemme nyt kuunnelleet jo pidemmän aikaa. Loppu häämöttää Pruen ja Curtisin seikkailulle synkässä metsässä.  Mitähän sitä seuraavaksi keksisi yhteiseksi kuunneltavaksi ?

Kuopuksesta tuleva lääkäri ?

Viimeisenä, muttei toki millään lailla vähäisimpänä on Toto ja Toton suosikit. Kirjoissa jatkamme edelleen Barbapapojen maailmassa. Toto tietää, mitkä niistä ovat ranskaksi (Papan luettavaksi) ja mitkä taas suomeksi äidille kannettavaksi. Missään tapauksessa ei nykyään saisi sekoittaa. Äidillä ei ole lupa edes katsoa "väärän kielisiä". Välillä vähän harmittaa, kun valikoima on kuitenki vähän rajallinen.

Televisiosta taas Pikku Kakkosesta on löytynyt kaksi selkeää suosikkia. Kimmo Kuu ja Oktonautit. Ehkäpä meillä tosiaan on kasvamassa pieni (eläin)lääkäri. Viikonlopun kievarisynttäreilläkin harmaa pirttipöytä sai toimia valaana, jota lääkäri Peso kävi avustajiensa kanssa laastaroimassa useampaankin kertaan. (Kyllä, meillä on pojassa selkeästi johtaja-ainesta tai sitten se vaan oli se kaikkein äänekkäin leikinsuunnittelija)

Kullekin pojalle siis omat touhunsa ja äiti pääsee mukaan kaikkeen. Vielä kun jostain saisi lisää aikaakin käytettäväkseen kaikkeen kivaan.


Mitkäs teillä muilla ovat olleet lasten viimeisimpiä suosikkeja ?

Eläköön kirjat! Toto Tiikerin lempileikit

Lapsen lähestyessä kolmen vuoden ikää muuttuu moni asia. Vauva muuttuu lopullisesti mukulaksi. Vauhti kiihtyy, kun askeleet pitenevät. Ääniohjaus alkaa vähitellen toimimaan, tai sitten ei. Riippuu vähän uhmaiän aallonharjoista. Leikitkin muuttuvat ihan toisenlaisiksi. Mielikuvitus tulee mukaan yhä vahvemmin.

Meillä on viime viikkoina asunut Toto Tiikeri. Tiikeri karjuu, hyökkää kulman takaa ja metsästää leijonaa. (Muistattehan sen jännän lastenlaulun...?) Toto Tiikeri myös haluaa halia ja tulla kylkeen kiehnaamaan, ja sitten äiti-Tiikerin pitää lukea Pikku Tiikeristä vielä kerran kaiken aamutohinan keskellä.

Niin, Toto Tiikerihän on tietysti syntynyt kirjan perusteella. "Herätys, Pikku Tiikeri" (Julie Sykes, Tim Warnes) on ollut meidän pikkupetomme lempparikirja jo ainakin kuukauden ajan. Sekosin lukukertojen laskuissa ensimmäisen viikon jälkeen. Tiikeri valtasi paikan Barbapapoilta - niitä luettiin ainakin puoli vuotta. Onneksi niitä on meillä sentään useampi kirja, joten tarinoihin sai vähän vaihtelua. Tällä hetkellä Pikku Tiikeristä saa vaihtelua korkeintaa Pikku Traktorilla tai sitten vaihtoehtoisesti Tompan synttäritarinalla, siinä kun on kakkua ja saa laulaa Paljon onnea vaan...

Eläköön kirjat! Niillä saa teknologia-addikti pikkumiehen eroon isoveljien iPadeista (kissapeli) ja isän puhelimesta (Vihaiset linnut). Toinen hyväksi koettu harhautus ovat lautapelit. Eivät tietenkään kaikki. Joitain koitetaan varjella tuholaiselta isoveljiä varten, mutta pari on ylitse muiden.

Eläinpyramidin rakentaminen tai, jos ollaan rehellisiä, sen kaataminen tuntuu olevan mitä suurinta huvia. Sen kanssa Toto Tiikerikin rauhoittuu vähäksi aikaa touhuamaan. Samalla opitaan eläinten nimiä ihan huomaamatta.

Lasten Carcassonne oli hankintahetkellä vähän sopimaton juttu. Liian lyhyet pelikierrokset ja liian yksinkertainen pelimekanismi kyllästyttivät pojat nopeasti. Peli on merkitty yli neljävuotiaille, mutta minusta se on juuri passeli Totolle. Tätä peliä voi pelata koko perhe yhdessä ja ottaa Tiikerinkin mukaan. Hän ei ehkä ymmärrä ihan kaikkea pelin juonesta, mutta osaa asettaa pelilaatan paikoilleen, löytää omanvärisensä mekot pelilaudalta ja asetella puu-ukkelin paikoilleen. Voi sitä riemua, kun voi oikeasti osallistua! Ja lopuksi tietysti sekoitetaan, pinotaan ja leikitään pelillä muuten vaan.

#satasyytäollaonnellinen (7) - Nyt lupaan olla valittamatta...

Minähän olen täällä harmitellut, kiukutellut, voivotellut ja muuten vaan valittanut jo monta vuotta, miten jälkikasvuni ei ole perustanut kirjoista ollenkaan. Pakolla on saatu vähän lukemaan jotain, joskus. Nyt lupaan olla hiljaa ainakin jonkin aikaa, nimittäin...

(1) Olimme käymässä Suomalaisen alessa (äiti halusi - tietysti), kun esikoinen (11v)  käveli viereeni Harry Potterin neljäs osa käsissään ja kysyi saisiko kirjan. Arvatkaa saiko ? Eikä se ollut edes alennuksessa! Nyt olen onnesta hykerrellen seurannut pojan lukemista ja kuunnellut juoniselostusta. Jee, ehkä sitä pitäisi taas ottaa blogiinkin ne lasten lukupäiväkirjat, kun sinne kerran tulee jotain uutta täydennystäkin ?

(2) Keskimmäinen (9v) suorittaa koulussa lukudiplomia. Olemme yhdessä valinneet tarjottimilta kirjoja ja kotoakin on löytynyt useita sopivia. Tosin hän valitsee kirjat pituuden mukaan eli lyhin kelpaa, mutta kuitenkin...

Ainoa harmituksen paikka on se, että iltaisin on vaikea saada poikia nyt kirjojen takia ajoissa nukkumaan, eikä äiti meinaa millään raaskia komentaa laittamaan kirjat kiinni.
Noin muuten tämä on ehdottomasti syy olla onnellinen!

Lasten kanssa elokuvissa - Frozen

Olemme yrittäneet jo pari vuotta vähentää tavaralahjojen antamista, myös lapsille. Totta kai kovia paketteja täytyy jonkin verran olla, mutta ihan yhtä innostuneita ovat pojat olleet myös elokuvalipuista. Varsinkin, kun olemme tehneet niistä "kaverilippupaketteja" eli kumpikin isommista pojista saa ottaa mukaansa yhden kaverin, jolle tarjoamme elokuvan ja herkut.
 Tuntuu siltä, että juuri tuo kaveriosuus on lapsista tämän lahjan juju. Kumpikaan ei edes harkinnut sitä vaihtoehtoa, että olisi itse käynyt katsomassa kaksi filmiä. Heistä on ihanaa voida tarjota elämys ystävälle ja minusta on hauska kuunnella, miten ylpeinä he siitä ilmoittavat. Ehkä he samalla oppivat jotain jakamisen tuomasta ilosta.

Tällä kertaa katsottavaksi valikoitui Disneyn jouluksi lanseeraama Frozen. Siinä prinsessalla on talven tuottamisen taika. Eräänä päivänä hän vahingossa satuttaa pikkusiskoaan ja sen jälkeen taidot piilotetaan ja kuninkaalliset eristäytyvät linnaansa. Tyttöjen kasvettua linnan ovet on kuitenkin pakko avata, vaikka vain yhdeksi päiväksi. Porttien avaaminen tuo linnaan niin pahantahtoisia ja omaa hyötyään etsiviä ihmisiä, mutta mahdollistaa myös rakkauden löytymisen. Tosin se ei ehkä lopulta sitten olekaan ihan niin helppoa kuin ensisilmäyksellä luulisi.

Tarina on taattua Disney-laatua, muttei varsinaisesti mitään suurta klassikkoainesta. Lapset pitivät, vaikka pojat ehkä eivät tarinan rakkaustarinasta niin kiinnostuneita olleetkaan. Onneksi matkassa oli mukana hauskoja seuralaisia - kuten nuo trailerin lumiukko ja poro - eivätkä henkilöhahmot noin muutenkaan ota itseään liian vakavasti. Kikatuksia kuului salista tasaiseen tahtiin ja kyllä aikuistakin monet kohdat naurattivat.

Viihdyttävä elokuva siis on kyseessä - varsin sopiva piristämään tätä synkkää sydäntalvea ja tuomaan helpotusta lumen kaipuuseen. Sitä nimittäin valkokankaalla riittää. Myös tarina on herttainen ja vähän opettavainenkin - sitä voisi käyttää opetusesimerkkinä teinitytöille, jotka turhankin halukkaasti uskovat ensimmäiseen kiinnostusta osoittavaan kaksilahkeiseen... sen verran klassinen klisee tarinassa ilmenee.

Parasta taisi meidän poikiemme mielestä kuitenkin olla alussa esitetty Mikki-lyhytelokuva. Siinä perinteisesti piirretyt (siis sellaiset alkuperäisten näköiset) Mikki & ystävät ottavat yhteen ison pahan Musta Pekan kanssa. Mustavalkoista ja värejä oli hyödynnetty hauskasti lisäämään kolmiulotteisuuden vaikutelmaa ja muutenkin 3D  tuli hauskasti "silmille". Siitä kuuluttiin takapenkeillä puhuttavan kotimatkan aikana enemmänkin - ennen kuin palattiin taas koululaisvitsien pariin.

Uusia villityksiä - taikapeliä ja muovikuppirokkia

Koululaisten muotivillitykset vaihtelevat vauhdilla. Tänä syksynä on ilmaantunut kaksi juttua, joita on ollut "iiiihan pakko" tehdä koko ajan. Oli sitten läksyjä tai ei. 

Ensimmäinen suosikkiajanviete on Magic - niminen korttipeli. Kaikenlaisia otuksia ja taikaa ja taisteluja. Turnauksia järjestetään ja pojat istuvat lattialla piirissä kokonaisia viikonloppuja lätkimässä korttia. Tämä peli pesee kuulkaas elektroniikkapelit mennen tullen. Ei siis sinänsä hullumpi juttu. Kunhan ne läksyt vaan tulisivat tehtyä...

Toinen villitys toimii myös enemmän tai vähemmän piirissä. Kuppi kulkee ja kopisee Cupsongin tahdissa. Kuppirokkia siis videossa alla. Pistäkää ääni päälle koneessa ja kuunnelkaa kopinaa.

Mitäs villityksiä teidän ympäriltänne löytyy marraskuun harmauden piristykseksi ?

Yllä meren, alla kiven...

Nuorena tyttönä"Pimeä nousee" - sarja oli yksi lemppareitani. Jokin aika sitten televisiosta tuli samanniminen elokuva, joka piti tietysti katsoa. Leffaa katsellessani aloin epäilemään omia muistikuviani kirjoista - niin erilaiselta näytti koko tarina. Pitipä siis aloittaa lukemisen uusintakierros.

"Yllä meren, alla kiven" on sarjan aloitusosa. Siinä Simon, Barney ja Jane saapuvat Cornwalliin viettämään kesää vanhempiensa ja salaperäisen isosetä Merryn kanssa. Sadepäivänä taloa tutkiessaan he löytävät ikivanhan kartan ja siitä alkaa hurja seikkailu. Kartta vihjeineen johtaa kuninkas Arthurin aikaisen maljan jäljille ja sisältää myös jatkovihjeen seuraavien aarteiden luokse. Kuinka ollakaan, aarretta havittelevat myös pimeyden voimat ja niiden edustajat eivät kaihda keinoja tavoitteensa saavuttamiseksi.

Näin aikuiselle tarina ei ole mitenkään liian pelottava, mutta lapsena muistan kovastikin juonenkäänteitä jännittäneeni. En nyt ollenkaan muista, minkä ikäisenä kirjaa luin. Olettaisin siinä jossain 10-vuoden kieppeillä. Yritin tarjota esikoiselle luettavaksi, mutta hävisi ainakin toistaiseksi Aku Ankan taskukirjalle ihan 6-0. Ehkäpä sitten myöhemmin.

Kirja on kirjoitettu jo 60-luvulla, joten hiukan on kieli ja rytmi jo vanhahtavaa, mutta se ei laisinkaan vähennä tarinan viehättävyyttä. Täytyy katsoa innostuisiko tuo poika tuosta vielä tarttumaan tähän uudelleen ennen heinäkuun loppua. Muuten viedään takaisin kirjastoon ja äiti ottaa mukaansa sarjan seuraavan osan.

Niin ja siitä elokuvasta - näyttää siltä, että Hollywood on kokonaan unohtanut tämän ensimmäisen osan. Elokuvassa ja kirjassa ei ollut mitään yhteistä. Täytyy siis tosiaan lukea uudelleen tuo toinenkin osa ("Pimeä nousee"), että pääsee paremmin vertaamaan.

Kisun ABC - keskimmäisen kestosuosikki

Keskimmäisen esikouluaikana etsin kissojen ja koirien kanssa tikkukirjaimilla kirjoitettuja kirjoja. Kirpulla kun oli kauhea hinku lukea, mutta osasi vaan "isot kirjaimet". Aika vähän oli oikeanlaisia kirjoja tarjolla, mutta tämä ostos on ollut totsesti hintansa väärtti. Kirppu kaivaa sen esiin edelleen säännöllisin väliajoin vaikka ekaluokkalainen lukee jo suvereenisti "normaali"-tekstiäkin.

Viimeksi siis luki kaikki kisun aakkoset tänään illalla ja lupasin kirjan laittaa blogiin näkyviin. Tässä siis lukemaan opetteleville oiva apu eli Katja Tukiaisen "Kisun ABC"

Nimensä mukaisesti kirja on tosiaan aapinen. Jokaisen kirjaimen kohdalla on lyhyt, sarjakuvamainen tarina, jossa kuvataan kisun elämän tapahtumia. Ja kisullehan sitten sattuu ja tapahtuu. Hän tapaa faaraon ja merenneidon, lennättää leijaa, leipoo isän kanssa pullaa ja viettää syntymäpäiviä. Oivaltavat pikku tarinat viehättävät niin aikuista kuin lastakin. Kuuntelimme ääneen lukevaa ekaluokkalaista korva tarkkana mekin, vauva ja minä.

Yksi suurista suosikeistamme on kirjaimen U kohdalla. Siinä teksti menee näin :
"Kisu odottaa vuoteessaan - äiti tulee peittelemään - isä tulee peittelemään - sitten tulee uni. "  Kuvien kanssa tietysti vielä parempi.

Lasten kauhua - marraskuun lukupäiväkirjaa

Lokakuu oli pojilla pelkkää Aku Ankkaa (niin ja ulkoilua, kavereita, pelejä, koulua jne...). Esikoisen mukaan koulun pulpettikirjat riittivät lukemiseksi. Mitäpä äiti sitten siihen...

Marraskuussa sentään lähti esikoinen äidin kaveriksi kirjastoon ja otti itselleenkin luettavaa. Kaikkein parasta tässä on, että hän myös luki kirjan. Niin, ja äitikin pääsi tarkistamaan, että mitä se lasten kauhukirjallisuus oikein onkaan.

Mitä se sitten on ? No, ainakin tämä Goosebumps-sarjan edustaja eli R.L.Stinen "Naamioitu kostaja" (Hän on palannut ! Voiko show jatkua?) oli vähän sellainen 3 etsivää höystettynä yliluonnollisella. Eli salaisia retkiä pimeässä koulussa, maanalaisia luolia ja 70-vuotta vanha haamu... Aikuista ei pelottanut (onneksi ;-) mutta ehkäpä ala-astelainen saa jotain lisäväristyksiä.

Koulussa siis valmistellaan näytelmää, jota yritettiin esittää 70-vuotta sitten. Silloin vain päähenkilö katosi ja koko näytelmää on pidetty sen jälkeen kirottuna. Kummallisia asioita alkaakin tapahtua heti harjoitusten alussa. Naamioitu kostaja ilmaantuu estämään näytelmän etenemisen. Haamu vai haahuilija ? Saadaanko esitys pidettyä ja miten yliluonnolliset voimat siihen sekaantuvat ? Jänniä juttuja.

Kovasti tuntuu olevan Goosebumps-sarja ainakin kolmasluokkalaisilla suosiossa. Ihan on syrjäyttänyt Kapteeni Kalsarin.

3 etsivää ja Aavejärven arvoitus

Esikoisella oli 3 etsivän tapaus Änkyttävä papukaija koulussa pulpettilukemisena. Niinpä minä sitten kaivoin mummilassa esille oman vanhan kirjani samasta sarjasta. Lopputuloksena oli pojan kommentti siitä, miten 3 etsivää ovat ihan tylsiä ja kirja jäi omaksi lukemisekseni.

Siispä vietin hetken nuoruuden nostalgiapoluilla. 3 etsivää on juuri niin hyvin kirjoitettu salapoliisitarina nuorille kuin muistinkin. Hitchcock osasi asiansa myös kirjojen osalta.

Vuosikymmenien dekkarilukukokemusten jälkeen juoni on tietysti vähän ennalta-arvattava, mutta ihanan perinteinen rakenteeltaan. Etsivät joutuvat selvittämään vanhan päiväkirjan perusteella aarteen piilopaikkaa. Henkilöjoukkoon kuuluu niin rakastunutta sabotoijaa kuin merirosvon jälkeläisiäkin. Viihdyttävää. Ihan nuorruin hetkeksi :-)

Minä en tiedä, tietääkö joku ? Ovatko sarjakuvat oikeaa lukemista ?

Kovin on mennyt elokuun aikana poikien lukeminen sarjakuvien saralle. Uusi Aku Ankan tilaus (tarjouksesta tietenkin - kukapa sitä normaalihinnalla ?) osoittautui loistovedoksi ja Tintit ja Asterixit ovat olleet kovassa käytössä. Luetuista sarjakuvista on ylläolevassa kuvassa vain osa...

Luettu siis on, mutta tämä äiti jäi kuitenkin pohtimaan. Onko sarjakuvien lukeminen ns. "oikeaa lukemista ?" Tarkoituksena ei ole väheksyä sarjakuvia, ei ollenkaan. Itsekin nautin niistä kovasti, mutta kuitenkin...

Sarjakuvaa lukiessa pystyy tukeutumaan kuviin ja "pahimmassa" tapauksessa jättämään vaikka osan teksteistä lukematta. Epäilen suuresti, että pojat olisivat lukeneet kaiken kirjoituksen. Kysyttäessä yleisin lukutapa näytti olevan se, että ensin katsottiin kuvat koko kirjasta ja sitten "luettiin" uudelleen.

Oppiiko sarjakuvaa lukiessa seuraaman tarinaa tekstin pohjalta vai jääkö liian katkonaiseksi ? Tukevatko sarjakuvat tarpeeksi lukutaidon ja eritysesti luetun ymmärtämisen kehitystä ? Pitäisikö kuitenkin vielä pakottaa myös muiden kirjojen pariin ?

Minä en tiedä, tietääkö joku ?