Kesäpuuhia eli tuhansia vuosia vanhaa neuletekniikkaa ja taiteilijoita telkkarissa

 

Aamupala on päivän tärkein ateria jo ihan tunnelman vuoksi. Torilla oli upean näköisiä aprikooseja. Eivät ne Suomeen matkustaneina ole parhaimmillaan sellaisenaan syötyinä, mutta muuttuvat ihaniksi, kun pikkuisen näkee vaivaa ja valmistaa. 

Parina aamuna tein seuraavasti kahvinkeiton lomassa.

Pilkoin muutaman aprikoosin pieneen kattilaan. Lisäsin ruokalusikallisen sokeria, ripauksen vaniljaa ja ihan pikkuisen tilkan vettä. Haudutin keskilämmöllä, kunnes aprikoosipalat olivat ihanan pehmeitä. 

Kaadoin aprikoosit lautaselle liemineen. Nostin päälle pehmeäksi sekoitettua turkkilaista jugurttia ja murskasin muutaman pekaanipähkinän, ripottelin vadelmia. Nostin kaveriksi kupillisen vastakeitettyä maitokahvia. 

Tuosta ei aamutunnelma parane.

Tämän kesän uusi taitokin tuli kokeiltua. Menin siskon kanssa Turussa Taitojärjestön neulakinnas-kurssille. Kyseessä on tuhansia vuosia vanha tapa "neuloa neulalla". Tekniikka on säilynyt melkein näihin päiviin asti pohjoisessa ja idässä, ja evakkojen mukana se levisi sodan jälkeen vähän uudelleen muuallekin Suomeen. Arkeologisissa löydöissä on tekniikkaa löytynyt esim pronssisten korujen vieressä säilyneenä. Villa itsessään on katoavaista, mutta metalli on jotenkin onnistunut säilyttämään fragmentteja. Jouhestakin kuulemma on kintaita ja sukkia tehty (ja ehkä muutakin). Mielenkiintoista. 

Kurssin aikana kokeiltiin aloitusta, langanjatkoa ja paria pistoa. Ei ollut ihan helppoa vääntää aivoja uuteen asentoon totutusta virkkaus- ja neulomistekniikasta, mutta saimme siskon kanssa molemmat aikaiseksi kintaiden alut harjoitustilkun lisäksi. 

Pistoja on vaikka minkälaisia ja niitä voi kuulemma keksiä lisääkin kukin oman luovuutensa mukaan. Minä yritän olla unohtamatta tätä yhtäkin. Saa nähdä, saanko kintaita eteenpäin. Maanantaina alkaneet työt vähän haittaavat harrastuksia. 

Keskittymistä tämä tekniikka vaatii, mutta taas tuli todettua, miten kivaa on opetella uutta asiaa ryhmässä. En yhtään ihmettele, että sisko on vähän niin kuin hurahtanut kaikenlaisiin kursseihin. Muutaman tunnin aikana pääsee hyvin alkuun. Tunnelma oli kannustava ja neuvoja sai kädestä pitäen aina tarvittaessa. Varsinkin alussa niitä myös tarvitsi. 

Tekee myös tosi hyvää keskittyä muutaman tunnin ajan johonkin ihan uuteen asiaan. Jutustelukin kulki ja kuulimme mm. kunkin aiempaa suhdetta neulakinnas-tekniikkaan. Oli mielenkiintoista kuulla, miten toisilla oli isoäiti vielä osannut tehdä, mutta taito jäänyt opettelematta aikoinaan, tai miten varastosta oli löytynyt kintaat, vaikkei tekijästä olekaan enää tietoa. 

Taitokeskus on Turussa nykyään Kuralan kylämäen vieressä, joten kesäillan idyllinen ympäristökin oli taattu. 

Uuden käsityötekniikan lisäksi olen innostunut katsomaan Yle Areenasta "taiteilijadokumentteja". Frida Kahlo ja Pablo Picasso ovat kiehtovia hahmoja ja dokumentit antoivat paljon uutta tietoa kieltämättä vähän karkealla tasolla olleeseen tietämykseeni. 

Kesäkuussa kuuntelin Jane Austen at Home äänikirjana ja nyt katsoin televisiosta sen kirjoittajan, Lucy Worsleyn esittämän elämäkerran Agatha Christiestä. Hänellä on dekkarikuningattaren elämästä kirjakin kirjoitettuna, joten oletan tv-dokumentin perustuvan siihen. Christien elämä on toki mielenkiintoinen, mutta täytyy myöntää, että Worsleyllä on jotenkin jännä tapa kommunikoida. Hän on kuin innostunut pikkutyttö, sellainen vähän pikkuvanha. Sama kuului vähän myös äänikirjan lukutavassa, mutta totuin. 

Dokumentit ovat ehdottoman suositeltaviai ja kesään jotenkin vallan sopivia. Kaikilla ei ole kovinkaan pitkää aikaa Areenassa, joten kannattaa ottaa "työn alle". Ihan uutena on kai juuri tänään tullut Worsleyn dokumentti Sherlock Holmesin kirjoittajasta Arthur Conan Doylesta. Dokumentin nimi on "Sherlockin on kuoltava", mikä kuulostaa hyvin houkuttelevalta katsottavalta työpäivän päätteeksi. 

Oon niin zombie - iZombie

Tää on mennyt vähän niin kuin tv-sarjoiksi tämä elämä...  Keski-ikäisestä neiti Etsivästä siirryin suvereenisti rikoksia ratkaisevaan zombieen.  Ihan aivotonta touhuta - tai no... tässä tapauksessa aivoja kyllä löytyy joka jaksosta. Nimittäin päähenkilön lautaselta.

iZombie - Netflixillä 

Liv osallistuu työkaverinsa kutsumana venebileisiin. Yht'äkkiä juhlat muuttuvat hurmeiseksi taisteluksi ja zombien mässäilykesteiksi. Kun ihmeen kautta Liv säilyy hengissä - tai sitten ei. Nuori lääkäriopiskelija herää ruumispussissa ja huomaa olevansa erittäin nälkäinen.

Valkoiset hiukset ja kalpea iho eivät ole ainoita muuttuneita asioita. Liv vaihtaa lääkärin toimen ruumishuoneen poliisitutkijan vakanssiin, sillä missä muualla sitä voisikaan löytää jatkuvaa ja vaihtuvaa ruokalistaa zombien ruokavaliolla?

Pian myös Livin pomo on juonessa mukana ja tekee täysillä tutkimusta zombie-viruksen parantamiseksi. Se kun on mitä ilmeisemmin kemiallisen yhdistelmän aiheuttaman aktivoinnin tulosta. Samalla Liv ryhtyy suorittamaan omia tutkimuksiaan. Kunkin aivoaterian tarjoajan muistot kun osaltaan siirtyvät myös Livin välähdyksenomaisiksi näyiksi. Mikä olisikaan parempi keino auttaa poliisia selvittämään murhatapauksia kuin suora linja uhrin murhaa edeltäviin edesottamuksiin ?

Mikään ei tietenkään ole yksinkertaista. Liv pyrkii auttamaan yhteiskuntaa ja eteensä ruumishuoneen pöydälle päätyviä uhreja, mutta samaan aikaan kaupunkiin ilmaantuu yhä useampia ja vähemmän korrekteja zombeja. Näiden uusien tulokkaiden on myöskin jostain hankittava ravintonsa, mielellään tuoreena.

Jokaisessa jaksossa siis selvitetään yksi niinsanotusti tavallinen murhatapaus, mutta kehystarinan kulkevat niin zombien "ihmissuhde"kiemurat kuin zombiuden taustalla olevat huumekuviot ja jätti-yrityksen intressit. Tasoja siis riittää ja juonenkäänteitä samoin.

Alunperin aloitin katsomaan sarjaa, kun kuvittelin ensimmäisen kauden jälkeen päädyttävän jonkinlaiseen loppuratkaisuun. No,, eihän siinä tietenkään ihan niin käynyt. Olen kuitenkin jatkanut katsomista. Livin, hänen pomonsa, exkihlattunsa ja parhaan ystävänsä kiemurat zombie-epidemian keskellä ovat yllättävän koukuttavia. Toki myönnän välillä hyppääväni 10s kerrallaan (tekstitys rytmittyy usein sen verran hyvin, että tarinassa pysyy mukana pienistä  kiihdytyksistä huolimatta), mutta ovathan nämä ihan hauskoja tarinoita.

Elän toivossa, että kakkoskauden lopussa edes joku pahiksista saisi jonkunlaisen palkkansa. (Siis sen satujen mukaisen, ei toistaiseksi heidän osalleen tullutta rikastumista ja toimien kierrosten kasvamista). Todennäköisesti toiveeni on turha, sillä Google kertoo kausia olevan ainakin neljä, mutta mikäs siinä. Aivot kerrallaan nollaukseen.

Niin, ja hyvää ystävänpäivää! Zombeillaan, kun tavataan :-) 

Virallisesti koukussa

Jos tv-sarjaa katsoo kahdeksanteen osaan saakka, niin eikös silloin ole jo virallisesti koukussa ? Varsinkin, kun kyseessä on minunkaltaiseni vaini harvoin yleensäkään televisiota katsova henkilö? Vaikka en minä kyllä nytkään varsinaisesti katso televisiota. Meillä kun kyseinen apparaatti on yleensä ihan muissa käsissä kaikkien pelikonsolien ja rugbymatsien vuoksi. Onneksi on läppäri ja kuulokkeet.

Vuosia sitten (itse asiassa aikalailla tämän blogin alkuaikoina) lueskelin äitiyslomalla M.C.Beatonin dekkarisarjaa Cotswoldin maalaiskyläidylliin muuttaneesta keski-ikäisestä pr-naisesta, joka jostain syystä törmää ruumiisiin joka käänteessä. Sarja oli varsin viihdyttävä ja vei ajatukset pois silloisesta vaipparumbasta. Nyt kyseiset dekkarit ovat CMorella katsottavana tv-sarjana.

Viisikymppisen topakan sinkun tapa rynnätä haasteita (ja murhaajia) päin on riemastuttava ja jotenkin hänen ajatuksensa oman kroppansa osalta ja sinkkuna olemisen vaikeudet saivat viihtymään kirjojen parissa ja nyt sitten tv:nä äärellä. Toki Agatha Raisin on välillä raivostuttavan omapäinen ja jopa pikkuisen tyhmä, mutta kuitenkin hänellä on hyvä sydän ja lopulta kaikki aina selviää - paitsi Agathan omissa sydämenasioissa on vähän ihmettelemistä. Naapurin ihana kirjalijamies, kun aiheuttaa tykytyksiä, mutta mutkia matkassa on useamman jakson edestä.

Sarjassa selvitellään niin linnan perintökiemuroita kuin läpikulkuoikeuksista kinaavia kävelyklubilaisia, päälleen istutetun puutarhurin arvoituksesta puhumattakaan. Jutut ovat aika mielikuvituksellisia, henkilöhahmot pikkuisen karikatyyrejä ja englantilainen maaseutu kaunista. Mikäs siinä on katsoessa ?

Vähän on Agatha tv:ssä simpsakampi kuin mitä kirjojen perusteella kuvittelin, mutta mikäs siinä... Kerrankos sitä mielikuviaan päivittelee (ja onneksi kirjojen lukemisesta on aika monta vuotta, joten ovat kuvat vähän päässeet jo sumentumaankin.

Kirjasarjaan kyllästyin kymmenennen osan kohdalla - saa nähdä, montako osaa menee telkkarista. Seuraavana tosiaan vuorossa jo kahdeksas osa. Kaikkiaan CMorelta näköjään löytyy kaksi kautta eli 14 jaksoa...

Oletteko muut höyrähtäneet tähän (tai johonkin muuhun) tv-sarjaan ?

Tunnustus, kirjoja ja yksi lemppari alkuruoka

Syksy taitaa olla tullut nyt ihan oikeasti. Vaikka tällä viikolla on aurinko luonut miltei kesäisen illuusion, ei tarvitse kuin olla ulkona hitusen illemmalla niin koleus jo hiipii iholle. Kaunista on. Silmä lepää jo olohuoneen ikkunasta omalle pihalle katsoessa, puhumattakaan ruskan alusta rantaraitilla.

Syksyn eteneminen näkyy myös työtahdin kiihtymisenä. Kaikki ovat viimeinkin palanneet kesälomilta, niin kollegat kuin asiakkaat. Projekteja aloitetaan, toiset etenevät kriittiseen vaiheeseen. Kiire lisääntyy.

Kiire taitaa näkyä minulla myös lukemisessa. Liekö pientä stressiä ilmassa, kun edelleen hypin kirjasta kirjaan eikä mistään meinaa tulla valmista. Olen kyllä lukenut, mutta luettujen lista näyttää vain 9 kirjan verran syyskuulle.


Tunnustus

Toisaalta, minun pitää myös tunnustaa jotain. Olen jäänyt koukkuun. Istun iltaisin luvattoman pitkään isännän kanssa television edessä ja seuraan sodan etenemistä Westerosissa ja sen ympäristössä. Game of Thrones on meillä edennyt jo seitsemänteen kauteen. Vanhemmilla siis - esikoinen jumittui jonnekin viidenteen, vaikka hänen vuokseen HBO hankittiin.

Sinänsä huvittavaa, että minä taasen en millään jaksanut katsoa ensimmäisiä kausia. Vasta neljännen kohdalla huomasin jääväni kiinni televisioon ohi kulkiessani (isäntä katsoi alusta saakka). Jotenkin päästiin yli seksistä ja sodasta siinä kohdin. Pääosaan nousivat henkilöt ja tarina.

Luettuja 

Kuukauden parhaaksi luettavaksi taitaa nousta Pasi Ilmarin Jääskeläisen Väärän kissan päivä. Kirjailija palasi tyylillisesti juurilleen, mutta kompaktimmin ja juonella taituroiden.

Kissat valtasivat kuukauden muutenkin. Osuuskumman Varjoisilta kujilta novellikokoelma- oli täynnä toinen toistaan vaikuttavampia kissahahmoja.

Historiasta ja keittokirjasta vastasi syyskuussa Susanna Välimäen Syötävät sävelet, joka yhdisti mukavasti historiallista knoppitietoa, anekdootteja ja ajankuvausta tukevia reseptejä. Oiva luettava syksyn iltojen piristykseksi.

Pensionaatti Onnela piristi ja Vaarallinen juhannus tuli kuunneltua pojan kanssa uudelleen äänikirjana. Muuten kuukausi olikin pelkkää viihdefantasiaa Ilona Andrews, Gail Carriger ja Marissa Meyer lienevät tuttuja nimiä kaikille genren ystäville. Viimeksi mainitun vanhoihin satuihin perustuvan YA-sarjan aloitusosa oli ihan mielenkiintoinen tuttavuus - katsotaan milloin jatkan sen parissa.

Makumaailmaa 

Syksy tuo tullessaan myös siihen ehdottomasti kuuluvia makuja. Omenat kypsyvät ja muutenkin satoa riittää. Myös kokkaamisessa salaatit väistyvät patojen ja keittojen tieltä, maut voimistuvat tummemmiksi.

Balsamicolla höystetty, parmankinkkuun käärittynä uunissa pikaiseen kypsenneetty viikuna rosmariinin kera kiteyttää syksyn makumaailmallaan. Makeaa, täyteläistä ja hitunen kirpakkaa. Ihan täydellinen alkuruoka syysillan herkutteluun.

Kun tv-sarja on kirjaa parempi, muttei sekään kovinkaan kummoinen

Jos kirja on mahtavan hyvä, on siitä tehty dramatisointi yleensä mitäänsanomaton, jollei peräti huono, tai ainakaan se ei kirjaa rakastavan lukijan mielestä tee oikeutta alkuperäisteokselle. Poikkeuksia tietysti on ja niistä kai ihana Ylpeys ja ennakkoluulo tulee kaikille ensimmäisenä mieleen. Sitten on sellaisia kirjoja, jotka jostain syystä eivät saa koukkuun tai ainakin väsyttävät lukiessa, mutta ovat täysin omiaan tv-sarjoiksi.

Game of Thrones väsytti minut ensimmäisen ja toisen kirjan jälkeen. Ymmärrän kyllä kirjasarjan vetovoiman, mutta minä ryydyin päättymättömään ja kaareltaan hyppelehtivään tarinaan. Sitä en ihmettele, että tv-sarja on niin suuresti suosittu. Juurikin tuollainen pätkiä sisältävä juoni seksiä, taisteluja ja raastavaa draamaa on todellista sarja-ainesta. Tosin pitää tv-sarjan kohdalla todeta, etten vieläkään ole varsinaisesti sitä edes katsonut.

Ehkä vielä ehdin. Meille nimittäin tuli HBO Nordics ja vieläpä peräti alunperin pelkästään tuon sarjan vuoksi. Esikoinen sitä älläsi, kun "kun kerran kaikki kaveritkin" ja äiti totesi fantasiasarjan kuulostavan teiniä kiinnostavalta jutulta. Isäntä sitten valaisi sarjan sisältävän vähän roisimpiakin seksikohtauksia ja kuulemma jatkuvalla syötöllä, mutta siinä kohtaa oli jo myöhäistä. HBO oli tullut taloon ja tunnukset teinin tiedossa.

No, kaipa sitä voisi pahempaakin ruudultaan katsoa ja onneksi keskimmäinen Kirppu ei ensimmäisen jakson jälkeen pahemmin sarjasta innostunut. (Eipä realismiin kallellaan oleva poika ole muutenkaan fantasiasta perustanut... Harry Potterista lukenut kai ensimmäisen sivun tai kaksi.)


Ei minun kyllä tuosta pitänyt... 

Game of Thrones ei nyt kuitenkaan ole tämän postauksen aihe (olen edelleenkin nähnyt ehkä max. puolikkaan jakson verran). Siitä kirjoittakoot tuntijat. Lähinnä rupesin ihmettelemään sarjaa The Magicians. Olen lukenut Grossmanin alkuperäisestä kirjasarjasta ensimmäisen osan, josta en todellakaan pitänyt. Olin jo tuominnut koko tv-sarjankin sen perusteella ja todennut koko jutun olevan pelkkä amerikkalainen teinisekoilu- ja angstipläjäys.

Sitten näin sarjan olevan HBOlla tarjolla ja päätin katsoa sen.

Ihan oikein olin arvioinut. Teinisekoilu- ja angstipläjäys tuo on ihan täysillä, mutta jotenkin kivalla tavalla kirjasta siistitympi versio. Ilmeisesti amerikkalaiselle yleisölle ei voi tv:ssä näyttää ihan niin suoraan huumehörhöilyä tai väittää nuorten tekevän vain "sitä", joten sarja tasapainottelee vihjailujen ja suoremman toiminnan välillä ja itse tarina saa enemmän tilaa.

Ei juoni tosin silti ole kovinkaan kummoinen. Samalla tavalla juoni pätkii, hyppelehtii ja henkilöhahmot poukkoilevat kuin kirjassakin. Yllättäen tuo kuitenkin häiritsee paljon vähemmän ruudulla.

Olen siis seurannut vähän isompien oppilaiden kamppailua taikuusopintojen parissa, sekä pääsykokeissa tai muuten koulusta reputtaneiden kamppailua saman asian ympärillä koulun taikapiirin ulkopuolella. Taikuus osoittautuu jonkinlaiseksi riippuvuutta aiheuttavaksi "huumeeksi", joka saa tekemään mitä hullumpia asioita. Lisäksi tarinaan kuuluu tietysti toisesta maailmasta tulevat superpahis, joka mitä ilmeisimmin on linkissä sankarin lapsuuden lempparifantasiasarjaan.

Klassisia aineksia siis roppakaupalla. Se täytyy sarjan hyväksi myöntää, että toteutus on jännällä tavalla jotenkin normista poikkeava, sellainen viipyilevä ja vähän leväperäinen. Tunnelma muistuttaa jäistä Narniaa ja ovathan vähän vanhemmatkin teinit toisaalta aika hellyttäviä.


Mitä tästä opimme vai opimmeko jotain ? 

Jaa, pitäisikö tästä vielä oppiakin ? No, pari huomiota.

1) Huono kirja on huono kirja ja jättää lukijansa lopussa vähän pahalle tuulelle.

2) Yllättäen huonosta kirjasta tehty keskinkertainen tv-sarja voi olla tarpeeksi koukuttava, että sitä seuraa ainakin ensimmäisen kauden loppuun - ja ehkä vielä toisenkin. Aikaa urakkaan voi kulua jonkun verran, mutta onneksi HBOn osalta ei ole lähetysajoista riippuvainen.

Samalla voi vähän nauraa itselleen.

Wakfu eli koko perhe koukussa

No nyt löytyi Netflixistä kerrankin katsottavaa koko perheelle. Me olemme ihan koukussa Wakfuun!

Mangatyylinen, mutta ranskalainen piirrosseikkailusarja on saanut meidät kaikki yhdessä tv:n ääreen joka ilta vähintään yhden jakson verran - ja yleensä (pienen) kinumisen jälkeen kahden. Alkuun sarjaa kai ruvettiin katsomaan tuon ranskankielen takia, jotta pojat kuulisivat sitä edes vähän muutenkin kuin isän puhumana, mutta vähitellen olemme kaikki parkkeeranneet itsemme television eteen.

Wakfu on pieni poika, joka osaa teleportata itseään paikasta toiseen. Hän lähtee kasvatti-isänsä luota etsimään oikeaa perhettään ja siitä alkaakin sitten sellainen seikkailu, ettei jännemmästä väliä. Kasvien voimia hallitseva prinsessa Amalia ja hänen henkivartijansa Evangeline, Shushun ritäri, kullanhimoinen vanha seikkailija ja muutama muukin matkan varrelta löytyvä ystävä takaavat matkan hauskuuden. Pahiksista tietysti puhumattakaan!

Kuulen jo kaikki paheksuvat huokailut. "Mangaa ! ja siellä on se 5v poikakin!" No, niin on, Eikä Wakfu oikeastaan ole mangaa kuin ehkä lainatuilla tyyliseikoilla.

Japanilainen manga on minusta aina jotenkin teräväreunaista. Tunteet, itsehillintä, taistelut ja ennen kaikkea ilmeet ja äänet ovat ylimitoitettuja ja samalla jotenkin yli-vaikuttavia. AIkuisille suunnattu manga on käsittääkseni myös aika väkivaltaista ja seksuaalisesti eksplisiittistä. Näin siis aika pienellä kokemuksella, sillä en mangaan varsinaisesti ole koskaan innostunut.

Wakfu taas, no Wakfussa on mangamaisia piirteitä kai lähinnä piirrosjäljessä, mutta ranskalaiset ovat osanneet pyöristää pahimmin viiltävät terät ja he ovat myös tehneet Wakfusta aidosti hauskan. Joka jaksossa nauretaan, ja toistaiseksi on tullut vastaan vain yksi, jossa kuopusta vähän hirvitti. Silloin lopetettiin katsominen heti ja vaihdettiin Pikku Kakkoseen. Kyseisen jakson pelotus tosin taisi tulla enemmänkin ajatuksesta kuin itse ohjelmasta - jakson nimi kun oli Vampyro ja Toto jostain sen tiesi jo tarkoittavan vampyyriä...

Wakfu on  ennenkaikkea tarina ystävyydestä. Siinä on paljon lempeyttä ja rakkautta ja uskollisuutta ja sankaruutta ja kinastelua ja riitoja ja sovintoja ja taisteluja ja pahiksia ja hirviöitä ja taikaa ja suloisia pikkuotuksia ja... sanoinko jo rakkautta (sanan monessa merkityksessä)? Siis kaikkea hyvään seikkailuun kuuluvaa. Ehdottomasti jatkamme niin pitkälle kuin jaksoja riittää.

Kannattaa katsoa, jos Netflix on käytettävissä. Meillä ei kovin usein tv-sarjoista innostuta, mutta tästä nautimme kaikki. Jopa minä olen tainnut ylittää jo koko vuoden tv-kiintiöni reippaasti ihan vain Wakfulla.

Tunnustan - olen syyllinen

Lisää kuvateksti

Juurihan minä tuossa syytin lapsia kirjapinon kasvamisesta, mutta eihän syy tietenkään (vain) heissä ole. .

Minä, joka en yleensä televisiosta katso muuta kuin vähän uutisia ja satunnaisen Poirotin, olen jäänyt kokonaan koukkuun. Meille tuli Netflixkin ihan vain tätä sarjaa varten - sitten kuulin, että YLEkin näyttää. 

Itsenäinen ja vahvatahtoinen nainen 20-luvun Australiassa selvittämässä murhia. Suoraselkäinen, moraalinen, mutta kuitenkin hellyttävän hyväsydäminen poliisi yrittämässä pysyä tahdissa mukana. Sarja ei välttele mitään aiheeseen liittyviä kliseitä ja käy ne läpi ylpeästi nauraen - ja naurattaen. Silti kyse ei varsinaisesti ole komediasta. 

Tämä on ihanteellinen kesäsarja. Kevyt, viihdyttävä, välillä ihan jännittäväkin ja ihanan romanttinen, sellaisella suloisen viattomalla tavalla. Ei Phryne Fisheriä nyt varsinaisesti miksikään siveyden sipuliksi voisi nimitellä, mitenkään, mutta ne katseet ja jännite ja magneettinen vetovoima Phrynen ja Jack Robinsonin välillä... 

Murhatarinat sinänsä ovat sellaista perusviihdyttävää tasoa. Sarjan vetovoima perustuu ainakin minulla henkilöhahmoihin ja tuttuja teemoja toistavaan sanailuun - sekä Phryne Fisherin vaatevarastoon. Minä ottaisin itselleni kaikki hänen vaatteensa, jos jostain kohtuuhinnalla samanlaisia löytäisin - no, okei - ehkä joillekin iltapuvuille saattaisi käyttö olla turhan vähäistä. Mutta ne leveälahkeiset housut ja liehuvat paidat ja hyvin leikatut mekot... Erityisesti olen menettänyt sydämeni (Jackin lisäksi) Phrynen hatuille. 

Jep, koukussa. Olen kohta katsonut Netflixiltä löytyvät kaksi ensimmäistä kautta. YLE kuulemma aloittaa kolmannen näyttämisen ensi viikolla. Harmi vaan, että loma loppuu... 

Kirjat perustuvat Kerry Greenwoodin romaaneihin. Miten ihmeessä ne ovat päässeet minulta ohi, vaikka kaikenlaisia muita kevyitä naisetsiviä on tullut lueskeltua viime vuosinna? Nyt en taida niitä uskaltaa lukeakaan. Sarja on sen verran vahvana mielessä.

Lasten kanssa Tohtori Whosta Oktonautteihin..

Tänä kesänä on hassusti kehkeytynyt joka pojan kanssa oma yhteinen aktiviteettinsa. Minullehan noita on siunaantunut kolme kappaletta eli Esikoinen kohta 12v, Kirppu 10v ja Toto3v. Ovat jotenkin sen verran eri ikäisiä, että kiinnostuksenkohteetkin vaihtelevat.

SciFi-jännitystä isoimman kanssa 

Esikoisen kanssa on ryhdytty katsomaan vähän isompien elokuvia. Indiana Jones, Pirates of the Caribbean... katsottavaa riittää ja pojalla pitkä lista viihdettä vielä edessä. Olen melkein kade.

Vaikka olemme me löytäneet yhteisen, äidillekin uuden kiinnostuksen kohteen. Yle lähettää joka arkipäivä jakson Doctor Who -sarjaa. Sarja on lähtöisin 60-luvulta ja tämä uudistettu versiokin on varsin viihdyttävä. SciFiä puhtaimmillaan ajassa ja ulottuvuudessa matkustavan Tohtorin ja hänen ystäviensä mukana. Tallennettuna on jo aika monta osaa. Edessä viikonlopun minimaraton...

 Äänikirjajännitystä keskimmäiselle

Kirppu on kaimansa mukainen hyppelehtijä, jonka istuttaminen pidemmäksi aikaa vaatii mielenkiintoista tekemistä. Sellaista on yllättäen löytynyt - äänikirjasta. En tiedä onko syynä tarinan mielenkiintoisuus vai äänikirjan tarjoama mahdollisuus moniajoon eli samanaikaiseen mahdollisuuteen leikkimiseen, mutta Sysimetsää olemme nyt kuunnelleet jo pidemmän aikaa. Loppu häämöttää Pruen ja Curtisin seikkailulle synkässä metsässä.  Mitähän sitä seuraavaksi keksisi yhteiseksi kuunneltavaksi ?

Kuopuksesta tuleva lääkäri ?

Viimeisenä, muttei toki millään lailla vähäisimpänä on Toto ja Toton suosikit. Kirjoissa jatkamme edelleen Barbapapojen maailmassa. Toto tietää, mitkä niistä ovat ranskaksi (Papan luettavaksi) ja mitkä taas suomeksi äidille kannettavaksi. Missään tapauksessa ei nykyään saisi sekoittaa. Äidillä ei ole lupa edes katsoa "väärän kielisiä". Välillä vähän harmittaa, kun valikoima on kuitenki vähän rajallinen.

Televisiosta taas Pikku Kakkosesta on löytynyt kaksi selkeää suosikkia. Kimmo Kuu ja Oktonautit. Ehkäpä meillä tosiaan on kasvamassa pieni (eläin)lääkäri. Viikonlopun kievarisynttäreilläkin harmaa pirttipöytä sai toimia valaana, jota lääkäri Peso kävi avustajiensa kanssa laastaroimassa useampaankin kertaan. (Kyllä, meillä on pojassa selkeästi johtaja-ainesta tai sitten se vaan oli se kaikkein äänekkäin leikinsuunnittelija)

Kullekin pojalle siis omat touhunsa ja äiti pääsee mukaan kaikkeen. Vielä kun jostain saisi lisää aikaakin käytettäväkseen kaikkeen kivaan.


Mitkäs teillä muilla ovat olleet lasten viimeisimpiä suosikkeja ?