Kuukauden teatteri : Mä lehden luin

Tammikuun kuukauden teatteri on mahtava energiapläjäys ja nuorten touhua parhaimmillaan. Kävin nimittäin katsomassa Espoon musiikkiopiston eli Ebelin 20-v. juhlashown "Mä lehden luin"

Koko esitys on pitkälti nuorten omaa käsialaa ja perustuu lehdistä löydettyihin artikkeleihin. Laulujen sanat luotiin kerättyjen artikkelien perusteella ja annettiin toisille oppilaille sävellettäviksi. Sovelluksissa apuaan tarjosivat myös Ebelin taitavat opettajat eli Mirja Mäkelä, Marzi Nyman ja Eerik Siikasaari. Ohjauksesta ja ilmaisutaidon opetuksesta vastasivat Eija Ahvo ja Susanna Haavisto. Lavastuksesta puolestaan vastasivat Espoon kuvataidekoulun oppilaat. Onnittelut kaikille - lopputulos on hieno!

Ebelin esityksissä ei tarvitse katsomossa koskaan jännittää sillä nuoret ovat uskomattoman taitavia muusikoita ja esiintyjiä. Sama päti tänäänkin, Ihan mahtava bändi, upeat laulajat ja kokonaisuutena hyvin hallittu esitys. Ihan kuin olisivat koko ikänsä olleet lavalla .Niin kuin tietysti ovat tainneet ollakin, Ebeli tarjoaa ihanasti mahdollisuuksia päästä esiintymään. Äänentoistossa eli tekniikassa tosin taisi olla pieniä haasteita, sillä kaikkien äänet eivät tulleet mikeistä läpi ihan kirkkaina, mikä teki välillä sanoista vaikeita ymmärtää. Kokonaiselämystä tuo ei kuitenkaan haitannut.

Esitys itsessään koostuu löyhästi toisiinsa sidotuista lauluista. Näin äitinä sitä tietysti kuunteli mielenkiinnolla nuorten kuvaa maailmasta. Ensin meinasin vähän masentua. Niin vahvasti olivat edustettuina kaikki kamaluudet pakolaisuudesta ja sodista, köyhyyden kautta epäaitouteen ja suoranaiseen valepohjaan mediamyllylle - onneksi nuorille kuuluva positiivisuus ja optimistisuus löi lopulta läpi ja viestin soisi kaikuvan myös päättäjien korviin, Ei tarvita utopiaa, pitää vain olla tahtoa. Ihan mahtavaa! Tämä antaa toivoa tulevaisuuteen.

Nautin esityksestä ja myönnän auliisti intoani lisänneen myös oman pojan osuus produktiossa. Tosin tällä kertaa hän oli avustajan roolissa, pienessä, mutta lopputuloksen kannalta toki tärkeässä. On huimaa päästä mukaan toteuttamaan tämän kokoluokan produktiota ja hän tuntuu nauttivan joka hetkestä.

Niin, ja esityksen lopussa Esikoinen todistettavasti siivosi - siitä on peräti todistusaineistoa!

Kiitokset siskolle kuvasta 

Esityksiä on vielä jäljellä kaksi eli huomenna sunnuntaina 29.1. klo 13 ja 16. Siitä vaan Espoon Kulttuurikeskuksen Louhisaliin katsomaan. Kympillä pääsee. 

Neropatin päiväkirja

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja 
Oma ostos Suomalaisesta 

Meidän keskimmäistä on suhteellisen vaikea saada lukemaan. Lukudiplomikin jäi puoliksi kesän laiskanläksyksi. Ihan, jotta saataisiin lukeminen edes jotenkin käyntiin, tulin ostaneeksi luettavaksi puoliksi sarjakuvana kirjoitetun Neropatin päiväkirja. Ei se nyt suuren suurta menestystä saanut, mutta ilmeisesti on luettu loppuun. Kommentti hyvin miesmäiseen tyyliin : "Ihan kiva"

Äidin vähän kovistellessa, tuli lisää tekstiä. Alussa kuulemma oli kivaa, kun kaikki oli äidin vika (??) Lisäksi : "Oli hauskaa, kun päähenkilö höpötti tyttöjen tykkäävän ensin luokan nopeimmasta ja sitten jostain muusta... ja miten tytöt tykkäävät aina sellaisesta, jolla on jotain sattunut...  paitsi sitten, kun yrittää näyttää märkivää haavaa, jolloin ne juoksevat karkuun... ja kaikkea muuta...vähän..."

Suoria lainauksia yllä siis. Voinemme siis todeta kirjan tosiaankin olleen "ihan kiva". Samalla tuli testattua, että luettu on. Äitikin meinaan muisti noita samoja juttuja.

Arvasin siis ihan oikein. Yläkoululaisen Gregin toilaukset ja yritykset olla cool näyttävät uppoavan tuollaiseen kohta 11v poikaan. Ilmiselvästi myös osittainen sarjakuvamuoto auttaa keskittymään kirjaan helpommin kuin pelkkää tekstiä olevaan. Yksi kirja suoritettu. Seuraavaksi pitää sitten keksiä jotain muuta.

Kyllä minäkin Neropatin päiväkirjan luin ja jopa aina välillä sille vähän hymähtelin. Taitaa tosin olla niin, että kun kotona on yksi melkein 13v poika ja toinen melkein 11v, niin toilailut ja "tyhmistyminen" ovat liian jokapäivästä, jotta kirjasta jaksaisi lukea enää lisää. En siis nyt niin hirveästi kirjasta innostunut. Toki siinä kuvattiin aika osuvasti juurikin tuota teini-iän "mitä toiset sanovat,jos teen jotain näin pöhköä vai suuttuuko äiti" -mentaliteettia. Kaikki teinipoikien äidit taitavat tietää, mitä tarkoitan...

Gregin mukana pääsee myös kurkistamaan nuorten maailman julmuuteen ja nokkimisjärjestykseen. Lohdullista kirjassa tosin on se, ettei Greg pahemmin taida kuitenkaan kärsiä siitä, ettei luokan suosituin olekaan. Yritys jatkuu samanlaisena ideasta toiseen.

Sarja jatkuu monella kirjalla. Minä taidan pitää nämä varalla siinä tapauksessa, että tarvitaan lisävauhtia keskimmäisen kesälukemiseen. Ensin kokeillaan uppoaisivatko Kissasoturit edes osaksi yhtä hyvin kuin isoveljeen...


EDIT: Neropattia ovat muutkin käyttäneet lukuinnottomien houkuttimena. Tänään juuri aiheesta on kirjoittanut myös Lukupinon Simo

Itsenäisyyspäivä ja suomalaista nuortenfantasiaa - Maresi

Itsenäisyyspäivä on taas tältä vuodelta takanapäin. Juhlava päivä kului meillä rennoissa merkeissä ensin kotona perheen kanssa lusmuten ja sitten illalla kyläillen. Kiitokset isännille ihanasta ateriasta ja kaikille läsnäolleille mukavasta seurasta! Linnan juhlien kättelyäkin jaksaa seurata kauemmin, kun on kanssakommentoijia enemmänkin.

Viikonlopun teemaan sopii tietysti Finlandia-palkittu kirja. Ei, en ole vielä(kään) ehtinyt lukemaan tämän syksyn Finlandia-voittajaa (eli Jussi Valtosen He eivät tiedä, mitä he tekevät),  mutta Junior Finlandian voittaja sopi vallan mainiosti kotimatkalle lentokonelukemiseksi. Ei tuntunut Lontoo-Helsinki lento pitkältä, kun oli hyvä kirja käsissä...

Maria Turtschaninoff: Maresi- Punaisen luostarin kronikoita
Luettavaksi ja blogattavaksi Elisa Kirjalta 

Naisten asuttamaan luostariin saapuu laivalla salaperäinen tyttö ja hänen kannoillaan seuraa vaara. Alkuäitiä luostarissaan kunnioittavat naiset ja tytöt joutuvat käyttämään kaiken tietonsa ja taitonsa välttyäkseen tuholta.

Tämä kirja oli jännä. Sitä en odottanut, tai en ainakaan tuossa määrin. Turtschaninoff on osannut punoa tarinan, jossa jännite kasvaa ja lukijaa oikeasti pelottaa tyttöjen puolesta. Eikä kirjassa kuitenkaan mässäillä taistelulla tai hirviöillä, pelko hiipii lukijaan huomattavasti hienovaraisemmin keinoin.

Luostari on turvapaikka vainotuille ja kärsiville tytöille. Se on myös paikka, jossa naiset saavat vapaasti oppia, eikä kukaan halveksi heitä tiedon vuoksi. Päinvastoin. Samalla luostari on täynnä maagista voimaa, jonka ymmärtäminen onnistuu vain vaistolla. Sitä ei voi selittää. Alkuäidin kolme muotoa kattavat elämän syntymän ihmeestä kuoleman portin takana odottavaan ikuisuuteen. Vain hyväksymällä elämän kulun kaikki puolet, voi ymmärtää oman kutsumuksensa ja saa voiman seurata sitä.

Minuun tarina vetosi naisena. Olisi ihanaa, jos maailmassa olisi paikka, jossa tytöt ja naiset saavat olla omanlaisiaan ilman pelkoa vähättelystä, syrjinnästä tai suoranaisesta vainosta heidän poiketessaan normista tai omatessaan ympäröivän (miehisen) yhteiskunnan mielestä liikaa tietoa. Vielä nykyäänkin on aivan liikaa paikkoja, joissa naisia pidetään omaisuutena tai kauppatavarana ilman omaa tahtoa tai ymmärrystä. Toisaalta ajatus pelottaa. Pitääkö tosiaankin eristäytyä, jotta tämä olisi mahdollista ?

Tiedän, kirja on fiktiota, fantasiaa. Hyvän kirjan kuitenkin tunnistaa juuri siitä, että se saa usein miettimään asioita fiktion ulkopuoleltakin. Eivätkä nämä ajatukset tulleet mieleen lukemisen aikana. Silloin syvennyin vain Maresin, Jain ja muiden tyttöjen tarinaan.

Kirjan rakenne ja juonen kulku on mielenkiintoinen. Maailman eri puolet avautuvat tyttöjen muistojen kautta. Samalla syventyivät myös henkilöhahmot ja heitä ymmärsi paremmin. Kuitenkaan ei muistoissa ollut selitysen makua, vaan kaikki nivoutui yhdeksi mielenkiintoiseksi tarinaksi. Pidin myös siitä, että naiset kuvattiin voimakkaina hahmoina, joiden voima kumpusi osaltaan siitä, että he pelkäsivät ja uskalsivat myös tunnustaa pelkonsa. Miesten kuvauksen yksipuolisuudesta pelasti heidän joukostaan löytyvä kyky myötätuntoon ja muutokseen, vaikka noin yleensä kyllä ymmärtää luostarisaaren kiellon miesten rantautumiselle.

Maria Turtschaninoff on kirjoittanut kaksi muutakin samaan maailmaan sijoittuvaa kirjaa. Pitää jossain vaiheessa lukea nekin.


Kirja on saatu luettavaksi ja blogattavaksi vapaavalintaisena Elisa Kirjalta osana jatkuvaa yhteistyötä

Pojat, lukemaan! Septimus Heapia

Angie Sage : Septimus Heap 3 ensimmäistä osaa 
Magiaa, Varjo, Peili 
Luettavaksi kirjastosta 

Pojat, lukemaan! - haasteeseen laitan tämän silläkin uhalla, että omat muksut ryhtyvät syyttämään valheellisesta mainonnasta. Kumpikaan vanhemmista pojista ei nimittäin suostunut näitä lukemaan takakannen perusteella, mutta sehän ei tietenkään tarkoita, etteikö joku muu poika voisi näistä nauttia. Meidän poitsut vaan taitavat olla erikoisen kranttuja.

Septimus Heap on sarja velho-oppilaasta, tai ei hän alkuun ole velho-oppilas ollenkaan vaan seitsemännen pojan kadonnut seitsemäs poika. Seitsemän on maaginen luku ja Septimuksen uskotaan olevan tarkoitettu suuriin tekoihin. Siksi hänet halutaan pahojen voimien palvelukseen ja siksi hyvin puoli suojelee häntä, siis hänen voimiensa vuoksi ja ehkä vähän siksikin, että hän sattuu olemaan viimeinkin osa perhettä.

Perhe onkin mielenkiintoinen velhoperhe. Sarjan ensimmäisessä osassa "Magiaa", huomataan hovin pikkuprinsessan päätyneen sattuman kautta Heapin perheen hoiviin. Se onkin hyvä juttu, sillä prinsessan kuningataräiti murhattiin ja prinsessankin piti mennä samaa tietä. Seikkailu alkaa, kun prinsessa pitää pelastaa jo toistamiseen...

Toisessa osassa seikkailu jatkuu ja velho-oppilas joutuu suurien haasteiden eteen pahan varjon uhatessa hänen opettajaansa ja yllättävienkin vihollisten hyökätessä.

Kolmannessa osassa taas taistellaan pahantahtoista haamua vastaan ja kuljetaan ajassa taaksepäin.

En viitsinyt kirjoittaa sen enempää noita juoniselostuksia, jos vaikka tätä eksyvät katsomaan jotkut POJAT, jotka haluaisivat ryhtyä LUKEMAAN...

Sanottakoon vain, että kirjat ovat täynnä hauskoja henkilöhahmoja hajamielisestä perusvelhoisästä suon keskellä taikajuomapullojen keskellä asuvaan Turvaajanoitaan. Metsässä asuvat vaaralliset ahmat ja metsännoidat, tärkeitä viestejä kuljettavat viestirotat. Kaupungit ovat täynnä haamuja, jotka ilmestyvät halutessaan ja vaikuttavat elävien toimiin kuin ennen rajan yli siirtymistään.

Pidin myös kirjojen kuvaamasta maailmasta, joka yhdistelee virkistävästi perinteisiä fantasiaelementtejä, kuten velhotorneja ja ihmissyöjäpuita uudenlaisella näkökulmalla kuten lohikäärmelaivalla ja lempihahmokseen vanhalla iällä jähmettyvillä muodonmuuttajilla (isoisä katosi puuksi metsään juuri tällä tavoin...).

Sarjan osissa on kivaa sekin, että ainakin kolme ensimmäistä osaa ovat itsenäisiä tarinoita. (Tosin niinhän tapahtui Harry Potter-sarjassakin ennen kuin se muuttui tahmaiseksi listaksi jatko-osia).

Juonet ovat myös vauhdikkaita, eivät superjännittäviä, mutta täynnä käänteitä. Ainakin minua ne viihdyttivät ja olettaisin fantasiatarinoista pitävän kymmenvuotiaankin niihin uppoutuvan mielellään. Minä pidin näistä itse asiassa niin paljon, että kolmen osan kirous taitaa Septimus Heapin osalta raueta ja luen jossain kohtaa vielä seuraavatkin osat.




P.S. äänikirjalumous jatkuu. Kirppu on uponnut Taru Sormusten Herrasta ensimmäiseen osaan. Tosin hän vähän kommentoi, että "kylläpä siinä selitetään". Katsotaan kestääkö kiinnostus...