Tuonen tahto

Tänään on vaihteeksi sellainen päivä, että pieni idealistini on juntattuna nurkkaan ja usko ihmisiin ja ihmisyyteen horjuu pahemman kerran. En masennu helposti, mutta jos nyt voittaisin lotossa muuttaisin pimeään metsään, enkä haluaisi nähdä ketään - paitsi ehkä omaa perhettä. Niin, ja wifi tietysti pitäisi olla, että pääsee blogeihin ja pitämään yhteyttä kuitenkin edes jonkin verran.

Taidan olla ikuinen optimisti, joka huomenna kai taas puskee täysillä eteenpäin. Ei maailma niin paha ole, kai...

Tästä olosta tulikin mieleeni kirja, jota en jostain syystä ole vielä blogannut. Siis ei sen takia, että kirjasta tulisi huono olo, vaan sen käsittelemän aihepiirin vuoksi.

Hanna Morren Tuonen tahto ei ollut sairasvuoteen luettuja vaan sain sen loppuun juuri ennen kuin selkä alkoi tosissaan vihoittelemaan. Siksipä minulta oli jäänyt siitä kirjoittamatta, enkä edes tajunnut ennen kuin kuukausikoosteita kirjoittaessani. Sitä se kipu teettää. Mielestä katoaa monta asiaa.


Hanna Morre : Tuonen tahto 
Luettavaksi kustantajalta 

Tytin ja Timon pieni tyttö kuolee rattijuopon uhrina. Molemmat etsivät selviytymiskeinoa surussaan, mutta enemmän erikseen kuin yhdessä, ja toisiaan syyllistäen kuin yhdessä ponnistellen, Vähitellen Tytti ajautuu Espoolaiseen metsään etsimään salaperäisten voimien apua tuskaansa. Pian Metsän henkien tahto käy yhä vahvemmaksi ja selkeämmäksi ja Tytti taipuu äärimmäiseen tuskaansa lievittääkseen.

Tuonen tahto on aika tyylipuhdas kauhuromaani, vaikkei se mitenkään hirvittävän pelottava loppujen lopuksi olekaan. Minulle pelottavinta taisi olla ajatus lapsen kuolemasta ja siitä, miten tapahtuman yli ei sitten millään pääse. Varsinaiset kauhuelementit ovat ehkä niin tuttuja monelta suunnalta, että ne eivät enää pelota samalla tavalla kuin ehkä joskus aikoinaan.

Hanna kirjoittaa taitavasti - ehkä liiankin jouhevasti. Pienellä säröilyllä olisi ehkä tullut tarinaan tehoa lisää. Toisaalta hän ei ole sortunut niin monen esikoiskirjailijan helmasyntiin eli rönsyilyyn ja jaaritteluun. Tarinassa on kaikki tarpeellinen eikä mitään ylimääräistä. Sitä oli ilo lukea eikä kompaktia tarinaa tehnyt mieli jättää kesken.

Aina joskus sitä miettii, miksi kauhua halutaan kirjoittaa ja lukea, samoin kuin tietysti pelottavia dekkareitakin. Eihän niiden lukeminen ole välttämättä mitenkään iloista ja mielihyvää tuottavaa. (?) Tässä kirjoittaessani tajusin kuitenkin ainakin yhden syyn. Kun lukee jostain oikein kauheasta, huomaa oman elämänsä loppujen lopuksi olevan kuitenkin aika hyvässä jamassa. Vaikka tänään kyllä kututtaa silti.

Rocknomicon - Rokkizombiet ja muuta räminää

Ei litty kirjaan vaan itselleni hankkimaani joululahjaan

Rocknomicon - toim. Magdalena Hai & Hanna Matilainen (Osuuskumma)
kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Olen jo oppinut odottamaan kotimaisilta kirjoittajilta laadukasta ja viihdyttävää kummaa. Tämän syksyn synkeässä kelissä oli Osuuskumman kustantama kokoelma rokkiteemaisia "kauhu"tarinoita aivan paikallaan. Aivan hykertelin tyytyväisyydestä sohvannurkassa tai sängyssä kirjan kanssa loikoillessani (huom. minun lempilukupaikkani. Kerrothan, missä on/ovat sinun lempparisi sivupalkin kyselyssä! )

Sanan kauhu laitoin lainausmerkkeihin, sillä vaikka kokoelman tarinat sisältävät perinteisiä genren elementtejä zombeista ja aikasiirtymään jumiutuneista autiotaloista kirottuihin soihin, ei suurin osa tarinoista ole varsinaisesti pelottavia. Osa sai kyllä pieniä väreitä aikaiseksi selkäpiihin, mutta pääasiallisesti näiden kanssa saattoi vain keskittyä nauttimaan taitavien kirjoittajien tarinankuljetuksesta.

Esikoinen (13v) soittaa rumpuja ja on muutenkin rokkari henkeen ja vereen. Hänelle ajattelin tämän laittaa luettavaksi joulunaikoihin, tai ainakin osan tarinoista. Luulisi aiheen kiinnostavan. Minulle ainakin rokkiteema toi lisävivahdetta lukukokemukseen juurikin pojan musiikki-intoilun myötä. Enhän minä hänelle tietenkään samantyyppisiä kokemuksia toivo (usko), mutta ainakin Nirvanan laulajazombie sai melkein hihittämään kuvitellessani pojan reaktiota vastaavassa tilanteessa... vaikka hän taitaisi kyllä ehkä vielä mieluummin kuunnella Queenin Freddie Mercuryä livenä. Onneksi tarina opettaa, että edesmenneiden lienee paras antaa pysyä haudoissaan. (Jussi Katajalan Rock'n roll ei kuole koskaan - saman kirjoittajan Leonardon rasia on muuten edelleen yksi suosikeistani tarinakokoelmien joukossa)

Perinteinen rokkimaailma, varsinkin sillä hevimmällä puolella, tarjoaakin teemoiltaan ja symboleiltaan rikkaan lähteen kauhuvivahteisille ja yliluonollisia tapahtumia viliseville tarinoille. Edellä mainitun zombietarinan lisäksi suosikeikseni nousivat Juha Jyrkäksen Turvapaikka, jossa aika on liukuva käsite sekä Markus Harjun Jos sijaltain en nousisi. Itse asiassa kaikki tarinat ovat kirjassa erittäin luettavia. Tämä on jotenkin ehkä laadultaan tasaisin lukemistani Osuuskumman kokoelmista.

Osuuskumman valikoimaa kannattaa tähän vuodenaikaan tarkastella ihan joululahjamielessäkin. Kirjat eivät ole ylihinnoiteltuja ja sähköisessä muodossa (esim. Elisa Kirja tai Aavetaajuus) ne ovat ladattavissa nopeasti ilman toimitusaikoja. Painettuja kirjoja kannattaa tutkailla vaikka kustantajan omasta verkkokaupasta.

Kauhun tasapaino eli kaksi kotimaista

Mia Vänskä: Musta kuu 
Oma hankinta Elisa Kirjasta 

Minä en yleensä ole kauhutarinoiden suuri ystävä. Liian vilkas mielikuvitus saa pelottavat asiat siirtymään elokuvista ja kirjojen sivuilta suoraan uniin. Joskus kuitenkin tekee mieli sellaista pienesti pelottavaa. Mia Vänskän Saattaja oli minulle sopiva pelottavuuden tasollaan, joten uskalsin tarttua saman kirjoittajan toiseenkin teokseen.

Tiedossa on rentouttava mökkiviikonloppu metsän keskellä. Rokkibändi saapuu paikalle selvittelemään välejään ja laulajan villejä tapoja, perheenäiti haluaa hetken aikaa itsekseen ja isä matkustaa eron jälkeen mökille viettämään aikaa tyttärensä kanssa. Kaikki odottavat mukavia kesäisiä hetkiä luonnon helmassa. Vähitellen metsä kuitenkin tuntuu muuttuvan ja tulevan yhä lähemmäksi. Kuun vähetessä saapuvat mustat perhoset ja tuovat kuoleman mukanaan. Toistaako historia itseään, selviääkö kukaan?

Mustan kuun juoni on varsin perinteinen noitakirouksineen. Pidin kuitenkin siitä, miten Vänskä sekoittelee perinteistä mytologiaa, tuttua noitakaavaa ja modernin ihmisen elämässä vaikuttavia paineita. Jokainen meistä kai joskus toivoo jotakin kamalaa, mutta yleensä painamme ajatukset pinnan alle ja käsittelemme ne juuri sellaisina kuin ne ovat: ohimenevinä puuskahduksina, joita ei pidäkään ottaa vakavasti. Vaan, mitä jos joku toteuttaisikin kaikki julmimmat ja hirveimmät toiveemme ajattelematta sen enempää... antaisimme vallan pahalle ?

Musta kuu on siis varsin viihdyttävää kauhua. Eikä se ole liian pelottava. Jopa minä sain luettua ilman perään tulevia painajaisia...


Saattaja 

Huomasin juuri, että silloin aikoinaan on tainnut Saattaja jäädä itse asiassa bloggaamatta, tai ainakaan en itse sitä blogistani äkkiseltään löytänyt. Korjataanpa asia siis pikaisesti.

Kuten Musta kuu, myös Saattajassa pyöritään perinnetiedon maailmassa (ainakin romaanin perinnetiedon siis). Kuolleet on aina saateltu perille ja tehtävä periytyy suvussa. Liljakin saa huomata, ettei kohtaloaan yrityksistä huolimatta aina voi paeta.

Kaikki alkaa, kun Lilja palaa kotitaloonsa. Valot räpsyvät ja tapahtuu muutenkin outoja juttuja. Sitten naapurin vanhus surmataan raa'asti ja Liljan äiti vajoaa koomaan. Liljan odotetaan tekevän jotain, mutta mistä hän saisi tiedon ja voimat tehtäväänsä?

En oikein ihastunut Saattajaan. En kokenut tarinaa oikein eheäksi ja pelottavuuskin vähän hukkui aika epäuskottaviin käänteisiin. Myös henkilöhahmot jostain syystä jäivät minulle vieraiksi. Ehkä siksi kirja jäikin minulta lukuaikana bloggaamatta. Se unohtui niin nopeasti. Eihän se varsinaisesti huono ole, mutta ei ainakaan minulla vastannut odotuksia. En pelännyt, eikä juoni jaksanut oikein muutenkaan kiinnostaa. Elementtejä oli paljon, mutta kokonaisuus jäi heppoiseksi eivätkä eri elementit oikein kohdanneet toisiaan yhtenäisenä kokonaisuutena. Kirja on kuitenkin sen verran helppolukuinen, että luin sen kokonaan ja voihan olla, että odotukseni olivat väärällä tasolla tuon kauhu-nimikkeen takia. Pelkäsin pelkääväni ja sitten, kun en pelännytkään, koin jotenkin tulleeni petetyksi...

Joka tapauksessa, Musta kuu on näistä kahdesta minun suosikkini ja kyllä saman kirjailijan kolmaskin teos eli Valkoinen aura pitää varmaan jossain vaiheessa lukea.

Lasten kauhua - marraskuun lukupäiväkirjaa

Lokakuu oli pojilla pelkkää Aku Ankkaa (niin ja ulkoilua, kavereita, pelejä, koulua jne...). Esikoisen mukaan koulun pulpettikirjat riittivät lukemiseksi. Mitäpä äiti sitten siihen...

Marraskuussa sentään lähti esikoinen äidin kaveriksi kirjastoon ja otti itselleenkin luettavaa. Kaikkein parasta tässä on, että hän myös luki kirjan. Niin, ja äitikin pääsi tarkistamaan, että mitä se lasten kauhukirjallisuus oikein onkaan.

Mitä se sitten on ? No, ainakin tämä Goosebumps-sarjan edustaja eli R.L.Stinen "Naamioitu kostaja" (Hän on palannut ! Voiko show jatkua?) oli vähän sellainen 3 etsivää höystettynä yliluonnollisella. Eli salaisia retkiä pimeässä koulussa, maanalaisia luolia ja 70-vuotta vanha haamu... Aikuista ei pelottanut (onneksi ;-) mutta ehkäpä ala-astelainen saa jotain lisäväristyksiä.

Koulussa siis valmistellaan näytelmää, jota yritettiin esittää 70-vuotta sitten. Silloin vain päähenkilö katosi ja koko näytelmää on pidetty sen jälkeen kirottuna. Kummallisia asioita alkaakin tapahtua heti harjoitusten alussa. Naamioitu kostaja ilmaantuu estämään näytelmän etenemisen. Haamu vai haahuilija ? Saadaanko esitys pidettyä ja miten yliluonnolliset voimat siihen sekaantuvat ? Jänniä juttuja.

Kovasti tuntuu olevan Goosebumps-sarja ainakin kolmasluokkalaisilla suosiossa. Ihan on syrjäyttänyt Kapteeni Kalsarin.